Part 9

»Minä olen sellainen.»

»Tahdotte siis ehdottomasti kuulla, mitä kuningatar sanoi?»

»Sanasta sanaan.»

»No hyvä, hän sanoi, että teidän olisi pitänyt sairastua sen päivän aamulla, jolloin puhujalavalta puolustitte trikoloria.»

Gilbert halusi saada selville, mikä vaikutus kuningattarella oli Mirabeauhun.

Kreivi hätkähti leposohvallaan kuin voltaiskun koskettamana.

»Kuninkaitten tavallista kiittämättömyyttä!» mutisi hän. »Se puhe on saanut hänet unohtamaan kuninkaan neljäkolmattamiljoonaiset käyttövarat ja oman nelimiljoonaisen elinkorkonsa! Mutta eikö se nainen siis tiedä, eikö se kuningatar tajua, että oli yhdellä iskulla vallattava takaisin kansansuosio, jonka olin hänen takiansa menettänyt! Eikö hän siis enää muista, että minun ehdotuksestani lykättiin tuonnemmaksi päätös Avignonin liittämisestä Ranskaan, sillä minä halusin säästää kuninkaan uskonnollisia tunteita — se oli virhe! Hän ei enää muista, että ollessani jakobiini-klubin puheenjohtajana — ne kolme kuukautta riistivät minulta kymmenen elinvuotta — minä puolustin kansalliskaarteja koskevaa lakia, joka rajoitti sotilasvelvollisuuden vain toimiviin kansalaisiin — se oli virhe! Hän ei siis muista enää, että kansalliskokouksen pohtiessa pappien valaa koskevaa lakiehdotusta minä vaadin, että vala rajoitettaisiin vain rippi-isiin — sekin oli virhe! Ah, nämä virheet olen saanut kallisti maksaa», jatkoi Mirabeau, »eivätkä nämä virheet silti ole minua kaataneet! On näet aikakausia, omituisia, luonnottomia aikakausia, jolloin ihminen ei kaadu tekemiensä virheitten johdosta. Eräänä päivänä, jälleen heidän edukseen, minä puolustin muuatta oikeusasiaa, ihmisyyskysymystä. Kuninkaan tätien pako oli synnyttänyt ankaran väittelyn. Joku ehdotti, että säädettäisiin laki maastamuuton ehkäisemiseksi. ’Jos te säädätte sellaisen lain', huudahdin minä, 'niin minä vannon, etten milloinkaan sitä noudata!' Lakiehdotus hylättiin yksimielisesti. No niin, mitä eivät erehdykseni saaneet aikaan, sen teki voittoni! Minua sanottiin diktaattoriksi, minut ärsytettiin nousemaan puhujalavalle vihan vimmassa, mikä on puhujan huonoin kannustaja. Voitin toistamiseen, mutta vain hyökkäämällä jakobiinien kimppuun. Silloin jakobiinit vannoivat minulle kuolemaa, ne tomppelit! Duport, Lameth, Barnave ja muut eivät älyä, että minut surmatessaan he antavat perässään diktatuurin Robespierrelle. Minut, jota heidän tulisi varjella kuin silmäteräänsä, he ovat nujertaneet typerällä enemmistöllään, ovat panneet minut hikoomaan verta, juomaan katkerokalkin pohjaan saakka, ovat painaneet päähäni orjantappurakruunun, panneet käsiini kaislan ja ristiinnaulinneet minut! Olen onnellinen, kun olen Kristuksen tavoin kokenut suuren kärsimyksen inhimillisyyden hyväksi... Trikolor-lippu! Eivätkö he siis huomaa, että se on heidän ainoa pelastuksensa, että jos he vilpittömin mielin ja julkisesti hakevat turvaa sen varjosta, se varjo voi kenties vielä pelastaa heidät? Mutta kuningatar ei halua pelastua, hän haluaa kostaa. Hän ei hyväksy ainoatakaan järkevää keinoa. Keino, jota minä ehdotan ainoana tepsivänä, on juuri se, jota hän pitää vastenmielisimpinä: olla maltillinen, olla oikeamielinen ja mahdollisuuden mukaan olla aina suora ja vilpitön.»

