Part 2

Se valvoja oli myöskin sitä maata, että osasi ilmestyä hetkellä, jolloin häntä vähimmin odotettiin, ja aina sillä oli jotakin muistuttamista. Mutta se kai kuului ammattiin. Ja kasvatusvanhemmat tuskastuivat ja päättivät, että ensi vuoden alusta Niku annetaan muualle. Eivät omatkaan lapset olleet sen paremmin puettuja ja puhtaampia, mutta terveitä ne olivat niinkuin Nikukin. Piti jokaisen ymmärtää, että lapset suttaavat itsensä. — Mutta kun sitten vuodenvaihde tuli, ei luopumisesta tullutkaan mitään.

Niku ei näistä asioista ymmärtänyt mitään. Hän oli ruskeasilmäinen ja lempeäluontoinen eikä häntä koskaan tarvinnut kahdesti käskeä. Kasvatusvanhempiaan hän sanoi isäksi ja äidiksi, ja nämä arvelivat, että ovat sen vanhemmat perältäkin tainneet olla jonkunlaisia ihmisiä, vaikka syntyperä nyt oli sellainen kuin oli. Minkäpä hän, lapsi parka, sille itse mahtaa. Koetetaan vielä, että siitä saataisiin jotakin. Pianhan se tulee kouluikäänkin eikä sitä passaa heitteille jättää.

* * * * *

Kaupungin kivimuurien, joissa asuu kymmeniä perheitä, kivitetyillä, ummehtuneentuntuisilla pihoilla leikkii monenlaista lasta. Ja kerran sen pakostakin täytyi paukahtaa.

Se oli muuan rauhallinen, auringonpaisteinen sunnuntai-ehtoo, ja ne lapsista, joilla oli siihen tilaisuutta, olivat puistoissa tai sitten vielä kauempana luonnon helmassa.

Yhtäkkiä hyökkää Niku täyttä kurkkua itkien sisään ja pikkuista myöhemmin pohjakerroksessa asuvan suutarin muija henkeä täynnä. Ei hän pitkiä esipuheita tarvitse, vaan käy suoraan asiaan lyöden laihalla, luisevalla nyrkillään pöytään.

"Ja sen minä nyt tulin sanomaan teille, rouva"! huusi hän, "että ellette te saa pidetyksi kurissa tuota ryssänkakaraa..."

"Mitä Herran nimessä se sitten on tehnyt?" keskeytti kasvatusäiti säikähtyneenä.

"Se löi mun poikaani", kirkui eukko julmistuneena. "Löi meidän Tuomasta. Ajatelkaa, rouva, löi!"

"Löitkö sinä?" kysyi kasvatusäiti ankarasti Nikulta.

Mutta Niku ei tahdo itkultaan saada vastatuksi.

"Se otti minun hevoseni", nyyhki hän viimein, "ja sitten se sanoi minua ryssäksi."

Eukko katsoi voitonriemuisena kasvatusäitiin.

"Siinä sen nyt kuulitte", sanoi hän. "Ja sellainen käy kunniallisten lasten kimppuun."

"Vika näkyy alkuaan olleen teidän Tuomaassanne. Ensin ottanut toisen leikkikalun, jonka sääliväiset ihmiset ovat antaneet, ja sitten vielä nimitellyt."

"Sanoitteko te, että nimitellyt? Voi taivasten luoja! Vai nimitellyt? Eikö maassa ole lakia ja oikeutta, ja peljätäänkö kuulla totuutta! Hä! Väitättekö te, ettei kakara tuossa ole ryssän ja jonkun lutkan poika?"

Kasvatusäiti jäykistyy. Niku on jo unohtanut hevosensa, unohtanut antamansa lyönnin ja seisoo siinä sormi suussa ja silmät pelästyksestä pyöreinä kuunnellen keskustelua.

"Niku menee toiseen huoneeseen", käskee kasvatusäiti, ja poika tottelee kalpeana ja sanaa puhumatta. Sitten hän kääntyy eukon puoleen.

