Part 3

"Minkälainen ihminen sen lapsen äiti oikein oli?" kysyi hän pitkän tuokion kuluttua äänellä, jota ei tahdo tuntea omakseen. "Jaa — ihminen, kysyit?" Eukko on nyt saanut kahvinsa valmiiksi ja saattaa siis päästää kuvaamiskykynsä täyteen valtaan.

"Se oli niin huonossa kunnossa", jatkoi hän sitten, "että sitä on vähän vaikea sanoa. Tuohon se töksähti ovenpieltä vastaan ja tuohon lattialle teki..."

Niku on käynyt kasvoiltaan aivan valkeaksi.

"Tuohonko lattialle?" keskeytti hän.

"Siihenpä juuri. Ja minä juoksemaan naapuriin, sen arvaa. Mutta kyllä se näytti toimekas ja hommakas ihminen olleen, ja korea se oli katsella. Vaan sattuuhan sitä tapaturma kenelle tahansa. Juo nyt kahvia."

Eukko asettelee kahvivehkeitä pöydälle, josta maali aikoja sitten on kulunut pois, mutta Niku tuskin huomaa hänen sanojaan ja kehotustaan. Hän vain katselee kulunutta permantoa, eikä hän ajattele mitään, mutta hänen kurkkuunsa nousee pakahduttava tunne niinkuin lapsena, silloin kun itku oli tulemaisillaan.

"No, juo nyt, se on jo kaadettu."

Seinäkello nakuttaa aurinkoisessa tuvassa ja kahvi höyryää pöydällä. Niku siinä vain tuijottaa eteensä ja yrittää päästä ajatuksen päästä kiinni. Viimein hän ojentautuu, heittää rahan pöydälle, ottaa lakkinsa ja nousee lähteäkseen.

"Etkö sinä yöksi jäänytkään?" kysäisee eukko ihmeissään.

"Ajattelin, että jos tässä sittenkin jatkaisi matkaansa. Hyvästi vaan ja paljon kiitoksia."

* * * * *

Siihen aikaan alkavat yöt jo olla tummat ja taivaalla on tähtiä, Sarkan Nikolai kulkee ohi Marjasen taloryhmän, kiertää järven ja saapuu sitten metsätielle, joka näyttää suoralta ja loppumattomalta.

Tulee yö, mutta hän painaltaa vain eteenpäin ja ajattelee ihmistä, joka oli luotu hänen äidikseen ja josta hän juuri äskettäin oli saanut ensimmäisen hämärästi tajuttavan mielikuvan. Millainen oli hänen kohtalonsa ollut ja miten paljon hän oli mahtanut saada kärsiä? Ja nyt poika kulki samoja polkuja kuin äiti aikaisemmin.

Hänen olisi tehnyt mieli itkeä, mutta samalla häntä kiroilutti. Lopen väsyneenä hän poikkesi tien viereen ja nojasi päänsä puunrunkoa vasten.

"Voi jumalaut sentään", pääsee hänen huuliltaan.

Ja hetkistä myöhemmin tulee kuin huokaus:

"Mutta pirunkos minä sille mahdan."

Sitten hän nukahtaa.

IX

Niku kiipeää portaita ylös, mutta miettii vielä tovin ennenkuin aukaisee oven. Siitä on kuusi, hiukan seitsemättä vuotta, kun hän viimeksi näitä portaita kulki, ja hän oli silloin pahanpäiväinen poikanen, joka oli perinpohjin könistänyt suutarin Tuomaan. Hän luo vielä katseen pukuunsa, joka on hiukan nuhjaantunut, mutta toivoo, että se kestää tarkastuksen. Paljonhan häneltä ei siinä suhteessa voisi vaatiakaan.

Vain kasvatusvanhemmat ovat kotosalla, kasvinveli ja -sisaret ovat toimissa eikä kukaan heistä edes samassa kaupungissa. Taloon on tullut niinkuin enemmän hyvinvointia ja keittiön ikkunaan näkyy kirkontornin ristin kultainen kimmellys.

