Part 2

Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta. Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet. Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun saakka!"

Kun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:

Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin, ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua onnellisempi!...

Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön, samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse, ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.

Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa", "valakalla"...

Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta, "valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan, jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan, missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin, jossa hänen äitinsä lepäsi.

"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin — miten voisin minä rakastaa!"

Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö rääkkyy! Se on valakan laulu."

"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa..."

Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän vastauksen:

"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton, pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne! —"

Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän rakasti Martti Csigolyaa.

"Valakka" rakasti "papurikkoa".

Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei "papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.

Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina ystävällinen hänelle.

* * * * *

Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa hyväntekijänsä.

Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää!...

Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —

Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!...

Julia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.

Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus. Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle nuorukaiselle:

"Miksi olet niin vaiti, Martti?"

"Mitä pitäisi minun puhua?"

"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva."

"Jospa sinä soittaisit!"

"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on huuliharppukin jo kelvoton."

"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia, pyydän!" —

"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!"

"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!"

"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule loppuakaan."

"Kyllä ennen, mutta nyt!"

"Miksi et nyt?"

"Koska sydäntäni painaa jokin."

"Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa?"

Papurikko ja valakka.

"Ei! Tahi kyllä! Kuinka olettaa."

"No puhuhan toki selvemmin, Martti."

"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin alkuun."

"Ala jatkosta, kun et tiedä alkua."

"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se sinulta huonommin."

"Mitähän se sitten onkaan?"

"Arvaas!"

"En voi arvata."

"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. — Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — — Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni painaa."

"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!"

"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen. Kuuntelethan sinä, Julia?"

"Miksi en kuuntelisi?"

"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"

"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä oikeastaan tahdot sanoa."

"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!... Voi tuhatta, kuinka pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."

"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen."

"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle, kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"

"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän."

"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis, enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta. Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"

"Se on totta!"

"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan, Julia, kuka se on!"

"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata."

"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle: Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! — Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet kumminkin."

"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —"

"Tämän tunnet varmasti. Siis?" —

"Taivas tietäköön, kuka hän on."

"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo tyttö, rakas Julia, olet — sinä!"

"Minä?"

"Sinä!"

"Hahaha!"

"Miksi naurat, Julia?"

"Hahaha!"

"Älä toki naura, minusta tuntuu kuin pitäisi minun itkeä."

"Totisesti en voi pidättää nauruani. — Hahaha!"

"Nauratko sinä — minulle!"

"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä."

"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden äkkiä seisomaan.

"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!"

"Mitä?"

"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!" —

"Niinkö se onkin! Hahaha!... Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa! Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän vihassaan voi rangaista!" —

"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."

"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"

"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."

Pilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä. Mestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne. Liikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen; vähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella kelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni vuoteeseen ja — nukkui!... Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe hän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään...

* * * * *

Voimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää siitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut hänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen kosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi, jos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä siihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!

Vähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui ja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten joukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi enentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin merkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä kapakkaan...

Kun hän astui sisään, otettiin hänet pilkalla ja naurulla vastaan.

"Terve, Martti! Koska on häät?" —

"Kutsuthan minut toki pitoihin!" —

"Minulle kuuluu ensi tanssi morsiamen kanssa!" —

"Onnenpoika, kuinka kauniin vaimon hän saa!" —

"Kuinka käy sitten 'valakalle?'" —

"'Valakka' raukka! Hän kuolee tuskaan."

Martti pysyi rauhallisena. — Kun melu väheni, sanoi hän:

"Oletteko jo lopussa?"

"Eipä kaukanakaan siitä!" huusi eräs nuorukaisista.

"No joutukaa sitten, sillä tahdon puhua teille sanasen."

"Kuulkaa! kuulkaa!" kuului ääni joukosta.

"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi tuo pilkka."

"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!" huusi joku. "Martti uhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että voisimme paeta." —

"Sen voitkin tehdä, poika!" vastasi Martti. "Myöhemmin kenties et voisi päästäkään enää ovelle."

"Oho! Katsokaas vaan, katsokaas!"

"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä paiskaan tämän pullon kasvojasi vasten."

"Todellakin!"

"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos silmäsi ovat sinulle rakkaat."

"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi yhtä punainen kuin — —"

Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin", huusi Martti ja heitti pullon nuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.

Raivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle kepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja olisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois hänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen toisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.

Kun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin esiin ja huusi:

"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta jos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne. Ymmärrättekö!"