"Viattomien lasten kuullen ei pitäisi puhua tuollaisia", sanoo hän, "ja kaikkein viimeksi teidän, jotka molemmat, miehenne kanssa, olette ottaneet osaa kapinaan. Älkää te tulko tänne puhumaan ryssistä."

Mutta nyt eukko vasta hirmustuu, ja lausuen kamalia uhkauksia opettamisista ja poliisista hän rientää portaita alas.

* * * * *

Sinä iltana vallitsee Nikun kasvatusvanhempien kodissa hiljaisuus. Kasvatusveli ja -sisaret katselevat häntä uteliaina ja kysyen ja vasta, kun lapset on toimitettu levolle, alkavat vanhemmat vaihdella sanoja.

"Pitää varoa, ettei se vasta pääse yhteyteen suutarin tenavan kanssa", sanoo mies.

Pankaa sille nimeksi Nikolai...

"Pitäisihän sitä, mutta kun minulla ei ole aikaa paimennella heitä", vastaa nainen.

Pitkä, alakuloinen hiljaisuus. Sitten taas se vanha juttu. Mies sanoo:

"Se maksukin on kyllä niin pieni, että joutaisi hyvin antaa sen muillekin, mutta vaikea on luopua lapsesta, jota kuusi vuotta on pitänyt kuin omanaan. Eikähän se ennen ole pahoja tapoja osottanut."

"Ei ole", vakuuttaa nainen. "Ja nytkin oli vika suutarin pojassa. Mutta täytyyhän sen kuitenkin joskus saada kuulla totuus."

"Niin kyllä, mutta siihen on vielä aikaa. Antaa sen vaan olla siinä uskossa, että se on meidän."

Siihen keskustelu sillä kertaa taukosi. Ei kumpainenkaan ollut huomannut, että Nikun tummatukkainen pää tuon tuostakin oli näkynyt vuoteen reunan yli, eikä arvannut, että hänen lapsellisessa mielessään kierteli joukko kysymyksiä. Eivätkä he tienneet sitäkään, että kun he molemmat jo kauan aikaa olivat nukkuneet, Niku vielä valvoi ja teki päätöksen vielä uudemman kerran antaa suutarin Tuomasta selkään.

VI

Koulussa eivät opettajat olleet oikein selvillä siitä, minkälaisen arvostelun he Nikusta olisivat antaneet. Läksynsä hän osasi kuinka sattui, joskus oikein loistavastikin, toiste ei mitään, ja annetut muistutukset ja kehoitukset unohtuivat pian.

"Mutta lapsi on aina lapsi, ja kun tietää hänen syntyperänsäkin, niin..."

Parempaa toivottiin. Mutta merkillinen lapsi hän yhtä kaikki oli, sen he olivat valmiit tunnustamaan. Milloin hän muitten leikkiessä istua kyykötti jossakin nurkassa aivan kuin ei olisi tiennyt koko ympäröivästä elämästä mitään, milloin otti kaikkein vilkkaimmin siihen osaa.

"Jotakin slaavilaista", sanoivat tietoviisaat opettajat.

Ja lisäksi he olivat panneet hänessä merkille muutakin: sen, että hänessä aina oli jotakin varovaista ja odottavaa ja että hän aina oli kuin valmis lyömään. Tätä he eivät käsittäneet muuten kuin siten, että hänellä täytyi olla joku aavistus syntyperästään.

* * * * *

"Äiti!" kysyi Niku kerran kotona. "Kuka minun isäni on?"

"Johan äiti on sen monta kertaa sanonut, että hän on kuollut."

"Milloin hän kuoli?"

"Siitä on jo pitkä aika, lähes kymmenen vuotta."

"Ja äitini on myöskin kuollut?"

"Niin, mutta miksi sinä sitä aina kyselet. Hän kuoli silloin kun sinä synnyit."

"Ja kun ei minulla ollut vanhempia, niin te sitten otitte minut. Niinhän?"

"Niin juuri. Mutta ole nyt rauhassa ja syö. Pian sinun on taas mentävä."