»Minä olen tahtonut pelastaa kaksi asiaa samalla kertaa, kuninkuuden ja vapauden. Se on epäkiitollista taistelua, jota olen saanut käydä yksin, hylättynä ja mitä vastaan? Jos se olisi taistelua ihmisiä vastaan, olisi se leikintekoa, tiikerejä, leijonia vastaan, ei se olisi mitään, mutta se on rynnistystä luonnonvoimaa vastaan, merta vastaan, hyökyaaltoa, tulvivaa jokea vastaan. Eilen olin nilkkoja myöten vedessä, tänään tulva ulottuu polviin saakka, huomenna se on noussut vyötäröihin asti ja ylihuomenna se on kohonnut pään yli... Nähkääs, tohtori, minä haluan olla teitä kohtaan suora. Ensimmältä minut valtasi suru, sitten vastenmielisyys. Olin uneksinut esiintyväni erotuomarina vallankumouksen ja kuninkuuden välillä. Uskoin voivani miehenä vaikuttaa kuningattareen ja kun hän sitten jonakin päivänä varomattomasti uskaltautuisi tulvaveteen, ja kadottaisi jalansijan, heittäytyisin veteen kuin mies hänet pelastaakseni. Mutta ei, minua ei milloinkaan vakain mielin autettu, tohtori. Minua on paneteltu, minulta on riistetty kansansuosio, minut on tahdottu murskata, nujertaa, tehdä voimattomaksi sekä pahassa että hyvässä. Ja nyt, tohtori, sanon teille avoimesti, mitä minun on parasta tehdä: kuolla ajoissa, mennä makuulle sulavasti kuin antiikin ajan taistelija, kurkottaa kaula armoniskua varten ja kuolla ajan vaatimusten mukaan.» Ja Mirabeau heittäytyi leposohvalle ja alkoi pureskella sen pielusta kaikin voimin.

Gilbert tiesi mitä halusikin tietää, toisin sanoin, mikä ratkaisi Mirabeaun elämän tai kuoleman.

»Kreivi, mitä sanoisitte, jos kuningas huomenna lähettää jonkun tiedustelemaan vointianne?» kysyi hän.

Potilas kohautti olkapäitään kuin sanoakseen:

— Se on minusta yhdentekevää!

»Kuningas... tai kuningatar», jatkoi Gilbert.

»Mitä?» huudahti Mirabeau ja kohosi istumaan.

»Sanoin kuningas tai kuningatar», toisti Gilbert.

Mirabeau nojasi molempiin nyrkkeihinsä kuin kyyristynyt leijona ja koetti nähdä Gilbertin sielun pohjaan saakka.

»Kuningatar ei tee sitä», sanoi hän.

»Mutta jos hän tekisi?»

»Luuletteko hänen alentuvan sellaiseen?»

»En luule mitään, minä vain oletan, kuvittelen.»

»Olkoon menneeksi», sanoi Mirabeau, »odotan huomisiltaan saakka».

»Mitä tarkoitatte?»

»Käsittäkää sanani juuri niinkuin ne pitääkin käsittää, tohtori, älkääkä yrittäkö tulkita niitä toisin. Odotan huomisiltaan saakka.»

»Entä huomisiltana?»

»No niin, tohtori, jos hän huomisiltaan mennessä on lähettänyt tänne jonkun, jos esimerkiksi herra Weber tulee, olette te oikeassa ja minä väärässä. Mutta jos hän ei tule, silloin olette te, tohtori, väärässä ja minä oikeassa.»

»Hyvä, huomis-iltaan siis. Ja siihen asti, hyvä Demosthenes, lepoa, rauhaa, mielentyyneyttä!»

»Minä en liikahda leposohvalta.»

