Part 5

Niku tuntee väristystä ja autuutta, kun hän ajattelee tätä aikaa, joka ei enää ole niinkään kaukana, mutta hän pakottaa ajatuksensa pysähtymään käsillä oleviin tosiasioihin. Hän ei ole oikeastaan ammattimies millään alalla, joten vakinaisen työn saanti voi käydä hyvinkin tukalaksi. Parhaiten hän ymmärtää puutöitä, joihin oli kasvatuslaitoksella perehtynyt, mutta ne eivät häntä erikoisemmin pysty viehättämään: ainainen liiman katku ja maalin haju, höyläin sihinä ja sorvin surina, ne eivät menneet hänen luontoonsa. Mutta voimakoneiden jyminä, höyryvasaran mojahdukset ja metalli, — ne olivat toista. Niissä oli voimaa ja varmuutta ja korvissakin ne soivat kuin peli ja musiikki. Ala oli hänelle mahdollisimman vieras, mutta hän päätti koettaa. Iltaisin hän otti vapautta tunnin kerrallaan korvatakseen sen varsinaisen työajan päätyttyä.

"Oletteko ennen ollut konepajassa?" kysyi insinööri.

Sarkan Nikolai sai vähintään kymmenennen kerran vastata samaan kysymykseen kieltävästi, ja hän otti jo lakin lähteäkseen.

"Onko teillä sitten erikoisempaa halua juuri konepajaan?" kuului seuraava kysymys.

"Kyllä minulla on", vastasi Niku vilpittömästi.

"No niin, mutta onko teillä taipumuksia myöskin?"

Niku miettii aikansa.

"Eiköhän halu", sanoo hän viimein, "ole melkein samaa kuin taipumus."

Insinööri hymähtää ja pyörittelee sormiensa välissä olevaa harppia.

"Niinhän ne väittävät", myöntää hän sitten. "Mutta ammattitaitoistakin väkeä on viljalti saatavissa. Kuinka on, oletteko naimisissa?"

"En", vastaa Niku punastuen, "mutta aion kyllä lähiaikoina mennä."

"Se muuttaa hiukan asiaa. Me tarvitsemme vakavaa, pysyvää väkeä, ja minä tahdon antaa teidän koettaa."

Sillä se oli päätetty. Ja sinä iltana istuu Sarkan Nikolai taaskin sivu puolen yön pöydän ääressä ja panee kokoon kirjettä Saaren Helmille. Hän huomaa vähitellen tässä kirjeen kirjoittamisen taidossakin edistyvänsä, sillä kun hän aamulla lukee kirjoittamansa, ei hän käsitä, miten hän on saanut siihen mahtumaan niin paljon arkisia asioita ja hellyyttä. Mutta se tunne hänellä on, että Helmi tulee iloiseksi, kun hän sen kirjeen saa käsiinsä.

Sarkan Nikolai on nöyrä ja vaatimaton mies. Jotkut ovat kyllä panneet merkille, ettei häntä ole hyvä mennä loukkaamaan ja että hän voi saada äkkinäisyyden puuskia, jotka tosin menevät yhtä pian kuin tulevatkin, mutta muuten hän on niitä kaikkein hiljaisimpia. Ikävimmistä ja raskaimmista töistä hän ei kieltäydy, menee nurisematta ylitöihin, jopa niihin tuppautuukin, jos vain saa siihen tilaisuutta.

"Mitähän varten sekin noin", arvellaan. "Nuori, akaton mies."

"Mene ja sano, vaikka sillä hyvinkin olisi akanottomeiningit mielessä."

"Mutta eihän se koskaan missään liikukaan."

"Tarvitseeko sen täällä ollakaan. On niitä tyttöjä muuallakin. Ja parempia."

Tämä vain niiden kesken, jotka ovat Nikua lähinnä, sillä tehdas on suuri ja miehiä on satoja. Mutta Nikun osastoa valvova insinööri arvelee, että annahan ajan kulua, niin eikö kehitykin pojasta hyvä ammattimies. "Sanovat, että se on niitä ryssän ajan tekeleitä. Lieneekö sitten perää?"