Niku jatkaa aterioimistaan, mutta palat menevät suuhun yhä harvemmassa tahdissa ja viimein käsi pysähtyy kokonaan.

"Tässä paperissa seisoo Nikolai Elinanpoika Sarkka eikä isän nimeä ole ensinkään. Kaikilla muilla on isän nimi. Ja sitten tässä seisoo, että avioliiton ulkopuolella syntynyt. Mitä se on?"

Kasvatusäiti säpsähtää ja ottaa paperin pojan kädestä. Se oli toiseen kouluun vietävä papinkirja, joka oli unohtunut kamarin pöydälle.

"Anna vasta isän paperien olla rauhassa", toruu hän. "Ei se avioton mitään ole ja sen sinä kyllä ehdit oppia ymmärtämään."

Mutta Nikulla on nyt jotkin mielessään eikä hän hellitä. Hetkisen hän kyllä istuu vaiti ja hautoo asioitaan pienessä päässään, mutta sitten häneltä pääsee yhtäkkiä:

"Oliko isä sitten ryssä?"

"Ei", vastaa kasvatusäiti tuskastuneesti. "Herkeä nyt jo siitä."

"Mutta kun minä olen niin kuullut."

"Keneltä sitten?"

"Suutarin Tuomaalta ja muiltakin."

"Ne valehtelevat."

"Eivät valehtele."

"Valehtelevat ne. Ole varma siitä."

Nyt ei Niku enää voi hillitä itseään, vaan purskahtaa itkuun.

"Eivät ne valehtele", nyyhkii hän. "Eivät ne siitä muuten aina puhuisi. Ja sitten ne sanovat, että ota selvä asioista."

Kasvatusäiti huomaa, että Niku vääjäämättömästi uskoo asiaansa, ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta hän ei osaa muuta kuin silitellä hänen päätänsä ja kyyneleet silmissä hokea:

"Jos asia niin olisikin, niin minkä, lapsi parka, sinä sille teet. Jokuhan isä meillä kaikilla täytyy olla."

Niku on niinkuin ei kasvatusäidin sanoja kuulisikaan. Hänen päässään ovat arvatenkin jo toiset ajatukset. Viimein hän taas nostaa katseensa kasvatusäidin puoleen.

"Entä äitini", kysyy hän kuiskaten, "oliko hän sellainen, niinkuin ne sanovat, sellainen huono nainen?"

"Ei", tulee vastaus varmasti ja tanakasti. "Hän kuuluu olleen hyvä ja kunnon ihminen."

Siiloin Nikun silmät välähtävät, hän puree hampaansa yhteen ja puristaa nyrkkiin pienet kätensä. "Ja jos ne vielä tulevat minulle sellaista puhumaan", sanoo hän ääni väristen, "niin minä kyllä..."

"Mitä sinä nyt?" keskeyttää kasvatusäiti.

"Niin minä ne kyllä tapan", lopettaa pikku poika synkästi.

"Älä, poika parka, puhu niin hirveitä."

* * * * *

Mitään hirveää ei Nikun puolelta tapahtunut sinä vuonna eikä vielä seuraavanakaan. Mutta hänen olemukseensa tuli vieläkin enemmän urkkivaa ja väijyvää, niinkuin olisi hän joka hermollaan odottanut kuulevansa itsestään tai vanhemmistaan jotakin epäedullista tai häpäisevää, voidakseen sitten kostaa.

Mutta kolmantena talvena pieksi hän suutarin Tuomaan, joka oli hänelle virnaillut, henkihieveriin, saman Tuomaan, joka nurkan takana oli hänelle tarjonnut ensimmäisen irvistyttävän ryypyn ja ensimmäisen oksennuttavan paperossin.

Silloin Nikolai Sarkka, viidentoista vuoden ikäisenä, toimitettiin kasvatuslaitokseen.

