Part 6

Kauppias murisi, mutta ei mitään vastannut.

Rouvan silmät kyyneltyivät nähdessään, miten ilkeät jäljet jäivät mattoon, kun karjapiika uhkaavasti tallusti peremmä, uhaten haasteen antaa, jollei paikalla saa vuosipalkkansa loppua.

Saman vaatimuksen teki Alma ja samoin toiset, edellinen vielä vaatien korvausta matkakustannuksista, kun oli viekoteltu mokomaankin kerjäläisten pesään.

Jo leimahtivat vihdoin kauppiaan harmaat silmät, hän oikasi vartalonsa ja vihan vimmassaan kiljasi:

-- Ulos, roistot, tai minä!

Kohtauksessa oli vielä sen verran entistä pontta, että he säikähtyivät ja sääriinsä luimivat kaikki, paitsi Pietiä, joka juurevasti jäi vielä paikoilleen.

-- Mitä sinullakin on tahtomista?

-- Tuota, minä vain tulin pyytämään...

-- Ulos samaa tietä, lurjus!

Pieti vetäytyi ovelle, mutta seisahtui uudestaan siihen.

-- Kun minä nyt olen lapsesta asti ollut talossa, niin, tuota, en saattaisi erota, hän jamasi.

Kauppiaan synkkä katse lauhkeni.

-- Jos saisin jäädä, niin puoleen palkkaan tyytyisin.

Kauppiaan silmät olivat kosteat.

-- Minä, tuota, tekisin kaikkea, hoitaisin lehmiäkin. Enkä minä oikeastaan muuta palkkaa tahtoisikaan kuin ruoan ja vaatteet, kun tuota on jo säästössäkin.

Rouva itki ja kosteiksi herahtivat Antinkin silmät, ja jollei kauppias olisi noussut kiireesti kävelemään, niin mahdollisesti olisi joku kiiltävä helmi hänenkin silmissään nähty; sillä väkistenkin väreili ääni hänen lausuessaan:

-- Hyvä, Pieti! Pysy sinä vaan! Eiköhän tässä Jumalan avulla toimeen tulla.

-- Kyllä tullaan, siitä kauppias saa olla varma, vakuutti Pieti lapsellinen iloisuus kasvoilla.

-- Kiitos, Pieti! virkkoi kauppias puristaen miehen karkeaa kättä, ja kirkas kyynel vierähti hänen poskelleen.

Pietin mentyä virkkoi kauppias:

-- Pieninkin lohdutus tekee hyvää näin ahtaalla ollessa. Ja tuskin sentään aivan puille puhtaille jäämmekään. Eivätkähän asiat muuten murehtimalla parane.

Sen myönsi rouvakin ja pieni toivonvärähdys kävi Antinkin rintaan; se kumminkin pian sammui, sillä hän tajusi, ettei missään tapauksessa äidin osa, josta nyt oli puhe, hänen varalleen riittäisi, vaan että vanhemmat sen hyvin tarvitsevat.

Mihin mahtoi hän joutua, poloinen? Mihin?

Hän oli kuin metsään eksynyt lapsi.

XXIII.

Kauppias Heikkisen omaisuus, samoin kuin monen muun maakauppiaan, oli suistunut suuremman liikemiehen vaurioon, ainoastaan rouvan osa saatiin säilytetyksi.

Kaukonen oli tehnyt ilmeisen vääryyden, pettänyt heidät, se tiedettiin, mutta asia ei enää ollut parannettavissa.

Kauppias Heikkistä myöskin syyttivät liiketoverit; sillä jollei hän olisi, sanoivat, ensimmäisenä yritykseen ryhtynyt, eivät muutkaan sitä olisi tehneet.

Antilla ei siis ollut ajattelemistakaan jäädä kotiin; palveluspaikan etsimiseen täytyi ryhtyä pakostakin.

Se ensin innostikin ja sai mieleen jonkun verran virkeyttä ja haaveilun sekaisia tulevaisuuden mietelmiä, jopa sai unohtumaan koko kotoisen onnettomuudenkin hetkeksi.

