Part 4

Keskustelu tapahtuu pimeässä yössä. Nainen odottelee kujan mutkassa, entisen riihen luona, ja mies kääntyy kujalle maantieltä. Hän kulkee verkkaista tahtia ja viheltelee hiljaa kulkiessaan. Joskus hän sytyttää paperossin, mutta antaa sen jälleen sammua. On keskiviikko-ilta, eikä mies lainkaan tiedä, että nainen häntä odottelee. Hän luulee naisen jo aikoja sitten menneen luttiinsa ja ajattelee, että pianpahan minä tästä ehdin.

No niin. Nainen seisoo hievahtamatta paikallaan ja kuuntelee miehen hiljaista, tyytyväistä viheltelyä. Nyt mies ehtii kohdalle. Silloin:

"Niku!"

Tulija pysähtyy ja katselee ympärilleen.

"Ka, sinäkö siinä", sanoo hän huomatessaan naisen ja astuu kohti.

"Niin, minä", vastaa nainen ja äänessä on katkeruutta. "Keneksi minua luulit, Hiljaksiko?"

"Minä luulin sinun jo menneen nukkumaan, kun ei sinua kuulunut. Ja niin lähdin sitten minäkin tieheni."

"Kuinka minä tällaisessa kunnossa? Ja minä ajattelin, että sinulle on hauskempaa, kun minua ei tule."

"Joko taas! Ja siitä sinun kunnostasi, — en minä sitä huomaa eikä kukaan muukaan. Taidat itsekin vain turhia kuvitella."

"Voi, Niku rakas. Kyllähän minä sen verran asioita tiedän. Ja että sinä viitsit — juuri nyt."

"Mitä viitsin?"

"Kulkea seuran talolla tansseissa."

"Mutta puhehan oli, että sinä tulisit sinne myöhemmin. Ja minähän jo sanoin, että kun sinua ei tullut, niin lähdin pois."

"Ja sitten kuherrella Hiljan kanssa."

"Sinä nyt olet merkillinen. Olin niin tai näin, niin ei sittenkään kelpaa. Itsehän olet käskenyt puhella ja seurustella muittenkin kanssa, olet sanonut, että meitä muutenkin yritetään tarkata."

"Niin, mutta ei nyt sillä tavalla. Sinä olet ollut sen vieressäkin."

"Se on vale", sanoo mies karkeasti. "En minä pyri maantielle, tunnen sen muutenkin tarpeeksi hyvin."

"Ja muuten", jatkaa hän tovin vaitiolon jälkeen, "voinko minä sille mitään, että se on sellainen kuin on, nauraa ja kikattaa ja parpattaa. Yhtä messingille se Hiljan suun saa, oli se kuka tahansa, kun sillä vaan on housut jaloissaan."

Helmin on pakko itsekseen naurahtaa: paremmin tuskin olisi voinut sanoa.

"Mutta joku selvyys tähän on pakko tulla", valittaa hän. "Minä en jaksa. Ja minusta tuntuu kuin kaikki ihmiset katselisivat minua."

He ovat istuutuneet alakuloisen, mustan riihen kynnykselle ja äänettömyys on raskas ja painostava.

"Se on erehdystä", sanoo Niku viimein. "Ei kukaan katsele sinua kummemmin kuin muulloinkaan. Ja miksi katselisivat?"

"Ihmisillä on tarkat silmät."

"Se on totta. Mutta kai minäkin olisin jotakin kuullut, vitsiä, piikkipuhetta tai niin poispäin. Vaan ei sanaakaan."

"Ilman sitäkin: olen minä selvillä tilastani. Ennen pitkää muittenkin on se huomattava."

Sarkan Nikolai istuu pää käsien varassa. Tässä sitä siis nyt ollaan. Hän ajattelee äiti-vainajaansa, joka kuoli hänet synnytettyään. Sitten hän rupeaa varovaisesti ajattelemaan häntä, jolle näihin mennessä tuskin on montakaan kunnollista ajatusta omistanut: isäänsä. Minkähänlainen mies sekin oli oikeastaan ollut, kun jätti äidin pulaan? Oliko se niin holtiton, vai oliko sillä suoranainen pakko? Ja voiko sellaisissa asioissa ylimalkaan olla mitään pakkoa?