"Kuka täällä niin varma on isästään. Mutta jos tahdot saada vasten tomeloasi, joka ei ole kaksinen entuudestaankaan, niin mene siltä kysymään asiaa!"

"Kysyn minä varsin."

"Jos haluat saada selkääsi, niin kysy. Me maksamme yhteisesti tohtorin, mutta jos arkku tulee kysymykseen, niin sen saa hautauskassa pistouvata."

Sarkan Nikolai ällistyy äkkiä tehtyä kysymystä ja suutarin Tuomas tulee hänen mieleensä. Mutta hän ei enää raivostu. Hän vastaa vain, että hänen äitinsä kuoli heti hänet synnytettyään, mutta isästään hän ei tiedä mitään.

"Saattaa hyvinkin olla ryssä. Mutta pirunkos minä sille mahdan!"

Eikä hän ollenkaan jää nauttimaan noloudesta, joka sanoja seurasi, vaan jatkoi työtänsä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

* * * * *

Koneiden jyrinä ja raudan räiske on huumaava ja Niku on vaipunut työhönsä, mutta ajatukset askartelevat muualla. Hän on nyt tässä paikassa aikansa, kunnes todellakin kehittyy hyväksi ammattimieheksi ja rupeaa saamaan hyvän palkan, mutta sitten hän muuttaa maalle. Sen ammatin, mitä maalla tarvitaan, luulee hän osapuilleen osaavansa. Tällöin hän ei ollenkaan ajattele HirvikyIän Saarta ja kaikkea, mitä siihen kuuluu, hän ajattelee vain niityn vihreyttä ja metsän tummuutta ja ylimalkaan jotakin tönöä, jota aikaa myöten voi parannella.

"Kyllä kai sellaiseen saa rahat kokoon", ajattelee hän ja jatkaa ajatuksiaan: "Varmaan Helmikin näissä muurin lokeroissa ikävystyy, kun ei ole tottunut kaupungeissa olemaan, ja minunkin on päiväkaudet oltava poissa."

Näin hän itsekseen suunnittelee ja sydän sykähtää innostuksesta, mutta kädet puuhaavat edelleenkin ahkerasti työssä.

Vaan äkkiä hän kohottaa päänsä.

"Perhana!" sanoo hän itsekseen. "Sen minä olen kokonaan unohtanut."

Asunto, asuntohan heillä luonnollisesti pitäisi olla. Sehän on selvä. Kuinka hän tällaisen asian onkaan voinut jättää mielestään ja kuinka ei Helmikään ole siitä kertaakaan muistuttanut?

Sarkan Nikolai on kauan aikaa sitten unohtanut vitkastelemisen taidon ja käy heti toimeen. Hän panee ilmoituksia lehtiin, hän juoksee ja hakee ja laskee moneen kertaan rahansa. Jonkunlaisia huonekaluja olisi tietenkin myöskin hankittava, ja ruokaan niiden sen lisäksi oli riitettävä. Hän on tehnyt työtä liiaksikin ja kuluttanut mahdollisimman vähän, mutta siitä huolimatta hänestä tuntuu kuin olisi hänen pitänyt ansaita enemmän. Nikun ei auta muu kuin koettaa lisätä työtuntejaan, vaikka rahoja kyllä on niin paljon kuin tarvitsee ja hiukan enemmänkin.

Asunnon hän viimein saa. Se on kaupungin syrjäpuolilla ja siihen kuuluu vain vaatimaton kamari ja keittiö, mutta se saa riittää halvalle työmiehelle. Enempää hän ei tarvitse, ja aurinkoa he tulevat saamaan riittämiin ja taivasta he saavat katsella niin paljon kuin mieli tekee. Mutta puolen vuoden vuokran hän tahtoo suorittaa etukäteen, ettei heti tule murhetta ja vaivaa sen kanssa.