Kasvatus-isä on tullut hiukan likinäköiseksi ja siristelee silmiään.

"Mutta eikö se ole Niku?" kysyy hän viimein.

"No mutta elämässä, Niku se on!" pääsee kasvatusäidiltä.

"Joo, kyllä se minä olen", toteaa Niku häkeltyneenä. Hän siis merkitsi näille ihmisille jotakin.

"Käy nyt peremmälle istumaan ja kerro. Aiotko sinä jäädä tänne?"

"Ei, en minä aio tänne jäädä. Minä tulin vain teitä katsomaan eikä minulla ole mitään tuomisiakaan."

"Älä sinä tuomisista. Kyllähän me, vanhat ihmiset, toki älyämme nuoren miehen aseman..." Kahvipannu pannaan tulelle ja siinä kysellään ja vastataan. Mutta Niku on kuin oman itsensä ulkopuolella, hän vastaa yksitoikkoisesti ja harvasanaisesi, ja kaikki tämä on hänestä kuin unta. Millaista oli kasvatuslaitoksessa? Kyllähän se siinä meni, ei hänelle ainakaan huonoa ja ikävää muistoa jäänyt. Entä mitä Niku on viime aikoina hommaillut? Ovat ne souvit aina tahtoneet loppua kesken; viime aikoina on tullut etupäässä vain kuljetuksi, ja tehty on, mitä eteen on sattunut.

"Niinpä niin. Ne työajat ovat huononpuoleiset nykyisin. Mutta Nikunhan sopisi nyt jäädä tänne ja koetettaisiin sinulle yhdessä hakea vakinaista työtä."

Niku katselee miettiväisenä eteensä.

"Kyllähän se niinkin olisi", vastaa hän, "muttei se nyt kävele."

"Miksei sitten?"

"En minä osaa sitä selittää, mutta niin se vaan on. En minä voi täällä pitempiä aikoja olla."

"Mutta ehkä muualla?"

"Sitä en osaa sanoa."

Syntyy pitkä äänettömyys, jokainen ajattelee itsekseen. Viimein:

"Mistäpäin Niku nyt viimeksi tulee?"

"Kävin mökillä, jossa olen syntynyt."

Kasvatusvanhemmat vavahtavat. Siinä mahtoi olla joku erehdys. Kuinka Niku sinne oli osannut, jota eivät hekään tienneet?

"Osuin sinne aivan sattumalta, niinkuin kulkija osuu. Ja puhuttelin pitkän aikaa vaimoakin, joka oli nähnyt minun syntyvän ja äidin melkein samalla kertaa kuolevan. Sen viimeiset sanat olivat olleet: 'Pankaa sille nimeksi Nikolai'. — Kuka muu se olisi ollut?"

Kasvatusvanhemmat nyökäyttelivät. He ajattelivat, että kohtalo kulkee omia mutkallisia teitään. Poika pannaan kulkemaan samoja teitä kuin äitinsäkin, eikä edellinen nähtävästikään tiedä, siunatako vai hävetä sen muistoa, joka hänet on synnyttänyt.

"Eikö Niku koskaan ajattele isäänsä?" kysyi kasvatusäiti vihdoin. "Hänhän voi olla vielä elossa."

"Mitä minä meren sannasta. Virta sen vie ja tuuli tuo. Mutta äiti on toinen asia." Ja ääni saa matalamman soinnun kun hän jatkaa: "Kävin tullessani hautausmaalla katselemassa... mutten minä mitään löytänyt, vaikka miten olisin koettanut etsiä."

Kasvatusisä tietää, ettei Sarkan Liinu-vainaja ollut niitä ihmisiä, joiden haudoille pystytetään kiviä eikä edes puuristejä. Ja kukapa niitä hänelle olisi edes ollut pystyttämässäkään. Mutta hän haluaa tehdä Nikulle palveluksen ja sanoo:

"Älähän hätäile. Minä käyn kirkkokonttorissa tiedustelemassa. Kyllä niillä siellä pitäisi olla tieto kaikista kuolleista ja haudatuista."

