Part 8
»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi, mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan, päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa, jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni», jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»
Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta, ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, — nimittäin kansansuosiolla.
Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen selittänyt, mitä on vapaus.»
Näitä sanoja seurasivat moninkertaiset _hiljaa!_-huudot, sitten syntyi syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina, ponnekkaina.
»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?
YHDENVERTAISUUS!
Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio, joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys, joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija, jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia, ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan _vaalilla_. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää _kyky_. Taiteissa, tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää, vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille. Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»
Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa, missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta, vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen. Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa omituisen päällikön valtava nero.
Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:
»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen, jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi. Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.
VELJEYS!
Oi, suuri sana, jos sinut käsitetään oikein! Oi, ylevä sana, jos sinut selitetään oikein! Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, joka käsitettyään väärin tämän sanan kantavuuden käyttää sitä sanan ahtaimmassa merkityksessä sovelluttaakseen sitä jonkun kylän asujamiin, jonkun kaupungin kansalaisiin, jonkun kuningaskunnan asukkaihin, olisi huono ihminen... Ei, veljet, ei, hän olisi vain henkisesti vajavainen ihminen. Säälikäämme henkisesti köyhiä, koettakaamme vapautua keskinkertaisuuden lyijyanturoista, levittäkäämme siipemme ja nouskaamme arkipäiväisten aatteiden yläpuolelle! Kun Saatana halusi kiusata Kristusta, vei se hänet maailman korkeimmalle vuorelle, jonka huipulta se voi näyttää hänelle kaikki maapallon kuningaskunnat, eikä suinkaan Natsaretin torniin, josta se olisi voinut näyttää hänelle vain Juudaanmaan kyläpahasia.
»Veljet, ei yhteen kaupunkiin, ei yhteen kuningaskuntaan; vaan koko maailmaan on veljeys vietävä! Veljet, koittaa päivä, jolloin pyhältä tuntuva sana _isänmaa_, tai toinen pyhältä tuntuva sana, _kansallisuus_, katoavat kuin teatterin väliverhot, jotka painuvat tilapäisesti paikalleen, jotta maalarit ja koneenkäyttäjät saisivat aikaa valmistaa loputtomat etäisyydet, mittaamattomat kaukokuvat. Veljet, koittaa päivä, jolloin ihminen, nyt jo maan ja veden herra, valloittaa tulen ja ilman, jolloin hän valjastaa tulihevoset, ei ainoastaan ajatuksissaan, vaan aineellisestikin, jolloin tuulet, nuo nykyisin vain rajuilmojen talttumattomat esijuoksijat, muuttuvat sivistyksen älykkäiksi ja kuuliaisiksi sanansaattajiksi. Veljet, koittaa päivä, jolloin kansat, tämän maa- ja ilmaliikenteen turvin, jota vastaan kuninkaat ovat voimattomat, ymmärtävät, että kestetyt kärsimykset liittävät ne toinen toisiinsa, ja että nämä kuninkaat, jotka ovat panneet aseet niiden käteen, jotta ne tuhoisivat toisensa, ei kunnian vaatimassa taistelussa, kuten heille uskoteltiin, vaan veljesmurhissa, saavat jälkipolville vastata jok'ikisestä veripisarasta, joka on vuotanut suuren ihmisperheen halvimmankin jäsenen ruumiista. Silloin, veljet, te näette, mikä suurenmoinen näytelmä esitetään Herran kasvojen edessä. Kaikki kuvitellut rajat katoavat, kaikki keinotekoiset esteet häviävät, virrat eivät ole enää haittana, vuoret eivät ole enää sulkuina. Virtojen yli kansat ojentavat toisilleen kättä ja kaikkein korkeimmalta huipulta kohoaa alttari, isänmaan alttari.