Mutta sitten tuli näkyviin asian ikävä puoli, ettei häntä näytetty missään tarvittavan.

Kymmenkuntaan paikkaan oli isänsä kehotuksesta ja neuvosta jo tehnyt hakemuksen, liittäen oikeaksi todistetun otteen kauppaopiston päästötodistuksesta; mutta aina saanut lyhyen vastauksen: "Ei tarvita".

Tuo suututti häntä. Hän tiesi monessa konttoorissa istuvan miehiä, jotka eivät ole tuskin päivääkään käyneet kauppaopistoa, ja kumminkin vastattiin hänelle tuo hävytön "ei tarvita".

Maailmassa oli kaikki mullin mallin, viheliäisessä sekamelskassa, ja maailma itse oli itsekäs ja ilkeä, kylmä, kateellinen, kiittämätön, sydämmetön.

Ja jotain sellaista näytti äitikin ajattelevan, vaikka hän uskottelikin, että kyllä herra asiat parhain päin kääntää, kun hänen puoleensa käännytään.

Sitä ei Antti kumminkaan osannut hyvinkään varmana pitää ja kauppias itsekin välinpitämättömästi myhähti, aina kuin semmoisesta oli puhe.

-- Perhanan täynnä ovatkin paikat! murahti hän jo kerran.

-- Niitä on jo silläkin alalla kyllin paljon tarjolla, jatkoi hän sitten ajattelevasti.

Se sai kylmät väreet Antin selkäpiihin.

Niitä on jo kyllin paljon!

Ja mihin sitten hän?

Mihin pystyisikään kauppaopiston päästötodistuksineen?

Hän epäili, tunsi vihdoin kykenemättömyytensä, ja kärsi siitä.

Ei saattanut enää pöyhkeillä: oli kurja, kykenemätön, kurjin ihminen maailmassa.

Koti oli köyhä, jokainen ateria, minkä siitä söi, teki kolon ja vielä tuntuvan sen vähiin varoihin, kulutti vanhempien välttämättömintä leipää. Karvaaksi kävi elämä ja kolkoksi, se vaivutti ja teki ennestäänkin alakuloisen mielen vieläkin raskaammaksi.

Hän olisi tehnyt työtä, se oli hänen korkein halunsa, mutta ei saanut, ei missään tarvittu.

Muistui siinä mieleen Hilman puheet työstä; katkerasti hän naurahti silloin, olisi niin mielellään halunnut hänelle purkaa katkerat tunteensa, viskata vielä kerran vasten silmiä hänelle, että mitä hän tässä sitten tekisi.

Talvi kului kulumistaan ja aina painostavammaksi vain kävi Heikkisellä! kaikkein mieliala oli sysimusta, paitsi Pietin, joka uutterasti aamusta iltaan työssä hääri ja voi toisinaan laulua tapaillen hyräilläkin.

Kevät teetteli jo tuloaan illansuun paetessa, jopa aurinko välin räykeästikin korkeimmalta huipultaan paisti ja sen säteet taistellen talven kukkasia vastaan harmaantivat puhtoisen hangen, mustasivat likaisiksi viiruiksi talvitiet ja liuottivat vedeksi mäkirinteiden valkeaa vaippaa.

Kevät näinkin alullaan saa mieliin himmeitä toiveita ja virkistää; mutta Heikkisellä se ei sitä tehnyt: se oli syksyn kevättä.

Ei ollut pitkään aikaan vilahtanutkaan mitään keveämpää, nuorekasta tunnelmaa siellä, elämä oli kuin tammikuun hangen peitossa.

Mutta muutamana päivänä astui kauppias pitkästä ajasta omituisen iloisen ja keveän näköisenä saliin, missä rouva ja Antti alakuloisena istuivat, juuri tuumittuaan turhaan, mistä jonkunkaanlaisen tuottavan toimen ja tulolähteen saisi.

-- Sain kirjeen Hilmalta, sanoi hän ja istui mukavasti tuoliin.

-- Hilmalta? virkkoi rouva katsoen kummastellen miehensä nuortuneita kasvojen ilmeitä, ja hänenkin kasvonsa vähitellen kirkastuivat.