»Entä tuo huivi?»

Ja Gilbert osoitti sormellaan esinettä, jonka hän oli ensimmäiseksi huomannut astuessaan huoneeseen.

Mirabeau hymyili.

»Annan kunniasanani!» virkkoi hän.

»Hyvä on. Koettakaa nyt viettää rauhallinen yö, ja minä vastaan kaikesta.»

Gilbert lähti.

Teisch odotteli häntä ovella.

»No, kunnon Teisch, isäntäsi voi paremmin», sanoi tohtori.

Iäkäs palvelija ravisti alakuloisena päätänsä.

»Mitä, epäiletkö sanojani?» kysyi Gilbert.

»Epäilen kaikkea, herra tohtori, niin kauan kuin hänen paha henkensä on hänen lähellään.»

Ja hän huoahti ja jätti Gilbertin kapeille portaille.

Portaitten käänteessä Gilbert näki hunnutetun varjon, joka odotteli häntä.

Huomattuaan tohtorin tuo varjo parahti hiljaa ja katosi ovesta, joka oli pantu raolleen helpottamaan tätä katoamista, joka muistutti pakoa.

»Kuka on tuo nainen?» kysyi Gilbert.

»Se on hän», vastasi Teisch.

»Kuka hän?»

»Nainen, joka on kuningattaren näköinen.»

Gilbertin mieleen juolahti toistamiseen sama ajatus, kun hän jälleen kuuli tuon lauseen. Hän astui pari askelta kuin tavoittaakseen äskeisen haamun. Mutta sitten hän pysähtyi.

»Mahdotonta!» jupisi hän.

Ja hän jatkoi matkaansa jättäen iäkkään palvelijan epätoivoissaan tuumimaan, miksei niin oppinut mies kuin tohtori ryhtynyt manaamaan pois sitä pahaa henkeä, joka hänen varman vakaumuksensa mukaan oli helvetin lähetti.

Mirabeau vietti rauhallisen yön. Varhain seuraavana aamuna hän kutsui Teischin ja käski tämän avata ikkunat, jotta hän saisi hengittää raitista ulkoilmaa.

Ainoa seikka, joka huolestutti vanhaa palvelijaa, oli se kuumeinen kärsimättömyys, joka näytti vallanneen potilaan.

Kun hän isäntänsä kysyttyä oli vastannut, ettei kello ollut vielä kahdeksaakaan, ei Mirabeau ollut uskonut häntä, ennenkuin oli noudattanut kellon eteensä nähdäkseen itse.

Tämän kellon hän oli pannut pöydälle vuoteensa viereen.

»Teisch», sanoi hän vanhalle palvelijalle, »vaihtakaa alhaalla paikka Jeanin kanssa, joka tänään saa palvella minua täällä ylhäällä».

»Hyvä jumala», huudahti Teisch, »onko herra kreivi siis tyytymätön minuun?»

»Päinvastoin, kunnon Teisch», vastasi Mirabeau liikutettuna, »juuri siksi että luotan vain sinuun minä panen sinut täksi päiväksi alas portille. Kaikille, jotka tulevat tiedustelemaan vointiani, sinä sanot, että minä jaksan nyt paremmin, mutten ota vielä vastaan ketään. Mutta jos...» Mirabeau vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten, »mutta jos joku tulee linnasta, Tuileries-palatsista, niin sinä opastat lähetin tänne ylös, ymmärrätkö? Missään tapauksessa et saa päästää häntä menemään, ennenkuin olen puhutellut häntä. Huomaat siis, kunnon Teisch, että lähettäessäni sinut luotani minä korotan sinut uskotun asemaan.»

Teisch tarttui Mirabeaun käteen ja suuteli sitä.

»Ah, herra kreivi», sanoi hän, »jospa vain tahtoisitte elää!» Ja hän lähti.

»Siinäpä se taito juuri onkin, siinä tahtomisessa!» sanoi Mirabeau silmätessään poistuvaa palvelijaa.

