Part 7

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka tielläsi tapaat?»

»Raivaan.»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»

»Olen vapaa.»

Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.

»Veljet», sanoi hän, »oletteko kuulleet?»

»Olemme», vastasivat ylimmän piirin jäsenet yhtaikaa.

»Onko hän puhunut totta?»

»On.»

»Oletteko sitä mieltä, että hänet hyväksytään?»

»Olemme», vastasivat miehet.

»Oletko valmis vannomaan valan?» kysyi puheenjohtaja jäsenehdokkaalta.

»Olen valmis», vastasi Saint-Just.

Puheenjohtaja toisti sanasta sanaan sen kolmijaksoisen valan, jonka hän äsken saneli Billotille, ja jokaisen pysähdyksen jälkeen Saint-Just sanoi lujalla, tiukalla äänellä:

»Minä vannon!»

Kun vala oli vannottu, aukaisi näkymättömän veljen käsi hautakammion oven. Yhtä jäykkänä ja koneellisesti kuin oli tullutkin Saint-Just poistui jättämättä varmaankaan jälkeensä epäilystä tai katumusta.

Puheenjohtaja odotti, kunnes hautakammion ovi oli sulkeutunut, ja sanoi sitten kovalla äänellä:

»Numero kolme!»

Oviverho kohosi toistamiseen ja kolmas pyrkijä astui sisälle.

Hän oli, kuten sanottu, arviolta neljänkymmenen tai kahdenviidettä vuoden ikäinen, punakka, hieman pisamainen mies, jonka koko olemuksesta, näennäisen rahvaanomaisuuden uhallakin, huokui ylhäisyyttä, johon oli sekoittunut eräänlaista englantilaista tuoksahdusta. Sen huomasi heti ensi silmäyksellä.

Hänen komeassa puvussaan oli sitä vakavaa sävyä, joka alkoi tulla Ranskassa muotiin ja jonka varsinainen alku oli niissä suhteissa, joihin ranskalaiset olivat joutuneet Amerikan kanssa.

Hänen käyntinsä, vaikkei ollutkaan horjuvaa, ei ollut niin tanakkaa kuin Billotin eikä niin jäykkää kuin Saint-Justin.

Mutta hänen askelissaan, kuten koko hänen olemuksessaan, huomasi eräänlaista epäröintiä, joka tuntui olevan hänelle luonteenomaista.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.

Alokas totteli.

»Mikä oli nimesi vihkimättömien keskuudessa?»

»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua.»

»Mikä on nimesi valittujen parissa?»

»Yhdenvertaisuus.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Pariisin Vapaitten miesten looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Minulla ei ole enää ikää.»

Ja herttua teki vapaamuurarimerkin, joka ilmaisi, että hänellä oli ruusuristin arvo.

»Miksi haluat liittyä joukkoomme?»

»Koska olen alati elänyt isoisten parissa ja haluan tästedes elää ihmisten joukossa; koska olen alati elänyt vihollisten seassa ja haluan nyt elää veljien keskellä.»

»Onko sinulla kummeja?»

»On kaksi.»

»Niiden nimet?»

»Toinen on inho, toinen on viha.»

»Mikä halu johtaa sinua tiellä, jolle aiot astua?»

»Kostonhalu.»

»Kenelle tahdot kostaa?»

»Miehelle, joka ei ole ymmärtänyt minua, naiselle, joka on nöyryyttänyt minua.»

»Mitä annat, jotta saavuttaisit tämän päämäärän?»

»Omaisuuteni. Enemmän kuin omaisuuteni, henkeni. Enemmänkin kuin henkeni, kunniani!»

»Oletko vapaa kaikista sitoumuksista tai jos sitoumuksesi ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko vapaa ne rikkomaan?»

»Eilisestä saakka ovat kaikki sitoumukseni rikkuneet.»

»Veljet, oletteko kuulleet?» sanoi puheenjohtaja, kääntyen naamioitujen miesten puoleen.

»Olemme.»

»Tunnetteko hänet, joka nyt lupautuu täyttämään kanssamme työn?»

»Tunnemme.»

