Part 11

Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.

Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.

Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.

XVI

Hautajaiset

Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello oli puoli yhdeksän aamulla.

Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin valmistamaan surun ilmaisua.

Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.

Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja soittokoneet särjettiin.

Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion kansalliskokous oli kärsinyt.

Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun, jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan mukana vainajan hautajaisissa.

Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan, että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin sinne ensimmäisenä.

Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle, missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja satatuhatta kansalaista.

Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa kuningatarta.

Kulkue lähti liikkeelle.

Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien ylipäällikkö.

Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja, kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.

Sen jälkeen ministerit.

Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta, Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.

Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous, joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut, kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.

Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä tuhatta.

Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.

Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle. Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä. Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.

Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava, vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.

Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin. Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä, taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta: rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys, joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta, vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?

Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.

Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.

Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.

Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään kirjoittanut.

Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla, joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana, alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous voi puolustaa lahjottavuutta.

Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.

Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.

Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:

»Pantheon, luovuta vainajasi!»

Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka omien sanojensa mukaan _siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen hautuumaahan_.

Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart, kuolemantuomion kärsineitten leposija.

Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.

Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:

»Se on tässä.»

Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:

»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli vietävän painava.»

Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:

»Se on tässä.»

Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin Pantheonista karkoitettu vainaja?

Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on, että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.

Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!

XVII

Lähetti

Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa, ja joutui sitten sveitsiläispihaan.

Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille, joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.

Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:

»Herra Hue, voiko kuningas ottaa nyt vastaan?»

»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette, jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun kenraali poistuu...»

»Te ilmoitatte minut?» keskeytti upseeri.

»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä, sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä hänen puheilleen heti kun saavutte.»

Tällöin kuului kuninkaan huoneesta kellonkilinä.

»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen varmaankin juuri teitä».

»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan on vapaa ottamaan minut vastaan.»

Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että kuningas oli yksin — ilmoitti:

»Herra kreivi de Charny!»

»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen odottanut häntä eilisestä asti.»

Charny astui ripein askelin sisälle ja lähestyi kunnioittavasti kuningasta.

»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».

»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa tervetullut.»

Ja hän ojensi kreiville kätensä, jota tämä suuteli kunnioittavasti.

»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin Montmédystä».

»Kuinka olette tullut?»

»Postivaunuissa.»

»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas hymyillen.

»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä. Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista tiedoistani.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette edistyneet siellä.»

»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat asiat täällä tuiki huonosti».

»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te täällä!»

»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»

»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin tätieni paosta?»

»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»

»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat. No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä, kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta. Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä, sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»

»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman lakiehdotuksen».

»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys. Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan, hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä, riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä. Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää. Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin, koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa. Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan sanomaan puukkoritarien päiväksi.»

»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny päätänsä ravistaen.

»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»

»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän majesteetillenne?»

»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»

»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»

»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen uusia joukkoja.»

»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»

»Niinpä hän siis alkaa epäillä yrityksemme onnistumista?»

»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa! Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä voitonmahdollisuutta.»

»No, koska niin on, palatkaamme siis asiaamme.»

»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»

»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia parempana.»

»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet. Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne hallussa.»

»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»

»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä, jotka olen saanut viime matkallani.»

»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»

Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan kuukauden työn tulos.

Charny ja kuningas kumartuivat kartan yli.

»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»

»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksi Châlonsiin, herra de Charny?»

»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä- viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan tienoota, josta oli kysymys.

»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte viisikymmentäneljä penikulmaanne?»

»Kuudessaneljättä tunnissa, sire.»

»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne kanssa.»

»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia, Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»

»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että hevosia on saatavissa.»

»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin tuolla puolen, Dunin suunnalla.»

»Millä tuette käsitystänne?»

»Kaupungin asema sitä tukee, sire.»

»Selittäkää tarkemmin sen asema, kreivi.»

»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi. Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta. Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan... tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette...»

»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren metsään Clermontin suunnalle».

»Juuri niin, sire.»

»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»

»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas, pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun yksinkertaisen merkin.»

»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»

»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas pitää minua sen arvoisena.»

Kuningas ojensi kätensä toistamiseen Charnylle.

»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»

»Kyllä, sire, puuttuu enää vain teidän majesteettinne suostumus.»

»Onko hän antanut teille kirjallista merkintää suunnitelmastaan?»

Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle kumartaen.

Kuningas levitti paperin ja luki:

»Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:

1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;

2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä, kapteeni Dandoins päällikkönä;

3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;

4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat de Rohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;

5. Duniin sata Lauzunin rykmentin husaaria, kapteeni Deslon päällikkönä;

6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeni Guntzer päällikkönä;

7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnantti parooni de Mandell päällikkönä.»

»Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta keksitty?»

»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle armeijalle.»

»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki näyttää suunnitellun valmiiksi».

Charny kumarsi.

»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»

»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»

»Onko hän saanut vaihdetuksi ne edes siihen kurssiin?»

»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»

Kuningas silmäili Charnyta.

»Entä jäljelle jääneet, kreivi?» kysyi kuningas.