Helmi tyrskähtää itkuun.

"Minä menen järveen", itkee hän.

Nikun täyttää suuri rakkauden ja hellyyden tunne ja hän kietoo käsivartensa Helmin vyötäisten ympärille.

"Järveen", toistaa hän kuiskaten. "Muutahan me olemme suunnitelleet emmekä sellaista."

"Mutta, Herra Jumala, kun siitä ei kuitenkaan mitään tule."

"Ei tule!"

Niku puree hampaansa yhteen ja on pitkän aikaa vaiti. Sitten hän sanoo hiljaisesti:

"Tässä ei auta muu kuin puhua vanhempiesi kanssa."

Helmi kavahtaa seisomaan.

"Varjelkoon! Isä tappaisi meidät molemmat."

Mutta Niku pysyy edelleenkin tyynenä ja harkitsevana.

"Tokkohan sentään", puhuu hän tyvenesti. "Isäsi on uskonnollinen mies, ja murhasta on sitäpaitsi jonkunlainen rangaistuskin. Vaikka kyseessä olisikin tällainen isätön."

"Niin, mutta ei se sitä katso, kun suuttuu."

"Nyt en minä ymmärrä ollenkaan."

"Joo, mutta mikä ei käy, se ei käy."

"Mutta olenhan minä jonkunlainen työmies. Enkä ole antanut puheenaiheita itsestäni."

"Rakas Niku, tunnenhan minä sinut, mutta sittenkin... Sinä et voi ymmärtää."

"Osan ymmärrän, osaa en. Sitten ei auta muu kuin että lähdet kanssani sellaisena kuin olet. Kai mar valtakunnassa työtä löytyy kunnialliselle ihmiselle, joka ei kenellekään ole tehnyt pahaa. En minä ole kuullut, että kenenkään olisi nykyisin pakko kuolla nälkään."

"Sinähän tiedät hyvin, etten voi lähteä. Isä panisi jyrkän esteen."

"Sitten on lähdettävä salaa. Tai väkisin."

Helmin itku uudistuu taas.

"Ei ei", sanoo hän. "Minä en voi. Vaikka kuinka tahtoisin, niin minä en voi."

Sarkan Nikolai on aivan neuvoton.

"Rakastatko sinä minua sitten ollenkaan?" kysyy hän. Kysymys on hänestä aivan aiheeton samoin kuin vastauskin, jonka tietää tulevansa saamaan. Mutta hänen oli kuitenkin pakko tehdä se.

"Kyllä sinun pitäisi se tietää. On meillä siitä riittävästi kokemuksia, kummallakin."

"Mutta mitä pirua meidän sitten on tehtävä?"

Helmi on taas aivan tyyni, kun hän vastaa:

"Emme voi muuta kuin odottaa. Odottaa, mitä tuleman pitää."

* * * * *

Sellainen on se keskustelu, joka tapahtuu muutamana mustana alkusyksyn yönä Saaren vanhan riihen kynnyksellä. Ei se juttuaminen paljon antanut toiselle, ellei toisellekaan. Kesäinen rakkaus oli saanut syksyisen sinetin, siinä koko historia.

Sarkan Nikolai saattelee ääneti Helmin tämän lutin ovelle.

"Et sinä käy sisällä enää?"

"En minä tällä kertaa. Ja huomenna on sitäpaitsi hikinen päivä. Minä vähän mietiskelen itsekseni asioita."

"Kuule", huohottaa Helmi säikähtyneenä, "sinä et vain saa lähteä minnekään. Kuinka minun sitten käy?"

"Kuinka sinä sellaista voit ajatellakaan", naurahtaa Niku. "Hyvää yötä vaan!"

"Hyvää yötä."