VII

Kesäinen aurinko paistaa pölyttyneille kivikaduille, jotka ovat täynnä autojen edestakaisin hurraamista, kiiruhtamista ja työn ryskettä rakennustyömailta. Niillä näkyy olevan runsaasti tekemistä ja lujasti rahaa, kaikilla noilla kiiruhtavilla ihmisillä, mutta toinen on asia sillä, jolla ei ole tekemistä ja vielä vähemmän rahaa. Hän voi tyytyä syrjästäkatsojan vaatimattomaan asemaan päiväksi tai pariksi, vaikkei hänellä olisikaan rahaa, kun vaan vaatteet ovat mukiinmenevät ja yöt lämpimät, mutta kolmas tai neljäs päivä panevat jo pakon eteen. Jotakin täytyy etsiä vaikka hiiden hinkalosta.

Kaupungin pöly näkyy asettuneen vihreitten puitten lehdillekin. Niku tarkastelee mielenkiinnottomasti puita ja vihertävää ruohokenttää, penkeillä istuvia tai ohikulkevia ihmisiä ja aikoo sytyttää paperossin. Mutta tupakka on kaikki ja tyhjä laatikko taskun pohjalla. Itsekseen sävähtäen viskaa hän sen eteensä käytävälle ja alkaa kaivella taskujansa. Ei markkaakaan, ei suorastaan pennin pyöryläistä.

Mutta hän ei kiroa, ei edes kiukuttele itsekseen. Hän ajattelee vain kylmästi ja harkiten edessä olevaa tosiasiaa. Liivit, — nehän olivat kesällä aivan tarpeettomat, joten hän hyvinkin voisi viedä ne panttiin, mutta asia tuntui hänestä vastenmieliseltä ja nöyryyttävältä. Sehän on melkein kuin olisi elänyt puolialastomana.

Vaan kello! Peijakas vie, olihan hänellä kello, oikeastaan ylellisyyskapine, hänenlaiselleen. Hetkisen hän hartaasti ajatteli kelloa ja summaa, jonka siitä saisi, — tietenkin hän lunastaisi sen takaisin heti kun saisi työtä ja työstään palkan. Mutta lopulta senkin kanittaminen tuntui hänestä ilkeältä. Se oli muisto kasvatusvanhemmilta ja ollut hänellä jo melkein vuoden. Jos lopultakin olisi pakko joksikin aikaa mennä heidän armoilleen, olisi noloa, ellei kelloa olisi mukana.

Sillä he olivat häntä pyytäneet tulemaan jo vuosi sitten, jolloin hän pääsi kasvatuslaitoksesta. "On paras, että tulet suoraan tänne", olivat he kirjoittaneet, "niin koetamme keksiä sinulle jotakin sopivaa hommaa."

Niku olikin ankarasti miettinyt asiaa, mutta koko kaupunki tuntui hänestä kammottavalta. Hän kuvitteli edeltäpäin, millä silmin häntä tultaisiin katselemaan, tuttavat pojat ja monet muutkin, ja mitä he tulisivat sanomaan. Se on se ryssän poika, se on nyt palannut laitokselta ja hakee itselleen työtä. Ja häntä kartettaisiin sen takia, että tulee laitokselta ja — muunkin. Senvuoksi hän oli mennyt, saatuaan paperinsa selviksi, Porin sahalle ja oli nyt ollut jo toista kuukautta työttömänä. Sitä ei olisi ollut pakko olla, vaan olivat tehneet lakon keskellä kesää, keskellä parhainta työ-aikaa, ja tässä sitä nyt istuttiin. Eikä hän, joka ei ollut mikään ammattijärjestön jäsen, vaan täysi villi, ollut saanut ääntänsä kuuluville. Ulos oli vaan käsketty ilman muuta. Siinä ei sitten muuta kuin ottaa hattunsa ja lähteä kävelemään.

Tätä muistellessaan Niku jo kirota tirskahdutti. Sellaiset pöljät, jotka eivät ymmärrä omaa etuansa. Hän oli ensin aikonut kostaa rupeamalla "rikkuriksi", mutta mietittyään asiaa päättänyt, että syökööt itse liemensä molemmin puolin.

