Part 1

PANKAA SILLE NIMEKSI NIKOLAI...

Romaani

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

I

Tämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat kuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko paistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot hikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot käyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta ilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta ja kuulumatonta odotettaisiin.

Näihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen hänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä edes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika oli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen kieltämättömästi kuuluva rakkaus!

Liinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset surisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita. Tuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja kastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on vietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin viimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee maalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.

Tanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt, eikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä ruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan menettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja palokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut greekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat tulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin tulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.

Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.

Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä muistanut eikä äidistään sitäkään.

Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan, oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet ulkopuolisiksi asioiksi.

* * * * *

Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin, joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat, jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.

Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi, ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä, että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan muistanutkaan.

Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen, muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.

"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla."

"Kyllä."

"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en pidä siitä."

Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.

Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.

II

Loppukesän yö on näillä main lauhkea ja hämärä ja ikäänkuin pumpuliin kääritty. Soiton sävelet huvipaikoista eivät vielä ole laanneet kuulumasta eivätkä pitkään aikaan lakkaakaan, ja kaduilla ja puistossa on supatusta, naurua ja kiimaa.

"Ryssänlikka", kuului ääni heidän takanaan.

Liinu hätkähtää ja kääntää katseensa läpi hämärän puhujaan päin, jota hän ei näe. Aivan varmaan ei sanoja myöskään ole häntä nähnyt, ja jos olisikin, niin mitäpä sitten. Hetken kuluttua hän on jo koko asian unohtanut. Ja toisekseen hän on joskus kuullut sanottavan pahemmastikin, — jonka hän myöskin on unohtanut.

Sillä hän on onnellinen; mitä hän siitä, mitä mikin sanoo. Sanokoot.

"Hävittömiä olemas", sanoo Nikolai.

Siihen ei Liinulla ole mitään vastattavaa. Hänen mielessään ja sielussaan asuu varmuus siitä, että tuo, joka astuu hänen vierellään, häntä rakastaa. Sen hän on kyllä pitkin aikaa tiennyt, mutta vasta nyt hän on siitä varma. Miksi? Sitä hän ei voisi itselleen selvittää, jos ymmärtäisi sellaista tahtoakaan. Vaan kenties siksikin, ettei ole muilta aikaisemmin sellaista kuullut.

Liinu vaeltaa eteenpäin ja venäläinen, tämä Nikolai, hänen rinnallaan kuin oleellinen osa hänestä. Kuluu hetkiä, jolloin Liinu häntä ei muistakaan, tuntee vain hänen läsnäolonsa.

Eiväthän he osaa monta sanaa keskenään vaihtaa, mutta mahtaneeko se rakkaudessa ollakaan niin tarpeellista. Hänen mielestään asia on niinkuin sen osapuilleen pitääkin olla. Eikä hän näitä ajatellessaan tule miettineeksi, että rakkaus tavalla tai toisella koskaan tulisi muuttumaan tai puolelta tai toiselta loppumaan. Hän vain rakastaa ja siinä kaikki.

"Liinu", kuuluu taas vierestä.

"No?"

"Olemas loma."

"Mikä, lomako?

"Da da, loma."

Liinu ei tajua heidän harvasanaisen keskustelunsa koomillisuutta. Hän ymmärtää vain, että Nikolailla, tällä koreavartisella ja ruskeasilmäisellä pojalla on loma, ja ajattelee, että se kenties on sen hankkinut häntä varten. Eikä hän myöskään tiedä sitä, että tähän aikaan useimmilla venäläisillä sotamiehillä on loma, joko sitten pyydetty tai muuten otettu. Mutta synti olisi jättää häntä tänne pitkäksi aikaa kävelemään.

"Onko se pitkäkin?" kysyy hän.

"Aamu."

"Mitä, sanoitko sinä että aamuun?"

"Da da, aamu, urok."

Liinu säpsähtää. Nikolai on hankkinut häntä varten loman aamuun asti.

"Mitäs me nyt teemme?" kysyy hän.

"Ah, gjavelemas", vastaa toinen vilkkaasti ja levittää käsiään.

"Eihän sitä toki voi koko yötä kävelläkään."

"Ah, istumas sitten."