Ja hän painaa oitis lakin päähänsä ja lähtee. Mutta Niku jää syviin mietteisiin. Ehkäpä äitivainajaa ei olekaan haudattu tänne. Olisi pitänyt tiedustella siellä syntymämökillä, olisiko hän mahdollisesti haudattu sikäläiseen hautausmaahan. Miksi häntä tänne olisi rimppuutettu? Ja jos oli, niin eivätkö ne huolineet häntä sinne? Kurjuuden kuva Nikun mielessä käy yhä kaameammaksi.

Muutaman tunnin kuluttua kasvatusisä palaa takaisin.

"Kyllä hänet tänne on haudattu", kertoo hän, "mutta näin pitkän ajan jälkeen eivät he voineet sanoa, minne. Joka tapauksessa jonnekin hautausmaan laidoille. Jos haluat, niin mennään katselemaan."

Vaan Niku ei halua. Hän on jo katsellut hautausmaan laidan ja tietää, että se on rivi keltaisia, hoitamattomia ja tallattuja hautakumpuja, joku kuihtunut, köyhän käden sitoma seppele siellä ja täällä. Hänen äidillään oli tuskin ollut edes sellaista, eikä ollut varmasti ollutkaan. Ei, mitä hyödyttäisi sinne mennä enää toista kertaa arvailemaan, nuuskimaan ja tonkimaan. Jonkun sellaisen alla oli hänen äitinsä mätänemässä, — ellei toista jo oltu kuopattu päälle. Se sai riittää.

Seuraavan yön Sarkan Nikolai nukkuu levottomasti, vaikka vuode onkin erikoisella huolella valmistettu, niin että hän vuosikausiin ei ole semmoisella nukkunut. Hän ajattelee lapsuutensa aikoja, jotka hän yhdessä kasvinveljensä kanssa on nukkunut tässä samassa vuoteessa, ajattelee kasvatusvanhempiansa, joille hän jotakin merkitsee ja joille hänen pitäisi olla kiitollisuudenvelassa, mutta ennen kaikkea hän ajattelee pitkää riviä köyhien ja tuntemattomien hautakumpuja. Eikä mikään saa häntä viipymään yli aamun.

"Ei, kyllä minun nyt on lähdettävä", päättää hän. "Mutta kyllä minä joskus ilmoitan."

Kaikki kehoitukset ja ylitsepuhuttelemisyritykset ovat turhia. Hänen verensä käy levottomaksi, hän ei voi viipyä vaikka tahtoisikin ja niin viihdykästä kuin hänelle mahdollisesti tulisikin. "Pidä nyt edes se kello tallessa", sanoo kasvatusisä. "Ja tässä on sinulle joku markka rahaa, jos sattuisit tarvitsemaan."

"Kiitoksia, vaikka suottapa se melkein on."

"Ja tule takaisin jos huvittaa. Kyllä me täällä tulemme edelleenkin asumaan, jos hengissä pysymme."

Kasvatusäidin hymyn lomassa näkyy kyyneliä, kun hän ojentaa Nikulle kätensä.

Sarkan Nikolai seisoo hetkisen paikallaan näöltään epätietoisena siitä, mitä tehdä, mutta painaa itse asiassa vain mieleensä koko ympäristön. Sitten hän ottaa nopeat jäähyväiset, painaa lakin päähänsä ja lähtee, laskien mennessään ne porras-askelmat, joita niin monta kertaa eri mielentiloissa on noussut.

Hän silmäisee vielä ohimennen kaupunkia, pihaa, millä hän kömyytti suutarin Tuomaan, torin, kirkon ja suihkukaivon ja kulkee kansakoulun pihan läpi, jolla hän monen monta kertaa välitunneilla on leikkinyt, samalle tielle, josta tulikin.

Ja kaikesta olleesta ja olevasta huolimatta tuntuu hänestä siltä, ettei hänellä enää ole tekemistä muitten kuin oman itsensä kanssa, että hän maailmassa on aivan yksin.

X

Onko Jumalaa olemassa vai eikö ole?

Sarkan Niku ei koskaan ennen ole vaivannut päätänsä moisilla asioilla. Ne ovat vain joskus tulleet hänen mieleensä kuin valkean välähdys hänen katsellessaan syksyistä tähtitaivasta tai kulkiessaan kuutamossa ohi hautausmaan. Silloin on hänen mieleensä tullut Jumala ja iankaikkisuus, ja hänen on vallannut juhlallinen, melkein pelokas mielenvire, joka on kestänyt aikansa ja sitten kadonnut.

Mutta nyt: hän uskoo Luojaan, Luojaan ja autuuteen. Iankaikkisuus ei kuulu tähän yhteyteen.

* * * * *

Aitassa on sekaisin vaatteiden, viljan ja heinän lemua ja aamuauringon säteet tunkeutuvat sisälle ovilaudoituksen raoista. Hän ei nyt muista ollenkaan sitä toista, vieressään olevaa, hän ajattelee vain omaa parhaillaan olevaa onneansa. Tällöin hän ei harkitse eikä suunnittele mitään, hän uskoo olevaan sellaisena kuin se on ja ajattelee, että päivillä, jotka tulevat, on murhe itsestänsä.

* * * * *

Yksinäinen ja kuljeksiva, työtön ja melkein rahaton sällimies tulee taloon ja pyytää työtä ja ruokaa. Hän on hyvän näköinen, mutta hän on nälkiintynyt ja kurjistunut, ja sellaisia katsellaan aina jonkun verran epäillen. Töykeä, kieltävä vastaus pyörähtää jo isännän huulilla.

Silloin talon ainoa tytär, Helmi, lempeys itse, pyöreäposkinen ja sinisilmäinen, tulee huoneeseen.

"Mutta isä", sanoo hän, "tarvitsemmehan me työmiestä. Itsehän juuri aamulla siitä puhuitte."

Enempää hän ei sanonut eikä edes vilkaissutkaan penkillä istuvaan sällimieheen, tähän Sarkan Nikolaihin. Mutta tarvitaan koko paljon isäntämieheltä, ennenkuin hän miehestä, jonka ensi kerran näkee, sanoo, että juuri tätä miestä minä en tahdo, vaan jonkun toisen. Ja hän ratkaisee asian sanomalla vastenmielisesti:

"Menette syömään sitten."

Ei Sarkan Nikolai, sällimies, joka aivan kuin peläten on kiertänyt kaupunkipaikkoja, ollut tällaistakaan odottanut. Hän oli arvellut, että tätä kestää pari päivää, korkeintaan viikon, ja sitten sanotaan, että "jaa, eipä tässä näy töitä enemmältä olevankaan", lyödään litviiki käteen ja sitten saa taas lähteä kävellä lampsimaan. Nyt on jo melkein kokonainen kuukausi kulunut.

Tästä talosta on käyty ja käydään ahkerasti kirkossa, — ehkäpä se ei muuten olisikaan niin vaurastunut, sanovat ihmiset ja koettavat seurata esimerkkiä, mikäli jaksavat. Tällöin on tupa autio, vain joku laiskansitko renginnahjus lojuu sängyssään piippuaan imeskellen ja sanomalehtiä lukien, mutta katoaa hänkin pian kylälle juodakseen jossakin mökissä ne ylimääräiset kupilliset kahvia, joita talon puolesta ei anneta.

Muutamana tällaisena hiljaisena sunnuntaiaamuna Sarkan Nikolai istuu penkillä sanomalehti kädessään ja laskee mielessään, paljonko hän on ansainnut ja mihinkä se riittäisi. Aurinko paahtaa hänen niskaansa, ja isäntäväen mentyä on viimeinenkin renki livahtanut kylälle ja piiat menneet lutteihinsa katsomaan vieraitansa, jotka ovat tulleet jo illalla.