Nyt oli hän kurkkinut täällä viikkokaupalla etsien ansiotilaisuutta, vaikka turhaan. Kaikissa paikoissa oli täydet miehet, ja kun hän ei sitäpaitsi ollut erikoinen ammattimies millään alalla, niin työnjohtajat vain levittivät käsiänsä tai suorastaan käänsivät selkänsä ja rupesivat tarkkaamaan johdossaan olevien töiden kulkua. Eilen hänellä ei enää ollut tilaisuutta syömiseen, ja pari viime yötä hän oli viettänyt kumoon kaadetun veneen alla.

Niku puri hampaitaan yhteen. Niin hän oli tottunut tekemään viimeisten vuosien aikana ja niin hän teki nytkin. Eiväthän asiat kuitenkaan marisemalla parane. Mutta tällä hetkellä hän tuntee vihaavansa koko yhteiskuntaa.

Joku naisihminen kulkee ohi, aivan tavallinen nainen, joka ohimennessään luo Nikuun silmäyksen. Ei mitään muuta. Vaan tästä Nikun ajatukset kuin itsestään muuttavat suuntaa. Hän nousee, kävelee laiskasti ja tarkoituksettomasti muutaman askeleen ja istahtaa taas seuraavalle penkille. Tuntuu aivan siltä, ettei jaksa enempää.

"Tuo naisihminen, mitä se oikein tirkisteli? Olisiko sillä ehkä ollut tietoa jostakin?"

Tämä päivä oli kai taas vietettävä syömättä ja tupakoimatta ja seuraava yö jonkun veneen ällä, jonne varovaisesti oli saanut hiivityksi.

Itsestään Nikun ajatukset lentävät aikaan kasvatuslaitoksella, vuodesijoihin ja riittävään uneen ja ruokaan siellä. Ennenkuin hän oli sinne mennyt, oli häntä peloiteltu sillä, että siellä saa kerran päivässä ruokaa ja kahdesti ruoskaa, muttei se sentään sellaista ollut. Sai olla hyvinkin rauhassa, kun vaan piti huolen siitä, että toimitti tehtävänsä eikä turhia ryppyillyt. Silloin oli jotenkin varma selkäsauna tai karsseri edessä, ellei kyennyt keljuilemaan itseään irti.

Suurin piirtein oli Niku tullut laitoksella toimeen hyvin, eivätkä hänen muistonsa siitä olleet ikävät. Olihan kaverien joukossa ollut haljujakin, mutta myöskin reiluja heppulia joukossa, joita olisi hauska myöhemminkin tavata. Ja ne kerrat, jolloin hän oli joutunut ruoskan tai karsserin kanssa tekemisiin, olivat tapahtuneet saman asian takia, jonkavuoksi hän sinne oli alkuaan joutunutkin.

Niku nytkähdytti levottomasti hartioitaan. Mitähän tietä ne sellaisetkin tiedot kulkevat laitokselle. Vai olisikohan jotenkin opettajien kautta joutunut oppilaiden korviin. Varmaa on, että ne, jotka olivat hänelle virnailleet ja piikitelleet, olivat siitä asianmukaisen palkan saaneet, — jos oli hänkin.

* * * * *

Katulyhtyjen syttyessä käyvät tuoksut tuntuvammiksi ja Niku istuu yhä penkillään. Yksi ja toinen on siinä jo istahtanut hetkisen hänen vieressään, on ollut sellaisiakin, jotka ovat hänelle heittäneet sanasen pari; mutta hän on pysynyt paikallaan. Minne hänellä ylimalkaan kiire olisikaan? Jos siihen saisi poliisin hätyyttämättä nukahtaa, niin siinä hän nukkuisi aamuun asti.

Ihmisiä kulkee ohi, käy aina pimeämmäksi, Niku miettii.

"Ryssä, perkele. Huora."