»Ja hänet tuntien te olette sitä mieltä, että hänet voidaan hyväksyä riveihimme?»

»Niin, mutta hänen on vannottava.»

»Tunnetko valan, joka sinun on vannottava?» sanoi puheenjohtaja herttualle.

»En tunne, mutta sanele se minulle ja minä toistan sen, olkoonpa se millainen tahansa.»

»Se on hirveä, etenkin sinulle.»

»Ei kuitenkaan hirveämpi kärsimääni loukkausta.»

»Niin hirveä, että kun olet sen kuullut, sallimme sinun vapaasti peräytyä, jos epäilet, ettet hetken tullen voikaan noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan.»

»Sanele.»

Puheenjohtaja loi alokkaaseen läpitunkevan silmäyksen. Sitten, kuin haluten valmistaa häntä vähitellen kaamean lupauksen tekoon, hän muutti valan järjestystä, niin että aloitti toisesta jaksosta ensimmäisen asemasta.

»Vanno», sanoi hän, »kunnioittavasi rautaa, myrkkyä ja tulta, näitä varmoja, nopeita ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme!»

»Minä vannon!» sanoi herttua lujalla äänellä.

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta».

Herttua oli kotvan aikaa vaiti ja tuskanhiki näkyi helmeilevän hänen otsallaan.

»Minähän sanoin sinulle», huomautti puheenjohtaja.

Mutta sensijaan että olisi vastannut yksinkertaisesti: »minä vannon!» herttua, haluten katkaista kaikki peräytymistiet, toisti kumealla äänellä:

»Minä vannon katkaisevani kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle olenkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»

Puheenjohtaja kääntyi naamioitujen miesten puoleen, jotka silmäilivät toisiaan ja joiden katseet välähtivät salaman lailla heidän naamionsa aukoista.

Sitten hän sanoi herttualle:

»Ludvig Filip Josef, Orleansin herttua, tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille, mutta älä unohda erästä seikkaa, sitä näet, että jos kavallat meidät, ei salamakaan ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin. — Ja nyt elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»

Ja puheenjohtaja viittasi prinssille hautakammion ovea, joka aukeni hänen edessään.

Herttua kohotti käden otsalleen, huoahti raskaasti kuin henkilö, joka on kantanut liian painavaa taakkaa-, ja ponnisteli irroittaakseen jalkansa permannosta.

»Haa, saan siis kostaa!» huudahti hän ja kiiruhti hautakammioon.

X

Tilinteko

Jäätyään yksikseen nuo kuusi naamioitua ja puheenjohtaja keskustelivat hetken kuiskaavalla äänellä:

Sitten Cagliostro huusi:

»Tulkoot kaikki sisälle. Olen valmis esittämään lupaamani tilityksen.»

Heti aukeni ovi ja järjestön jäsenet, jotka olivat kävelleet kaksittain tai puhelleet ryhmittäin hautakammiossa, astuivat sisälle ja täyttivät pian heille tutun kokoussalin.

Tuskin oli ovi viimeisen jäsenen perässä sulkeutunut, kun Cagliostro kohotti kätensä kuin henkilö, joka tietää hetkien arvon eikä halua tuhlata sekuntiakaan, ja sanoi kuuluvalla äänellä:

»Veljet, jotkut teistä luultavasti olivat mukana siinä kokouksessa, joka täsmälleen kaksikymmentä vuotta sitten pidettiin Ukkosvuoren onkalossa, kolmenkymmenen kilometrin päässä Reinin rannalta ja kahdentoista kilometrin päässä Danenfelsin kylästä. [Kts. _Lääkärin muistelmia_, 2. luku. — Suom.] Jos jotkut teistä olivat mukana, nostakoot ne suuren asiamme kunnianarvoiset tukijat kätensä ja sanokoot: 'Minä olin siellä.'»

Viisi kuusi kättä kohosi joukosta ja heilui toisten päitten yli.

Ja samaan aikaan viisi kuusi ääntä toisti, kuten puheenjohtaja oli kehoittanut:

»Minä olin siellä!»