Helmi tulee tupaan, hänellä on siellä jotakin pientä askaroimista. Ehkäpä hän odottaa vieraita. Sarkan Nikolai värähtää ja kiinnittää katseensa tiukemmin lehteensä. Käsi vavahtaa hiukan, — mutta se ihminen ei ole häntä varten. Katsele vaan, mutta älä koske, älä edes liiemmälti ajattelekaan. Tahtomattaan Niku tulee ajatelleeksi ruiskukkaa.

Tällaisen tunteen vallassa hän on ollut siitä asti kuin taloon tuli, ja se on jäänyt pysyväiseksi. Mutta hän osaa pitää suunsa kiinni ja katseensa kurissa, osaa kun osaakin, jumalaut.

"Siellä on kamalan kuuma nyt", sanoo Helmi ohimennen. "Hyvät heinä-ilmat", myöntää Niku. "Mutta painostavaa. Kun ei vain panisi ukkoseksi."

Niku kokoaa kaiken asiantuntemuksensa ja katselee ikkunoista taivaalle.

"Ei, ei se tänään ainakaan... ja tuskin huomennakaan. Kyllä me kaikki saamme onnellisesti korjuuseen."

Piika-Hilja pistäytyy tuvassa, kiehauttaa kahvin ja menee taas kahvipannua kantaen ulos.

"Se vie sitä sulhaselleen", sanoo Helmi. "Se on sen lutissa."

Sarkan Nikolai hymähtää.

"Onhan se hyvä, että niillä on sulhasensa", tokasee hän.

Että keskustelun pitikin nyt vaihtua tälle alalle. Niku näyttää yhä enemmän syventyvän lehteensä, jota hän ei kuitenkaan lue. Ja sydän lyö.

Mutta talon tytär helähtää lyhyeen, ohimenevään nauruun.

"Sillä meidän Hiljalla on niitä niin monta", jatkaa hän. "Tämä on vain yksi niistä. Alussa se katseli teitäkin kovin lempeästi. Ettekö sitä huomannut?"

Niku nostaa katseensa ja tuntee punastuvansa. "Ei, en minä sitä huomannut", vastaa hän. "Ja muutenkin... en minä olisi välittänyt."

Huoneeseen tulee pitkä hiljaisuus. Kaappikello lyö kymmentä. Helmi on jo askareensa toimittanut ja voisi lähteä. Niin, Niku sitä oikeastaan odottaakin, vaikka samalla kertaa pelkää. Vai oliko ehkä tarkoitus, että hän lähtisi. Hän aikoo jo nousta, mutta tyttö istuu toisen ikkunan ääreen ja alkaa sormiella esiliinaansa.

"Mistäpäin te olette kotoisin?" kysyy hän.

Tytöllä ei tällä kertaa arvatenkaan ole muuta tekemistä, istuu siinä ja kuulustelee aikansa kuluksi muuatta taloon osunutta sällimiestä.

"Hämeestä vain, muutamasta kaupungista", vastaa Sarkan Nikolai yksikantaan. "Taikka oikeastaan minä olen syntynyt muutamassa mökissä sen kaupungin lähettyvillä."

"Oliko se teidän kotimökkinne."

"Ei ollut. Se oli vain sattumalta."

"Kai teidän vanhempanne elävät?"

Niku puraisi huultaan ja mietti ennenkuin vastasi.

"Äitini kuoli heti minut synnytettyään", sanoi hän sitten miltei tylysti.

"Entä isä?"

Nyt Niku vetäsi pari henkisauhua. Sitten hän naurahti yliolkaisesti, niinkuin näytti.

"Jaa isä? Mistäpä meikäläisille sellaiset ylellisyydet. Hyvä kun on muutaman tunnin ollut äiti."

Neitokainen siinä ikkunan luona hätkähtää ja hänen silmänsä käyvät totisiksi niinkuin järven pinta ennen ukkosta.

"Ei sen takia saa olla katkera", sanoo hän viimein.

Ja Sarkan Nikolai myöntää:

"Niin kylläkin. Ja pirunko minä sille mahdan."