Näin sanoen palasi hän jälleen istuimelleen, tilasi viiniä ja — joi.

Ulkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi tehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla Martin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan ensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.

Voittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin että hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin. Mutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi hänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:

"Tässä hän on! Lyökää hänet maahan!"

He kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten paukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois, jättäen elottomalta näyttävän makaamaan.

Tähän aikaan hiipi "valakka" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin vaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän tointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten pesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista puhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: "Oi, sepä vasta oli paha uni!"

"Näitkö ehkä unta, että sinut hakattiin maahan?" kysyi tyttö.

"Kyllä!"

"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut maahan?"

"En tiedä!... Mutta mitä tahdot sinä täältä?"

"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun avuttomana makaavan. —"

"Kiitos! — Nyt voit mennä! —"

"Ethän sinä voi ilman tukea mennä kotiin."

"Mitä se sinua liikuttaa! Mene Jumalan nimeen, en voi kärsiä sinua."

"Martti!"

"Laputa tiehesi!"

Nyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä sanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:

"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein mitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni."

Se onnistui tytölle suurella vaivalla.

"Kiitos!" soperteli Martti. "Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse kotiin; tahdotko saattaa minua?"

"Mielelläni!" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti nojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa. Ovelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että hän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin mielellään vastapalveluksen.

Lotta tunsi itsensä onnelliseksi.

Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina puolitiestä arkana takaisin.

Ja kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!

Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö parka ja kuinka hän itki!...

Martti toipui...

Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa. Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.

"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!... Näen häntä harvemmin ja unohdan."

Ja hän unohti hänet niinkuin kaikki!

Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.

Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.

Ketään muita vieraita ei heillä käynyt kuin Lotta — "valakka".

Taivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään Csigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta tuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui hän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen tulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää Lotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän tuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita tyttöjä...

Julia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen sydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa majaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun tämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso ajoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin kuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi lyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit ja häpeä kirvelivät kovasti.

"Vaimo raukka!" puheli Martti itsekseen. "Parempi sinun olisi ollut, jos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi ollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua rangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta."...

Tähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi — kolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista pojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä "valakka". Martti ei ajatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se, että Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa kuten aarteen!

Eräänä päivänä — se oli juhlapäivä — tuli Lotta taas viemisille.

Vanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen tuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen sinisiä savurenkaita.

"Hyvää päivää, sisareni!" tervehti hän tulijaa.

"Jumalan terveeksi, Martti! — Onko äitimuori saapuvilla?"

"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän naapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän."

"No — hyvästi sitten!"

"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin ikävä minun luonani?"

"Eihän toki! — Mutta —"

"Mutta istu sitten. Puhelkaamme olen tänään puhelutuulella."

"Se tapahtuu harvoin."

"Niinkö! — Niin, paljo puheleminen väsyttää teitä."

"Minähän kuuntelen mielelläni."

Nyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin. Lotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen tupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:

"No puhelkaamme jostakin. Sinähän olet puhetuulella."

"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole mitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta älähän! — Kuules —

"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas minulle siihen nyt vastaus."

"Muuten vaan!"

"Olihan sinulla enempi kuin yksi kosija? Eikö niin!"

"Kyllä, mutta en sentään ole mennyt naimisiin."

"Miksi?"

"Koska tiedän, ettei minua kukaan rakasta."

"Ja jospa sentään olisi joku, joka rakastaisi sinua, tahtoisitko sanoa: kyllä?"

Tyttö painoi katseensa alas ja vaikeni.

"Ja jos kosija olisin minä?"

"Sinä et rakasta minua, Martti!"

"Jos otaksutaan, että rakastan sinua, voisitko tulla vaimokseni?"

"Kyllä!" vastasi tyttö maahan painetuin katsein.

"Mutta minä otan myös vaimokseni ainoastaan sen, joka minua rakastaa."

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti sitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:

"Mitä sinä sanot?"

"Minä rakastan sinua", sanoi hän kovemmalla, mutta vapisevalla äänellä.

"Onko se totta, Lotta?"

"En voi puhua toisin kuin se on."

"Ja mistä asti?"

"Kauvan, jo kauvan!"

"Armas Lotta!" huudahti Martti myrskyisesi, "sinä rakastat siis todellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!"

"Entä minä? Olenko minä saanut vähemmän kärsiä kelvottomien pilkkaa?"

"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet ensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet sinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan."

Lotta kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa...