Part 6

Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.

Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin, ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.

»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin, ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon, että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»

Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa miekankärkeen ja huusi:

»Eläköön Mirabeau!»

Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:

»Hän kuuluu kavaltaneen kansan.»

»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».

Ja entistäkin täyteläisemmällä ja kaikuvammalla äänellä hän huusi:

»Eläköön Mirabeau!»

Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja huutojen saattelemana.

»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun... Menkäämme nyt lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»

Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.

Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.

Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa, moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.

Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa muistelmissaan sanoo _pikku kurpitsaksi_, pyysi de Grammontilta anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle luonteenomaista.

Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli heti vastannut.

Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.

Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.

Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat Billot ja Pitou paikoilleen.

Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili suopeasti.

Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle, oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet», sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».

Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti:

»Ihanko totta, herra?»

»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut, tilanhoitaja Billot».

»Juuri niin», myönsi Pitou.

»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä, sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia, Elietä ja Hullinia?»

Billot hymyili halveksivasti.

»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».

»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä de Launayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»

»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut syyttämään minua.»

»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja peltosi kyntämättömiksi?»

»Olen rikas, ei minua liikuta yhden sadon tuhoutuminen.»

»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on syynä se, että tyttäresi Catherine...»

»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen. »Älkäämme puhuko siitä.»

»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua kostamaan?»

»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa, »puhukaamme siitä».

Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin jotakin taikuria.

»Entä kuinka aiot kostaa?» kysyi tuntematon hymyillen.

»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran yrittänytkin?»

Billot valahti kuolonkalpeaksi. Pitou tunsi kylmät kareet selässään.

»Vai sitenkö, että aiot vainota koko säätyluokkaa?»

»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi: 'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat kuninkaan rahoja?'»

»Soo, sanoiko Gilbert niin?»

»Tunnetteko hänet?»

Tuntematon hymyili.

»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot, Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin herran, kuten tunnen Catherinen...»

»Olen jo kerran kieltänyt sinua lausumasta sitä nimeä, veli.»

»Minkä vuoksi?»

»Koska Catherinea ei enää ole.»

»Mitä hänestä siis on tullut?»

»Hän on kuollut!»

»Ei ole, hän ei ole kuollut, ukko Billot», huudahti Pitou, »sillä...»

Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua:

»Hän on kuollut!»

Pitou painoi päänsä alas. Hän ymmärsi.

Vaikka Catherine kenties elikin muille, oli hän kuollut isältään.

»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni, sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».

Sitten hän nousi, ojensi kätensä Billotille ja sanoi:

»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»

»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot tarjota minulle».

Hän tarttui tuntemattoman käsivarteen ja sanoi Pitoulle:

»Odota minua täällä, kunnes palaan.»

»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu makkaraa ja palanen leipää».

»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit kärsivällisesti odotella».

Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.

Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin kummastunut että hyvin levoton.

Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä, tekivät Pitoun nälkäiseksi.

Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut, tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella. Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.

»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.

»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»

»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.

»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.

IX

Plâtrière-kadun looshi

Jos lukijamme haluavat — viikko on vierinyt edellisen luvun tapahtumista — jos lukijamme haluavat tavata eräät kuvauksemme päähenkilöt, jotka eivät ole esittäneet osaansa ainoastaan menneisyydessä, vaan joille on määrätty osa myöskin tulevaisuudessa, tulkoot he meidän kanssamme sille Plâtrière-kadun suihkukaivolle, jonka altaassa olemme nuoren Gilbertin, Rousseaun oppilaan, nähneet kastelevan kuivaa leipäänsä. [Kts. _Josef Balsamo_. — Suom.] Perillä pitäkäämme silmällä ja seuratkaamme muuatta mieshenkilöä, jota ei tarvitse odottaa kauan ja jonka tunnemme, emme enää liittolais-asusta — sillä Ranskan lähettämien sadantuhannen edustajan hajaannuttua kotiseuduilleen se puku olisi herättänyt suurempaa huomiota kuin mitä henkilömme nyt halusi — vaan yksinkertaisesta, joskin hyvin tutusta puvusta, jommoisia Pariisin ympäristön varakkaat tilanhoitajat pitivät.

Minun ei tarvinne sanoa lukijalle, että tämä mieshenkilö oli Billot. Hän tuli Saint-Honoré-kadulta, sivuutti Palais-Royalin ristikkoportit — palatsi upeili jälleen kaikessa yöllisessä loistossaan sen jälkeen kun Orleansin herttua oli kotiutunut Lontoosta, missä hän oli elellyt kahdeksan kuukautta maanpakolaisena — poikkesi vasempaan Grenellen kadulle ja kääntyi sitten empimättä Plâtrière-kadulle.