Tällaisista vallan pienistä seikoista ja asianhaaroista voi hitaasti, mutta varmasti kehittyä suurempia. Onhan tiedossa niiden tavallinen kulku: katse etsii katsetta, puhutaan asiattomia, ettei äänettömyys pääsisi pettämään, naurahdus on väkinäistä ja kuin puoleksi itkua, ei tahdota päästää toisiaan näköpiiristä. Sarkan Nikolai tuntee mustasukkaisuutta ja vihaa, kun joku mies puhuttelee Helmiä, ja Helmi katselee räpyttämättömin silmin, kun Niku asioi Hiljan kanssa, vaikka hän samalla yrittää ajatella: "Mitähän minulla tuon kulkurin kanssa oikeastaan on tekemistä."

Ja eräänä yönä uskaltautuu Niku vaellukselle. Hän vilkuilee ympärilleen niinkuin varas, joka pelkää yllätystä, ja sydän tykyttää. Lehti sattuu kahahtamaan, risu rasahtamaan, ja joka kerta hän sävähtää ja aikoo kääntyä takaisin, mutta hiipii kuitenkin kohti päämääräänsä. Vaan silloin hän huomaakin olevansa avojalkaisin, seisahtuu ja kääntyy oitis takaisin: ei, saakuri, _näin_ minä en voi mennä, mitä se ajattelisikaan. Niku kenkii hiljaa ja varovaisesti.

Naputus,

Mutta hiiskahdustakaan ei kuulu.

Toinen, entistä hiukan kovempi.

Kuuluu, kuinka vuodevaatteet kahisevat ja sisällä-olija äännähtää unissaan. Sitten on kaikki taas aivan hiljaista.

Niku naputtaa kolmannen kerran ja sydän lyö kilpaa sakarisormen kanssa.

Silloin joku tulee ovelle.

"Kuka siellä?" kuuluu lujalla äänellä ja kuin taisteluun vaatien.

"Minä, Niku."

"Voi hyvä Luoja, miksi sinä tulit?"

Ääni oli yhtäkkiä vaimennut kuiskaavaksi voihkimiseksi.

"Mene pois", kuuluu taas, "tästä ei ikinä seuraa hyvää."

Niku on aivan neuvoton eikä keksi vastausta. Hän nostaa jo toisen jalkansa rappusilta.

"Minulla olisi vain ollut vähän sanomista", kuiskaa hän vihdoin.

Sisällä oleva on vaiti ja tuntuu empivän. Siitä ovesta ei kukaan muu kuin hän itse ole tähän vuorokauden aikaan kulkenut.

"Mutta kyllä minä menenkin, jos tahdot", sanoo Niku puoliääneen ja nostaa toisenkin jalkansa rappusilta.

Silloin ovi hiljaa avautuu raolleen ja käsi näyttäytyy hämärässä yössä.

"Kyllä tämä on liian rohkeaa ja tyhmääkin. Mutta ethän viivy kauan?"

"En. Jos sinä pelkäät, niin saatanhan minä olla poissakin."

"Niinkö se vain olikin?" tulee melkein kylmästi.

"Ei niin. Mutten minä tahtoisi, että sinä pelkäät."

Tyttö siinä oven raossa empii kauan aikaa.

Tämä ei ole samanlainen kuin ne monet muut yrittäjät, jotka suljetun oven takaa ovat luetelleet tunteitaan.

"Jos sinulla todellakin on sanomista, niin tule hetkeksi aikaa", sanoo hän vihdoin ja sytyttää kynttilän heti oven sulkeuduttua.

Sitten hän jatkaa:

"Minä tahdon, että me molemmat täältä lähdemme sellaisina kuin olimme sinun tullessasikin."

Ja jäi istumaan vuoteensa reunalle Sarkan Nikolain istuutuessa kirstun kannelle.

"No, anna sanomisesi tulla nyt!"

* * * * *

Näin hän, tämä ruiskukkasilmäinen Helmi, oli puhellut silloin. Mutta siitä oli jo päiviä ja öitä kulunut, ja kesä oli vähitellen, mutta varmasti vaihtumassa syksyksi. Yöt tulivat tummemmiksi ja salaperäisemmiksi, ja öisin liikkujia oli viljemmälti. Silloin tällöin saattoi myös maantieltä eroittaa sydämen yltäkylläisyydestä lähteneen hihkaisun.