Huone- ja talouskalujen ostaminen on Nikulle ylivoimainen asia, mutta hän saa tehokasta apua asuntopaikkansa emännältä, ja huonekalukauppias on lipilaari mies, joka osaa asiansa.

"Laitetaanko kahden maattava sänky", kysyy hän, "vai pannaanko vain tavalliset yhden hengen sängyt ja yöpöytä väliin? Nykyään käytetään enimmäkseen viimemainittuja."

Niku ei ole selvillä tämäntapaisista asioista ja vastaa totisesti:

"Pankaa vain kahden hengen. Joutilaana se toinen sänky kuitenkin enimmäkseen tulisi olemaan."

XVIII

Kerran Sarkan Nikolai poikkesi musiikkikauppaan ja osti hanurin. Hän oli maakuntia kierrellessään oppinut hiukan käsittelemään mainittua soittokonetta ja arveli, että saahan tuolla joskus iltaisin vedellä. Tulevat sitten mieleen kesä ja metsät ja tanssipaikat. Juuri niin, metsät ja niityt, — Helmikin oli aina seisahtunut kuuntelemaan, kun kuuli soitettavan, vaikkapa sitten etäälläkin.

* * * * *

"Nyt niitten päivien sitten pitäisi alkaa vähitellen lähestyä."

Niku ei tahdo enää viihtyä työpaikassaan eikä hän myöskään viihdy niissä huoneissa, jotka tulevat hänen kodikseen. Hän on aina liikkeessä, aina hän keksii muuttelemista ja järjestelemistä.

"Älä tule tänne", oli Helmi kirjoittanut, "minä tulen ilman muuta, kun aika tulee. On hyvä, että olet niin järjestellyt."

Se oli ollut helmikuussa. Senjälkeen oli Niku kirjoittanut niinkuin ennenkin, mutta vastausta ei ollut tullut, ja Niku arvasi, että Helmiä vartioitiin, kun oli huomattu, millä mallilla asiat olivat Lieneekö edes saanut hänen kirjeitäänkään, elleivät vain nekin liene joutuneet toisten käsiin. Sitten hän rupesi ajattelemaan, miten Helmi mahtanee päästä lähtemään. Eiköhän tyttöparka liene tehty aivan neuvottomaksi ja rahattomaksi. Silloin Sarkan Nikolai meni postikonttoriin ja kysyi millä tavalla rahat varmimmin joutuvat vastaanottajan omiin käsiin. Siellä vastattiin, että vastaanottotodistuksella. Ja Niku lähetti.

Jonkun päivän kuluttua hän sai takaisin vastaanottotodistuksen ja tunsi paikalla Helmin käsialan. Muuatta päivää myöhemmin tuli postikortti, johon hätäisellä käsialalla oli kirjoitettu:

"Kiitoksia. Ne olivat tarpeen. Helmi."

Seuraavat päivät Sarkan Nikolai kulki onnellisena ja kuin unessa.

* * * * *

Aivan kuin itsestään tuli kevät. Niku sen tuloa ei ollut huomannut. Lumi oli kadonnut maasta, silmut puhkesivat puihin, ihmiset vaihtoivat talvipukunsa kevätvaatteisiin. Ja eräänä päivänä Sarkan Nikolai aivan kuin herää siihen, että puistoissa soitellaan. Mitä, ei suinkaan kesä vielä ole tullut? Ei, mutta se on kylläkin pian alkamassa.

"Nyt, nyt sen päivän pitäisi pian valjeta."

Mutta päiviä kuluu eikä sitä odotettua päivää valkene. Auringon valo käy yhä lämpimämmäksi ja ihmisten kasvot alati tyytyväisemmän näköisiksi, mutta Sarkan Nikolai kalpenee ja kuihtuu. Hän ponnistelee päivät otsansa hiessä, mutta yö ei suo hänelle lepoa. Pienimmästäkin risahduksesta hän havahtuu ja rientää avaamaan oven, mutta vastassa on vain autio eteinen.

"Ei suinkaan Helmi ole — kuollut?"

