Part 3

Kun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä, suu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän toivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän luulotteli siten loukkaavansa poikaansa...

Laskiaiseen mennessä pidettiin häät.

Nyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä kuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen ihmispari ennen syntiinlankeemusta.

Kyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään, mutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä "papurikon" ja "valakan" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita tyttöjä.

Ukkovaari.

Oli kirpeän kylmä yö.

Alastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein kuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia niiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto olikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa kylmänkorkealla taivaalla.

Iltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita kuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen jalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne jo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan kitojaan sellaisella pakkasella.

Kuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä tupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa yksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!

Monta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut itseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut jumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen luettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä tuvassa.

Illallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen rinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän poikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella puolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri, kolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin vaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö Pannille ja renki Ferkolle.

Kun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki ruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa itsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.

Äkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni huusi: "Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua."

"Kuka siellä on?" huusi Michelin rouva.

"Etkö tunne ääntä, äitiseni? Kummi Andreas Risin Steffin", sanoi Katri.

"Tosiaankin, hän se on", vastasi äiti. — "Kiiruhda ulos Panni, ja tuo poika sisään."

Panni nousi nopeasti, mutta yhtä nopeasti Ferkokin.

"Kuules, Ferko!" huusi Michel.

"Mitä käskette, herra?"

"Istu vaan, poikaseni", vastasi Michel leikkisästi. "Miksi täytyy teidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka pian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen. Heitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan."

"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!" ajatteli Ferko, istuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli arvannut syyn hänen palvelusintoonsa.

Samassa palasi Panni pojan kera.

"Mitä kuuluu, poika?" kysyttiin häneltä.

Hengästyneenä vastasi tämä;

"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja vanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla meille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa."

"Onko teillä sika teurastettu?" kysyi talon rouva.

"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden naulan."

"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?"

"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."

"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan herkuttele."

"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"

"Milloin?"

"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä."

"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta", oikaisi Katri tietäväisesti.

"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan. Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme jo syöneet illallisen."

"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."

"Mitä me siis teemme?" kysyi Michelin rouva.

"Menkää vaan", sanoi vanha Peter; "myöskin sinä, äitimuori voit mennä mukaan, minä jään tänne lasten kanssa."

"Ei, ukkoseni", vastasi hänen rouvansa; "sinä menet ja minä jään. Tiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa."

"Mutta siellähän olimme molemmat. Etkö muista, aarteeni?"

Molemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi ollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi kotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari sitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät kietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin syrjään ja kuiskasi hänelle: "Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?"

"En voi; minun täytyy viedä Rosa vuoteelle, kun häntä käy nukuttamaan."

"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan niin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne."

"Olehan huoletta, Steff, mehän saamme kyllä häissämme tanssia kyllälti."

"Aivan niin, vaan siihen taitaa olla vielä pitkälti; kenties vuosi."

"Oi varmasti, kenties kaksikin. Kuinka vanha olet sinä nyt?"

"Kymmenen vuotta, entä sinä, Katri?"

"Minä olen vasta yhdeksän vanha."

"No, mutta ei meidän kumminkaan tarvinne odottaa kahta vuotta."

"Ehkä ei aivan."

Samassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin, isoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä ennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin pakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä vuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos, sulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään odottaakseen kyökissä hänen paluutaan.

Minkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko tumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika kaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia ja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia lapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat, myöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut suorittaa. —

Kyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen kiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän hänelle:

"Rakas Panni, tule luokseni."

"Miksi?" — kysyi tyttö samallalailla kuiskaten.

"Lämmittämään."

"Tuvassahan on kyllin lämmin."

"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni, taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi. — Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös, minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.

"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?"

"Et", vastasi tyttö, "et ole tehnyt minulle mitään pahaa."

"Miksi sinä sitten itket?"

"Koska niin suuresti rakastan!"

Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa lopetteli illallista.

"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä on Ferko?"

"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."

Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.

Illallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti silmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun toisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki lattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan tähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.

Kun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen iltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle jakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin maissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn nopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi. Mutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti kiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä keskenään, Jumala paratkoon!

"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?" sanoi pitkän vaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa kirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:

"Mitä sanot, poikaseni?"

"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat niin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää."

"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen mennä levolle."

"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja meiltä kuluisi aika paljon pikemmin."