»Hyvä on, siinä kaikki mitä tarvitaan», jatkoi puhuja. »Muut ovat kuolleet tai hajaantuneet maapallon eri kulmille työskentelemään yhteisen asiamme hyväksi, pyhän asian, koska se on koko ihmiskunnan asia. Kaksikymmentä vuotta sitten se työ, jonka vaiheita nyt aiomme selostaa, oli tuskin alussakaan. Päivä, joka nyt valaisee meitä, oli tuskin sarastanutkaan ja tarkimmatkin silmät näkivät tulevaisuuden vain pilven takaa, jonka ainoastaan valittujen katse voi läpäistä. Siinä kokouksessa minä selitin, minkä ihmeen avulla kuolema, joka ihmiselle on vain täyttyneen ajan ja menneitten tapausten unohtamista, ei merkitse minulle mitään, tai oikeammin, se oli kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa pannut minut kaksineljättä kertaa hautaan lepäämään ilman että nämä eri ruumiit, kuolemattoman sieluni tilapäiset perijät, saivat tuta sitä unohdusta, joka, kuten sanoin, on ainoa todellinen kuolema. Minä olen siis voinut vuosisatojen vieriessä tarkata Kristuksen opin kehitystä, nähnyt kansojen hitaasti mutta varmasti siirtyvän orjuudesta vallanalaisuuteen ja vallanalaisuudesta siihen pyrkimykseen, joka edeltää vapautta. Niinkuin illan tähdet, jotka kiiruhtavat syttymään ja, ennenkuin aurinko on laskenutkaan, kiiluvat taivaalla, olemme nähneet Euroopan eri pikku kansojen kokeilevan vapaudella: Rooma, Venetsia, Firenze, Sveitsi, Genua, Pisa, Lucca, Arezzo, nuo etelän kaupungit, joissa kukat puhkeavat nopeammin ja hedelmät kypsyvät aikaisemmin kuin muualla, yrittivät toinen toisensa jälkeen perustaa tasavaltoja, joista pari kolme on elänyt meidän päiviimme saakka ja yhä vieläkin uhmaa kuninkaitten valtaryhmää. Mutta kaikkia näitä tasavaltoja jäyti ja jäytää perisynti: yhdet ovat ylimysvaltaisia, toiset harvainvaltaisia, kolmannet yksinvaltaisia. Genua esimerkiksi, yksi nykyisin elävistä tasavalloista, on välimuoto: sen asukkaat ovat muurien sisällä yksinkertaisia kansalaisia, mutta ylimyksiä muurien ulkopuolella. Vain Sveitsissä on eräitä kansanvaltaisia laitoksia, mutta sen vähäpätöiset, vuorien väliin hautautuneet kantonit eivät kelpaa esikuvaksi tai avuksi ihmiskunnalle. Sellaista emme siis tarvinneet, me tarvitsimme isoa maata, joka ei kaivannut ulkoista sysäystä, vaan joka sen sijaan voisi antaa sysäyksen, me tarvitsimme suunnatonta koneistoa, jonka rattaisiin Eurooppa takertuisi, planeettaa, joka leimahtaessaan valaisisi koko maailmaa...»

Hyväksyvää mutinaa kuului joukosta. Cagliostro jatkoi innostuneesti:

»Kysyin Jumalalta, kaiken luojalta, kaiken liikunnon alkuunpanijalta, kaiken kehityksen lähteeltä, ja minä näin hänen osoittavan sormellaan Ranskaa. Ja Ranska, katolinen toisesta vuosisadasta asti, kansallisesti eheytynyt yhdennestätoista vuosisadasta lähtien, valtiollisesti yhtenäinen kuudennestatoista vuosisadasta saakka, Ranska, jota Herra itse on sanonut vanhimmaksi tyttärekseen — varmaankin siksi, että hänellä olisi oikeus suurten uhrien hetken koittaessa naulita hänet ihmisyyden ristinpuuhun kuten hän oli uhrannut poikansa, Kristuksen — Ranska, joka oli kuluttanut loppuun kaikki hallitusmuodot, monarkisen, feodalisen ja ylimysvaltaisen, Ranska tosiaankin tuntui meistä soveliaimmalta alistaa vaikutusvaltaamme, ja päätimme taivaallisen valon johdolla, kuten muinoin israelilaisia johti tulipatsas, me päätimme tehdä Ranskasta ensimmäisen vapaan maan. Luokaa silmäys Ranskaan sellaisena kuin se oli kaksikymmentä vuotta sitten, ja te huomaatte, että vaadittiin suurta uskallusta tai oikeammin ylevää uskoa käydä käsiksi sellaiseen tehtävään.»