"Ei, sen verran kai ne olisivat inhimillisiä, että antaisivat jonkunlaisen tiedon hänellekin. Jotakin, jotakin tässä täytyy olla, — mutta kyllähän Helmi siitä kirjoittaisi. Odotetaan, odotetaan Herran nimessä."

Sarkan Nikolai katselee huoneita, joita hän on ajatellut heidän yhteiseksi kodikseen. Eivätkö ne kelpaisi, ainakin aluksi. Kenelläkään niistä tovereista joiden luona hän on käynyt, ei ole niinkään hyvin.

Toisinaan hänen tekee mieli hakea käsiinsä suutarin Tuomas, ryypätä ja unohtaa, mutta hän heittää sen asian mielestään heti sen tultua. Eihän se kuitenkaan mitään hyödyttäisi. Toinen asia olisi mennä itse Hirvikylään ottamaan selko asioista, mutta Helmi oli siitäkin aikoinaan kirjoittanut, että se niitä vain pahentaisi. Ei muuta kuin odota, odota!

Hivuttava, kalvava levottomuus kasvaa vähitellen, mutta varmasti kuluttavaksi tuskaksi. Hän ei muista aikaa eikä paikkaa, hän laiminlyö velvollisuutensa ja saa muistutuksia työnjohtajiltaan, mutta he huomaavat, että hänessä on jotakin epäkunnossa ja hän puolestaan nielee huomautukset kärsivällisesti, tietäen, että hänessä se vika on.

Näin kuluvat päivät.

* * * * *

Muuan kirkas, auringonpaisteinen aamu tuo selvyyden.

Niku on menossa työpaikkaansa ja kiiruhtaa portaita alas, kun postinkantaja tulee häntä vastaan. Työntää kirjeen kouraan ja menee sitten matkoihinsa, mutta Nikusta tuntuu kuin olisi se katsellut häntä tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti.

Kirje taas, pitkästä aikaa! Niku riemastuu, hän unohtaa työhön menonsa ja unohtaa kaiken muun ja harppoo jälleen portaita ylös. Mutta samalla hän havahtuu ja häntä alkaa jäädyttää, kauan aikaa kalvanut levottomuus saa taas ylivallan, ja kun hän sormielee kirjettä auki, vapisevat hänen kätensä. On niinkuin harmaja sumu laskeutuisi hänen silmiensä ja paperin väliin, ennenkuin hän voi lukea, mutta sitten hän kokoaa kaikki voimansa ja lukee.

"Hyvä Niku!

Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.

_Helmi_."

Sarkan Nikolai istuu kuin tylsistynyt. Paperi, jonka kirjaimet ovat tanssineet hänen silmissään putoaa lattialle, ja vasen käsi riippuu kuin herpaantuneena sivulla. Aurinko paistaa huoneeseen ja siinä hän istuu tunti tunnilta.

"Sopivamman", mutisee hän itsekseen, ja: "Vihitty kuukausi sitten."

Mutta sitten hän karkaa ylös, silmät seisovat päässä, hän lyö raivostuneena edessään olevan kahvikupin lattiaan ja karkea kirosana pääsee hänen huuliltaan.

"Jumaliste!" kirjoittaa hän. "Vielä kerran minä tulen."

Hänellä on raivon kiire viedä rivinsä postiin, mutta hänen askeleensa on horjuva ja hänen kasvonsa ovat kuoleman valkeat.

Eikä hän sinä iltana tullut takaisin niihin huoneisiin, jotka oli kodikseen sisustanut.

XIX

"No nyt, Tuomas, jos sinulla on sitä viinaa, niinkuin silloin kerskuit, niin ala kantaa framille."

Sarkan Nikolai retkahtaa väsyneenä, valkeana ja lyötynä sohvan kulmaan ja ummistaa silmänsä. Hän ei muista, missä hän on vuorokauden kuljeskellut. Hän on nähnyt metsää, merta ja kallioita, mutta ennen kaikkea katuja, suoria, yksitoikkoisia katuja ja kiimaisia sokkelokatuja, joilla kuhina alkaa vasta puolen yön jälkeen. Mutta hän on vain kulkenut, kulkenut ja järjettömästi ajatellut. Ja nyt hän on väsynyt.