-- Se on sentäänkin tyttöjen tyttö, jatkoi kauppias entiseen tapaan.

-- Mitä hän kirjoittaa sitten?

-- No, säälitteleepähän ensin meidän kovaa kohtaloamme.

-- Hän ei luottanut yritykseen ja koetti siitä sinuakin varottaa, huokasi rouva.

Kauppiaan otsalle nousi pilvenhöyde, mutta poistui pian, ja hän jatkoi:

-- Siitä hän ei kirjeessään hiisku sanaakaan.

-- Hän on siihen liian hienotuntoinen.

-- Niin tai näin, sitä hän ei vain tee. Mutta nyt hän tarjoaa pelastavan kätensä meille.

-- Hän?

-- Aivan niin. Hän ei tahdo muistaa, että olimme röyhkeitä ja tylyjä hänelle.

-- Siinä hän tekee kauniisti.

-- Antti ei ole saanut paikkaa, kun on sitä etsinyt; nyt tarjotaan hänelle se hakematta.

-- Missä? tokasi Antti hämmästyneen iloisesti.

-- Hilma sen tarjoaa.

-- Hilma? pääsi tahdoton äännähdys Antilta ja rouvalta.

-- Aivan niin. Hän kirjoittaa tässä näin: "Jollei Antilla ole vielä paikkaa tiedossa, niin voitte tuumia hänen kanssaan, tahdotteko ja tahtooko hän asettua vähempään liiketoimeen."

-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi kauppias laskien kirjeen pöydälle.

-- Minä olen iloinen semmoisesta tarjouksesta, sanoi rouva kevyesti. -- Mutta miten hän nyt tuli sitä ajatelleeksi?

-- No niin; kyllähän siinä sentään miehistä miestä tarvitaankin, lausui kauppias ajatellen. -- Muuten aikoo hän ryhtyä suuriin yrityksiin hänkin.

-- Suuriin yrityksiin?

-- Niin. Kuten tiedämme, kohisee aivan talon alitse kuohuva koski. Hän ei sano enää sietävänsä sen toimetonta tanssia, vaan aikoo rakentaa siihen sahan ja myllyn. Se tuottaa arvattavasti hänelle paljon puuhaa. Mitä tuumit itse, Antti?

Antti oli vaipunut syviin ajatuksiin. Hän muisti nyt pienimmätkin kohtaukset serkkunsa kanssa viime kesältä, ne riihottomina pyörivät mielessä ja veivät ajatukset mukaansa. Hän oli puhunut niin paljon hänen parantumisestaan; itse taasen oli hän koettanut voimiensa mukaan asettua vastarintaan. Nyt hän kaikin puolin hyväksyi serkun olleen oikeassa; mutta siksipä juuri hän tunsikin levottomuutta, häntä hävetti tarttua tarjottuun apuun.

-- Mutta jos tuota vielä koettaisi jostain muualta, sanoi hän epäillen.

-- Hm! myhähti kauppias ja heittäytyi kärsimättömästi tuolin selkään. -- Koeta sitten, jos vielä toivot suurten liikepaikkojen sinua vartovan. Koeta vain, se ei ole minun asiani.

Hän nousi ja käveli raskaasti huoneeseensa.

Äänettömyyttä kesti kauan salissa.

Luulen käsittäväni, miksi sinua epäilyttää ottaa tarjousta vastaan, virkkoi vihdoin rouva.

Antti loi häneen vaisun ja väsyneen silmäyksen ja nyökähdytti myöntäen päätään.

-- Me emme kohdelleet häntä, niinkuin meidän olisi pitänyt, jatkoi rouva.

-- Sitä emme tehneet.

-- Mutta hän ymmärtää heikkoutemme.

-- Sen luulen.

-- Ehkä antoi jo hetikin anteeksi.

-- Ehkä.

Keskustelu loppui hetkeksi. Molemmat näyttivät ajattelevan samaa.

-- Nyt hän tarjoaa apuaan meille, sanoi rouva hetken kuluttua.

-- Niin.