"Istumas", toistaa Liinu naurahtaen. "Eihän sitä missä tähän aikaan istukaan."

"Penkki, penkki, skatnejka."

"Siinä tulee kylmä."

"Shinel lemmin, ootshen lemmin. Antamas shinulle shinel, galubka."

Se tahtoisi antaa hänelle sinellinsä ja kääriä hänet siihen, että hänen olisi lämmin. Ajatus hurmaa ja värisyttää Liinua.

"No mennään sitten", sanoo hän.

Seuraava tunti näkee heidät kaupungin laidalla olevan puiston penkillä. He eivät puhu mitään, mutta hyväilyt ovat yhtä pitkät kuin äänettömätkin. Ja aika kuluu, alkaa valjeta ja Liinua rupeaa viluttamaan.

"Ei, kyllä minun nyt on mentävä", sanoo Liinu nousten.

Venäläinen katsoo häneen pitkästään, kummeksuen ja kysyen, katsoo ja nousee viimein hänkin ja suutelee. Liinu riippuu hänen kaulassaan, puhuu, vaikka tietää, ettei toinen ymmärrä, ja tarkastelee hänen jokaista piirrettään.

"Kyllä nyt viimeinkin on lähdettävä", päättää hän viimein.

Heidän askeleensa ovat ainoat nyttemmin autioilla kaduilla. Kaupunki nukkuu ja viimeisetkin yövalvojat ovat menneet koteihinsa. Liinu on turtunut onnesta ja väsymyksestä. Kotiportilla hän aikoo ottaa jäähyväiset, mutta venäläinen, tämä Nikolai, pitää kiinteästi hänen kädestään, ja Liinun raukeus käy yhä suuremmaksi. Tätä miestä hän sentään rakasti.

"Olemas kiire."

"Kiire."

"Joku odottamas?"

Kysyjän äänessä on samalla kertaa leikillisyyttä, surunvoittoisuutta ja kysymystä.

"Herrasväki?" jatkaa kysyjä edelleen.

Mutta Liinu pudistaa päätään. Miksi hän valehtelisi, ettei herrasväki ole maalla.

"Sallimas mun tulla?" kysyy venäläinen nöyrästi ja liikuttavasti. "Pieni, pieni aika vain, galubka."

Liinun tulee yhtäkkiä paha olla, hän aavistaa, että jotakin voisi tulla tapahtumaan, ja hän aikoo vastata kieltävästi. Mutta toisaalta pyyntö häntä hurmaa, siinä on lämpöä ja melkein kuin onnea lupaavaa, ja hän katselee pyytäjän silmiä, kasvoja ja koko olentoa niinkuin hän jo on tehnyt kymmeniä kertoja. Tämänkö hän jättäisi seisomaan aamukylmään, tämän Nikolain, joka on hankkinut loman hänen takiansa. Ja hän tekee ratkaisunsa.

"Tule nyt sitten", sanoo hän.

Ovi avautuu ja sulkeutuu heidän jälkeensä.

III

Liinun ja hänen Nikolainsa välillä ei tapahdu mitään helliä ja tunteellisia ero- tai jäähyväiskohtauksia. Muutamana iltana jää Nikolai eli Niku, joksi Liinu on häntä viime aikoina ruvennut sanomaan, sovitulle tapaamispaikalle saapumatta, ja seuraavana päivänä Liinu saa tietää, että hänet on siirretty toiselle paikkakunnalle. Eikä Liinu edes tiedä, mille. Niin katoaa Nikolai hänen silmistään kuin sumu tai yöllinen uni.

Alussa Liinu odottaa häneltä edes jonkinlaista kirjettä tai muuta tiedonantoa, mutta sitten hän oivaltaa, että Nikolai ei osaa kirjoittaa. Varmaan olisi jo seuraavana päivänä kirjoittanut, jos olisi osannut. Ensi kerran Liinu silloin tulee pidemmälti aprikoineeksi kirjoitustaidon tärkeyttä tässä maailmassa.

Ja Liinu itkee. Ei päivisin, jolloin hän silmät kuivina ja huulet yhteen puristettuina toimittaa askareitansa, vaan öisin, jolloin hän voi muiden näkemättä sen tehdä. Ei hän itke kadotettua neitsyyttänsä eikä sitä, mikä mahdollisesti kaikesta olleesta luonnon pakostakin koituu, vaan hän itkee Nikolaita, jota noin vaan saadaan viedä ja tuoda miten tahdotaan. Sotamies on lopultakin piikaakin huonompi.