Suutarin Tuomas katselee häntä haalein, veristävin silmin.

"Onks sull rahaa ja?" kysyy hän.

"Onks sull? On. Kysy sitä vielä. Vaan pitääkö sinulle näyttää?"

"Ei ole väliä. Saamasi pitää niin, että nyrkit ovat savessa."

"Tuossa on. Ota se nyt ensi aluksi. Lisätään sitten kun se aika tulee."

"Kylläpä sinusta on tullut aika porvari."

Tuomaan silmät välähtävät, kun hän pistää setelin liivintaskuun ja menee asialleen. Mutta Sarkan Nikolai kätkee lompakkonsa varmimpaan taiteensa. Hetken kuluttua Tuomas tulee.

"Kuule", kysyy hän, "mitä varten sinä tuota hanuria mukanasi kiikutat? Oletko sinä ruvennut pelimanniksi?"

"Onko minulla hanuri?"

"Siinähän se on vierelläsi. — Hä, oletko sinä ollut hummaamassa?"

"Ei, en minä koskaan ole ollut niissä hommissa, ellen ala vähitellen."

Silloin Niku muistaa, että hän tullessaan on poikennut kotonaan ja jostakin päähänpistosta ottanut hanurin kainaloonsa.

"Alkuaan minä ajattelin soitella tällä muutamalle tytölle, mutta nyt on sama, vaikka soittelisin sinulle. Mutta naukataan ensin."

"Kippis vaan. Eikö se olekin ryssillä se musiikinpuoli niinkuin veressä?"

"Sitä ne hokevat. Tanssi ja musiikki. Kuule, Tuomas, oletko sinä koskaan rakastanut naisihmistä?"

"Montakin."

"Ja onko kukaan sinua jättänyt?"

"Jokainen on jättänyt heti kun on tullut tarkemmin tuntemaan. Mutta kukaan ei niin nopeasti kuin sinua."

"Hä! Mitä sinä meinaat?"

"Äitisi jätti sinut saatuaan tuskin sinua kunnolla valmiiksi."

"Saatana, Tuomas, jos henkesi on sinulle kallis, niin..."

Sarkan Nikolai kavahti seisomaan, puukko välähti hänen kädessään ja suutarin Tuomas peräytyi huulet vavisten ja kalpeana. Minuutin näytti siltä kuin miesmurha olisi tulossa. Mutta sitten Niku pisti puukkonsa tuppeen ja istuutui raskaasti huoahtaen. Hän näytti aivan selvinneeltä.

"Älä kiusaa minua, vaan ole hyvä kaveri ja juo!" sanoi hän rauhallisesti. "Ja anna äitivainajan maata rauhassa kankaassaan. Se kuuluu lopultakin olleen hyvä ihminen."

"Minulla tahtoo tuo suuvärkki olla niin kärkäs laulamaan", virkkoi Tuomas anteeksipyytäen, "tiedäthän sen jo vanhastaan. Mutta ryypätään pois vaan."

Huoneeseen tuli raskas, painostava hiljaisuus Vain lasit kilahtivat tuon tuostakin ja savupilvet kävivät paksummiksi. Sarkan Niku humaltui, mutta hän ajatteli samalla kertaa äitiään ja Saaren Helmiä ja tuli siihen johtopäätökseen, että jos äitivainaja syntinsä takia oli tuomittu helvettiin, niin kyllä hän kernaasti tällä kertaa olisi samassa paikassa.

"Kohtalo kiertyy, kiertyy kuin kiertyykin, perkele vie", sanoi hän enemmän itselleen kuin toiselle "Ryssä ei koettanutkaan korjata erehdystään ja pääsi sen enemmittä, minä tein, minkä ihminen voi ja saan silti kärsiä. Minä en tiedä, rakastiko ryssä, mutta minä rakastin. Ja äiti sai kärsiä ja kuolla sen takia, että oli piika ja vähän huorahtanut, mutta Helmi kulkee pää pystyssä siksi, että se on talon tyttö ja vihittiin kuukausi sitten. Mutta se onkin _minun_ Helmini. — Sanotko sinä vielä, piru, ettei kohtalo kierry? Hä?"

