Part 1
PAPURIKKO JA VALAKKA. UKKOVAARI
Kaksi novellia
Kirj.
ALEKSANTERI PETÖFI
Suomentanut
Meri Sulju
Kirjallisia pikkuhelmiä XIII.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
SISÄLTÖ:
I. Aleksanteri Petöfi. II. Papurikko ja valakka. III. Ukkovaari.
Aleksanteri Petöfi.
Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor), Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä Pestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti hän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän sotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti kiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman penniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin teatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja lueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli englannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin, joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän v. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia povessa.
Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan painettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä, jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa päivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun hän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan kaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä oli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan kunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän tuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien ottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.
Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle suotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä vallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan ja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä taistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden mukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä ei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.
Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä elää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin kenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on jo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan suomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin kimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa todellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan suomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä ovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.
Papurikko ja valakka.
Voi merkittyä!
Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla hirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on juurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen sielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —
Martti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.
Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto oli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.
"Olkoon niin!" ajatteli hän. "Te minua vastaan — minä teitä vastaan!"
Ja vastarinta alkoi...
Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.
Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä käärisi kokoon.
Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa, sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa, että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan, jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt — luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.
Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.
Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla, väkevimmät kapakkasankarit.
Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan...
Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin, ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.
Hän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!
Mutta vihdoin ei hän sentään voinut kärsiä sitä vaieten:
"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja juot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan."
Tämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen viininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat säärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla arvokkuudella:
"Hiljaa!"
"Rakas mies", jatkoi vaimo, "kun minä vihdoin puhun, niin tahdon keventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut kyllin kauvan."
"Vaimo, älä poraa!"
"Mutta minun täytyy —"
"Vaikene!"
"Vaieta? Miksi?"
"Siksi, koska minä — koska — minä olen herra Daniel Csigolya."
"Ja minä olen rouva Sofie Csigolya."
"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo — mitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu."
"En ennenkuin olen puhunut."
"Mitä? — Sinä tahdot puhua vielä? — Onko se totta vai leikkiä?"
"En ole nyt leikintekotuulella."
"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera, että leikkaan kielesi pois."
"Ja vaikkapa. Minun täytyy puhua, koska — — —"
Julmistuneena karjui Daniel:
"Vaimo, nimesi on: vaiti!"
Samalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan sattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois. Sitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin raihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen lieden ääressä itkien läpi yön.
Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili, riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.
Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi kärsiä puutetta...
"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi, eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — — sellainen — —"
Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.
— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi vaimolleen selkään.
— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista loitolla.
Ja hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan...
Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan; mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili häntä vastaan.
"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi! Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema! — Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"
Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli, ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa, joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.
Ei mitään, ei kerrassaan mitään!
Huolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että ne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi olisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt seteliraha.
Masentunein mielin antoi hän turhan etsinnän perästä käsiensä vaipua.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten ja napsutteli sormillaan.
"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä, missä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään kekseliäs mies!"
Hän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan, että tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä pöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä pimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty, joka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli sitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:
"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää tämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä viedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina selvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule veli Dan!"
Pahaksi onneksi astui, juuri kun hän tarttui säppiin, hänen vaimonsa tupaan.
"Minne sen kerällä?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa, sehän voisi siellä kokonaan mädätä."
"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään, heti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin minä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli morsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt sitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että nuuskit kaikki, sinä onneton!"
"Jos tahdot nähdä minut onnellisena, niin laita tie vapaaksi."
"Mene, mikäs estää, mutta pukuni jää tänne."
"Kiitos kaunis!"
"Kokonaisena ei se lähde käsistäni!"
"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta minä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas, hyvä Sofie."
"En!"
"Vielä kerran pyydän sitä sinulta."
"En, en!"
"Ja viimeisen kerran pyydän minä".
Vaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn, jonka hän oli temmannut mieheltään.
"Vihoviimeisen kerran, Sofie!"
"Turhaan!"
"Koska kaikki on turhaa: Tuoss' on!"
Samalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui takaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.
Silloinkos riemu alkoi!
Viini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel päätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko morsiusleningin hinnan suuhunsa.
Mies piti sanansa!
Kun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia kohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla paikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä. Tanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän putosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän jo lammikossa tukehtunut.
Vartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut elämän lapselle.
Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä...
Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni, tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla punalla peitetty.
"Mene sinne missä on — Papurikko!" —
"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!" —
"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!" —
"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!" —
"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!" —
Se oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona...
Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät, joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.
Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan...
Kouluvuosina oli vielä tuskaisempaa.
Kukaan ei tahtonut ottaa "punaista koiraa" naapurikseen ja kun opettaja hänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä niin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä penkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa jutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin osotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika riemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä kuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän sai tovereiltaan...
Miehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa vähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli vanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja tämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli jäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö tahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut ainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut kosia...
* * * * *
Martti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen: "Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai ajuri?"
"Sitä en voi sanoa", vastasi rouva. "Hänen isänsä oli käsityöläinen" samalla huokasi hän — "voisi kai hänestäkin se tulla."
"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi. Olisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin erkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika parka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon hankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty ihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla nälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin Herkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan asettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!" —
"Hannu", sanoi rouva alakuloisena, "miksi teet sinäkin pilkkaa raukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän pilkkatauluna!"
"No, no! Pieni pila ei lyönyt läpeä pääkoppaan!"
Mestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään kantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa...
Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista. Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.
Nyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.
"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää...
Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä, ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman, ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —
"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.
"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!" pilkkasi toinen.
"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!"
"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!" huusi Martti.
Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle, kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän liikkaa vielä tänäkin päivänä...
Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.
Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.
"Hiljaa!" tiuskasi hän huimapäille.
Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.
"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"...
Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata...
Kuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!
Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen, kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta. Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa, hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa...
Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä ja — oli kisälli!
Tärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!
Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika, vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."
Siten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan jokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset tilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.
Se tulikin!
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa oli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas tanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän ääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.
"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin uskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!"
Huolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti, joka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:
"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään kauniimpaa punaista kuin omansa".
"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän tahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta." —
"Antaisin vaikka mitä, jos hevoseni olisi noin kauniin täplikäs!"
"Mitä tekee hän täällä! Papurikko kuuluu talliin!" —
"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi huoneen.
— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi koiraksi", vaan "papurikoksi".
Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin suuttuneena:
"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole ihminen niinkuin te?"
Tuokion vaikenivat kaikki.
"Epäilemättä et!" huudahti sitten eräs.
"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"
"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"
Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan. Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.
Martti tunsi itsensä onnelliseksi.
Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.