Kello kymmenen Mirabeau nousi ja pukeutui miltei keikailevasti. Jean kähersi hänen tukkansa, ajoi hänen partansa ja siirsi sitten hänen nojatuolinsa ikkunan ääreen.

Siitä ikkunasta hän voi katsella kadulle.

Joka kerta kun kolkutin kolahti, joka kerta kun ovikello soi, olisi vastapäätä olevasta talosta voinut nähdä hänen huolestuneitten kasvojensa kurkottautuvan kohotettujen uutimien takaa, hänen terävän katseensa pälyilevän kadulle, sitten uutimien putoavan ja jälleen kohoavan, kun ovikello kilahti ja kolkutin kolahti.

Kello kaksi Teisch tuli ylös erään lakeijan seurassa. Mirabeaun sydän sykki rajusti. Lakeijalla ei ollut liveripukua.

Mirabeaun mieleen juolahti ajatus, että tuo harmaapukuinen palvelija oli kuningattaren lähetti ja että hän oli pukeutunut noin, jottei paljastaisi henkilöä, joka hänet lähetti.

Mirabeau erehtyi.

»Herra tohtori Gilbertin lähetti», ilmoitti Teisch.

»Vai niin», sanoi Mirabeau ja kalpeni kuin olisi ollut vielä viisikolmattavuotias ja odotellessaan rouva de'Monnierin kirjettä olisikin saanut kirjeen tuomarienoltaan.

»Herra kreivi», jatkoi Teisch, »koska tämä poika on herra tohtori Gilbertin lähettämä ja koska hän tuo teille kirjeen, olen katsonut voivani tehdä poikkeuksen ja toin hänet puheillenne.»

»Olet tehnyt oikein», sanoi kreivi.

Sitten hän virkkoi lakeijalle:

»Missä on kirje?»

Lakeijalla oli kirje kädessä ja hän ojensi sen kreiville.

Mirabeau avasi sen. Kirjeessä oli seuraava lyhyt sisältö:

»Antakaa kuulua, kuinka voitte. Olen luonanne kello yksitoista illalla. Toivon, että ensimmäiset sanat, jotka lausutte minulle, myöntävät minun olleen oikeassa ja teidän olleen väärässä.»

»Sano isännällesi, että näit minut jalkeilla ja että minä odotan häntä tänä iltana», sanoi Mirabeau lakeijalle.

Sitten hän virkkoi Teischille:

»Pidä huoli, että poika lähtee talosta tyytyväisenä.»

Teisch nyökkäsi ymmärtäväisesti ja poistui harmaapukuisen lähetin seurassa.

Tunnit seurasivat toisiaan. Ovikello ei herennyt kilisemästä, kolkutin kolajamasta. Koko Pariisi kävi merkitsemässä nimensä Mirabeaun vieraskirjaan. Kadulle oli kerääntynyt rahvasta, joka saatuaan kuulla toisia uutisia kuin mitä sanomalehdet tiesivät kertoa, ei mielinyt uskoa Teischin rauhoittaviin vakuutteluihin ja pakotti ajoneuvot kääntymään oikealle ja vasemmalle, jottei pyörien kolina häiritsisi kuuluisaa potilasta.

Kellon viittä käydessä Teisch uskalsi ilmestyä toistamiseen Mirabeaun huoneeseen kertoakseen hänelle tämän uutisen.

»Ah», sanoi Mirabeau, »nähdessäni sinun tulevan arvelin sinulla olevan parempaa kerrottavaa!»

»Jotakin parempaa!» kummasteli Teisch. »Minä luulin, etten voisi kertoa herra kreiville mitään niin miellyttävää kuin on tällainen rakkauden ilmaisu.»

»Olet oikeassa, Teisch», myönsi Mirabeau. »Minä olen kiittämätön.»

Kun Teisch sitten oli sulkenut oven, meni Mirabeau avaamaan ikkunan.