"Älähän sinä siinä tursku öisin ja kulje nukuksissa päivisin", sanoo hänen palvelustoverinsa. "Samanlainen se sinun omasi oli kuin kymmenien toistenkin. Niillä on uudet Liinut ja uudet kuhinat."

Liinu ei ole kuulevinaan. Hän on varma siitä, että samalla tavalla kuin hän nyt kulkee täällä ja ajattelee Nikua, samalla tavalla Niku kulkee siellä missä on ja ajattelee häntä. Nikun ainoa virhe on vain siinä, ettei osaa kirjoittaa.

Mutta pian Liinu saa muutakin ajattelemista: hän alkaa ajatella omaa tilaansa. Silloin ottaa hän eron palveluspaikastaan ja etsii uuden, missä on parempi palkkakin. Säästöjä tässä on pakko kerätä.

Tämä uusi herrasväki on reilumpaa meiningeiltään kuin entinen. Rahaa on viljalti ja muutenkin paikat komeammat, mutta kuitenkin tuntuu Liinusta kuin puuttuisi täältä jotakin, mitä entisessä oli, ja hän kaipaa usein entistä paikkaansa. Siellä oli tasaista, hiljaista ja arvokasta, niin, ja siellähän hän monasti oli Nikunkin kanssa. Tekisi mieli joskus käydä katsomassa, jos kehtaisi. Täällä ollaan liikemiehiä, ja toisinaan menevät yötkin meluisissa juomingeissa, missä rouvakaan ei säikähdä olla mukana. Tällöin herran vieraat pyrkivät ottamaan hänestä kiinni ja hyväilemään.

"Antakaa olla", pyytää silloin Liinu. "Olkaa hyvä ja päästäkää." Mutta herrat vain yltyvät. "Vai pitäisi nyt päästää", huutavat he. "Älkää nyt, neiti. Kyllä me tiedämme, kyllä me tiedämme."

Liinu katsoo rouvaan, joka vilkuilee häntä puolihumalaisen kostein silmin. "Eivät ne sinua syö", nauraa hän. Vaan Liinu riuhtaisee itsensä irti — "en minä vain rupea" — ja juoksee toiseen huoneeseen. Oven takana kuiskutellaan ja supatellaan, ja Liinu arvaa hyvin, mistä on kysymys.

"En minä sitä usko", kuuluu viimein rouvan ääni. "Ja se tekee työnsä hyvin."

Ja vähän ajan kuluttua: "Enkä minä sellaista pitäisi minuuttiakaan." Samana yönä Liinu taas itkee ja ajattelee Nikolaita, joka oli niin kaikin puolin hyvä. Missähän sekin raukka nyt menee. Ja eikö siellä Venäjällä opeteta kirjoittamaan.

* * * * *

Viikot karttuvat kuukausiksi, syksy talveksi ja lumi jää pysyväiseksi. Silloin ympäri maan alkaa räjähdellä, ensin hiljemmin, sitten yhä kovemmin ja kuuluvammin. Ensin ei Liinu tajua, mistä on kysymys, mutta sitten se hänelle selviää kauhistuttavalla kirkkaudella. Ei, hänen Nikolainsa ei voinut sellaisia, ei mitenkään. Kun se nyt vain olisi ennättänyt pois, ettei joutuisi surman suuhun. Tulisi sitten, jos tulisi. Hyvä Luoja sentään, mikähän tässä lopuksi perii.

Palveluspaikkansa hän on jo menettänyt toisen toisensa jälkeen, mutta siitä huolimatta hänet eräänä päivänä viedään tutkittavaksi.

"No, tyttö. Sinulla näkyy olevan jotakin siellä mahasi alla. Kenen se on?"

Liinu punastuu, katsoo maahan eikä osaa vastata.

Kysyjän nyrkki läjähtää pöytään.

"Oletko mykkä vai etkö osaa vastata, kun sinulta kysytään?"

Toiset kuuntelijat nauravat, yksi katselee tuiman näköisenä ikkunasta ulos.

