Part 6

Sarkan Nikolai peseytyy ja ajaa huolellisesti partansa. Sitten hän muuttaa alusvaatteensa ja pukee pyhäpuvun ylleen. Tyttö istuu hänen lähellään ja seuraa jokaista hänen liikettään.

"Kuule", sanoo Niku äkisti ja katsoo tyttöä terävästi. "Eivät kai sinun asiasi vaan ole huonosti?"

"Ei", vastaa tyttö varmasti.

"Mutta jos sittenkin olisi varminta käydä lääkärin luona."

"Ei tarvitse. Kyllä minä tiedän."

Itsetiedoton hymy valaisee Nikun kasvoja ja hän ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa.

"Käy todistuttamassa tuo vahtimestarin puolella", sanoo hän ja ojentaa paperin tytölle, joka sanaakaan virkkamatta menee.

"Hyvä on", puhuu hän tytön tultua takaisin. "Katsopas, kun minä tulin tänne, niin minä tein töitä kuin hullu ja ansaitsin melko paljon, — niinkuin tiedät. Kaikki nämä huonekalut ovat minun ja huoneista minä äskettäin maksoin vuokran etukäteen tämän vuoden loppuun. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän."

"Ja velkaa minulla ei ole kenellekään. Mutta minä lahjoitan nyt nämä mööpelit ja oikeuden näihin huoneisiin sinulle. Tässä on sinulle lahjakirja, ettei kenelläkään ole mitään turisemista."

"Mutta, hyvä ihminen, mitä sinä aiot tehdä?"

"En yhtään mitään. Ensin aioin antaa kaikki kasvatusvanhemmilleni, mutta he tulevat kyllä toimeen ilmankin. Tässä on heille kuitenkin kirje. Sen panet postiin viikon kuluttua."

"Jaha, viikon kuluttua. Mutta, rakas ystävä, etkö sitten tule takaisin!"

Sarkan Nikolai naurahti — huolettomasti, niinkuin näytti.

"Sure sinä, lapsi, menneentalvista lunta", sanoi hän. "Ehkäpä tulenkin. Mutta istahda nyt minun syliini ja suutele minua."

"Pikku, rakas tyttö", lausui hän sitten puristaen tyttöä itseään vasten. "Jospa me olisimmekin tavanneet aikaisemmin... Mutta lupaa minulle yksi asia: se, ettet missään tapauksessa enää mene kadulle."

"Herra Jumala, lupaan tietenkin, lupaan totisesti. Minä odotan vain sinua."

"Koeta odottaessasi löytää itsellesi joku sopiva ammatti. Minulta liikenee enää vain näin vähän rahaa sinulle, mutta tulet sinä toimeen jonkun aikaa. Niin, ja noita minun vaatteitani voit myydä, minä hankin uusia."

Elli rupesi taas itkemään.

"Mitä sinä oikein aiot?" nyyhki hän.

"Älä itke, ei se pahaa ole. Puhun vain muuten, varmuuden vuoksi, kun sinä vielä olet niin nuori ja lapsellinen. Ja sinä olet kaunis. Sinä voit vielä saada hyvinkin hyvän miehen, mutta katsokin vaan, että se on kunnollinen..."

"Älä viitsi puhua sellaisia!"

Niku vaikenee hetkeksi. Toiset ajatukset saavat taas hänessä ylivallan. Mutta sitten hän ratkaisevasti pudistaa päätään.

"Ja sen kanssa te voitte olla hyvinkin onnellisia", jatkaa hän. Sitten hän puristaa tytön pään vielä lujemmin rintaansa vastaan ja Hänen äänensä alenee kuiskaukseksi:

"Te voitte saada pojankin, usko pois. Mutta lupaa minulle yksi asia. Vielä yksi asia."

"Minähän lupaan sinulle mitä tahansa. Vaan, voi Luoja, kun sinä kiusaat minua tuommoisilla."

"Se", sanoo Niku hiljaisesti, "että panette sille nimeksi Nikolai."

* * * * *

Hetkistä myöhemmin Sarkan Nikolai kiiruhtaa portaita alas ja häntä seuraavat Elli-tytön tukahdutettu nyyhkytys ja itkettynyt, vetinen katse.

XXI

Kesä alkaa jo vähitellen painua syksyksi ja pelloille on ilmestynyt lyhteitä ja kuhilaita; yöt ovat pimeät ja tähtiset, mutta päivisin paistelee aurinko kylläkin kirkkaasti ja heleästi.