— Kaksikymmentä vuotta sitten Ranska oli vielä, Ludvig viidennentoista heikoissa käsissä, Ludvig neljännentoista Ranska, toisin sanoin suuri aristokraattinen valtakunta, jossa ylimyksillä oli kaikki oikeudet ja rikkailla kaikki edut. Ja valtion päänä oli mies, joka edusti samalla kertaa kaikkein ylevintä ja alhaisinta, suurinta ja pienintä, Jumalaa ja kansaa. Se mies voi yhdellä sanalla tehdä rikkaaksi tai köyhäksi, onnelliseksi tai onnettomaksi, vapaaksi tai vangiksi, eläväksi tai vainajaksi. Sillä miehellä oli kolme pojanpoikaa, kolme nuorta prinssiä, jotka oli kutsuttu hänen seuraajikseen. Sattumalta oli luonto määrännyt hänen seuraajakseen juuri sen, joka olisi valittu yleisessä äänestyksessäkin, jos silloin olisi yleinen äänestys ollut käytännössä. Häntä pidettiin hyväsydämisenä, oikeamielisenä, nuhteettomana, epäitsekkäänä, oppineena, miltei filosofina. Jotta päästäisiin ikiajoiksi niistä tuhoisista sodista, joita Euroopassa oli riehunut Kaarlo toisen kohtalokkaan vallanperimyksen johdosta, valittiin hänen puolisokseen Maria Teresian tytär. Ne kaksi suurvaltaa, jotka ovat Euroopan todellinen vaakapaino, Ranska Atlantin ja Itävalta Mustanmeren rannalla, aiottiin yhdistää eroittamattomasti toisiinsa. Niin oli ainakin laskenut Maria Teresia, silloisen Euroopan ensimmäinen valtiollinen kyky. Juuri silloin kun Ranska, Itävaltaan, Italiaan ja Espanjaan nojaten, oli siirtymässä uuteen ja toivottuun valta-asemaan, juuri silloin me valitsimme, emme Ranskaa tehdäksemme siitä maailman ensimmäisen kuningaskunnan, vaan ranskalaiset tehdäksemme heistä maailman ensimmäisen kansan.

— Mutta silloin kysyttiin, kuka astuisi tähän leijonaluolaan, kuka kristitty Teseus kulkisi, johtonaan uskon valo, tämän suunnattoman sokkelon mutkaiset käytävät ja uhmaisi kuninkaallista Minotauros-hirviötä. Minä vastasin: 'Minä teen sen. Jotkut kiihkomieliset intoilijat, jotkut levottomat sielut tiedustelivat, paljonko tarvitsisin aikaa suoriutuakseni tehtävän ensimmäisestä jaksosta — olin jakanut sen kolmeen osaan — ja minä pyysin kahtakymmentä vuotta. Äänekäs tyytymättömyyden ilmaus. Huomatkaa, ihmiset ovat olleet orjia tai palvelijoita kaksikymmentä vuosisataa, ja nyt oltiin tyytymättömiä, kun minä vaadin kaksikymmentä vuotta tehdäkseni ihmiset vapaiksi!»

Cagliostro silmäili kuulijakuntaansa. Hänen viimeiset sanansa olivat saaneet eräät jäsenet hymyilemään ivallisesti.