"Yhä uusia näytään tuotavan", sanoo hän kuin ohimennen. Ja lisää: "Oli se kans yhtä saatanan hunsvottielämää."

Vaan kyselijä ei hellitä.

"Sano suoraan, että ryssän"! karjasee hän.

"No niin sitten", myöntää Liinu alakuloisesti.

Huoneeseen tulee hetken hiljaisuus.

"Ja älyätkö sinä, mitä väkeä ne sinun ryssäsi olivat?" kysyy kyselijä viimein ikäänkuin rauhoittuneena, mutta vastaa itse kysymykseensä: "Perkeleen ja käärmeen sekasikiöitä ne olivat. Ymmärrätkö nyt?"

Mitäpä Liinu ymmärtäisi. Hän vain nostaa katseensa ja vastaa matalasti:

"En minä usko, että se ainakaan sellainen oli."

"Et usko!" sanoo kyselijä kolkosti. "Kyllä se oli samaa maata kuin kaikki muutkin. Mutta nyt niistä on päästy ja päästään."

Nyt Liinu vavahtaa ja luo säikähtyneen katseen kyselijään.

"Ei suinkaan niitä kaikkia tapeta?" kysyy hän viimein itkunsekaisella äänellä.

"Ole varma siitä. Ja nyt mene matkoihisi ja mieti, mitä olet tehnyt."

Sen enempää ei Liinun pyörtymiseen tarvittu.

IV

Tällaisissa tapauksissa monet ajattelevat itsemurhaa, mutta Liinu ei niin tehnyt. Kun ohi päästään, niin kai miten kuten toimeen tulee, vaikka se olisi vaikeaakin. Ei suinkaan hän ole ensimmäinen eikä viimeinen sitä lajia maailmassa. On ollut ennen ja tulee olemaan jälkeenkinpäin.

Mutta nälkä hänellä on. Tähän aikaan on melkein kaikilla nälkä, miksei sitten hänellä. Kevätaurinko paistaa kirkkaasti ja maakin alkaa vähitellen viheriöidä, ja hän kulkee talosta taloon toivoen, että hänet jonnekin tämän ajan yli otettaisiin. Vaan itsekullakin on omat huolensa nyt jos koskaan eikä ole aikaa surra muita. Surullistahan se kyllä on, mutta... Ja niin edespäin.

"On minulla vähän säästöjäkin", selittää Liinu nöyrästi. "Sata markkaa, voi olla ylikin..." Saattaa olla, miksei, myönnetään. Mutta sota ja punikit saivat aikaan niin paljon vahinkoa, ja entäs sitten maailmansota ja ryssät, perkeleet. Joo, sellaista se nyt on. Saa nyt nähdä, milloin niidenkin kylvöt alkavat kantaa hedelmiä. Mitä lienevät jo kantaneetkin.

Liinu alkaa väristä ja horjuu tiehensä. Koska ja millä tavalla tästä kurjuudesta loppu tuleekaan. Jos nyt vain saisi vaikka edes jonkun saunan tai riihen loukon siksi aikaa ja pikkusen ruokaa itselleen. Onhan nyt kevät ja lämmin ja aurinko paistaa.

Silti ei Liinu ketään vihaa. Ei ihmisiä, jotka hänet työntävät maantielle, ei niitä, jotka hänet toimittivat pois palveluksesta, — kukapa sellaista palvelijaa pitäisikään, — ei tuttaviaan tyttöjä joilla oli kyllin tekemistä omien asioittensa kanssa eikä sitä, joka tämän kärsimyksen hänelle tuotti.

Kaikkein viimeksi häntä. Liinulle hän jo oikeastaan onkin muuttunut kaukaiseksi utukuvaksi, jolla ei ole mitään tekemistä tämän raskaan maallisen todellisuuden kanssa. Missä lienee maan mullassa tai sitten toisessa maassa, josta ei uskalla palata. Ja kun se ei edes osaa kirjoittaakaan.