Siihen se jäi. Ristiriitaisin miettein vaeltelee Sarkan Nikolai pimeää päärakennusta kohden. Vaikka hän miten koettaa sommitella yhteen tapauksia, sattumia ja puheita, niin selvyyteen hän ei pääse. Tehdä ja ei tehdä, olla ja ei olla. Mikä tästä lopuksi tulee. Silmänräpäyksen ajaksi häneen jo menee ajatus, että olisi paras koota hynttyynsä ja painua maantielle. Kirjoittaisi sitten Helmille, että tule jälessä. Mutta lopuksikin ajatus tuntuu hänestä mielettömältä. Hän rakastaa Helmiä ja seisoa tässä täytyy vieressä, vaikka puukkoja sataisi.

Väet ovat jo palaamassa iltamista ja pihalla tulee Hilja häntä vastaan.

"Mitä sinä täällä kuljet ja kärkyt?" kysyy tyttö veikeästi ja pysähtyy.

"Kävin antamassa varsalle juomista", vastaa Niku jurosti. "Entä minne sinä saattajasi jätit?"

"Tällä kertaa oli tytöllä huono onni. Oli parempia viejiä."

"Vai jo oli. Hyvää yötä sitten."

"Eikö sinulle kelpaisi tulla katselemaan minun puotiani?"

"Mene helvettiin", murahtaa Niku hampaittensa raosta ja kävelee portaita kohden.

"Kuulehan, Niku", sanoo tyttö äkisti ja tulee lähemmäksi. "Minä sanon sinulle yhden asian. Turhaan sinä Helmin luttia vahtaat. Ei sinne ole päässyt kukaan muu, etkä sinne pääse sinäkään."

Kun Sarkan Nikolai vääntää tuvan ovea salpaan, ei hän tiedä, pitäisikö hänen itkeä vaiko nauraa.

XIII

Helmi oli äitinsä kanssa käynyt kaupungissa ja hänen huomaamattaan pistäytynyt lääkärilläkin. Se oli ollut harmajapäinen, vanha herra, jolla oli ollut tuimuutta katseessa, mutta lämpöä äänessä. "Niin, niin se on", sanoi hän tutkimuksen päätyttyä. "Kyllä neiti on arvannut oikein."

Huoneeseen tuli hiljaisuus. Helmi oli tullut aivan valkeaksi kuullessaan toisen suusta sen totuuden, jonka hän kyllä itse oli tiennyt. Vapisevin käsin hän puki vaatteita ylleen.

"Hyvä Luoja", pääsee häneltä väkinäisesti, "mitä minä nyt teen."

"Sitä pitää vähän miettiä, ennenkuin menee puuhailemaan tuommoisia."

Lääkäri katsoo häneen tylysti.

"Moraalin puhuminen kuuluu oikeastaan papille eikä lääkärille", jatkaa hän. "Mutta mitä siinä muuta on kuin että naimisiin ja vähän kiiruusti."

"Kun en minä voi... se on meidän renki." Lääkäri viheltää itsekseen. "Kuinka helvetissä", kysyy hän sitten kimeästi, "te hänen kanssaan olette tuollaiseen joutunut! Ettekö te ole Juhani Saaren tytär Hirvikylästä?"

"Olen... vaan en minä ymmärrä, herra tohtori... Minä rakastan häntä."

"Niin vainkin, rakkaudeksihan sitä tavataan nimittää. Hm... jaa". — Sitten hänen piirteensä lientyvät ja silmiin tulee ystävällinen tuikahdus. — "Tuon asian takia ei kannata olla alakuloinen, se voi olla vaarallistakin. Ettekä kuitenkaan saa tehtyä tekemättömäksi. Jos uskotte Jumalaan, niin rukoilkaa, ellette, koettakaa järjestää asia maltillisesti ja kantaa taakkanne. Joko hän on lähtenyt?"

"Kuka?"

"No se renki?"

"Ei. Miksi hänen olisi pitänyt lähteä?"

"Sittenhän ei teidän tarvitse kantaa taakkaanne yksin."