Hän on selvillä siitä, miten ihminen syntyy tähän maailmaan, miten se pannaan alkuun ja kuinka sitten tapahtuu. Mahtaneekohan tuosta ohi vaeltaa kovinkaan monta tarkoituksella tehtyä, eivätköhän useimmat ole vain sellaisia "vahingonlaukauksia", joiden alkuperäinen tarkoitus on ollut aivan toinen kuin uuden ihmisen aikaansaaminen. Miksi siis suuttua, kun tulee puhe syntyperästä ja ryssästä.

Sitä kysymystä ei Niku saa itselleen selväksi. On kai niin, että jokainen ihminen on ihminen erikseen: mistä toinen suuttuu, se ei liikuta toista vähääkään. Niin kuin se yksikin poika, joka oli tuotu laitokselle sen takia, että oli sekaantunut lampaaseen, ja joka puhuikin, saatana, siitä, kun vain joku viitsi kuunnella. Mutta se kai ei ollut nupiltaan erittäin viisas.

Niku yrittää olla ajattelematta tällaisia asioita ja kohdistaa koko huomionsa leipäkysymykseen, mutta ne eivät häntä jätä. Minkälainen on hänen äitinsä ollut näöltään? Sanovat ainakin, että se oli ollut pulskanpuoleinen ja muutenkin kunnon ja tekevä ihminen. Nikulla ei ole hänestä minkäänlaista kuvaa, ei edes tietoisuutta siitä, mihin paikkaan hänet on haudattu. Saisihan tuon tietää, vaikkei siitä tietystikään mitään hyötyä olisi. Kuollut kun kuollut, — eihän se ollut elänytkään kuin muutaman tunnin hänen syntymänsä jälkeen. Ja isä oli jo silloin ollut tietymättömissä. Tietenkin ryssän sotamies, niinkuin tavallista kuului olleen siihen aikaan, koska se kerran oli ryssä ollut.

"Ja pirunko minä sille kaikelle mahdan", mutisee Niku itsekseen, nousee ja lähtee tarkotuksettomasti kulkemaan.

Sitä asiaa hän ei enää tahtonut ajatella ja sillä se sai hänen puolestaan olla ratkaistu.

VIII

Kyllähän maantie kulkijansa elättää.

Niku ei ole pantannut liivejänsä eikä myöskään kelloansa, ja pari kolme yötä hän on viettänyt heinäladoissa. Aivan viime hetkillä tuli hän muistaneeksi, että maillahan lienevät heinähommat parhaillaan käynnissä ja niiden jälkeen alkaa elonleikkuu. Hän on laitoksella niihin puuhiin jonkun verran tottunut, ja ilman sitäkin: kylläpä työ tekijänsä neuvoo. Ei muuta kuin painu taipaleelle. Siinä ei paljoa tarvita, ei juuri muuta kuin jalat allansa.

Ja maantie on pitkä ja loputon, mutta, niinkuin sanottu, se elättää kulkijaimensa. Mutta Nikulla ei alussa ole onnea. Hän saa tunniksi tai pariksi, joskus puoleksi päiväksikin, tilapäistä työtä, koska talojen väet ovat niityillä. Siitä heruu aina ruoka-ateria ja joku markka rahaakin, mutta siihen se sitten aina kerraksi loppuukin ja uusi vaellus on edessä.

"Mahtaisikohan tuon näköisestä miehestä oikein heinämieheksi ollakaan", arvelivat isäntämiehet puoleksi hymyillen, puoleksi arvostelevasti. Niku noituu itseksensä. Hän on pitkä ja hoikka ja tietää, että hän ehkä näyttää hyvinkin heikolta, mutta tietää myöskin, että hänessä on voimaa yhtä paljon kuin kenessä muussa tahansa. "Saisiko talossa yösijaa?" tiedustelee hän. "Eipä taida, kun muutenkin on liikaa väkeä paikat täynnä."

Rengit muhoilevat tyytyväisinä, kylläisinä ja hiukan pilkallisina, röyhtäisevät ruuan päälle ja panevat tupakaksi, mutta piikatytöt ja naisväki ylimalkaan luovat häneen ihastuneita ja myötätuntoisia katseita. Niku menee ovea kohden. "Minne se sälli nyt?" kysyvät miehet. "Eteenpäin vaan", vastaa hän huolettomasti. "Ja terve sitten."