Hän astui parvekkeelle ja kiitti kädenliikkeellä noita kelpo pariisilaisia, jotka olivat ruvenneet hänen leponsa vartijoiksi.

Hänet tunnettiin ja huudot: »Eläköön Mirabeau!» kajahtivat Antinin viertotien päästä toiseen.

Mitä ajatteli Mirabeau, kun hänelle osoitettiin tätä odottamatonta kunnioitusta, joka toisissa olosuhteissa olisi pannut hänen sydämensä ilosta hypähtämään?

Hän ajatteli sitä ylpeää naista, joka ei välittänyt hänestä. Hänen katseensa harhaili talon ympärille ahtautuneessa väkijoukossa nähdäkseen, eikö bulevardilta ollut tulossa ketään siniliveristä hovilakeijaa.

Murtunein sydämin hän palasi huoneeseensa. Alkoi hämärtää. Hän ei ollut nähnyt mitään.

Ilta kului kuten päiväkin. Mirabeaun kärsimättömyys oli muuttunut synkäksi katkeruudeksi. Hänen toivoton sydämensä ei sykähdellyt enää ovikellon soitosta eikä kolkuttimen kolahduksesta. Ei, kasvoilla synkkä, katkera ilme, hän odotti sitä osanoton todistusta, joka oli hänelle puolittain luvattu, mutta jota ei tullut.

Kello yksitoista ovi aukeni ja Teisch ilmoitti tohtori Gilbertin.

Tämä astui sisälle hymysuin. Hän pelästyi nähdessään Mirabeaun kasvojen ilmeen.

Nuo kasvot kuvastivat tarkalleen hänen sydämensä kuohuvia tunteita.

Gilbert arvasi kaikki.

»Eikö kukaan ole tullut?» kysyi hän.

»Mistä sitten?» sanoi Mirabeau.

»Tiedätte hyvin, mitä tarkoitan.»

»Minäkö? En tiedä... kunniasanalla!»

»Linnasta... hänen... kuningattaren taholta?»

»Ei kukaan, kelpo tohtori, ei ole tullut ketään.»

»Mahdotonta!» sanoi Gilbert.

Mirabeau kohautti olkapäitään.

»Olettepa te herkkäuskoinen?» sanoi hän.

Sitten hän tarttui Gilbertin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi:

»Tahdotteko, että sanon teille, mitä olette tänään tehnyt, tohtori?»

»Minäkö? Olen tehnyt jotenkin samaa mitä teen joka päivä.»

»Ettepä, joka päivä ette sentään käy linnassa ja tänään olette käynyt siellä. Joka päivä ette tapaa kuningatarta, ja tänään olette tavannut hänet. Joka päivä ette anna hänelle neuvoja, mutta tänään olette antanut hänelle yhden neuvon.»

»Jopa peräti!» huudahti Gilbert.

»Kuulkaas, hyvä tohtori, minä näen, mitä on tapahtunut, minä kuulen, mitä on puhuttu, yhtä selvästi kuin jos olisin ollut paikalla.»

»No hyvä, herra kaukonäkijä, mitä siis on tapahtunut ja mitä on puhuttu?»

»Menitte tänään kello yksi Tuileries-palatsiin, pyysitte päästä kuningattaren puheille, tapasitte hänet, sanoitte hänelle, että tilani oli huononemaan päin ja että olisi kaunista, jos hän kuningattarena ja naisena lähettäisi jonkun tiedustelemaan vointiani; ellei säälin niin ainakin harkinnan kannalta se olisi suotavaa. Kuningatar keskusteli kanssanne, hän tuntui tulleen vakuutetuksi, että olitte oikeassa, ja hyvästiksi hän sanoi lähettävänsä jonkun minun luokseni. Te lähditte onnellisena ja tyytyväisenä ja luottaen kuninkaalliseen sanaan. Ja hän, ylpeänä ja katkerana hän nauroi herkkäuskoisuuttanne, joka ei tiedä, ettei kuninkaallinen sana velvoita mihinkään... No, kunniasana», jatkoi Mirabeau ja katsoi Gilbertiä suoraan silmiin, »eikö niin käynyt, tohtori?»