-- Luulen, ettei sinulle tulisi siellä ollenkaan epämukavaksi.

-- En tiedä, enkä sitä pelkääkään.

-- Mitä sitten?

Antti loi arasti katseensa alas. Rouva odotti levottomasti.

-- Hän on niin voimakas, lausui vihdoin Antti.

-- Niin on.

-- Olen heikko; pelkään, pystynkö mihinkään.

-- Oi, älä puhu niin, lapseni!

-- Minua pelottaa hänen varmuutensa.

Kyynel herahti äidin poskelle.

-- Mutta, Antti! Hänellä on hyvä sydän. Kyyneliä kiilui Antinkin ripsillä.

XXIV.

Kevään ilta.

Päivän terä oli koko päivän räykeästi valanut painostavan autereisen ilman läpi valoaan maahan, joka jo aukeilta oli paljas; vain metsän rinteillä varjossa vielä hailean harmaita kinoksia kitui.

Ilta oli nuoskea ja lämmin; kesäillasta se erosi vain siinä, ettei siihen ollut sekautunut kasvikunnan mieluisa tuoksu, mikä kesällä välinpitämättömintäkin niin viehättää ja virkistää.

Hilman koti oli pienen kylän keskellä, ainoastaan yhdeltä taholta lähenteli sitä metsäinen takalisto kapeana kangaspoimuna, jonka nokitse vinhasti virtasi pienoinen joki, tehden talon kohdalla huimaavan putouksen, sen alla kohta asettuakseen hetkeksi rauhaan, taasen verkalleen matkaansa jatkaakseen. Joen ja talon väliin oli jo vanhastaan istutettu lehtipuita, mitkä nyt jykevinä seisoivat neitseellisessä lehdessä taajoina, monihaaraisina. Vapaat paikat, missä ei pensaitakaan ollut, olivat tasaisena kenttänä, missä nuori nurmi nykeröisenä vihanti. Puiston toisessa päässä, missä puita oli harvemmassa, oli penkeiksi vaottu ja tasoitettu pelto, missä siemen vasta alkavaa ituansa teki.

Sisällä istui yksinään Hilma.

Hän oli päivän uutterasti toiminut, nyt väsyneenä istui salissaan, ei jouten lojuen nytkään, vaan lukien jotain kirjaa. Mutta kiintynyt hän siihen ei ollut, sen siitäkin näki, että kirja useinkin valahti helmalle ja silmä vallattomasti etsi jotain tyhjästä huoneesta.

Vihdoin hän aukasi akkunan puiston puolelle ja kumartui siihen hengittämään raitista ilmaa.

Pehmeä illan tyyntyvä tuuli hajoitteli ohimoiden suortuvia ja hyväili hempeästi poskien vereviä ruusuja.

Hän katsoi luontoa niin tunnollisen vakavasti, kuin jos olisi kuullut sen kuiskeen ja ymmärtänyt kaikki; rinta nousi rohkeasti kuin jos olisi ujostelematta vastannut keskustelun kysymyksiin.

Hetken vain hän kumminkin siinä seisoi. Veti akkunan kiinni, istui entiseen paikkaansa ja rupesi lukemaan.

Mutta taasen vaipui ajatuksiinsa.

Ja ikäänkuin tietämättään puhui:

-- Hän on muuttunut paljon. Hän voi työskennellä ja hän tahtoo sitä. Mutta hän on, pelkään, minun orjani. Serkku parka!

Hän istui ison aikaa tuiottaen helmallaan olevaan kirjaan.

-- Mutta niin ei saa olla; työ ei voimistuta häntä silloin, päinvastoin masentaa.

-- Hän on entisestään muuttunut. Kumpa se vain olisi kaikki hyvää!

-- Seurustelisin hänen kanssaan niin mielelläni, mutta olen itsekin muuttunut: hätäilevä, arka olen aina hänen seurassaan.

-- Miksi?

Taasen etsiviä ajatuksia.

Vihdoin hän nousi ylös ja ikäänkuin tyrkkien edestään jotain vastustajaa kävi toiseen huoneeseen. Hetken perästä palasi.