Niin, siitä oli jo päiviä ja ehkä joku viikkokin kulunut, ja Sarkan Nikolai ajattelee ylimaallista autuuttansa päivän ensimmäisten valonsäteiden tunkeutuessa sisään ovilaudoituksen raoista. Käsivarrellaan lepäävän pään on hän kokonaan unohtanut, ei hän tunne, että lämmin hengitys lehahtelee hänen sängettyneen poskensa ohi, hän on kuin yksin, aivan yksin jossakin meressä, joka lainehtii onnea ja autuutta.

"Niku", kuuluu viimein kuiskaus hänen käsivarreltaan.

"Jaa."

"Mitä sinä oikein ajattelet?"

"Ajattelenko? En minä sitä osaa sanoa. Enimmän kai sitä, miten tämä on mahdollista."

"Mahdollistako? Minähän rakastan sinua."

"Niin, ja minä sinua, mutta sittenkin."

Sarkan Nikolai vaipuu taas unelmiinsa, mutta nyt niihin jo sisältyy hiukan odottavaa pelkoakin. Mikään mainen onni ei ole määrätty keskeytymättä kestämään hautaan asti.

"Minä niin pelkään", kuiskaa Helmi taas, "minä niin pelkään, kuinka minun käy."

"Voi, hyvä ihminen", jatkaa hän kiihkeästi, "vaikka me miten olisimme rakastaneet ja vaikka me mitä muuta olisimme tehneet, niin _se_ olisi saanut jäädä tekemättä. Se oli kovin väärin ja sitäpaitsi suuri syntikin."

Yhtäkkiä menee Sarkan Nikolaihin kuin huikea kylmyys, hän puristaa huulensa yhteen ja on jo sanomaisillaan: "Itsepähän tahdoit ja — pirunkos me sille enää mahdamme". Mutta se kylmyys menee samassa kuin tuleekin, sillä hän muistaa jotakin, äitinsä, hänet, joka lepää jossakin siellä kaameassa, keltaisessa rivissä. Ja hän kietoo kätensä tytön puolipaljaan ruumiin ympärille, suutelee hänen huuliaan ja kuiskaa:

"En minä muuta pelkää kuin isääsi. Jos hän saa tietää, silloin hän ajaa minut tieheni ja silloin..."

"Silloin?" kysyy tyttö vavisten.

"Silloin on sinun tultava mukaan. Kai me kaupungista sellaisen työpaikan löydämme, että tulemme elämään."

Tyttö pidättää hengitystään ja kuuntelee. Mutta sitten hän purskahtaa itkuun.

"Minä en voi, kuule", nyyhkii hän, "minä en voi jättää kotiani".

Nikua jäädyttää taas ja hänen huulilleen pyörähtää: "Minkä minä sille sitten mahdan". Mutta hän hymähtää omille ajatuksilleen ja sanookin vain hellästi:

"Sitten ei auta muu kuin että minun täytyy tulla sinua hakemaan."

"Ei", pyytää tyttö kiihkeästi, "sinä et saa lähteä täältä pois, sinä et saa lähteä minnekään."

"Ellei minua suorastaan ajeta", vastaa Niku synkästi, "niin sinä tiedät, että minä olen täällä vaikka tuomiopäivään asti."

Oliko tämä ihminen, tämä tässä hänen vieressään, todellakin sitten häntä varten. Vai oliko se vain nainen ylimalkaan. He ovat rakastaneet toisiaan, ovat toisiansa lähekkäin, ovat olleet kuin mies ja vaimo.

Hengitys sekaantuu hengitykseen, huulet tarttuvat huuliin, ja he puristautuvat yhä tiiviimmin toistensa syliin. Mutta lemmen korkeimpaan kohtaan sekaantuu Sarkan Nikolailla nyt kalvavana välttämättömäksi tehty kysymys:

"Piru tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

Ja kuitenkin hän, niinkuin toinenkin, rakastaa koko sielullaan ja olemuksellaan, ja molemmilla huutaa sisin vaisto samaa säveltä:

"Meitä ei mikään eroita."