Toinen kuuntelee ihmetellen ja silmät harallaan.

"Mitä sinä oikein itsekseni turiset?" kysyy hän. Nikolai havahtuu.

"Sitäkö se sinuun kuuluu!" tiuskasee hän. "Juo. Niin, minä aioin kysyä sinulta, että kun tyttö sinut jättää, mitä sinä silloin teet?"

"Minä ajattelen, etteipä tuo ainoa ole maailmassa, ja haen toisen."

"Reippaasti toimittu. Mutta mistä minä tähän reikään haen toisen ja sopivan?"

"Ellet sinä siihen pysty, niin minä hommaan. Minä sanon, jukukliut, että kun minä sen tuon tähän paikkaan, niin, kun sinä vain sen näetkin..."

"Älä helkkarissa! Mitähän minä sitten teen?"

"Sulat, sulat siihen paikkaan. Ihan seisoallesi."

Sarkan Nikolai hörppäsi lasistansa.

"Kuulehan nyt, Tuomas", sanoi hän vakavasti. "Sinä puhut näistä rakkauden asioista niinkuin... niinkuin elukka."

"En muista nähneeni hevostakaan kuin pikku kakarana. Mutta enhän minä tietenkään osaa rakastaa niinkuin ryssä rakastaa. Se kuuluu niillä olevan erikoinen konsti."

Sarkan Nikolai hörppäsi uudemman kerran, kakisteli ja irvisti.

"Minä tarkoitan oikein tosissani", puhui hän sitten, "että jos sinä olisit rakastanut kaikesta sydämestäsi ja mielestäsi, — muutenkin kuin noin vain, että on saanut maata vierekkäin ja niin poispäin, — jos te joskus olisitte aikoneet mennä yhteen ja teillä olisi lapsikin, sinä hommailisit ja puuhailisit, minkä hengestä lähtee, ja hän sitten äkkiä menisikin naimisiin toisen kanssa. Pirunko silloin tekisit?"

"Minä veisaisin kiitosvirren siitä, että pääsisin maksamasta ruokkoa."

"Vaan entä ellei se olisi sinun ruokkosi vaivainen?

"Sitten on naisessa vika."

Niku vetää kulmakarvansa yhteen. Tätä puolta asiassa hän ei ole tullut ajatelleeksi. Ei, se ei voi olla mahdollista.

"Ja", jatkaa toinen päätään huojutellen, "voisin minä tehdä senkin, että menisin ja työntäisin veitseni miehen rintaan." Silloin Sarkan Nikolai hypähtää ylös. "Perhanan poika!" huudahtaa hän, pudistaen Tuomaan kättä. "Sinäpä, sinäpä sen sanoit."

Hän seisoo siinä ympärilleen katsellen ja aivan kuin paikalla aikoisi lähteä, mutta sitten hän taas horjahtaa sohvalle istumaan.

"Ei, ei", mutisee hän itsekseen. "Murhasta on suuri rangaistus, vaikkei suinkaan minun kanssani ole väliä. Mutta minä mietin, minä mietin..."

Sitten hän tarttuu hanuriinsa ja alkaa sillä vedellä pitkäveteisiä, surumielisiä kappaleita.

Päivä onkin jo loppuunkulunut, alkaa hämärrellä ja tulee ilta. Sarkan Nikolai istuu pää riipuksissa ja alkaa olla aivan valmis.

"No, Nikolai", sanoo Tuomas virkistyen, "otapas siitä itsellesi täräys ja aletaan miettiä sitä neitosta."

"Mitä perhanan neitosta?"

"Sitä, jonka oli määrä korvata se Helmi, tai mikä sen nimi nyt oli."

"Anna sinä vain niitten ilotyttöjesi olla ja..."