Mutta ehdittyään suihkukaivon kohdalle, missä me häntä odottelemme, hän pysähtyi ja näytti epäröivän, ei siksi, että rohkeus olisi hänet pettänyt — ne, jotka tuntevat hänet, tietävät hyvin, että jos tuo urhea tilanhoitaja olisi päättänyt mennä helvettiin, olisi hän mennyt kalpenematta — vaan koska hän ilmeisesti oli kahden vaiheilla oikeasta suunnasta.

Meidän, joilla on erikoinen syy tarkata hänen askeliaan, on helppo huomata, että hän tutkii jokaista porttia hyvin tarkkaan kuin henkilö, joka ei halua tehdä erehdystä.

Tarkkuudestaan huolimatta hän oli kulkenut lähes kaksi kolmannesta kadunmittaa löytämättä mitä etsi, mutta silloin hänen matkansa keskeytyi. Kadun sulki näet ihmisjoukko, joka oli kerääntynyt muutaman lauluniekan ympärille. Muuan miehenääni oli muita korkeampi ja se lauloi tilapäisviisuja päivän tapahtumista. Ne eivät semmoisinaan varmaankaan olisi kiihoittaneet uteliaisuutta, ellei jokaisessa laulussa olisi ollut yhtä tai paria säkeistöä, jotka tunnettuja henkilöitä letkauttamalla antoivat höystettä koko laululle.

Varsinkin yksi näistä lauluista, maneesiviisu, herätti joukossa iloisuutta. Koska kansalliskokous piti istuntonsa entisessä maneesissa, olivat edustajien puoluevärit saaneet nimivivahduksensa hevosten värin mukaan — mustat, valkoiset, rautiaat, ruskot — ja yksityisillä edustajillakin oli hevosnimet. Niinpä Mirabeau oli _Huima_, kreivi de Clermont-Tonnerre _Vauhko_, apotti Maury _Äksy_, Thouret _Leimu_, Bailly _Onni_.

Billot pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan näitä pikemmin kärkeviä kuin sattuvia hyökkäyksiä, solahti sitten oikealle seinän suojaan ja katosi väkijoukkoon.

Siitä joukosta hän varmaankin löysi mitä haki, sillä kadottuaan joukkoon yhdeltä laidalta ei hän tullut enää toiselta ulos.

Seuratkaamme nyt Billotia ja katsokaamme, mitä tämä väkijoukko kätki taakseen.

Näemme matalan portin, jonka kamanaan on punaliidulla piirretty kolme kirjainta. Ne ovat ilmeisesti ensi yön kokouksen tunnusmerkkejä, jotka päiväksi pyyhitään pois.

Nämä kolme kirjainta ovat: L, D ja P.

Portti näyttää kellarikäytävältä. Ensin on astuttava joku porras alas ja sitten tullaan pimeään käytävään.

Ilmeisesti tämä toinen tunnusmerkki täydensi edellistä, sillä tutkittuaan tarkasti portin kolmea kirjainta, jotka eivät riittäneet Billotille, koska tämä kunnon tilanhoitaja ei osannut lukea, Billot alkoi astua portaita alas. Hän laski askelmat ja ehdittyään kahdeksannelle hän kiirehti reippaasti käytävään.

Käytävän perällä lekutti himmeä lamppu. Sen valossa muuan mies luki tai oli lukevinaan sanomalehteä.

Billotin askelten äänen kuullessaan mies nousi, nosti sormen rinnalleen ja odotti.

Billot koukisti saman sormen ja kohotti sen huulilleen kuin munalukoksi.

Se oli varmaankin tuon salaperäisen portinvartijan odottama merkki, sillä hän aukaisi oikealla olevan oven, jota ei näkynyt ensinkään silloin kun se oli kiinni, ja näytti Billotille kaitoja, jyrkkiä portaita, jotka painuivat maan alle.

Billot astui sisälle. Ovi sulkeutui hänen takanaan, nopeasti, mutta äänettömästi.

Tilanhoitaja laski tällä kerralla seitsemäntoista porrasaskelta ja ehdittyään kahdeksannelletoista hän mutisi, unohtaen mykkyyden, johon hän tuntui tuomitun:

»Hyvä, olen oikealla tiellä.»

Jonkun askelen päässä näkyivät lepattavat oviverhot. Billot asteli suoraan näitä verhoja kohden, työnsi ne syrjään ja joutui puolipyöreään, maanalaiseen saliin, jonne oli kerääntynyt jo viitisenkymmentä henkilöä.