* * * * *

Sen enempää se matka ei pyhittänyt, eikä Helmi enää muistanut, miten paluumatka oli kulunut. Mutta kun ilta ja yö tulivat, kasteli hän päänalaisensa kyynelillään ja rukoili. Ei syntejään anteeksi, vaan sitä, että Herramme viisaudessaan antaisi tehdyn jäädä tekemättömäksi ja synnin jäädä kantamatta hedelmiä. Ja kun Sarkan Nikolai siinä keskiyön vaiheilla tuli kolkuttamaan, meni kauan aikaa, ennenkuin Helmi sai mennyksi avaamaan.

"No, mitä se oikein sanoi?" kysyi Niku.

"Arvaat sen kysymättäkin", vastasi tyttö melkein tiuskaisemalla.

"Tiedettiinhän se muutenkin, niin että suotta sitä oli mennä kaupungin tohtoreilta kyselemään."

"Voi sinua!"

"Minua?"

"Niin, ettäs tänne tulit. En tiedä, rakastanko sinua vai kiroanko."

"Hm."

"Mutta nyt se on selvää. Ja mitä Luojan nimessä me nyt teemme?"

Sarkan Nikolai ei enää vastaa mitään, sillä hän on tämän kysymyksen kuullut kymmeniä kertoja ja yhtä monesti siihen vastannut. Hänellä on selvät, täsmälliset ja tarkoin määritellyt suuntaviivat, mutta ne eivät ole kelvanneet. Hän ei voi muuta kuin kuluttaa päivänsä työssä ja odottaa.

Ja hän sivelee hellästi tytön hartioita, jotka värisevät kuin vilussa.

XIV

Kerran sen kuitenkin täytyi tapahtua, ja se tapahtui muutamana lokakuun aamuna niihin aikoihin, jolloin alkoi valjeta. Yö oli ollut kylmä, katot olivat ensi kerran kuurassa ja vesipaikat jääriitteessä.

Puhuttiin, että kun Saaren Juhani kauhtui, ei hänen vihansa tuntenut ääriä eikä rajoja, mutta ei se tällä kertaa oikein siltä näyttänyt. Hänellä on tosin seiväs kädessään, mutta hänen äänensä on hiljainen ja melkein lempeä, kun hän koputtaa tyttärensä aitan ovelle ja sanoo: "Helmi!"

Tuntuu niinkuin siellä sisällä joku voihkaisisi ja kolahtaisi johonkin, tuntuu, niinkuin siellä hätäisesti ja itkunsekaisesti kuiskailtaisiin. Mutta Saaren Juhani ei hätäile, hän tuntee talonsa ja tietää, että tästä aitasta ei ole muita ulospääsymahdollisuuksia kuin ovi. Hän vetäytyy portailta hiukan kauemmaksi, tarkastelee taivasta aivan kuin se, mitä aitassa tapahtuu, ei ensinkään häntä liikuttaisi, sitten hän taas hiljaisesti ja rauhallisesti sanoo:

"Helmi! Alahan jo joutua sieltä."

Mutta aitan ovi ei aukene. Saaren Juhanin harmahtavat kulmakarvat rypistyvät hiukan, hyvin hiukan, ja suupielet vavahtavat. Hän katselee mietteissään ja kuin tutkien sen kestävyyttä kädessään olevaa seivästä. Senjälkeen hän jälleen nousee portaille ja sanoo hiukan kovemmin:

"Paras, kun alatte joutua sieltä. Väki alkaa jo pian heräillä, enkä minä soisi, että ne saisivat puheenaihetta."

Sellainen hän on, Saaren Juhani, eikä hän suotta ole pitäjän mahtimiehiä.

Aitan ovi avautuu ja Helmi tulee kynnykselle. Hän on täysin pukeutunut, mutta kasvot ovat valkeat ja katse harhaileva.

Saaren isäntä vilkaisee häneen, mutta alkaa sitten katsella ohi.

"Entä se toinen", kysyy hän, "missäs se on?"

"Ei täällä ketään ole", vastaa Helmi hätääntyneesti.