Sitten hän jatkoi:

»Lopulta minulle myönnettiin nämä kaksikymmentä vuotta. Minä annoin veljille ohjeeksi kuuluisan vaalilauseen: _Lilia pedibus destrue_ ja ryhdyin työhöni kehoittaen jokaista työskentelemään omalla tahollaan. Tulin Ranskaan voitonkaarien katveessa. Laakerit ja ruusut muodostivat kukka- ja lehvätien Strassburgista Pariisiin asti. Kaikki huusivat: 'Eläköön kruununprinssi, eläköön tuleva kuningatar!' Kuningaskunnan kaikki toivo oli tämän pelastavan avioliiton hedelmällisyydessä. Nyt minä en halua kunniaa itselleni seuraavien tapahtumien alkuunpanijana tai luojana. Jumala oli apuni, hän salli minun nähdä sen jumalallisen käden, joka piteli tulivaljakon ohjaksia. Jumala olkoon ylistetty! Minä olen raivannut tieltä kivet, olen rakentanut sillan jokien yli, olen täyttänyt syvänteet, ja vaunut ovat päässeet kulkemaan. Siinä kaikki. Katsokaamme nyt, veljet, mitä on tapahtunut kahdessakymmenessä vuodessa:

Parlamentit on hajotettu.

Ludvig viidestoista, lisänimeltään Rakastettu, on kuollut kaikkien halveksimana.

Kuningatar, joka oli seitsemän vuotta hedelmätön, on seitsemän vuoden perästä saanut lapsia, joiden syntyperä on kiistanalainen, hänen kimppuunsa käytiin kruununprinssin syntyessä, hänen maineensa tahraantui kaulanauhajutun takia.

Kuningas, jota liehitään Ludvig Kaivatuksi, on ryhtynyt hallitsemaan ja osoittautunut yhtä voimattomaksi valtiomiehenä kuin aviopuolisona, on rakennellut pilvilinnoja, kunnes päätyi vararikkoon, on vaihdellut ministerejä, kunnes tuli herra de Calonneen.

Aatelissääty on kutsuttu koolle ja se on päättänyt kutsua koolle valtiosäädyt.

Valtiosäädyt, jotka kutsuttiin koolle yleisen äänestyksen nojalla, ovat julistautuneet kansalliskokoukseksi.

Kolmas sääty on voittanut aateliston ja papiston.

Bastilji on vallattu.

Ulkomaalaiset joukot on karkoitettu Pariisista ja Versaillesista.

Elokuun neljännen päivän yö on osoittanut ylimyksille aatelissäädyn voimattomuuden.

Lokakuun viides ja kuudes päivä ovat osoittaneet kuninkaalle ja kuningattarelle kuninkuuden voimattomuuden.

Heinäkuun 14 päivä 1790 on osoittanut maailmalle Ranskan eheyden.

Prinssit ovat kadottaneet kansansuosion maasta pakenemalla.

Monsieur on kadottanut kansansuosion Favrasin jutun takia.

Ja lopuksi, hallitusmuoto on vannottu isänmaan alttarillani kansalliskokouksen puheenjohtaja on istunut samanlaisella valtaistuimella kuin kuningaskin; laki ja kansa ovat heitä ylempänä; Eurooppa katselee meitä, on vaiti ja odottaa; ne, jotka eivät osoita ihastusta, vapisevat!

Veljet, onko Ranska se, joksi sanoin sen tulevan, onko se koneisto, jonka rattaihin Eurooppa takertuu, onko se aurinko, josta maailma saa valon?»

»On, on, on!» huusivat kaikki yhteen ääneen.

»Mutta, veljet», jatkoi Cagliostro, »uskotteko, että työ on edistynyt niin pitkälle, että sen voi jättää oman onnensa nojaan? Uskotteko, että nyt kun hallitusmuoto on vannottu kuninkaan valaan voi luottaa?»

»Emme, emme, emme!» huusivat kaikki yhteen ääneen.