»Tosiaankin», myönsi Gilbert, »ette olisi paremmin nähnyt tai kuullut, vaikka olisitte ollut paikalla, hyvä kreivi!»

»Niitä hupsuja!» sanoi Mirabeau katkerasti. »Olen teille jo sanonut, etteivät he osaa tehdä mitään ajallaan... Jos kuninkaan liveripukuinen lähetti olisi tänään tullut luokseni joukon halki, joka huusi minun oveni edessä ja ikkunoitteni alla: 'Eläköön Mirabeau!' olisin minä taannut heille kansansuosion ainakin vuodeksi eteenpäin.»

Mirabeau ravisti päätänsä ja peitti kädellä silmänsä.

Kummakseen Gilbert näki hänen pyyhkäisevän kyynelen silmästään.

»Mikä teitä vaivaa, kreivi?» kysyi hän.

»Minuako? Ei mikään», vastasi Mirabeau. »Tiedättekö mitään uutta kansalliskokouksesta, kordeliereista tai jakobineista? Onko Robespierre kiehauttanut jonkun uuden puheen tai Marat oksentanut jonkun uuden häväistyskirjoituksen?»

»Milloin olette viimeksi syönyt?» kysyi Gilbert.

»Kello kahden jälkeen en ole maistanut mitään.»

»Siinä tapauksessa teidän on ensi töiksi mentävä kylpyyn, hyvä kreivi.»

»No, mutta se oli suurenmoinen ajatus, tohtori! — Jean, kylpy kuntoon!»

»Tännekö, herra kreivi?»

»Ei, ei, pukeutumishuoneeseen.»

Kymmentä minuuttia myöhemmin Mirabeau istui kylpyammeessa. Tapansa mukaan Teisch saatteli Gilbertiä.

Mirabeau kurkottautui ammeesta seuratakseen katsein tohtorin lähtöä. Kun tämä oli kadonnut näkyvistä, höristi hän korviaan kuullakseen menijän askelten äänen. Tässä asennossa hän pysyi, kunnes kuuli asuntonsa ulko-oven aukenevan ja sulkeutuvan.

Sitten hän soitti rajusti.

»Jean», sanoi hän, »kattakaa pöytä minun huoneeseeni ja käykää kysymässä, haluaisiko Oliva tulla syömään illallista kanssani».

Lakeijan lähtiessä noudattamaan saamiaan määräyksiä lisäsi Mirabeau:

»Kukkia, ennen kaikkea kukkia! Minä jumaloin kukkia!»

Kello neljältä aamulla tohtori Gilbert heräsi ankaraan ovikellon soittoon.

»Ah», sanoi hän hypätessään sukkasillaan vuoteesta, »olen varma, että Mirabeaun laita on huonosti!»

Tohtori ei erehtynytkään. Kun illallinen oli katettu ja pöytä peitetty kukilla, oli Mirabeau lähettänyt Jeanin pois ja käskenyt Teischin mennä nukkumaan.

Sitten hän oli lukinnut kaikki ovet paitsi sitä, josta pääsi sen tuntemattoman naisen luo, jota iäkäs palvelija sanoi isäntänsä pahaksi hengeksi.

Mutta palvelijat eivät olleet menneet levolle. Jean, vaikka olikin nuorempi, oli tosin nukahtanut eteisen nojatuoliin.

Teisch oli pysynyt valveilla.

Neljännestä vailla neljä oli kuulunut kova kellonsoitto. Molemmat palvelijat olivat kiiruhtaneet Mirabeaun makuuhuoneeseen päin.

Kaikki ovet olivat lukossa.

Silloin he keksivät mennä tuntemattoman naisen huoneiston kautta ja pääsivät sitä tietä makuuhuoneeseen saakka.