-- Työtä, työtä vielä. Sitten. Kotinsa vararikko sen teki? Minun puheilleni hän nauroi silloin.

Hän heittäytyi sohvalle, nojasi sen selkään ja vaipui syviin ajatuksiin.

Nukkunutko?

Jonkun ajan perästä tuli Antti sisään.

Hän seisahtui oven pieleen, loi aran mutta utelijaan silmäyksen sohvalla olijaan; oli hiljaa, ei häävin hengittää uskaltanut.

Muuta muutosta hänessä ei näyttänyt tapahtuneen kuin se, että oli nyt työpuvussa, jollei oteta huomioon sitä, että hän tuossa asemassaan näytti melkein pahaiselta poikaselta.

Hilma loi häneen päin katseensa, huomasi hänet ja punastui.

-- Sinä tulit. Tee hyvin ja istu!

Antti totteli. Mutta arasti hän istui lähelle ovea.

Hilma näytti etsivän sanoja.

Kauvan kesti äänettömyys.

-- Serkku hyvä! Minusta näyttää, että sinulla on ikävä.

Antti loi häneen kummastelevan katseen.

-- Kuinka niin luulet? hän kysyi.

-- Sitä en tiedä. Mutta sinä olet niin synkkämielisen näköinen. Suretko vielä omaisuutesi niin surkeaa häviöä.

Harvinainen rohkeuden ilme välähti Antin katseessa vastatessaan:

-- En. Olenhan mies ja voin hankkia sen verran kuin elääkseni tarvitsen.

Hilman katse yhtäkkiä elostui ja kirkastui. Hän nousi ja tahtomattaan astui Antin eteen.

-- Jumala suokoon sinulle voimaa, serkku! hän kyynelsilmin virkkoi.

XXV.

Kesä oli paraillaan.

Oli sunnuntai-ilta.

Hilma oli kutsunut useita kyläläisiä illanviettoon; seurustelu oli vapaata ja rattoisaa, niin vaatimatonta kuin olikin.

Mutta olipa seurassa muitakin paitsi kyläläisiä.

Sulo veljineen oli koko kesän asunut paikkakunnalla; molemmat olivat saaneet kutsun ja tulleet.

Sulo olikin seurustellut paljon Hilman kanssa, ja he olivat jo paraita ystäviä; sillä heissä oli paljon samallaisia elämän katsantotapoja, niin erillaiset kuin itse henkilöinä olivatkin.

Hän oli kyllä paljon muuttunut ja siitä sanoi kiittävänsä ensimmäistä tutustumistaan Hilman kanssa; mutta sittenkin oli hän hieno kaupunkilainen, jonka rinnalla Hilma oli jykevän suora maalainen.

Nuori Kaukonen oli hänkin muuttunut. Siitä kertoi Sulo hyvillään Hilmalle:

-- Niin katkerata kuin isän vararikko olikin, oli siitä se hyvä, että veljeni kohta rupesi säännöllisesti elämään. Siitä olen sanomattomasti iloinen.

Samoin teki se serkkuuni hyvän vaikutuksen, sanoi Hilma.

-- Oliko hänkin säännötön? kysäsi Sulo hätäisesti.

-- Sitä en tiedä. Kumminkin pelkään toimettomuuden, samassa kuin se veltosti henkisiä voimia, myöskin turmelleen tapoja.

He eivät pitemmälle päässeet, sillä Kaukonen tuli heidän seuraansa.

Hän kertoi kevyesti, melkein terveen raittiisti kaikenlaista; saipa toisinaan Hilmankin nauramaan sukkeluuksilleen, vaikka tämä olikin koko kesän vastenmielisesti ollut hänen seurassaan.

-- Voi kuinka se on hauskaa, että olet taasen entinen veljeni! huudahti Sulo iloisesti.

-- Hauskaa se on itsestänikin, sekautui hän hätäilemättä puheeseen. -- Neiti ei taida aavistaa, miten onneton on ihminen juoppouden kahleissa.

-- Mahdollisesti en, vastasi Hilma tavattoman laimeasti.