Isä rykäisee. Hänen kasvonsa saavat tuskastuneen ilmeen ja silmäluomet rävähtävät hermostuneesti.

"Älä viitsi valehdella", näyttää ilme sanovan. Ääneen hän sanoo:

"Käske sen vaan tulla esille."

"Mutta kun..."

Saaren isännän kasvot vaihtavat väriä ja ääni vapisee.

"Pitääkö mun todellakin...", alottaa hän.

Mutta hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mitä mahdollisesti oli aikonut. Sarkan Nikolai ilmestyy ovelle. Hän on tähän tai ainakin johonkin tämän tapaiseen valmistautunut eikä hän pelkää, mutta hämillään hän on ja kalpea hän on eikä hän sanaakaan saa tulemaan suustaan. Eikä nyt sitäpaitsi olekaan oikea aika puheitten pitämiseen.

Ilme Saaren Juhanin kasvoilla käy entistäkin tuskastuneemmaksi.

"Vai niin", tulee häneltä kuin tukahdutettu tuskanhuuto, ja sitten toisen kerran: "Vai niin."

Ja seivästä pitelevä käsi vavahtaa. Hän astuu askeleen kohti, mutta pysähtyy siihen.

"Jos minä olisin nuorempi mies, niin sinä, te molemmat, saisitte selkäänne, mutta minä olen jo vanha ja taitaisin siinä ottelussa jäädä tappiolle."

Hetken kuluttua hän itsekseen lisää yhtä paljon itselleen kuin toisille:

"Se on niin, että jokaisen pitäisi tietää, mihin kelpaa ja mihin ei."

Sarkan Nikolain tulee vanhusta melkein sääli, ja kuluu ohikiitävä hetki, sekunti, jolloin hän vihaa sekä Helmiä että itseään.

"Kuulkaa, isäntä...", aloittaa hän, vaikkei tiedä, kuinka jatkaisi.

Eikä hänen tarvitsekaan tietää. Sillä Saaren Juhani on koonnut sen verran voimia, että tekee torjuvan liikkeen kädellään.

"Mitä sinulla on minulle sanomista", sanoo hän, "ja minulla sinulle. Annan sinulle tavarasi ja palkan käteesi, siinä meidän sanomisemme. Mutta Helmi..."

Hän aikoo sanoa tyttärelleen jotakin, mutta puristaa samalla huulensa yhteen. Miksi vieraan tarvitsisi sitä kuulla ja mitä vieraalla on sen kanssa tekemistä! Ehtii, on kyllin aikaa myöhemminkin. Ei olisi luullut tarvitsevan! Helmille!

Sarkan Nikolain huulet vapisevat. Nyt hänkin voisi puhua, kertoa, kuinka kaikki on alkanut ja millä asteella se nyt on, puhua vaikka oman itsensä kevennykseksi. Hän tuntee itsensä vapautuneeksi ja melkein iloiseksi ja hän luo kysyvän katseen Helmiin, mutta tämä pudistaa päätänsä: ei, ei käy, ei tiedä, mitä siitä seuraisi. Ja Sarkan Niku, tämä tilapäinen renkimies, painaa kylmenneenä ja hammasta purren katseensa maahan.

Saaren äijä kääntyy tupaan päin.

"Minä haen tavarasi ja palkkarahasi."

Ja kun hän tulee takaisin, hän sanoo:

"Jos teillä on jotakin toimitettavaa toisillenne, on teillä vajaa puoli tuntia aikaa. Sillä te ette tule enää koskaan toisianne näkemään."

Sanoo, nyökäyttää päätään kuin tyhjälle, puristaa yhteen ohuet huulensa ja kävelee hitain, verkkaisin askelin päärakennusta kohden.

Sellainen on Juhani, Saaren isäntä.

XV

"Miksen minä saanut sanoa?"

"Herra Jumala, se olisi paikalla tappanut meidät molemmat."

"Saahan se sen kumminkin tietää. Ja nyt minun täytyy pois. Kuinka sinun sitten käy?"