Lukijamme ovat jo kerran astuneet tähän saliin, viisi, kuusitoista vuotta sitten Rousseaun jäljessä.

Kuten Rousseaun aikoihin, oli sali nytkin verhottu punaisilla ja valkoisilla kankailla, joiden päällä riippuivat kompassi, kulmarauta ja vesivaaka.

Yksi ainoa holvilaesta riippuva lamppu loi kalvakasta valoa salin keskikohdalle, muttei riittänyt valaisemaan henkilöitä, jotka haluten pysyä tuntemattomina pysyttelivät seinävierillä.

Neljä porrasta johti lavalle, joka oli varattu puhujille ja veljeskunnan uusille tulokkaille. Tällä lavalla, ihan lähellä seinää, oli yksinäinen pöytä ja tyhjä nojatuoli, molemmat kokouksen puheenjohtajaa varten.

Parin hetken kuluttua sali oli täyttynyt ahdinkoon asti. Joukossa oli kaikensäätyisiä ja -arvoisia miehiä, talonpojasta ruhtinaaseen saakka, jotka saapuivat yksitellen, kuten Billotkin, ja jotka toisiaan tuntematta tai toisensa tuntien hakivat itselleen paikan minkä parhaaksi katsoivat.

Jokaisella oli takkinsa tai viittansa alla joko vapaamuurarin esiliina, jos hän oli vain tavallinen vapaamuurari, tai kirkastettujen vyöhyt, jos hän oli sekä vapaamuurari että kirkastettu, toisin sanoin vihitty suureen salaisuuteen.

Vain kolmelta puuttui tämä jälkimäinen tunnusmerkki, heillä oli vain vapaamuurarin esiliina.

Yksi heistä oli Billot, toinen nuori mies, tuskin kahtakymmentäkään täyttänyt, kolmas arviolta kahden viidettä vuoden ikäinen, joka eleiltään näytti kuuluvan kaikkein ylhäisimpään seurapiiriin.

Pari sekuntia sen jälkeen kun tämä viimeksi mainittu oli astunut saliin — eikä hänen tulonsa herättänyt suurempaa huomiota kuin seuran halvimman jäsenen saapuminen — aukeni muuan salaovi ja puheenjohtaja astui esille, yllänsä Suur-Idän ja suurkoptin merkit.

Billot huudahti heikosti: tuo puheenjohtaja, jonka edessä kaikki päät taipuivat, oli sama liittolainen, jonka hän oli tavannut Bastiljissa.

Hän nousi hitaasti lavalle, kääntyi kuulijakuntaan päin ja sanoi:

»Veljet, meillä on tänään kaksi tehtävää, minun on otettava vastaan kolme uutta jäsentä ja esitettävä teille tilitys, mitä olen tehnyt siitä päivästä ruveten, jolloin yritykseen ryhdyin, tähän päivään saakka, sillä työn muuttuessa hetki hetkeltä vaikeammaksi on teidän saatava selväksi, olenko edelleenkin luottamuksenne arvoinen, ja minun päästävä selvyyteen, vieläkö te luotatte minuun. Vain siten, että valistatte minua ja minä valistan teitä, voin kulkea sillä synkällä, hirveällä tiellä, jolle olen astunut. Tähän saliin jääkööt vain järjestön mestarit, jotta me voimme joko hyväksyä tai hylätä niiden kolmen uuden jäsenen anomuksen, jotka seisovat edessämme. Kun nämä kolme jäsentä on hyväksytty tai hylätty, palatkoot kaikki jäsenet istuntosaliin, ylimmästä alimpaan saakka, sillä kaikkien enkä vain korkeimman piirin kuullen haluan selostaa toimintaani ja ottaa vastaan moitetta tai kiitosta.»

Kun hän oli puhunut, aukeni vastapäätä äsken mainittua salaovea kätketty toinen ovi, jonka takana näkyi isoja holvilakisia onkalolta kuin vanhan basilikan hautakammioita. Haamukulkueen lailla seura siirtyi äänettömänä noihin holvikäytäviin, joiden harvat kuparilamput loivat juuri ja juuri niin paljon valoa, että — kuten runoilija sanoisi — pimeys tuli näkyväksi.

Vain kolme miestä jäi saliin, nimittäin ne, jotka aiottiin valita järjestön jäseniksi.

Sattumalta nämä kolme nojasivat seinään yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan.