"Minä vannon sinulle..."

"Älä vanno yhtään mitään. Kyllä minä sinun huorasi ellen tiedä, niin aavistan, enkä minä niistä välitä penninkään edestä."

"Kylläpä sinä nyt..."

"Joo, minulta ne eivät hyödy penniäkään eivätkä mitään muutakaan. Älä yritäkään. Vaan ota minua käsikynkkään, saata kotiin ja pidä ryyppy huomisen varalle. Tai voithan sen jo ottaa mukaasi."

"Onko sinulla oikein kotikin?"

"Tule ja katso."

Kulku käy läpi öisten katujen ja hämäräperäisten kujien ja viimein päädytään Sarkan Nikolain kotiin. Tuomas hämmästyy, kun hän astuu sisään. "Ketä varten sinä tämän olet laittanut?"

"Kerroinhan jo sinulle."

"Taivasten tekijä! _Nyt_ minun järkeni lamppu vasta sai valon."

Mutta Nikun silmä havaitsee lattialla paperikaistaleen. Se on Helmiltä viimeksi tullut kirje. Hänen ensi ajatuksensa on repiä se kappaleiksi, mutta hän muuttaakin päätöksensä, laittaa sen vapisevin sormin entisiin laskoksiinsa ja kätkee sen huolellisesti povitaskuunsa. Sitten hän heittäytyy kahden hengen vuoteelle ja alkaa itkeä.

Ja se itku on vain puoleksi juopuneen itkua. Toiseksi se on pienen lapsen.

XX

Tytön nimi oli Elli, jos se nyt ensinkään oli hänen nimensä. Niin hän ainakin oli ilmoittanut. Mutta hänellä oli avoin, sininen katse, pyöreät, mehukkaat huulet ja lämmin, pehmeä ruumis. Se sai riittää. Viisauksia hän ei puhunut, ellei juuri tyhmyyksiäkään, mutta hän oli nöyrä ja alistuvainen ja kiitollinen kaikesta, mitä hänen osakseen tuli. Hänen vanhempansa, joilla oli suuri lapsilauma, olivat kiitollisia, kun näinkin olivat päässeet hänestä erilleen. Ehkäpä he hyvinkin aikaa myöten menevät naimisiin Sarkan Nikolai ja tyttö. Nikulla on nyt vain sellainen välipää, arvelivat he, ja kylläpähän se siitä saattaa piankin tasaantua. Tyttö teki parhaansa tasaannuttaakseen Nikua ja oli hänelle hyvä.

Tytön nimi oli siis Elli, ja eräänä aamuna hän hiljaa tyrkkäsi Nikua kylkeen.

"Niku!" kuiskaa hän hiljaa. Mutta Sarkan Nikolai on raukea ja väsynyt ja hikinen. Vuoteessa on peite epäjärjestyksessä ja kuinka sattuu, ja lakana on kurttuinen ja pilkkuinen. On myöhäinen myöhäiskesän aamu ja aurinko paistaa huoneeseen.

"Nikolai!" kuiskaa tyttö toisen kerran ja tällä kertaa lujemmin.

"Pankaa sille nimeksi Nikolai", murisee Niku unissaan, mutta sitten hän raottaa silmiään: "Häh?"

"Joko minä nousen keittämään sinulle kahvia?"

"Mitäs siitä kyselet! Nouset jos nouset."

"Minä vain ajattelin, että jos sinä tahtoisit..."

Tyttö nousee vilkkaasti, vetää alushameen ylleen ja rientää keittiöön.

Nikolailla on vuoteensa vieressä emaljimuki, jossa on pirtusekotusta. Hän ottaa siitä pitkän kulauksen, virkistyy, nousee istumaan ja sytyttää paperossin.

"Joko se kahvi alkaa pian joutua?" huutaa hän keittiöön.

Tyttö on jo pessyt kasvonsa, mutta hän ei ole kunnollisesti pukenut ylleen ja hän kiiruhtaa huoneeseen kahvitarjotin käsissään.