Yksinäinen mies painelee pitkin maantietä. Hänen pukunsa on moitteeton ja hyvässä kunnossa, joskin välillä hiukan pölyyttynyt ja menettänyt laskoksensa. Eikä hänellä, niinkuin kulkijoilla ylimalkaan, ole mitään selkäreppua eikä muutakaan kantamista. Kun hänet valtaa nälkä tai väsymys, poikkeaa hän tien varrella oleviin taloihin syömään ja nukkumaan ja maksaa mukisematta, mitä vaaditaan. Se onkin kohtuullisinta, mitä maantien kulkijalta voi vaatia. Joskus hän vetää povitaskustaan esiin kirjeen, lukee sen läpi tarkasti ja mustia kulmakarvojaan rypistäen, mutta pistää sen takaisin taskuunsa ja hymähtää jotakin itsekseen.

Ihmiset ovat hänet tuntevinaan, mutteivät ole siitä aivan varmoja. Hänen kasvonsa ovat kovin kuluuntuneet ja laihat ja silmissä on poissaoleva, tuijottava katse. Saattaisi luulla, ettei hänen päässään ole jokainen kaira aivan paikallaan, mutta kyllä ne sentään sitä ovat, sillä hän vastaa kysymyksiin selvästi, vaikkakin vältellen.

"No, mutta herran pieksut! Eikö se ole Niku?"

Mies rypistää kulmiaan ja katselee edessään seisovaa pyylevää piika-ihmistä.

"On kylläkin", vastaa hän. "Onko se Hilja, vai erehdynkö minä?"

"Et erehdykään. Minä olen ollut täällä jo toukokuusta asti."

"Vai et sinä Saaressa enää olekaan?"

Niin, näkihän sen, mutta pitihän sitä jotakin sanoa.

"No, kuinkas Saaressa jaksetaan?"

"Kysy sitä vielä! Siellä on nyt vävy isäntänä, et ole tainnut kuullakaan."

"Mistäpä minä... vai vävy?"

"Joo, Suontaan Heikki, oikein niitä isollisia."

"Isollinenpahan oli Helmikin."

"No olipa tietenkin. Vaan etpä usko: vaikka olivat sellaisia kuin olivat, niin eivät oikein kunnollisesti vihille ehtineet, kun jo tulee poika. Että oli se Heikki varansa pitänyt ja intekningin ottanut."

Sarkan Nikolai tuskin kuuntelee. Kulmakarvat vetäytyvät vielä lähemmäksi toisiaan ja huulet puristautuvat yhteen.

"Mikäs sen pojan nimi on?" kysyy hän.

"Henrikki, Henrikkipä tietenkin, isänsä kaima."

"Vai niin", vastaa Niku ja huokaisee.

"Mutta nyt tulee kummallisin juttu koko asiassa", jatkaa suulas tyttö. "Kun sillä on ruskeat silmät. Eikä kummankaan suvussa muisteta olleen ruskeita silmiä."

"Sehän voi olla joku luonnon oikku", sanoo Niku yksikantaan. "No kuinka Helmi jaksaa?"

"Sitä se rovastikin oli sanonut, että luonnonoikku, mitä lie atav... atav... en häntä nyt muistakaan. Niin, Helmistäkö? Arvaathan tietenkin, että se on iloinen, niin että syrjäinenkin sen huomaa. Vähemmästäkin olisi."

"Niinpähän vainenkin."

Niku tekee jo lähtöä. Mutta sitten hän kääntyy ympäri ja kutsuu Hiljan luokseen.

"Sinä, joka olet sellainen hiljainen ihminen, jonka takana salaisuudet pysyvät", kuiskaa hän, "ethän vaan kerro, että me silloin kesällä Helmin kanssa puuhailimme jos mitä."

Tyttö lyö kätensä yhteen.

"En totisesti. Ette suinkaan te vaan..."

"Ole hiljaa. Ethän kerro."

"No en!"

Niku jatkaa hymyillen keskeytynyttä matkaansa ja Hilja kertoo jo navetassa salaisuuden palvelustoverilleen.

Ensi pyhänä sen jo tietää koko kylä, — jos tulevat tietämään muutenkin.

XXII

Syksyinen yö on pimeä ja taivas on pilvessä, mutta Hirvikylän Saaren parista ikkunasta vilkkuvat vielä tulet. Kenties ikkunaverhojen takana vielä liikkuu varjoja, kenties kaikki ovat jo asettuneet levolle, mutta isäntä tahtoo vielä sängyssä lukea päivän uutisia. Sitten hän sammuttaa tulet ja kääntyy, niinkuin pitääkin, Helmiin päin.

Sarkan Nikolai seisoo maantiellä, katselee vilkkuvia tulia ja puree yhteen hampaitaan.

"Tuleen, liekkeihin koko Saari!"

Mutta samalla hän malttaa mielensä. Äidin oli käynyt vielä huonommasti, eikä hän ollut yrittänyt saada maailmaa liekkeihin, ja tuo toinen tuolla tulen ääressä, se oli järjestänyt asiansa hyvin. Oikein hyvin! Se oli niin iloinen, että "syrjäinenkin sen huomasi". Vaan hän, Sarkan Nikolai, kulki täällä ja odotteli. Nyt hän oli tullut!