He silmäilivät toisiaan kummastuneina, sillä nyt vasta he oivalsivat olevansa edessä olevan näytelmän kolme sankaria.

Tällöin aukeni ovi, josta puheenjohtaja oli astunut sisälle. Kuusi naamioitua miestä astui saliin. He jäivät seisomaan nojatuolin ympärille, kolme sen oikealle, kolme vasemmalle puolelle.

»Numerot kaksi ja kolme poistukoot hetkeksi», sanoi puheenjohtaja. »Vain ylimmillä mestareilla on oikeus tuntea salaisuudet, jotka tulevat esille, kun vapaamuurariveli hyväksytään tai hylätään kirkastettujen osaston jäseneksi.»

Nuorukainen ja ylhäisen näköinen mies poistuivat samasta ovesta, josta olivat tulleetkin.

Billot jäi saliin.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa molemmat toiset ehdokkaat ehtivät poistua.

Billot astui lähemmäksi.

»Mikä on nimesi vihkimättömien keskuudessa?» kysyi puheenjohtaja.

»François Billot.»

»Mikä on nimesi valittujen joukossa?»

»Voima.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Soissonsin Totuuden ystävien looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Seitsemän vuotta.»

Ja Billot teki merkin, joka osoitti, että hänellä oli vapaamuurarijärjestön mestarinarvo.

»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meidän pariimme.»

»Koska minulle on sanottu, että se aste on askelta lähempänä yleistä valoa.»

»Onko sinulla kummeja?»

»Ei muita kuin se, joka ensimmäisenä ja kutsumatta tuli luokseni ja tarjoutui ottamaan minut seuraan.»

Ja Billot silmäili tiukasti puheenjohtajaa.

»Mikä tunne johtaa sinua tiellä, jonka nyt haluat aukaistavaksi itsellesi?»

»Viha hallitsevia ja rakkaus yhdenvertaisuutta kohtaan.»

»Mikä takaa meille, että se rakkaus ja se viha ovat vilpittömät?»

»Miehensana, jota ei ole milloinkaan rikottu.»

»Mikä on innoittanut sinut rakastamaan yhdenvertaisuutta?»

»Se alhainen asema, jossa olen syntynyt.»

»Mikä on innoittanut sinut vihaamaan hallitsevia?»

»Se on minun salaisuuteni. Sen salaisuuden sinä tunnet. Miksi haluat, että ääneeni toistan, mitä epäröin kuiskata itselleni?»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan yhdenvertaisuuden tietä?»

»Kyllä.»

»Raivaatko voimiesi ja kykyjesi mukaan kaikki esteet, jotka ovat Ranskan vapauden ja maailman vapautumisen tiellä?»

»Kyllä.»

»Oletko vapaa aikaisemmista sitoumuksista tai jos nämä sitoumukset ovat ristiriidassa juuri tekemiesi lupausten kanssa, oletko valmis ne rikkomaan?»

»Olen.»

Puheenjohtaja kääntyi kuuden naamioidun miehen puoleen.

»Veljet», sanoi hän, »tämä mies puhuu totta. Minä olen kutsunut hänet seuraamme. Suuri suru liittää hänet asiaamme vihan veljeyden muodossa. Hän on jo tehnyt paljon vallankumouksen hyväksi ja voi vielä tehdä paljon. Minä julistaudun hänen kummikseen ja vastaan hänestä menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa.»

»Hänet hyväksyttäköön», sanoi kuusi miestä yhtaikaa.

»Kuuletko?» virkkoi puheenjohtaja. »Oletko valmis vannomaan valan?»

»Sanelkaa vala, minä toistan sen», vastasi Billot.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja sanoi verkkaisella, juhlallisella äänellä:

»Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno katkaisevasi kaikki lihalliset siteet, jotka vielä kiinnittävät sinut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kenelle oletkin luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelusta.»

Billot toisti puheenjohtajan sanat ehkä lujemmalla äänellä kuin millä ne oli lausuttu.

»Hyvä», jatkoi puheenjohtaja. »Tästä hetkestä alkaen olet vapaa valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmaiseväsi uudelle päämiehellesi, jonka tunnustat, kaikki mitä olet nähnyt tai tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt ja vanno lisäksi etsiväsi ja vakoilevasi kaikkea mitä et muuten näe.»

»Minä vannon», kertasi Billot.

»Vanno», jatkoi puheenjohtaja, »kunnioittavasi ja palvovasi myrkkyä, rautaa ja tulta, näitä nopeita, varmoja ja välttämättömiä välineitä, kun maa puhdistetaan kuolemalla niistä, jotka koettavat tuhota totuuden tai riistää sen meidän käsistämme».