Mutta aurinko taitaa jo olla korkealla, sillä viereisessä talossa kiekui taas kukko. Toimekas päivä on alkamassa.

Ja niinä toimekkaina päivinä kulkivat he sanaa vaihtamatta, niin, uskaltamatta katsoa edes toisiansa kunnollisesti silmiin.

XI

Muutamana lauantai-iltapäivänä ottaa Sarkan Nikolai kynän käteensä ja päättää lupauksensa mukaan kirjoittaa kasvatusvanhemmilleen. Tämä päätös herää aivan itsestään, hän tuntee vaistomaista tarvetta jakaa osan onnentunteestaan muillekin.

"Arvoisat tuttavani", alkaa hän, mutta miettii, ottaa uuden paperiarkin ja alottaa uudelleen: "Rakkaat kasvatusvanhemmat." Siihen asti se on selvää, mutta piste, joka nyt seuraa, on pitkä. Ajatusten esilletuominen kirjallisesti ei, niinkuin ymmärrettävää, ole Sarkan Nikolain vahvimpia puolia. Kauan hän istuu, mietiskelee ja pyörittelee kynää kädessään, mutta sitten hän käy rivakasti toimeen. Eihän se miettienkään valmistu. "Olen kesärenkinä täällä Hirvikylän Saaressa ja minun on kaikin puolin hyvä ja mukava. Palkka ei ole erinomainen, mutta aina siitä jää kun ei ole menojakaan erinomaisempia. Ja terveenä olen ollut. Niin että minusta ei tarvitse olla huolissaan. Sanokaa terveiset kasvinveljelle ja -sisarille."

Hän aikoo lopettaa, mutta aprikoi samalla, olisiko hänen kirjoitettava jotakin Helmistä ja millä tavalla. Mitä se kasvatusvanhempia oikeastaan liikuttaa, mutta toiselta puolen heidän olisi hyvä tietää siitäkin asiasta. Taas saa paperiarkki maata levällään ja kynä odotella.

Tupa on tällä kertaa aivan tyhjä. Ohimennen siinä pistäytyy Helmi ja kysäisee sivu kulkiessaan:

"Kenelle sinä kirjoitat?"

"Kasvatusvanhemmille vain."

"Pane terveisiä minultakin."

Noin yksinkertainen asia se lopultakin oli. Niku kastaa jälleen kynän musteeseen ja jatkaa:

"Talon tytär tässä, jonka nimi on Helmi, käski sanoa terveisiä. Se on muuten oikein hyvä ja mukava ihminen talollisiksi. Kun kaikki käy ympäri, niin taidan jäädä tänne pitemmäksi aikaa, jos vain työtä riittää."

Siinä olikin jo tarpeeksi asti sanottu, pikemmin liian vähän kuin liiaksi. Vain lopettaminen tuottaa vielä pientä päänvaivaa, mutta Niku ei enää mieti pitkiä aikoja, vaan kuittaa sen nopein, raskain kynänvedoin: "Näitä piirteli kunnioituksella Nikolai Sarkka." Postin lähdön aika onkin jo lähellä ja Nikun on kiiruhdettava kylälle.

Mutta kun hän saa kirjeensä pudotetuksi laatikkoon, on hänen mielensä vakava ja juhlallinen aivan kuin olisi hän suorittanut jonkun merkillisen teon. Se johtui siitä, että hän tiesi tuottaneensa kasvatusvanhemmilleen iloa. Ja hän tahtoi tuottaa sitä vastakin.

XII

Syksy on jo tullut ja vilja on leikattu. Osuuskunnan lokomobiili ja puimakone tuotiin jo päivemmällä Saareen, huomenna aletaan puida ja sitä voi kestää neljä tai viisi päivää, mahdollisesti kuusikin. Saa nähdä, minkälainen jyvän lähtö tulee olemaan.