-- Juoppous on alku kaikkeen paheeseen, jatkoi Kaukonen. -- Se veltostaa, tekee haluttomaksi työhön ja toimeen ja vihdoin kuolettaa kaiken ihmisellisyyden.

-- Voi veljeni! Sinä tiedät sen niin hyvin! huudahti taasen Sulo ja puhdas mielihyvä paloi kirkkaissa sinisilmissä.

-- Niin, niin; minä tiedän sen, hän jatkoi vähääkään hätäilemättä. -- Olen ollut kurjaa kurjempi, mutta onnistunut viskaamaan turmion ikeen niskastani. Nyt on elämä niin suloista ja vastaisuus, oma luoma vastaisuus valoisa.

-- Mutta suokaa anteeksi! Meidän täytyy ryhtyä yleiseen iloon; toisille vierailleni käy ikäväksi muuten. Lähdemme tupaan tanssimaan, puhui Hilma.

Tuvassa oli jo joukko kylän nuorisoa ja joukossa joku vanhempikin ihminen.

Siellä tulikin rattoisaa.

Ensin lauloi pieni lauluseura Hilman johdolla joitakin lauluja, sitten tanssittiin.

Ensimmäisenä tanssi Hilma Kaukosen kanssa, tanssi reippaasti ja kauan, ja Kaukonen jutteli hänelle yhtenään, kun lämpiminä istumaan asettuivat.

Antti oli jäänyt ovensuuhun.

Hän oli synkän ja haluttoman näköinen. Sulo oli hämillään tanssinut muutaman talonpojan kanssa.

-- Antti, miksi et ollenkaan tanssi? kysäsi Hilma sivumennessään.

-- Minua ei nyt haluta.

Antin katse oli raukea ja ääni surunvoittoinen. Mutta kumminkin hän pyysi, Hilman toisenkin erän kehotettua, Sulon tanssimaan kanssansa.

-- Tämä on sentään niin raitista täällä maalla, ei mitään teeskentelyä, virkkoi Sulo, kun he istuivat.

-- Neiti pitää tästä?

-- Pidän. Vaikka täytyy tunnustaa, että olen kovin hämilläni, kun joku noista tekee kankean kumarruksen edessäni. Mutta te olette niin alakuloinen tänään.

Väkistenkin varastautui Antin katse tanssijoihin, Hilmaan ja Kaukoseen. Hän ei voinut keskustella Sulon kanssa, hän ei enää tarkoin kuullutkaan hänen puhettaan.

-- Herra Heikkinen! Miksi näytätte minusta niin kummalliselta?

Antti ei kääntänyt katsettaan; syvä huokaus vain tunkihe rinnasta.

-- Te ette sittemmin sen onnettoman tapauksen perästä kirjoittanut minulle.

Antti ei kuullut.

Sulon katse laskeutui surullisesti alas.

Tanssi oli tauonnut.

-- Te olette kokonaan muuttunut. Oletteko siitä onnettomuudesta ehkä minullekin suutuksissanne?

Surullinen, lähes itkun sekainen oli hänen äänensä.

-- En, en suinkaan, neiti. Kuinka semmoista ajattelette? vastasi Antti vavahtaen.

-- Te kärsitte hirmuisen vääryyden. Mutta minua pahoittaa, jos minulle siitä olette vihainen. Muuta en toivo maailmassa, kuin sopua, kun en kerran ole mitään rikkonut.

-- Neiti hyvä! Älkää luulko minusta semmoista! sanoi Antti heltyneesti.

Mutta keskustelua ei syntynyt.

Kerran tanssi Antti Hilmankin kanssa, mutta se kävi niin kankeasti, kuin jos olisi ensimmäistä kertaa tanssissa ollut.

-- Mikä sinulla on, serkku? kysyi Hilma huolestuneesti.

Antti ei saattanut katsoa häntä silmiin.

-- Ei mikään, vastasi hän vain väkinäisesti.

-- Älä kiellä! Olen nähnyt koko illan, että sinua jokin vaivaa.

Antti poistui ulos.

-- Veli on huonolla tuulella tänään, virkkoi Kaukonen tanssiessaan taasen Hilman kanssa. -- Mikä häntä vaivannee?