»Siinä tapauksessa», jatkoi Cagliostro, »on ryhdyttävä suuren kansanvaltaisen työmme toiseen vallankumousjaksoon. Huomaan ilokseni, että teidän, kuten minunkin mielestäni vuoden 1790 liittojuhla ei ole päämäärä, vaan levähdyskohta. No niin, levähdyskohtaan on tultu ja lepo on nautittu; hovi on jälleen puuttunut vastavallankumoukselliseen toimintaan; vyöttäkäämme mekin kupeemme ja jatkakaamme taivalta. Arat sydämet saavat varmaankin tuta monta levottomuuden tuntia, monta heikkouden hetkeä; usein meitä valaiseva säde näyttää sammuvan, meitä opastava käsi tuntuu hylkäävän meidät. Useammin kuin kerran sinä pitkänä ajanjaksona, joka meidän vielä on elettävä, meidän asiamme tuntuu uhatulta, joku odottamaton tapaus, joku aavistamaton sattuma on tuhoamaisillaan sen. Kaikki näyttää olevan meitä vastaan: epäsuotuisat olosuhteet, vihollistemme voitot, lähimmäistemme kiittämättömyys. Monet ja kenties juuri tunnontarkimmat joutuvat niin monen rehellisesti kestetyn vaivan ja näennäisen voimattomuuden jälkeen kysymään itseltään, ovatko he kenties väärällä tiellä ja ovatko he kenties joutuneet ajamaan huonoa asiaa. Mutta ei, veljet, ei! Minä sanon sen teille ja kaikukoot sanani alati teidän korvissanne voiton hetkellä riemusoittona, tappion uhatessa hätäkellon kumahduksena! Ei, johtajakansoilla on pyhä tehtävä, joka heidän kaitselmuksen määräyksestä on ehdottomasti suoritettava. Herralla, joka niitä johtaa, on salaiset aikeensa ja hän näyttäytyy meille vain niiden toteutumisen kirkkaudessa. Usein pilvi peittää hänet meidän katseiltamme ja hänen luullaan olevan poissa. Usein jokin aate näyttää horjahtavan ja peräytyvän, vaikka se päinvastoin, kuten keskiajan turnausritarit, hakee vain tilaa pannakseen keihään tanaan ja rynnätäkseen uudelleen vastustajansa kimppuun vereksin voimin ja entistäkin tulisemmin. Veljet, veljet! Päämäärä, jonne me pyrimme, on korkealle kalliolle pystytetty majakka. Parikymmentä kertaa matkamme varrella maakamaran kohokohdat estävät meitä näkemästä sitä ja sen arvellaan sammuneen. Silloin heikkouskoiset napisevat, voivottelevat, pysähtyivät ja sanovat: 'Nyt meillä ei ole enää opasta, me vaellamme yössä. Jääkäämme siihen, missä olemme. Mitä hyötyä siitä on, että eksymme?’ Rohkeat jatkavat matkaa, hymyilevinä ja luottavina, ja pian näkyy majakkavilkku taas, kadotakseen jälleen ja syttyäkseen uudelleen, ja kerta kerralta se loistaa selvemmin ja kirkkaammin, sillä se tulee yhä lähemmäs! Vain taistellen, kilvoitellen ja ennen kaikkea uskoen maailman valitut saapuvat pelastavan majakan juurelle, jonka tuli kerran valaisee ei ainoastaan Ranskaa, vaan kaikkia kansoja. Vannokaamme siis, veljet, vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä — sillä aate eli ikuinen prinsiippi käyttää toisinaan palvelukseensa useita sukupolvia — vannokaamme omassa ja jälkeläistemme nimessä, ettemme hellitä, ennenkuin olemme pystyttäneet koko maailman nähtäväksi Kristuksen pyhän ohjelauseen, jonka ensimmäisen osan olemme jo likimain toteuttaneetkin ja joka kuuluu: vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!»

Cagliostron sanoja seurasivat voimakkaat suosionosoitukset. Mutta kesken hyvä-huutoja jäähdyttivät yleistä ihastusta, niinkuin jääkylmät pisarat, jotka kostean kallioluolan katosta putoavat hikiselle otsalle, seuraavat, terävällä, kimakalla äänellä lausutut sanat:

»Niin, vannokaamme, mutta sitä ennen selitä, kuinka sinä käsität nuo kolme sanaa, jotta me, sinun yksinkertaiset opetuslapsesi, voisimme selittää ne sinun käsityksesi mukaisesti.»

Cagliostron läpitunkeva katse uppoutui joukkoon ja valaisi kuin kuvastimen heijastama auringonsäde Arrasin edustajan kalpeita kasvoja.