"Oi rakas isoisä, kerro jotain!" huudahti Katri ja alkoi vanhusta mielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.

Mestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon yhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi kertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta kuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea taisi hän.

"Odottakaas, lapset", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. "Tahdonpa nyt kerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo haltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se on tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?"

"Niin, niin!" huusivat kaikki.

Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:

"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille, lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään — mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako! Aika tulee teillekin."

Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:

"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!"

"Kuka siellä?" kysyi Ferko.

"Vanha kerjäläisraukka", kuului ääni taas.

"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan nimessä onneton sisälle."

Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies, joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan. Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä yösija.

Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja lämmiteltyään. —

"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle! Mutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi itsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo jumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut valittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä ei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei palvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin tavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan, annatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki vaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi, mutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen. Isoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo silloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista, sillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä. Isoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten olisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori herra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin minua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.

"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi kahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin, jollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'

"'Älkää luvatko suotta, minä en rakasta teitä.'

"'Miksi sitten?'

"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta vaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska rakastan jo toista. Ymmärrättekö?'

"'Toista? Ketä?'

"'Jotakin.'

"'Mutta kuka on tuo joku?'

"'Sitä en sano.'

"'Miksi?'

"'Siksi!'

"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli, mutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi. Nuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta salaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.

"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri rehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä se oli.

"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa reidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä suuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat ne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä käyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:

"'Julia!'

"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua. Silloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle; niin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne muistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole enää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä. — Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:

"'Julia!'

"Silloin kääntyi hän ja vastasi:

"'Oletteko se te, Peter? En tiennyt ollenkaan, että olette täällä.'

"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa, etsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen tapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan huolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole niin? — Hä!

"Pikku Panni loi hämillään silmänsä alas ja vastasi punastuen:

"'Ei, ei suinkaan!'

"Ferko sitävastoin ajatteli: 'Hyväpä, että tuon tiedän!'

"Vanha herra jatkoi taas puhettaan:

"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän vastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'

"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon sanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta näyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan hyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä kelpo ihmisiä.'

"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei murheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas hänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin suudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi kuiskasin vaan hänen korvaansa:

"'Oi, sinä maailman kaunein kukka!'

"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta, en voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos rakastat minua!'

"Hän seisoi jo kynnyksellä ja minä puhuin jotenkin kovaan:

"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille vasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä kotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän kuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'

"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli aivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon ja tämä kolmas oli nuori herra.

"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket tahtonutkaan ilmaista sitä.'

"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät kuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se meille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.

"Jo seuraavana päivänä alkoi kurjuus.

"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan sitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa heinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi, mitä minä teen.

"Sanoin, että olin tuonut heiniä kotiin.

"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?' ärjyi hän.

"'Armollinen herra itse', vastasin.

"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. — Enkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'

"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa vaikka pyhän valan.'

"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa sinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan kuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'

"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on käsketty.'

"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon minut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa kyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista kuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin tuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat jäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti kului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan rautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät punaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän nojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen; vihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä voinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes voinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen tarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti kaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili Jumala tiesi missä.

"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin hänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän eikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me saisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me emme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti, jakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt yhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme eroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että minä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä, hän ei päästäisi häntä pois.

"'Kuinka voitte te pidättää minua', sanoi Julia; 'minä en tahdo jäädä.'

"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä epämääräiseksi ajaksi.'

"'Onhan Peterkin vuosipalkalla, miksi saa hän mennä?' kysyi tyttö.

"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin sen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet ottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'

"'En', vastasi Julia katkerasti.

"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei auttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän antoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi; hän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan. Kokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja sukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.

"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan! Tästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi, tahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä ja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'

"'Missä kohtaamme toisiamme?' kysyi tyttö itkien.

"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule sinne, odotan sinua siellä.'

"'Hyvä. Mutta minne rupeat sinä palvelukseen?'

"'Sitä en vielä tiedä; löytänenhän toki kylässä jossain paikan.'

"'Älä vaan mene kauvas täältä, muuten kuolen tuskaan.'

"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään tänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'

"Siten erosimme me.

"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä, joka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes menisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin talonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis; siksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi. Sopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti, tehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja toivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina ihania.

"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona. Jos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan antaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä, puhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia. Katselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan niistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon pöytälampun... Kuinka muuttuvainen on ihminen!

"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän painautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En koskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi vartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.