"Niin, mutta sinä kirjoitat aina väliin, ja kun aika tulee, tulet hakemaan."

"Jos siitä mun tulemisestani sitten on hyötyä. Jos sinä sitten lähdet."

"Sinähän ymmärrät, että minun silloin _on_ lähdettävä. Tuli mitä tuli. Vaan nyt vielä en tahtoisi."

"Niin, tee kuten tahdot. Kyllä minulta ei sisu eikä käsivarsista voima lopu, kun tiedän, että sinä..."

"Koeta, Niku rakas, ansaita mahdollisimman paljon, ettemme sitten heti joudu pulaan. Minä kirjoitan sinulle niin usein kuin suinkin muitten tietämättä voin. Ja tiedäthän, kuinka sinua rakastan."

Tilanteessa on enemmän asiallisuutta ja harkintaa kuin kaihoa ja tunnelmaa. Ja aika joutuu.

Sarkan Nikolai katsahtaa kelloaan ja nousee. Melkein hymyntapainen nousee hänen kasvoilleen.

"Se puoli tuntia on sitten lopussa", sanoo hän.

Silloin Helmi tyrskähtää itkuun. Hän nousee ja painaa päänsä Nikun rintaa vasten ja nyyhkii, niinkuin ei koskaan enää saisi siinä nyyhkiä.

"Kun sinun sittenkin, sittenkin täytyy mennä, ja minä jään yksin."

"Enkö minä sanonut, että minun olisi pitänyt lähteä aikaisemmin ja omasta tahdostani. Mutta, Helmi, minä en kadu. Ehkä on parempi näin."

Tyttö nyyhkii yhä eikä voi vastata mitään. Sarkan Nikolai sivelee hänen hiuksiaan ja suutelee hänen huuliaan.

"Älä itke", kuiskaa hän, "kun minä teen työtä ja sinä odotat, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

"Kun et sinä vaan minua unohda."

"En kai."

Ja äkillisen päähänpiston valtaamana hän kumartui, painoi päänsä tytön korvalle ja kuiskasi:

"Kuule, Helmi! Me panemme sille nimeksi Nikolai."

Maantie on kova ja kuurainen, mutta syksyinen aurinko paistaa lempeästi ja kirkkaasti. Siinä oli kesäisen rakkauden ensimmäinen vaihe, mutta kas vain, kuinka jalka jaksaakin nousta keveästi ja toivorikkaasti ja suun tienoilla asuu melkein kuin hymyä. Ja reppukin, jossa keväällä ei ollut niin mitään, on käynyt painavaksi maallisesta omaisuudesta.

Kun vellikellot alkavat soida aamiaiselle, on Sarkan Nikolai jo kaukana Hirvikylän Saaresta. Edessä on tuottavammat työt ja totiset päämäärät.

XVI

"Se nyt on yhtä helvettiä, ettei tämän kokoisessa kaupungissa löydy työtä yhdelle ainoalle miehelle."

Sarkan Nikolai on tämän tapaista ennenkin kokenut ja tuntenut, nyt hän sen tuntee kaksin kerroin raskaammasti, nyt, kun hän työtä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Mutta hänellä on sentään säällinen asunto, ettei hänen tarvitse viettää öitään ulkosalla, ja vaikeaahan se nyttemmin olisikin. Ja rahaakin on vielä jonkun verran jälellä.

Mutta töitä tässä on saatava ja äkkiä sittenkin. Niku syö vain sen verran kuin välttämätöntä on, etteivät vaan rahat kuluisi. Hän käy muodoltaan kalvakkaaksi ja vaatteet näyttävät riippuvan hänen päällään, mutta hän ei hellitä otettaan. Joskus hän aikoo jo siirtyä muualle, mutta miksi mennä merta edemmäs kalaan; eikö täällä ole melkein puoli miljoonaa ihmistä, eikö tänne yksi mies johonkin rakoon mahdu.

Sataa sekaisin lunta ja räntää, viima käy ja vilu tunkee läpi luitten ja ytimien, mutta Sarkan Nikolai ei menetä malttiaan. Hän kulkee satamassa ja työnantajien luona: tässä on mies, ja minä rupean palkasta mihin vaan.