Joskus Liinu ajattelee, että kun se, Nikolai, nyt kulkisikin tässä hänen rinnallaan niinkuin vajaa vuosi sitten. Tämä ajatus aivan kuin nostaa hänet maasta, mutta pudottaa hänet taas pian takaisin. Sehän oli ryssä! Liinu on nähnyt kaiken sen riemun ja juhlimisen, minkä ryssien maasta ajaminen on aiheuttanut, mutta sen suuruutta ja kantavuutta hän ei tajua. Hän ei jaksa ymmärtää, mitä vaaraa Niku olisi Suomen vapaudelle tuottanut. Varmasti hän olisi ollut ketään sortamatta ja tehnyt työtä uutterasti niinkuin muutkin. Ja pienellä palkalla.

Ne muut saattoivat olla mitä tahansa, mutta Niku oli erilainen. Liinu ei muistanut, etteivät he edes ymmärtäneet toistensa kieltä, päinvastoin hän kuvitteli, että he olivat jutelleet ummet ja lammet. Niku oli ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli hänelle ollut hyvä ja hellä.

Ja tätä ajatellessaan hän herahti itkuun ja vaipui istumaan maantien pientareelle.

* * * * *

Se oli muuan yksinäinen vanha ämmä, joka viimein otti hoivaansa Liinun ja hänen satamarkkasensa. Laiha se oli ja naamakin sillä oli uurteinen kuin kartta, mutta otti kuitenkin.

"Ole nyt siinä sitten", sanoo hän, "et suinkaan sinä maantiellekään voi poikia."

Ja jatkaa arvostelevaisen näköisenä:

"Olethan riskin näköinen ihminen, että sen jälkeen töihin pystyt, riskin, vaikka kai olet saanut olla vielä huonommilla eväillä kuin me muut."

Liinu oli raukeana ja loppuun asti nääntyneenä istahtanut mökin rahille. Hän ei jaksa vastata, vaikka tahtoisikin. Mutta ämmä on suulas, kun on saanut satamarkkasen, joka on hänelle hyvinkin tarpeen, ja jatkaa:

"Tämä mökki kuuluu oikeastaan tuohon Marjasen taloon, jonka näet tuosta ikkunasta. Ryssät tappoivat sen molemmat pojat sodassa..."

Liinu raottaa silmiänsä ja tuijottaa ämmään.

"No", kysyy tämä, "mikä sinuun nyt meni? Eivät kai ne ainoat olleet, jotka ryssät ja punikit tappoivat, tiedän mä. Minun poikani poika, se meni kans, se oli renkinä Marjasella. Siitä on nyt toista kuukautta."

Eukko kuivaa silmiänsä, mutta Liinun aukenevat yhä suuremmiksi ja hengitys alkaa käydä huohottavaksi.

"Kai mar sinunkin kakarallasi isä on", jatkaa eukko huomaamatta mitään, "eihän sellaisia yksin tehdä. Minkä sortin miehiä se oikein on?"

Liinu on sielullisesti ja ruumiillisesti horroksissa. Hän ei ole tuntenut niitä ruumiillisia tuskia, jotka häntä ovat polttaneet, mutta kun hän nyt kuin läpi unen kuulee eukon kysymyksen, tietää hän, mikä häntä odottaa, ja ponnistaen viimeiset voimansa koettaa hän kulkea ovea kohden. Mutta hän törmää vain ovipieleen ja kaatuu lattialle. Siinä se synnytys sitten tapahtui. Eukko, vaikka olikin tällaisiin hommiin tottunut, säikähti ja juoksi Marjaseen hakemaan apuväkeä. Ja vähän ajan kuluttua hän palasi isännän ja emännän kanssa.

"Kaikkia sinä kans, Jumalan luoma, haalit mökkiisi", jopisi isäntä.

"Mitäs, elää täytyy, elää täytyy", vastasi eukko häärien kuin tuskassa.

"Ota nyt edes selvä, mikä eläjä se on?" Siinä hosuttiin ja siinä häärättiin, vettä kannettiin ja se äskensyntynyt poikalapsi vikisi. Ja lempeä, lupaileva kevätaurinko paistoi, mutta Liinua ei saatu virkoamaan. Hän vain nytkähteli, väänteli kasvojaan, mutta muuten hän oli kuin tainnoksissa. Viimein hän hiukan raotti silmiänsä.

"Oliko se poika?" kysyi hän.

"Joo, poika se oli", vastasi eukko touhukkaasti, "ja korea näkyykin olevan. Mutta sano nyt, mikä ja kuka sinä lopultakin olet?"

