Part 10

»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes tiedustella vointiani!»

Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:

»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen kuollut...?»

Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja. Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.

Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi hirveän otteensa sairaan kasvoihin.

Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.

Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.

Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.

Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti, vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.

Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan sairasta.

Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren miehen tulla sisälle.

Gilbert ymmärsi.

»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.

Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle, polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.

Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.

»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa tapaamani nuori mies!»

»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en pyytänytkään.»

Hän nousi, peitti kasvot käsillään ja lähti.

Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli kirjoittanut eteisessä.

Kirjeessä oli seuraavat yksinkertaiset sanat:

»Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle, että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.

Olen tullut täyttämään lupaukseni.

Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa, oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..

Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.

Marnais.»

Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.

Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.

Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät: ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.

Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:

»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio tervehtymisestäni.»

Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi, jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä nähnyt.

Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.

Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen otteluun.

»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos _minä olisin elänyt_, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»

Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa. Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.

Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka. Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.

Sitten hän jupisi:

»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu, häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä minua muistelet!»

Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään, siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.

Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut enää pelkäävän lääkäriä.

Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.

»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä mitä haluan?»

Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.

Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.

»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte. Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin mahdollista.»

Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.

Jean lähti.

Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.

»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka on laitasi tänään?»

»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä toivon, että olisitte minun nahoissani.»

»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».

Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan selville.

Mirabeau säpsähti.

»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi istumaan.

Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen: »Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia kukkia.

Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi kukkatarhaksi.

Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.

»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle, jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»

Gilbert ymmärsi.

»Hyvä on», sanoi hän, »jätän teidät».

»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt, ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»

Gilbert nyökkäsi.

»Lupaatteko sen kunniasanallanne?» sanoi Mirabeau.

Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa tunteeton.

Sitten hän astui ovelle.

Mirabeau pysäytti hänet.

»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa sieltä minulle muuan pieni lipas».

Gilbert noudatti hänen toivomustaan.

Lipas oli hyvin painava. Gilbert päätteli sen olevan täynnä kultaa.

Mirabeau viittasi häntä panemaan lippaan yöpöydälle.

Sitten hän ojensi Gilbertille kätensä.

»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean, ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella kutsumisellaan ja soitollaan.»

Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.

Gilbert kuuli, että Jean väänsi perässään oven salpaan.

Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.

Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan näkisi enää seuraavaa päivää.

Eräät ajoneuvot pysähtyivät hotellin edustalle.

Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut, jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta huolimatta.

Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!

Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli noudattanut paikalle.

Tohtori arvasi, ketä varten.

Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan kietoutunutta naista vaunuihin.

Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä, kuka vaunuissa ajoi.

Jean palasi sisälle.

Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni kutsui tohtoria.

Gilbert riensi hänen luoksensa.

»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas entiselle paikalleen».

Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin ennenkin, sanoi Mirabeau:

»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys piileskeleekään!»

Lattialla vuoteen vieressä Gilbert näki kirjaillun pitsinenäliinan.

Se oli kyynelten kostuttama.

»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on sensijaan jättänyt jotakin».

Mirabeau otti nenäliinan ja tuntiessaan sen kosteaksi painoi sen otsalleen.

»Ah», mutisi hän, »vain hän yksin on sydämetön...!»

Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut, että hän oli vasta astunut kuolontielle.

XV

Paetkaa, paetkaa, paetkaa!

Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista kuolemankamppailua.

Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä viimeiseen hetkeen saakka.

Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja ajattelijalle.

Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata, kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen taistelun voittaa.

Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin synkkiin ajatuksiin.

Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?

Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka nimi oli Marie-Antoinette?

Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan, kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen edustamansa aatteen tieltä?

Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja avasi silmänsä.

Hän astui elämään tuskien portista.

Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.

Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi arvata, mikä se oli.

Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt tiedustelemaan hänen vointiaan?

Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.

Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista osanottoa.

Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.

Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko Kroisosta!»

Mirabeau onnistui.

»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet...»

Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia sanoja?

Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä, jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen. Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan huulille.

»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko lusikallinen tai täysi pullollinen».

»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.

»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä, olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»

»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että vuodatin teihin myrkkyä.»

»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui: voimaa, rikkautta, lempeä... Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin, onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen, karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni, mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»

Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman, jonka tämä mielihyvin nautti.

Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:

»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan. Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen, vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen, jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni, jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään, tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen, mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan ainoastaan _Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen monarkia_, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä, ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä. Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani, mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle...?»

»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert alakuloisena.

»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö, järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään... Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä, jotka vielä saan elää.»

»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»

»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa helpottaa sitä siirtymistä!»

»Miksi sitä pyydätte?»

»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee työlääksi astua.»

Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.

»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»

Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.

»Kiitos», mutisi hän.

Ja hän painui takaisin pielukselleen.

Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.

Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä. Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.

Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä sen laatua.

»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen kuolintuska alkaa».

Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä välähti salama.

Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.

Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän ravisti päätänsä.

Sitä hän ei halunnut.

Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja paperia.

Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana hukkaantuisi.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti lujalla kädellä seuraavat kaksi sanaa:

»Nukkua, kuolla.»

Hamletin sanat.

Gilbert ei ollut ymmärtävinään.

Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»

Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä edistääkseen.

Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja pureutui pielukseensa.

Nämä kouristukset kirvoittivat hänen kielensä.

»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan kunniantuntoonne!»

Ja huokaisten, voihkien, tuskasta huutaen hän painui takaisin vuoteelleen.

Gilbert huokasi niinikään, tarttui Mirabeaun käteen ja sanoi:

»Olkoon niin, hyvä ystävä, saatte mitä pyydätte.»

Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.

Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi kätensä ja pyysi kynän.

Gilbert ojensi sen hänelle.

Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»

Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä Gilbertiin päin ja sopersi:

»Hänelle!»

Ja hän painui vuoteelleen liikkumattomana, katseettomana, hengittämättä.

Hän oli kuollut.

Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:

»Hyvät herrat, Mirabeau ei kärsi enää.»

Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon, pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti Tuileries-palatsiin.

Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.

Huhu Mirabeaun kuolemasta alkoi levitä.