-- En tiedä.

Mutta ajatuksiinsa oli Hilmakin vaipunut.

-- Minä taasen olen sanomattoman iloinen ja onnellinen saadessani tanssia neidin kanssa. Teidän sivullanne on niin keveää, niin turvallista, te olette kuin hyvä hengetär syntisen suojana.

Hilma ei näyttänyt kuulevan. Henki olikin sitten koko illan laimeaa, kenellekään ei ilo ilolle maistunut.

XXVI.

Illalla lähti Hilma Sulon kanssa kävelemään ja samoin sai Kaukonen Antin seuraansa. Tytöt jäivät heti jäljelle.

-- Oli onni, että pääsit heti palvelukseen. Olisihan siinä rikas tyttö. Mutta kyllä se vaan semmoinen esivalta on, ettei siinä mies taida sananvuoroa saada. Huonosti nuo tuota lienevät kasvattaneetkin, pakisi Kaukonen heidän kävellessään.

Veri kuohahti Antin poskille.

-- Mutta ota vain, onpa rahaa joukossa!

Antti ei saanut mitään vastatuksi, vaikka mieli pakahtuakseen vihasta kiehui.

Äänettömänä kävelivät he yhä edelleen.

Tytöt olivat jo jääneet näkymättömiin, tai olivat kääntyneet takaisin.

-- Tiedätkö, mikä tuossa asuu? kysyi Kaukonen osottaen tien laidassa olevaa pientä tölliä.

-- En.

-- Älä hiidessä! Pirkkohan sen nimi on. Kävin toisinaan ennen täällä ollessani sielläkin. Se on perhanan pulska se. Käymmehän tervehtimässä.

-- Minä en kumminkaan lähde.

-- Mitä perhanaa! Eihän meitä tässä kukaan näe; metsä peittää meidät kaikkialla.

Antti kääntyi palataksensa takaisin, mutta Kaukonen esti häntä.

-- Oletko lapsi tai naisellinen houreilija, hyvä veli.

Antti ei vastannut, nykäsihen vain irti ja lähti kävelemään taaksensa katsomatta. Kiireesti kuin pakeneva hän käveli ja mieli kuohui kiukusta ja inhosta; hän ei koskaan ollut häntä niin halveksinut kuin nyt.

Hän oli kuuma sekä kävelystä että mielen kuohusta.

Vihdoin hän poikkesi metsästä lirisevän purosen partaalle istumaan. Katsoi sen tasaista menoa ja sai siinä mielensä vähän tyyntymään.

Mutta sen tyyntyminen antoi vain sijaa toisille, rajummille tunteille.

Taasen hän muisti sen niin elävästi, että Hilma oli useimmat kerrat tanssinut Kaukosen kanssa, oli ollut reipas ja pirteä, keskustellut ja keveästi naurahtanutkin joskus.

Ja taasen kuohahti veri kiehuvan kuumana hänen päähänsä. Sydän tuntui kuivavan, jähmettyvän tunnottomaksi möhkäleeksi! Eikä hän enää ajatellut mitään, ei tuntenut mitään selvästi, vaan hän kärsi tunnottoman viimeisiä elon voimia jäytäviä tuskia, sielussa leimahteli kuin tulia tuhkaan peittyneistä hiilostuneista kekäleistä. Siellä näyttäytyivät kaikki hämäränä mutta hirvittävinä peikkoina. Hilmankin kuva oli kauhistuttava.

Siinä hän istui kun Kaukonen pitkin askelin kävi sivu ja kauan vielä sittenkin samaisessa synkässä sieluntilassa.

Oli jo myöhäinen, ennenkuin kotiin kerkesi.

Hilma oli vielä salissa, jonka läpi Antin oli kulkeminen huoneesensa.

Mitä?

Hän itki.

Ei sanaakaan puhunut.

Poistui sanomatta edes hyvääyötä.

Mitä oli hänelle tapahtunut?