»Veljet, veljet, veljet, minä sanon teille, sellainen on apostolin saarnaama todellinen veljeys! Kristus ei kuollut vapahtaakseen vain natsarealaiset, Kristus kuoli lunastaakseen kaikki maan kansat. Älkää siis tehkö näistä kolmesta sanasta, _vapaudesta, yhdenvertaisuudesta, veljeydestä_, ainoastaan Ranskan tunnuslausetta, vaan kirjoittakaa ne ihmisyyden lippuun koko maailman tunnuslauseeksi. Ja nyt, veljet, menkää, tehtävänne on suuri, niin suuri, että minkä kyynel- ja verilaakson kautta joutunettekin kulkemaan teidän jälkeläisenne kadehtivat teiltä sitä pyhää tehtävää, jonka olette suorittaneet, ja kuin ristiretkeläiset, jotka yhä suuremmin joukoin ja nopeammin askelin seurasivat toisiaan pyhille paikoille johtavilla teillä, eivät hekään pysähdy, vaikka he usein näkevätkin matkansa suunnan vain isiensä vaalenneitten luitten mukaan. Rohkeutta siis, apostolit, rohkeutta, toivioretkeläiset, rohkeutta, soturit! Apostolit, käännyttäkää, toivioretkeläiset, vaeltakaa, soturit, taistelkaa!»
Cagliostro lopetti, mutta ellei hän olisi lopettanut, olisivat suosionosoitukset, hyvä-huudot keskeyttäneet hänen esityksensä.
Kolmesti ne vaimenivat ja kolmesti ne jälleen elpyivät jylisten hautakammion holveissa kuin maanalainen ukkonen.
Sitten naamioidut miehet kumarsivat yksitellen, suutelivat hänen kättänsä ja poistuivat.
Sen jälkeen jokainen veli vuoron perään taivutti päänsä tuon lavan edessä, jolla toisen Pietari erakon lailla tämä uusi apostoli oli saarnannut vapauden ristiretkeä ja lausui ohimennessään tuon kohtalokkaan ohjelauseen: _Lilia pedibus destrue_.
Viimeisen poistuttua lamppu sammui.
Ja Cagliostro oli yksin, maan uumenissa, äänettömyydessä ja pimeydessä, muistuttaen niitä Intian jumalia, joiden salaisuuksiin hän väitti tutustuneensa parituhatta vuotta sitten.
XII
Naiset ja kukat
Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791, eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä, poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle. Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.
Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin kahdeksan aamulla.
Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.
»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse nähdä!» vastasi palvelija.
Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä, paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia, aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.
Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka oli ylemmässä kerroksessa.
»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen, »tohtori Gilbert on saapunut».
»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia lähetetty häntä noutamaan?»
»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»
»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on vaivattu tällä tavoin».
»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa ikkuna.»
Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei ollut häntä tavannut.
»Ai, ai!» äännähti hän vastoin tahtoaan.
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »olen muuttunut vai kuinka?
Sanon teille heti, mistä se johtuu.»
Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin, joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.
»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa kiisteltiin?»
»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»
»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle. Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte. Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»
Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.
Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea ja koetti valtimoa.
Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.
»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli jo aikakin minun tulla!»
Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan haavurilippaan.
»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.
»Ja heti paikalla.»
»Oikeaan vai vasempaan käsivarteen?»
»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»
»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin, kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.
Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.
Potilas tunsi heti suurta helpotusta.
»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas voi hengittää kevyesti.
»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle, muutaman tunnin nautinnon takia.»
Mirabeau hymyili alakuloisesti, miltei ivallisesti.
»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä, jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»
»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko Ranska saattamaan teitä hautaan.»
»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?» vastasi Mirabeau hymähtäen.
»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin saatte nähdä, kuinka käy.»
»Arvelette siis, että minut voisi nyt siirtää Pariisiin?»
»Kyllä, vieläpä tänään... Miltä nyt tuntuu?»
»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva haihtunut... sisäisiä poltteita on yhä.»
»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo tuleekin.»
Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli toteutunut: poltteet lakkasivat.
»Nyt saatte levähtää tunnin verran», sanoi Gilbert. »Sitten lähdemme.»
»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien varrella kello yhdeltätoista.»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
Potilas ymmärsi tohtorin arvanneen hänen pyytämänsä lykkäyksen syyn.
»Minkä minä sille voin?» jatkoi Mirabeau. »Minulle tulee vieraita.»
»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan miestuttuja varten.»
»Tiedättehän, etten tule kukitta toimeen. Se on minun hulluuteni.»
»Niin, niin, mutta kukat eivät yksin, kreivi!»
»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»
»Kreivi, kreivi, te surmaatte itsenne!» päivitteli Gilbert.
»Myöntäkää sentään, tohtori, että se on ihana itsemurhatapa.»
»Kreivi, en poistu luotanne tänään ollenkaan.»