Mirabeau lojui nojatuolissaan, puolipyörtyneenä, ja piteli sylissään naista, jottei tämä pääsisi hakemaan apua. Kauhuissaan nainen soitti pöytäkelloa, koska ei voinut ulottua takkakellon nuoraan.

Palvelijat huomattuaan nainen kutsui heitä avukseen ja myöskin Mirabeaun avuksi. Hän oli tukehtumaisillaan kreivin kouristavaan syleilyyn.

Olisi voinut sanoa valepukuisen kuoleman yrittäneen viedä häntä hautaan.

Yhteisin ponnistuksin palvelijat saivat kuolevan kädet hellittämään otteensa. Mirabeau lysähti istuimelleen ja nainen meni itkien huoneeseensa.

Jean oli lähtenyt hakemaan tohtori Gilbertiä Teischin jäädessä hoitamaan isäntäänsä.

Gilbertillä ei ollut aikaa valjastuttaa omia ajoneuvoja eikä haettaa vierasta ajuria. Saint-Honoré-kadulta Antinin viertotielle ei ollut pitkä matka. Hän lähti Jeanin kanssa jalan ja kymmenen minuutin kuluttua hän saapui Mirabeaun asuntoon.

Teisch odotteli alaeteisessä.

»No, hyvä ystävä, kuinka nyt on laita?» kysyi Gilbert.

»Ah, herra tohtori», vaikeroi iäkäs palvelija, »se nainen, yhä se nainen, ja lisäksi ne kirotut kukat! Saatte itse nähdä, saatte itse nähdä!»

Tällöin kuului jostakin nyyhkytystä. Gilbert riensi yläkerrokseen. Kun hän ehti portaitten yläpäähän, aukeni Mirabeaun huoneen viereinen ovi ja muuan valkoiseen aamunuttuun verhoutunut nainen syöksyi esille ja heittäytyi tohtorin jalkoihin.

»Voi, Gilbert, Gilbert», huudahti hän ja painoi molemmat kädet hänen rinnalleen, »taivaan tähden pelastakaa hänet!»

»Nicole, Nicole!» voihkaisi Gilbert. »Tekö se siis olittekin, onneton!»

»Pelastakaa, pelastakaa hänet!» toisti Nicole.

Gilbert luuli hetken suistuvansa kaameitten ajatusten kuiluun.

»Ah», jupisi hän, »Beausire kaupittelemassa häväistyskirjoituksia häntä vastaan, Nicole hänen rakastajattarensa! Hän on tosiaankin hukassa, sillä tämän takana on Cagliostro!»

Ja hän riensi Mirabeaun huoneeseen. Hän oivalsi, ettei ollut hetkeäkään hukattava.

XIV

Eläköön Mirabeau!

Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet, lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn jäännös.

Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään potilaan.

»Ah», sanoi hän, »ei olekaan niin huonosti kuin pelkäsin!»

Mirabeau hymyili.

»Niinkö arvelette, tohtori?» virkkoi hän.

Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.

Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen. Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui: se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.

Jalat olivat kylmät.

Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa. Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.

Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.

Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.

Heti taukosivat myöskin parantumisoireet.

Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja nyt vakavampana kuin eilinen.

Tauti oli uusiintunut, kertoivat ihmiset toisilleen, ja uhkasi nyt kuolemalla.

Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua, jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue, niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan tietämättä mitään tästä tungoksesta.

Mirabeau ja tohtori Gilbert eivät puhelleet paljoa.

»Tahdotte siis ehdottomasti kuolla?» oli tohtori kysynyt.

»Miksi eläisin?» oli Mirabeau vastannut.

Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa, vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.

Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave. Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta nämä olivat kieltäytyneet.

Kun Mirabeau sai kuulla tämän, sanoi hän:

»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt, että he olisivat moisia tomppeleita!»

Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.

Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.

Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta, että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.

Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin, että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.

Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan, tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.

Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas oli maininnut kuningattaren nimen.