Kauheita aavistuksia lensi mieleen. Hulluudelta ne tosin tuntuivat, mutta siltikään niitä ei mielestä saanut syrjäytymään. Olisikohan sittenkin rakastunut Kaukoseen, jonka ennen oli pettäjänä luotaan poistanut?

Olisiko Kaukonen viekastelut ja hänen entisistä elämän tavoista uskoteltu muuttumisensa lumonnut hänet?

-- Ei, ei! Se täytyy estää! Minä paljastan hänet semmoisena kuin hän on!

Töytäämällä töytäsi hän ulos.

Seisoi jo Hilman makuuhuoneen oven takana.

Siihen oli seisahtunut, siihen ikäänkuin kivettynyt.

Kuuli tukehtuvaa nyyhkytystä sisältä.

Ei rohjennut edemmä; kauan siinä seisoi.

Vihdoin lähti huoneeseensa sielu sysimustana ja kauhean kolkkona.

XXVII.

Kiihkeästi etsi häntä Antti aamulla, tietämättään, miksi niin teki.

Hän ei ollut kotona, oli lähtenyt kävelemään.

Paljastusaikeistaan oli Antti jo peräytynyt; hänellä ei ollut Hilmalle siis mitään sanomista. Mutta sittenkin olisi pitänyt saada hänet tavata, edes nähdä: sisällä oli niin oudon tyhjää, tunnelma kamalaa kuin usvainen paha uni yöllä.

Hän ajatteli tosin jo selvästi ja tulos oli jäykkä varmuus, ettei koskaan Hilma voisi rakastua Kaukoseen.

Mutta levottomuus ei tauonnut, sillä oli omat lakinsa ja perusteensa, jotka olivat vento vieraita järkiperäiselle ajattelemiselle.

Se voitti.

Olisiko hänkin heikko?

Niin heikko, että olisi rakastunut semmoiseen mieheen?

Eikö tuntisi mädäntynyttä sisusta, kun kuori on kiilloitettu?

Hänen sisällään taistelivat taasen viheliäisenä sekamelskana kaikki mahdolliset tunteet, mutta ylinnä siellä sentään oli hillitsemätön kiukku.

Olisi musertanut kerrassaan Kaukosen, raa'asti viskannut vaikka kuolijaaksi.

Mutta häntä vavahduttivat samassa nuot ajatuksensa ja hän pelkäsi itseään kuin julmaa petoa.

Ja kun Hilma tuli kotiin kävelyltä ja kun hän vain vilahdukselta sai hänet nähdä, niin silloin oli mieli kokonaan masentunut, ei raivon merkkiä ollut jäljellä, tunne oli pehmeää ja taipuisaa kuin vanutettu taikina.

Antti kiiruhti hänen perässään saliin.

Hilma vältteli häntä.

Niinkö todellakin?

Se tuntui Antista nyt niin selvältä, varmasti todistetulta, että hän rakasti Kaukosta -- siksi vältteli häntä.

-- Serkku!

Siihen katkesi; sanat tukehtuivat kurkkuun.

Hilma ei katsonut häneen.

Kylmä väristys kävi läpi Antin ruumiin.

Hulluuden sekainen tunteiden rajuus leimahti hänen sielussaan.

Oli polvillaan hänen edessään.

Mutta sanaakaan ei saanut sanotuksi; kasvot olivat tulipunaiset ja silmien säihke rajusti taisteleva.

Hilma katsoi häneen ensin murhaavan tuimasti, mutta se vähitellen heltyi; jo kiilsivät kirkkaat kyynelet hänen suurissa silmissään, uusia tulvinaan uhkui ja pian silmien sini oli kyyneltulvan sumentama.

-- Antti, Antti! hän tuskallisella äänellä vaikeroiden valitti.

Siinä oli niin sydäntä särkevä sointu, että se sielua puristi, pimitti ajatukset uhkuvaksi suruksi.

-- Toivoin jo sinun voittaneen paljon, jatkoi Hilma raskaasti. -- Mutta pahat taipumukset ovat sinussa liian suuret, voidaksesi niistä vapautua, vaikka tahtoisitkin.

Antti vapisi kauhistuksesta.

-- Vai onko sinulla todellista tahtoakaan hyvään?