»Tohtori, olen antanut kunniasanani. Ette toki halunne, että rikon sen?»
»Oletteko illalla Pariisissa?»
»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien varrella olevaan pikku asuntooni... Oletteko käynyt siellä?»
»En vielä.»
»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta... Mutta nyt tunnen tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»
»Toisin sanoin te haluatte karkoittaa minut?»
»Oh, en suinkaan...»
»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivällä Tuileries-palatsissa.»
»Ah, te tapaatte siellä kuningattaren», sanoi Mirabeau synkästi.
»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili katkerasti.
»Sellaisesta vapaudesta en uskalla uneksiakaan, tohtori.
Älkää mainitko hänelle edes, että olette tavannut minut.»
»Miksi niin?»
»Koska hän kysyisi teiltä, olenko pelastanut kuninkuuden, kuten hänelle lupasin, ja teidän täytyisi vastata kieltävästi. Vaikka», jatkoi Mirabeau hermostuneesti naurahtaen, »se on hänen vikansa yhtä paljon kuin minunkin».
»Ette siis halua, että sanoisin hänelle liikatyön ja taistelun puhujalavalla surmaavan teidät?»
Mirabeau tuumi hetken.
»Sanokaa vain», vastasi hän sitten. »Tehkää minut, jos tahdotte, sairaammaksi kuin olenkaan.»
»Miksi niin?»
»Muuten vain... olen utelias... haluan saada selville erään seikan.»
»Olkoon menneeksi.»
»Lupaatte siis, tohtori?»
»Lupaan.»
»Ja toistatte minulle, mitä hän sanoo?»
»Toistan teille hänen omat sanansa.»
»Hyvä. Näkemiin, tohtori, tuhannet kiitokset!»
Ja hän ojensi Gilbertille kätensä.
Gilbert katseli Mirabeauta tutkivasti. Silmäys näytti hämmentävän kreiviä.
»Asiasta toiseen», sanoi potilas, »ennenkuin lähdette, mitä määräätte minulle?»
»Oh, kuumaa, vain janoa sammuttavaa juomaa, sikuria tai purasruohoa, kevyttä ruokaa ja ennen kaikkea...»
»No, ennen kaikkea?»
»Ei sairaanhoitajatarta, joka on viittäkymmentä vuotta nuorempi... Ymmärrättehän, kreivi?»
»Tohtori», sanoi Mirabeau nauraen, »jotten rikkoisi määräyksiänne, otan kaksi viisikolmattavuotiasta!»
Ovella Gilbert tapasi Teischin.
»Voi, herra», sanoi tämä, »miksi lähdette?»
»Lähden, koska minut ajetaan, kunnon Teisch», vastasi Gilbert nauraen.
»Ja kaikki tämä on sen naisen vika», mutisi vanha palvelija. »Ja kaikki johtuu siitä, että se nainen on kuningattaren näköinen. Niin nerokas mies, kuten hän kuuluu olevan, ja kuitenkin niin lapsellinen!»
Tämän huomautuksen jälkeen hän avasi Gilbertille vaununoven. Tohtori nousi ajoneuvoihin ja tuumi itsekseen:
— Mitä hän tarkoittanee naisella, joka on kuningattaren näköinen?
Hetkeksi hän tarttui Teischin käsivarteen kysyäkseen tältä, mutta malttoi mielensä ja jupisi:
»Mitä minä sille voin? Se on Mirabeaun salaisuus eikä minun... Ajuri, Pariisiin.»
XIII
Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat
Gilbert täytti tunnontarkasti Mirabeaulle tekemänsä kaksoislupauksen.
Pariisissa hän tapasi Camille Desmoulinsin, tuon elävän päivälehden, aikakautensa henkilöityneen sanomalehden.
Hän mainitsi tälle Mirabeaun sairaudesta ja kuvaili sitä vakavammaksi kuin se tällä hetkellä olikaan, mutta ei pahemmaksi kuin miksi se voisi kehittyä, jos Mirabeau olisi jälleen varomaton.
Sitten hän meni Tuileries-palatsiin ja puhui kuninkaalle samasta sairaudesta.
Kuningas tyytyi sanomaan:
»Ah, kreivi-poloista Onko hän kadottanut ruokahalun?»
»On, sire», vastasi Gilbert.