Kuluu aikoja eikä Liinu vastaa mitään. Kasvot käyvät entistäkin valkeammiksi ja vasen käsi haparoi tyhjää ilmaa. Eukko on ymmärtävinään, että hän tahtoo koetella poikaansa, ja nostaa sen hänen kätensä ulottuville. Silloin Liinu aukaisee silmänsä ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:

"Pankaa sille nimeksi Nikolai."

Hän nytkähtelee vielä muutaman kerran suonenvedontapaisesti ja hengähtää viimeisen kerran.

"Ryssän se oli", sanoo Marjasen isäntä ja naurahtaa katkerasti osoittaen vikisevää lasta. "Nikolai! Arvasinhan minä sen. Ja mitä pirua me sen suhteen nyt oikein teemme."

V

Liinun nimi ja kotipaikkaoikeus saatiin muutaman viikon kuluessa selville, hän sai kaikin puolin kristillisen hautauksen ja pikku Nikolai pantiin elätteelle niin sanottuun hyvään perheeseen. Hänen hiukan hämärä syntyperänsä selvitettiin kasvatusvanhemmille asianmukaisen tunteellisesti, kehoitettiin kohtelemaan ja kasvattamaan häntä hyvin. Kirkonkirjoissa tuli hän kulkemaan Nikolai Elinanpoika Sarkkana, joka aviottomana oli syntynyt silloin ja silloin. Samanlaisia ilmoituksia tehtiin kai samaan aikaan ja myöhemmin monesta muustakin, niinkuin oli tehty aikaisemminkin.

Äidin kohtalo tuli siis pojankin kohtaloksi. Ero oli vain siinä, että Liinu-vainajalla oli ollut lailliset, kunnialliset vanhemmat, jotavastoin pikku Nikolai Sarkan äidin kunnian kanssa oli niin ja näin ja isästä ei ollut tietoa ensinkään. Se ainoastaan, että hän oli ollut ryssä. Äidin oman tunnustuksen mukaan.

Nikolai oli pitkänpuoleinen nimi, jotapaitsi sen soinnussakin oli jotakin epämiellyttävää ja epäisänmaallista, ja senvuoksi häntä jo varhain ruvettiin sanomaan Nikuksi, — niinkuin isääkin. Ja tämä Niku oli pyöreäposkinen, ruskeasilmäinen pojanvekara, jota ilokseen katseli ja joka ymmärtämisen ensimmäiseen alkuun päästyään oli valmis suomaan hymyn kenelle tahansa.

"Niin", sanoi kasvatusisä, jolla itsellään oli paria vuotta vanhempi poika, vierailleen, "tämä pikku Niku on nyt sellainen hehkuvan lemmen lapsi."

"Sellainen pikkuinen ryssä", lisäsi kasvatusäiti lempeästi.

Ja vieraat olivat asiaaharrastavan ja ymmärtäväisen näköisiä ja sanoivat, että luodaanhan sitä maailmaan kaikennäköisiä ihmisiä, mutta hyvä se sentään on, että hän pääsi teille. Paljonko te siitä oikein saatte vuodessa?

Johon kasvatusvanhemmat kainosti vastasivat, että mitäpä niistä saamisista. Tässähän on kyseessä vain puhdas ihmisrakkaus eikä mikään muu.

Ihmisrakkaus on kuitenkin useimmiten varsia venyvää laatua. Kukaan syrjäinen ei olisi voinut väittää, etteivät Nikun kasvatusvanhemmat olisi hänestä pitäneet niin hyvää huolta kuin osasivat, jopa omalla tavallaan häntä rakastaneetkin. Mutta heidän varansa olivat niukat ja perhe osoitti vahvasti kasvamisen oireita. Joskus he olisivat hänestä luopuneetkin, mutta yhdeltä puolen he olivat häneen kiintyneet, toiselta se pieni tulojen lisä, minkä he hänestä saivat, ei tuntunut niinkään vähäpätöiseltä, jotta sitä ilman muuta olisi voinut jättää jokapäiväisistä laskelmista pois.

"Lapsi pitäisi pukea paremmin", sanoi valvoja. "Niin, ja sitten olisi myöskin puhtaudesta pidettävä jonkun verran enemmän huolta."