"Eikös se ole Niku?"

"On kyllä, mitä sitten."

Kujien porttikäytävästä on hämärissä sukeltautunut esiin mies ja ojentaa kätensä.

"Et sinä taida minua enää muistaakaan."

Sarkan Nikolai terästää katseensa ja muistelee.

"Peijakas! Et kai sinä vain liene Tuomas."

"Se sama justiin. Kelpaisiko sinulle ryyppy?"

Niku miettii. Hän ei ole sitä juuri tapanaan pitänyt, muttei tahtoisi myöskään loukata lapsuudentoveria, — jota on jo aikaisemmin loukannut.

"Kiitoksia vaan", sanoo hän, "mutta se on sillä tavalla, että kun juuri parhaillaan olen työn haussa, niin se ei oikein passaisi..."

"Ehdit sinä työtä saada huomennakin."

"Lujassa se vaan näkyy olevan."

"No, ota naukku murheeseen."

Ei viitsi jyrkästi kieltäytyäkään. Sarkan Nikolai kulauttaa itseensä, hänet valtaa omituinen, raukaiseva lämpö, ja Helmi ja kulunut kesä tulevat heti hänen mieleensä. Eilen hän viimeksi sai Helmiltä kirjeen, ja työtä tässä on saatava, vaikka henkselit ratkeaisivat.

"Jaa, että työttäkö sinä vain...?" kysyy Tuomas jotakin kysyäkseen.

"Työttä."

Tuomas näyttää aivan kuin heräävän. Hän on koko lailla päissään ja välähdyttää terveitä hampaitaan.

"Ei se elätä", naurahtaa hän. "Pidä iso kanisteri kotonasi ja pieniä taskussasi, niin elät kuin porvari tarvitsematta heille hikoilla."

"Sitäkö sinä sitten?"

"Älä puhu, vaan ota toinen ryyppy. Se tekee hyvää heikolle ja työttömälle."

Tällä kertaa ei Sarkan Nikolai enää estelekään, eikä kolmannellakaan, mutta sitten hän painaakin korkin lujalle ja lähtee kävelemään.

"Ei, kyllä minun on lähdettävä taas kurkkimaan ja kärvistelemään."

"No mene sitten. Ja jos joskus ryypyn vaivaan tulet, niin tule tähän taloon ja kysy minua, vaikka löydät sinä kysymättäkin. Katsele nyt tarkasti päältäpäin, minkä näköinen se on. Hoksaatko? Se on Nurmenkuja viisikymmentäyksi ja minä asun lokaalissa neljätoista. Pane tarkasti muistiin. Sama kamraatti minä olen kuin ennenkin." Ja suutarin Tuomas toikkaroi kättään huiskuttaen portista sisään.

* * * * *

Mutta Sarkan Nikolai lähtee uudelleen liikkeelle. Hän kiertää entiset paikat ja joukon uusia, ja viimein hän saa kun saakin työtä. Se on höyrylaivan purkamisessa ja lastaamisessa.

"Mutta tehän tulette viinalle", sanoo päällysmies ja katsoo häneen epäilevästi. "Mahdanko minä voida sellaista käyttää."

"Enkä tule", väittää Niku silmä kovana. "Ja jos tulenkin, niin se on vain tämän kerran."

"Koettakaa nyt sitten."

Sarkan Nikolai koettaa. Kuta raskaammat ja hankalammat tarakat ovat, sitä tyytyväisemmäksi hän tuntee itsensä. Sanoiko se, että viinalle? Jos sanoi, niin kyllä se on viimeinen kerta, ei hän sen tavaran vaivassa ole. Eikä kannatakaan olla.