»Minä vannon», toisti Billot.

»Vanno kaihtavasi Napolia, kaihtavasi Roomaa, kaihtavasi Espanjaa, kaihtavasi jokaista kirottua maata. Vanno kaihtavasi kiusausta, joka houkuttelee sinua paljastamaan mitä näet tai kuulet kokouksissamme, sillä salamakaan ei ole niin nopea iskemään kuin se näkymätön ja väistämätön puukko, joka tapaa sinut, missä tahansa piileskeletkin.»

»Minä vannon», kertasi Billot.

»Ja nyt», lopetti puheenjohtaja, »elä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!»

Muuan pimennossa seissyt veli aukaisi oven hautakammioon, missä järjestön alemmat jäsenet kävelivät ja odottelivat kolmen uuden jäsenen vastaanoton loppua. Puheenjohtaja teki merkin Billotille. Tämä kumarsi ja liittyi niiden seuraan, joiden veljeksi äsken vannottu hirveä vala hänet teki.

»Numero kaksi», sanoi puheenjohtaja lujalla äänellä, kun ovi uuden jäsenen perässä oli sulkeutunut.

Käytäväovea naamioiva verho kohosi hitaasti ja mustapukuinen nuorukainen astui esille.

Hän päästi verhon putoamaan taaksensa, mutta itse pysähtyi kynnykselle odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

»Astu lähemmäksi», kehoitti puheenjohtaja.

Nuori mies totteli.

Olemme jo sanoneet, että hän oli tuskin kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen mies, jota valkoisen ja hienon hipiänsä vuoksi olisi voinut pitää naisena. Suunnaton, piukka kaulanauha, jota hän vastoin ajan kuosia piti, pani arvelemaan, ettei hänen ihonsa hohtava kuultavuus ollutkaan veren puhtautta, vaan pikemminkin jonkun salaisen taudin aiheuttamaa. Vaikka hän oli varreltaan pitkä ja vaikka hänellä oli korkea kaulanauha, näytti hänen kaulansa verrattain lyhyeltä. Otsa oli matala ja päälaki näytti litistyneeltä. Siitä johtui, että tukka, olematta pitempi kuin mitä silloinen kuosi salli, ulottui miltei silmille ja niskassa olkapäille asti. Koko hänen olemuksessaan näkyi eräänlaista koneellista jäykkyyttä, joka teki tästä tuskin elämänsä kynnykselle ehtineestä nuoresta miehestä kuin toisen maailman lähettilään, kuin haudan edustajan.

Puheenjohtaja silmäili häntä kotvan aikaa tarkasti ennenkuin aloitti kyselynsä.

Mutta tämä katse, johon sekoittui kummastelua ja uteliaisuutta, ei saanut nuorukaisen tuijottavaa katsetta painumaan.

Hän odotti.

»Mikä on nimesi vihkimättömien joukossa?»

»Antoine Saint-Just.»

»Mikä on nimesi valittujen parissa?»

»Nöyryys.»

»Missä olet nähnyt valon?»

»Laonin Ihmisystävien looshissa.»

»Kuinka vanha olet?»

»Viisivuotias.»

Ja alokas teki merkin, joka ilmaisi, että hän oli vapaamuurari-kunnan jäsen.

»Miksi haluat nousta astetta korkeammalle ja liittyä meihin?»

»Koska ihminen pyrkii kohoamaan ja koska korkeuksissa ilma on puhtaampaa ja valo kirkkaampaa.»

»Onko sinulla esikuvaa?»

»On, Geneven filosofi, luonnon ihminen, kuolematon Rousseau.»

»Onko sinulla kummeja?»

»On.»

»Montako?»

»Kaksi.»

»Ketkä?»

»Robespierre vanhempi ja nuori Robespierre.»

»Mikä tunne ohjaa sinua tiellä, jota haluat kulkea?»

»Usko.»

»Minne se tie vie Ranskan ja maailman?»

»Ranskan vapauteen ja maailman vapautumiseen.»

»Mitä annat, jotta Ranska ja maailma saavuttaisivat tämän päämäärän?»

»Henkeni. Se vain on minulla jäljellä, sillä omaisuuteni olen jo antanut.»

»Kuljetko itse ja koetatko voimiesi mukaan saada kaikki lähimmäisesi kulkemaan tätä vapauden ja vapautumisen tietä?»

»Minä kuljen ja koetan saada kaikki lähimmäiseni kulkemaan tätä tietä.»