"Tässä sitä olisi."

"Ota se pullo sieltä kaapin takaa ja pane hiukan sekaan."

"Näinkö jo aamulla?" kysyy tyttö melkein hätääntyneestä

"Niin. Asia vaatii sitä."

Tyttö tottelee nöyrästi ja sanaa puhumatta, mutta hänen silmäluomensa rävähtävät. Sarkan Nikolai ei ollenkaan ole ollut tietoinen siitä, mikä asia nyt "vaatisi" lujan napauksen heti vuoteella, mutta hän on katsonut olevansa Ellille jonkun selvityksen velkaa. Ja hän juo väkevän aamukahvinsa kakistellen ja irvistellen.

Sitten hän alkaa ajatella. Hän on tämän tytön kanssa asunut yhdessä jo alun kolmatta kuukautta, ja tyttö katselee häntä kunnioittavasti ja luottavasti. Luuleekohan se, että hän sen nai?

Syrjästäpäin hän tarkastelee tyttöä. Sen vartalon viivat ovat kiehtovat ja kutsuvat ja sen ihonväri on lämmin ja puhdas. Miksei, miksei se voisi olla mahdollista muuten, mutta...

Nikun mieleen tulee jotakin, hän kiroaa puoliääneen ja kaataa itselleen ryypyn. Sillähän hän oikeastaan on elänytkin ja käynyt harmajaksi ja tutisevaksi. Voi sinua, Saaren Helmi, kyllä tämän vielä tunnet!

"Tuo tänne lompakkoni", komentaa hän.

Niku tarkastelee sen perin pohjin ja hänen katseensa synkkenee.

"Siinä ei todellakaan ole kovin paljon jälellä", sanoo hän itsekseen ja lisää: "Siinä on monta hikipisaraa, ja kaiken tämän minä kokosin Helmiä varten."

"Jos sinun jo pitäisi hakea itsellesi työtä", virkahtaa tyttö viattomasti.

"Työtä!" toisti Sarkan Nikolai kolkosti. "Sinä olet korea ja hemaiseva. Mene sinä kadulle. Se on helpompaa. Ja tuottaa paremmin."

Tyttö kalpeni ja katseli häntä säikähtynein silmin.

"Niin!" huudahti Niku jyrkästi. "Tai ellet halua mennä kadulle, niin saat sinä tuoda tännekin. Me tulemme elämään kuin prinssit."

Vaan nyt tyttö parahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Voi, Nikolai rakas", hoki hän, "älä puhu niin, älä toki puhu niin."

Sarkan Nikolai puri huultansa.

"Minä olen huorilapsi ja rakkaudessa petetty ja puhun kuin huorilapsi ja ryssän sikiö. Tiedätkö sinä, Elli, että minä olen ryssän sikiö, jossakin kadun solassa tai huusin takana tehty?"

"Ei, en minä tiedä. Mutten minä sinua petä. Vaikka muut pettäisivätkin, niin en minä ainakaan."

"Niin, sinä et ole talontyttö, ja minun on sinut joka tapauksessa elätettävä. Hm... joo... niin se puhui Saaren Helmikin. Ja minä uskoin."

"Älä hyvä ihminen aina puhu siitä."

Tyttö on jo rauhoittunut, mutta hän itkeä tihuuttelee edelleenkin. Niku katselee häntä aikansa ja äkkiä hänet valtaa hellyyden puuska. Hän hyppää vuoteeltaan, sulkee tytön syliinsä ja suutelee hänen värisevää suutansa ja kyyneleisiä silmiä.

"Älä itke, Elli", sanoo hän tyynnytellen ja sylkyttelee tyttöä sylissään kuin pientä lasta. "En minä ollenkaan tarkoittanut sitä, mitä sanoin. Ilman vaan, katkeruudessani ja häijyydessäni. — Haepas nyt esille minun pyhäpukuni ja puhtaat alusvaatteet. On kai minulla puhtaita alusvaatteita?"

"Kyllä niitä on", vastaa tyttö ja nousee.