»Hyvä», sanoi hän. »Kuule siis, Maximilien.»

Sitten hän kohotti kätensä, korotti äänensä ja sanoi joukolle:

»Kuulkaa minua kaikki!»

XI

Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!

Kuuntelijajoukossa syntyi juhlallinen hiljaisuus, joka todisti selvästi, kuinka tärkeänä pidettiin kohta kuultavaa esitystä.

»Niin, on oikein, että minulta kysytään, mitä on vapaus, mitä on yhdenvertaisuus, mitä on veljeys. Minä sanon sen teille. Aloittakaamme vapaudesta. Ja ennen kaikkea, veljet, älkää sekoittako vapautta riippumattomuuteen. Ne eivät ole sisaruksia, kuten näyttää, ne ovat kaksi toisiaan vihaavaa vastustajaa. Melkein kaikki vuoristokansat ovat riippumattomia. En tiedä, voiko ainoatakaan niistä, sveitsiläisiä lukuunottamatta, sanoa todella vapaaksi. Kukaan ei kiellä, etteivät kalabrialainen, korsikalainen ja skotlantilainen olisi riippumattomia, mutta kukaan ei tohdi sanoa heitä vapaiksi. Jos kalabrialaisen tunteita loukataan, jos korsikalaisen kunniaa solvaistaan, jos skotlantilaisen etuihin kajotaan, niin kalabrialainen, joka ei voi turvautua oikeuteen, koska sorretun kansan keskuudessa ei ole oikeutta, kalabrialainen hakee oikeutta puukostaan, korsikalainen tikaristaan, skotlantilainen _dirkistään_. Hän iskee, vihollinen kaatuu, hän on kostanut. Vuoristo tarjoo hänelle tyyssijan, ja koska ei ole vapautta, tuota kaupunginasukkaan turhaan vaatimaa vapautta, löytää hän riippumattomuuden syvistä rotkoista, sankoista metsistä, korkeilta vuorenhuipuilta. Hän elää toisin sanoin ketun, vuorikauriin ja kotkan riippumattomuutta. Mutta kotka, vuorikauris ja kettu, jotka tunteettomina, muuttumattomina, välinpitämättöminä katselevat niiden silmien edessä esitettävää suurta, inhimillistä näytelmää, ovat eläimiä, joiden elämä rajoittuu vaistoon ja jotka on tuomittu yksinäisyyteen.

»Alkuperäinen, antiikkinen, kantasivistys, jos niin saa sanoa, Intian, Egyptin, Etrurian, Vähän Aasian, Kreikan, Latiumin sivistysmuodot, kootessaan tieteensä, uskontonsa, taiteensa, runoutensa valokimpuksi, jota ne ovat heilutelleet koko maailman yli valaistukseen silloin vielä kehdossa uinuvaa, kehitystilassa olevaa nykyaikaista sivistystä, ovat jättäneet ketut loukkoihinsa, vuorikauriit kallionhuipuillensa ja kotkat pilviä pitelemään. Niiltäkin aika kuluu, mutta siinä ei ole mittaa, niillekin tieto versoo, mutta siinä ei tapahdu edistystä, niillekin sukupolvet syntyvät, varttuvat ja kuolevat, mutta ne eivät opi siitä mitään. Sillä kaitselmus on rajoittanut niiden kyvyt itsesäilytysvaistoon, sen sijaan kun Jumala on antanut ihmiselle kyvyn eroittaa hyvän ja pahan, tunteen tajuta oikean ja väärän, kammon eristymistä ja rakkauden yhteiselämää kohtaan. Senpä vuoksi ihminen, joka syntyy yksinäisyyteen kuin kettu, on villi kuin vuorikauris ja eristäytynyt kuin kotka, liittyy perheeksi, muodostuu heimoksi, järjestyy kansaksi. Sen vuoksi, kuten jo sanoin, veljet, ei eristäytyvällä ihmisellä ole oikeutta muuhun kuin riippumattomuuteen, ja päinvastoin, yhteen liittyvillä ihmisillä on oikeus vapauteen.

VAPAUS!

Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta, jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu, jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö pyytää päästä tämän aarteen jaolle.