Eivätkä häntä oikeastaan liikutakaan tupien penkit, kirppuiset lattiat tai muut sellaiset tilapäiset yöpaikat. Kellahtaa lähimpään latoon äskettäin niitetyille heinille, katselee aikansa tummenevaa taivasta ja nukahtaa sitten herätäkseen aamuauringon paisteeseen ja jatkaakseen matkaansa uusin toivein ja joskus uusin suunnitelminkin.

Kerran hän joutuu tansseihin, joita pidetään muutaman riihen katoksen alla. Aikansa hän, maantieltä tullut, seisoo syrjässä ja katselee. Mutta tanssin ja rytmin henki tarttuu häneen. Koskaan hän ei ole tanssinut, vaan äkkiä hänestä tuntuu kuin hän sen taidon muutenkin osaisi, kuin olisi se hänessä myötäsyntyistä, oleellista, niinkuin puhelahja tai lauluääni. Ei muuta kuin mennä mukaan vaan. Ja sen enempää ajattelematta ottaa hän lähimmän tytön ja vie hänet tanssiin.

Vasta keskipermannolla ollessaan hän häkeltyy, mutta jalat alkavat totella kuin itsestään, ja hän huumaantuu ja hurmaantuu yhä enemmän. Näin sitä mennään, palkit jymisevät ja läheinen metsä tuoksuu. Tämä on elämää. Seuraa toinen tyttö ja seuraa kolmaskin, — näinkö helposti se käykin.

Mutta muut tanssivieraat alkavat häntä katsella: mikä kulkurisälli se on, joka noin vain maantietä ohikulkiessaan työntyy tänne ja alkaa kuljetella heidän tyttöjään. Asiaan kuuluu, että sille on annettava selkään.

Niku ei vaan huomaa mitään. Hän menee kuin lemmessä, kun on menon alkuun päässyt. Vasta kun tulee väliaika ja hän pyyhkii hikeä otsaltaan, hän huomaa, että jotakin on tekeillä.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyy hän.

"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" kysyy joku paikkakunnan mies takaisin.

"Samaa kuin teillä muillakin, — tanssin."

"Niin, mutta etkö sinä ymmärrä, ettei tämä ole mikään kulkurisällien kestikievari."

"Jaa että kuinka?"

Miehet katsovat häneen kuin tappelunhaluiset kukot.

"Kyllä se on terveellisintä, että alat korjailla luusi täältä."

Tällä kertaa Niku ei viitsi ruveta laskelmoimaan eikä arvostelemaan, minkälaiset mahdollisuudet hänellä olisi tappelussa, eipä edes puolustamaan kunniaansa. Illan tunnelma on hänet yllättänyt, tehnyt samalla kertaa alakuloiseksi ja toivovaksi. Kyllä hän uskaltaisi ylivoimankin uhalla, muttei tappelusta nyt ole — tällä kertaa.

"No hyvästi sitten ja kiitoksia", sanoo hän ja peräytyy hiljakseen maantielle.

Miehet vilkuilevat toisiaan melkein hämmästyneinä. Näinkö vähällä siitä pääsikin, saamatta näyttää urhoollisuuttaan ja voimiaan. Tilanne jäi auttamattomasti hiukan noloksi, eikä äskeinen tanssitunnelma enää ottanut palatakseen.

* * * * *

Vasta pitkän matkaa kuljettuaan Niku äkämystyy. Olisi niille sittenkin saanut näyttää, olisi, vaikka heitä liekin ollut kymmenen yhtä vastaan. Tytötkin siellä nyt sanovat toisilleen, että oli siinäkin nahjusta kerrakseen. Ja pelkuria. Eihän se miestä olisi pahentanut, vaikka kymmentä vastaan olisikin jäänyt alakynteen.