Häntä jäädyttää niinkuin ei milloinkaan ennen. Tuolla oli Saaren vaaleankeltainen päärakennus ja sen takana oli lutti... Perkele sentään!

Sarkan Nikolai tuntee Saaren kuin viisi sormeansa. Hän ei suotta ole siellä kesäkautta ollut, ei siellä suotta rakastanut eikä elänyt siellä elämänsä kauneinta aikaa. Hän odottaa vain, että tulet tuolla sisällä sammuisivat.

Ja ne sammuvat. Isäntä heittää tietenkin lehtensä vuoteen viereen lattialle tai asettaa sen vuoteen vieressä olevalle tuolille tai pöydälle, ähkäisee, kääntyy Helmin puoleen ja alkaa syleillä häntä.

Nikun suonet jyskyttävät, kun hän kääntyy kujalle. Siinä on entinen riihi, jonka kynnyksellä he istuivat, — onko siitä edes vuottakaan kulunut. Hän pysähtyy, katselee hetkisen riihen ovesta ammottavaa mustuutta, ja kun hän jatkaa matkaansa, saattaisi syrjäinen luulla, että hän nyyhkii.

Jos hän nyyhkii, niin se taukoaa, kun Saaren päärakennus on kädenulottuman päässä. Hampaat kirskahtavat taas yhteen. Mutta hän ei malta olla kiertämättä rakennusta, vielä kerran katselematta. Makuuhuoneen ikkunoiden alla hän jää seisomaan. Siellä hän nyt on, korttelin tai kahden välimatkan päässä.

Joku vaisto Sarkan Nikolaissa menee auttamattomasti sekaisin. Hän kokoaa keuhkonsa ilmaa täyteen ja huutaa minkä kurkusta lähtee:

"Helmi!"

Ja toistaa kolme kertaa: "Helmi!"

Sitten uudella voimalla:

"Panitko sinä sille nimeksi Nikolai!"

Sanat kajahtavat pimeässä yössä ja kaiku ne toistaa. "Panitko sinä sille nimeksi Nikolai?"

Tulet syttyvät uudelleen, tällä kertaa pitkin koko rakennusta. Ikkunoita avataan, joku ovi tuntuu käyvän.

Herra, mitä hän oli tehnyt! Nopeasti kuin kärppä piilottautui hän viinimarjapensaikkoon. Siinä kuljetaan ja siinä käydään, mutta tulet sammuvat taas ja äreä miehenääni kuuluu sanovan:

"Arvasinhan minä, ettei siellä ketään ollut!"

* * * * *

Vieläkin kerran: etteikö Sarkan Nikolai tuntisi Saaren taloa? Kuka sen sitten tuntisi, ellei hän.

Nyt hän istuu tuvan rappusilla ja ollaan jo paljon sivu puoliyön. Mutta vielä ei ole alkanut valjeta, sillä syksy on jo pitkälle ehtinyt. Ja kuistin seinälle, oven viereen, on kiinnitetty lauta, ettei ovi auki lentäessään pääsisi hakkaamaan kuistin seinää. Se on hyvin lujasti kiinnitetty, Niku tietää sen, sillä hän on viime vuonna sen itse siihen kiinnittänyt, eikä hän koskaan tee huolimatonta työtä. Niku siis istuu siinä ja miettii, Sarkan Liinun ja muutaman ryssän poika. Vaikka eihän ennen mietitty enää miettimällä parane. Hän on jo ajatellut äitivainajaa, kasvatusvanhempia ja Elliä. Tässä maailmassa ei ole hänelle mitään tehtävää, jota toinen ei voisi tehdä yhtä hyvin ja paremminkin.

Saaren Helmin viimeinen kirje on hänen kädessään. Jostakin syystä ottaa hän nuppineulan rintapielestään ja kiinnittää kirjeen rintaansa. Sittenpä hän alkaakin olla suunnilleen valmis.

"Terve nyt vaan, kasvatusvanhemmat ja sinä, Elli-kiltti. Sanokaa terveisiä ja kysykää, eikö kohtalo kierry!"

Hän ottaa esille köyden, jonka on mukanaan tuonut, ja kiinnittää sen lujasti itse lyömäänsä lautaan. Toiseen päähän teki hän taidokkaan ja helposti juoksevan silmukan. Mieheltä pitää kaiken käydä nopeasti ja täsmälleen.

"No nyt, Saaren Helmi, näkemiin. Olisit totisesti saanut panna sille nimeksi Nikolai. Mutta pääsetpähän isästäkin."

Jonka jälkeen hän pisti päänsä silmukkaan ja hirtti itsensä Saaren oven pieleen.

Aamu alkoi juuri silloin sarastella.