»Silloin hän on vakavasti sairas», virkkoi kuningas.
Ja hän siirtyi puhumaan muista asioista.
Kuninkaan luota Gilbert meni kuningattaren puheille ja toisti hänelle, mitä oli sanonut kuninkaalle.
Maria Teresian tyttären ylpeä otsa kävi kurttuihin.
»Mikä vahinko», sanoi hän, »ettei hän sairastunut sen päivän aamulla, jolloin hän piti kauniin puheensa trikolorista!»
Sitten hän tuntui katuvan, että oli Gilbertin kuullen ilmaissut, kuinka hän vihasi tuota ranskalaisten kansallismerkkiä, ja jatkoi:
»Kuinka tahansa, olisi perin onnetonta Ranskalle ja meille, jos hänen pahoinvointinsa kehittyisi vakavaksi.»
»Minulla on ollut kunnia sanoa kuningattarelle», huomautti Gilbert, »että se on enempää kuin pahoinvointia, että se on vakavaa sairautta».
»Jonka te parannatte, tohtori», sanoi kuningatar.
»Teen parhaani, madame, mutta en takaa tuloksia.»
»Tohtori», sanoi kuningatar, »minä toivon ja luotan teidän tuovan minulle tietoja herra de Mirabeaun tilasta, eikö niin?»
Ja hän alkoi puhua muista asioista.
Sovittuun aikaan illalla Gilbert nousi Mirabeaun pikku asunnon portaat.
Mirabeau odotteli häntä leposohvalla lojuen. Kun Gilbert joutui viipymään jonkun tovin salongissa, sillaikaa kun kreiville käytiin ilmoittamassa hänen saapuneen, silmäili hän sisälle astuessaan ympärilleen ja huomasi nojatuolille unohdetun kasimirhuivin.
Mutta joko johtaakseen Gilbertin huomion toisaalle tai päästäkseen nopeammin tekemään tärkeät kysymyksensä Mirabeau ehätti sanomaan:
»Ah, te olette tullut! Olen kuullut teidän jo täyttäneen lupauksenne edellisen osan. Pariisi tietää, että olen sairas, ja Teisch-poloinen on saanut yhtenään kahden tunnin ajan kertoa tilastani ystäville, jotka ovat tulleet tiedustelemaan, voinko nyt paremmin, ja kenties myöskin vihamiehille, jotka ovat tulleet kuulemaan, eikö tilani ole muuttunut huonommaksi.
Siinä lupauksenne edellinen osa. No, oletteko täyttänyt jälkimäisen osan yhtä tarkasti kuin edellisenkin?»
»Mitä tarkoitatte?» kysyi Gilbert hymyillen.
»Tiedätte sen kyllä hyvin.»
Gilbert kohautti olkapäitään kuin vastalauseeksi.
»Oletteko käynyt Tuileries-palatsissa?»
»Olen.»
»Oletteko tavannut kuninkaan?»
»Olen.»
»Ja kuningattaren?»
»Hänetkin.»
»Oletteko sanonut heille, että he pääsevät minusta pian eroon?»
»Olen sanonut heille teidän olevan sairaan.»
»Mitä he sanoivat?»
»Kuningas kysyi, oletteko kadottanut ruokahalunne.»
»Ja kun te vastasitte myöntävästi, entä sitten?»
»Hän surkutteli teitä vilpittömästi.»
»Sitä hyvää kuningasta! Kuolinvuoteellaan hän sanoo ystävilleen kuten muinen Leonidas: 'Tänään minä syön illallista sen Pluton luona.' Entä kuningatar?»
»Kuningatar surkutteli teitä ja tiedusteli hartaasti vointianne.»
»Millä sanoilla, tohtori?» kysyi Mirabeau, joka ilmeisesti pani suuren arvon Gilbertin vastaukselle.
»Hyvin kauniilla sanoilla tietenkin.»
»Lupasitte kunniasanallanne toistaa sanasta sanaan, mitä kuningatar puhuisi.»
»Oh, en muista ihan tarkkaan sanamuotoa.»
»Tohtori, ette ole unohtanut tavuakaan.»
»Vannon...»
»Tohtori, olette luvannut. Tahdotteko, että kohtelen teitä miehenä, jonka sanaan ei voi luottaa?»
»Te ahdistatte tiukasti, kreivi.»