Hän katkaisee jo itselleen aidanseipään ja kävelee jonkun matkaa sinnepäin, mistä on tullutkin, mutta heittää äkkiä seipään maantienojaan ja kääntyy jatkamaan matkaansa. Mahtaisiko koko tappelusta enää tulla muuta kuin meteli. Tappelun, oikean miesten tappelun, olisi pitänyt tapahtua silloin heti paikalla.

* * * * *

Päivät kuluvat ja Niku jatkaa matkaansa kuten ennenkin. Seudut eivät ole aikaisemminkaan olleet hänelle tunnetut kuin juuri ja juuri nimeltä, nyt ne käyvät yhäkin tuntemattomammiksi. Ei hänellä myöskään ole mitään määrättyä matkan suuntaa, hän kulkee vain sattumoisin, onnen kaupalla, ja poikkeaa minne sattuu.

Eräänä ehtoopäivänä hän poikkeaa muutamaan ränstyneeseen ja kallellaan olevaan tönöön, joka kai kerran maailmassa oli ollut punainenkin, mutta nyt kaikkien taivaan tuulten purema.

"Iltaa!"

Vanha horiseva eukko nyökyttelee siinä itseään ikkunan luona ja villakori on hänen edessään lattialla.

"Iltaa vaan", vastaa hän.

"Saisikohan teillä yösijaa... tai kenties teillä on omaa väkeä."

"Ei täällä sen kummempaa väkeä ole kuin minä. Ja on tänne moni ja monenlainen poikennut."

"Vai on. No sitten saanen minäkin jäädä aamuun"?

"Miksei rahaa vastaan."

"Kuinka suuri sen rahan pitäisi olla?"

"Minkä nyt antanet muutaman markan. Etkö sinä ole kulkureita?"

"Niitäpä juuri. Ja niillä ei ole markkoja liiemmälti."

"Eikä töitä ole löytynyt?"

"Ei isommasti. Niin vain, että on saanut hengen kitisemään."

"Ei tiedä, miten tässäkään pitäjässä onnistut. Vaikka kyllähän täällä on isoja taloja. — Tahtoisitko sinä kahvia?"

"Miksen, tietysti. Kiitos vaan."

"Ei siitä kiitoksella pääse. Siitä menee eri maksu."

"Onpa siinä rahanahnetta ämmää", ajattelee Niku. Ääneen hän sanoo: "Eiköhän tuota maksua kestettäne."

Eukko alkaa keittää kahvia, ja koko ajan hänen suunsa käy kuin mylly. Hänellä on nähtävästi harvoin puhekumppaneita, ja kun sellainen sattuu kohdalle, on sitä käytettävä.

"Onhan sitä sattunut tähän mökkiin monenlaista kulkijainta", puhelee hän, "mutta yksi täällä kerran teki lapsen."

"Älkäähän nyt. No, sattuuhan sitä sellaista, ja jossakinhan se lapsikin on tehtävä."

"Niin aina. Vaan sen tehtyään se kuoli juuri tuohon sänkyyn ja kakara vietiin kaupunkiin. Missähän sekin nyt lienee."

Kahvi kiehuu yli laidan ja eukko huokailee. Nikun mieli joutuu omituiseen käymistilaan. Mutta eukon kieli on väsymätön, hän kertoo nähtävästi yhtä suurimmista tapahtumista, missä hänellä on ollut sormensa mukana.

"Koetin minä niitä parhaani mukaan hyysätä", juttelee hän, "sekä äitiä että lasta. Kas, se oli sillä tavalla, että se poika oli ryssän tekemä. Äidin viimeiset sanat olivatkin, että 'pankaa sille nimeksi Nikolai' ja siihen se sitten sykehtyi. Tunnusteli vain kädellään poikaansa."

Niku istuu kuin salaman lyömänä, vain sydän tykyttää kuuluvasti. Mutta sitten alkavat ajatukset toimia, ja hän tarkastelee ahnaasti tupaa, sen koko sisustusta ja erittäinkin vuodetta. Tässä, hän siis oli syntynyt ja tuosta ovesta hänen äitinsä oli kannettu kuolleena ulos ja hän itse viety kaupunkiin hoidettavaksi.