Illalla hän söi ensi kerran pitkästä aikaa kunnollisesti. Hänen kätensä olivat verinaarmuja täynnä ja hänen hartioitansa pakoitti, sillä lasti oli ollut monenkaltaista: milloin vaikeasti käsiteltävää, milloin raskasta liikuttaa, milloin muuten hankalaa. Mutta hänen mielensä oli iloinen ja reipas, ja vaikka hän tunsikin uupumusta, olisi hän mennyt jatkamaan, jos siihen vain olisi ollut tilaisuutta. Huomenna hän tarjoutuu ylitöihin, jos sellaista vaan sallitaan.

Senjälkeen hän vielä istuutui kirjoittamaan. Käsi tosin vapisi pahemmin kuin pitkään aikaan ennen, mutta ajatusten ja sanojen etsimisessä ei ollut työtä ja vaivaa. Sydän löi ja oli täynnä toivoa, ja sana liittyi sanaan, lause lauseeseen itsestään ja vaivattomasti. Helmi saa huolettomana odottaa, mitä tulee, kyllä hän, Niku, täällä hommaa ja puuhailee. Vaikka päivässä sanotaankin olevan vain kahdeksan tuntia, on niitä tosiasiassa kuitenkin kaksikymmentäneljä, ja tarvitseva mies osaa ne kyllä käyttää hyväkseen. "Nuku sinä vain, rakas tyttö, yösi rauhassa ja muista joskus minuakin."

Kirjoitettuaan hän vaipui väsyneen miehen raskaaseen uneen, mutta kun hän aamulla luki läpi sepustuksensa, ei hän tahtonut tuntea sitä omaksi kirjoittamakseen.

"Onhan se sävyltään vähän ämmämäinen, mutta hyvä se on niinkuin on", ajatteli hän kuitenkin ja antoi sen pudota kirjelaatikkoon.

XVII

Sarkan Nikolailla on onni mukanaan. Kun työ loppuu yhdestä paikasta, etsii hän toisen eikä hänen tarvitse viettää päiviään toimettomana. Hyrrä on päässyt pyörimään ja se pyörii. Satamasta hän menee apumieheksi makasiiniin, makasiinista konepajalle, konepajasta puusepän verstaaseen.

Hän laihtuu ja piirteet hänen suunsa tienoilla käyvät kovemmiksi, mutta lompakko täyttyy ja hän tuntee itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Tietäähän hän, mitä vasten hän päiviä ja tunteja laskematta on liikkeessä.

Tovereita hänellä ei ole. Tilapäisten tuttavien kanssa voi hän joskus iltakauden istahtaa jossakin kahvilan loukossa ja kuunnella heidän juttujaan, mutta lopultakin jäävät he yhtä vieraiksi hänelle kuin hän heille. Eikä hän siitä erikoisemmin välitäkään, hänen aikansa kuluu kyllä työssä ja yksinäisyydessäkin.

Toisinkin voisi sentään olla. Toveriensa jutuista hän on päässyt käsitykseen siitä, kuinka kaunis ja monivivahteinen ja houkutteleva elämä saattaa olla, ja joskus häneen menee hurja halu seurata mukana ja kokea. Mutta juuri kun ajatus on häntä alkanut kiehtoa, rupeaa se myöskin ellottamaan: elämähän on jo kauneimpana kohdannut hänet hiljaisen Hirvikylän Saaressa ja odottaa häntä edelleenkin. Sitäpaitsi: eikö juuri hän itse ole samanlaisen niin sanotun elämän tulos.

Ja huulet puristuvat entistä tiukemmin yhteen ja kasvojen ilme käy entistäkin totisemmaksi ja suljetummaksi.

* * * * *

Yksi asia, mikä Sarkan Nikolaita vaivaa ja hermostuttaa, on se, että hänen työpaikkansa ovat tilapäisiä, että hänen aina täytyy olla varuillaan ja valmis hakemaan uutta. Kuitenkin pitäisi työn samoin kuin palkan juoksunkin olla katkeamattoman. Tämä menee kyllä vielä aikansa, muutaman kuukauden, mutta sitten ei saa epämääräisyyttä eikä katkelmia esiintyä. Silloin ei nälkä uhkaa häntä yksin, vaan kahta, ehkäpä kolmea.