Part 12

»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin. Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»

»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de Bouillélle.»

»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»

»Kuinka tahansa, herra kreivi, kuningas haluaa tietää hänen nimensä.»

»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että saisi pysyä tuntemattomana».

»Mutta te kai tunnette hänet?»

»Tunnen, sire.»

»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä. Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun nimessäni.»

Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman sormuksen.

Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.

Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta paperia astui huoneeseen.

Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja huudahti hämmästyneenä.

Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:

»Herra de Charny... herra de Charny... täällä... kuninkaan luona... Tuileries-palatsissa!»

Ja sitten hän kuiskasi:

»Enkä minä tiennyt sitä!»

Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui pari askelta häntä kohden ja sanoi:

»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä tervehtimään teitä.»

Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt ilmeni hänen sanoissaan.

Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki liian rajusti.

Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen peränurkkaan saakka.

Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään.

»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.

»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille sen neuvon».

»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna se täytäntöön.»

Sitten kuningas sanoi Charnylle:

»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle kaikki.»

Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten hän sanoi jälkimäiselle:

»Tulkaa, herra kreivi.»

Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.

Charny kumarsi kuninkaalle vielä kerran ja seurasi Marie-Antoinettea.

XVIII

Lupaus

Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasi Charnyta sulkemaan oven.

Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.

Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.

Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.

Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus, jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.

Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja versoi uusi.

Hän rakasti jo Andréeta sydämensä kaikella hehkulla.

Hän rakasti vielä kuningatarta sielunsa kaikella säälillä.

Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki, joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.

Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.

Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus, se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta, jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden ja ylpeyden salamia.

Tällä kerralla kuningatar itki sanomatta mitään.

Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut, ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.

Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa. Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka tahtoisikin minut unohtaa.»

Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä, jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat, kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän luuli jo kestäneensä.

Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.

Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten muodossa.

Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja kosketti tätä kättä huulillaan.

»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».

»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».

»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu. Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut edes kirjoittaa teille.»

»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».

»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa, mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»

»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää kerrottavaa!»

Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.

Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen vaatimuksiin.

Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin kuningatarta, huolestutti naista.

»Milloin olette tullut?» kysyi hän.

»Tulin äsken, madame», vastasi Charny.

»Ja te tulette...?»

»Montmédystä.»

»Olette siis matkustanut puoli Ranskaa?»

»Toissa-aamusta lähtien olen kulkenut neljäkuudetta penikulmaa.»

»Ratsainko? Vaunuissako?»

»Postikyydillä.»

»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä, jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis olleetkaan tärkeitä?»

»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»

Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä tähdellisimmältä.

Niinpä hän sanoikin vallan muuta.

»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että teillä on Pariisissa asunto».

Charny säpsähti. Nyt vasta hän älysi näiden kysymysten tarkoituksen.

»Minullako Pariisissa asunto?» sanoi hän. »Entä missä päin, madame?»

Kuningatar jännitti kaikki voimansa.

»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»

Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.

»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»

Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti Charnyn käden huulilleen.

Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet ylös.

»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»

»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny tunsi silmiensä kyyneltyvän.

»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»

»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä, mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade, Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia, ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä, vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»

Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.

»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin ankarasti?»

Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.

»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»

Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu hänen allansa.

»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on ollut kunnia tehdä hyväksenne?»

»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»

Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta, ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma tarvitsi vain toteuttaa.

Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena. Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle. Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.

Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:

»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»

»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni kunnia!»

»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä sillä... Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän ansiotanne?»

»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»

»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»

»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.

»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne...?»

Charny keskeytti kuningattaren lauseen.

»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne, minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»

Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui. Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt kreivin äänen kylmästä sävystä.

Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä viiltävästi ja käsiään väännellen:

»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»

XIX

Selkeänäköisyys

Seuraavan kesäkuun 19 päivänä, kellon lähetessä kahdeksaa aamusella, tohtori Gilbert asteli pitkin askelin asunnossaan Saint-Honoré-kadun varrella, pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo ja kurkisti ulos henkilön lailla, joka odottaa kärsimättömästi jonkun tuloa. Odotettua ei vain kuulunut.

Hänen kädessään oli kokoon taitettu paperi, jonka kirjoitetun sivun läpi kuulsivat kirjaimet ja sinetit. Paperi oli ilmeisesti hyvin tärkeä, sillä pari kolme kertaa tuskallisten odotusminuuttien kuluessa Gilbert levitti sen auki, luki sen, taittoi jälleen ja luki uudelleen, avasi taas, luki ja sulki.

Vihdoin portille pysähtyvien vaunujen kolina sai hänet rientämään ikkunaan. Mutta hän myöhästyi. Henkilö, joka oli tullut ajoneuvoissa, oli jo pujahtanut käytävään.

Mutta Gilbert oli niin varma tulijan henkilöllisyydestä, että hän työnsi eteisoven auki ja sanoi palvelijalleen:

»Bastien, avatkaa kreivi de Charnylle. Odotan häntä.»

Ja vielä kerran hän levitti paperin auki ja aikoi ruveta sitä lukemaan, kun Bastien ilmoittikin kreivi de Cagliostron kreivi de Charnyn asemesta.

Tuo nimi oli tällä hetkellä niin kaukana Gilbertin ajatuksista, että hän hätkähti, kuin ukkosta ennustava salama olisi välähtänyt hänen silmäinsä edessä.

Hän taittoi paperin nopeasti kokoon ja pani sen takkinsa povitaskuun.

»Kreivi de Cagliostro?» toisti hän yhä tuiki kummissaan kuulemastaan ilmoituksesta.

»Niin, niin, Jumala paratkoon, minä itse, Gilbert hyvä», sanoi kreivi. »Tiedän kyllä, ettette odottanut minua, vaan herra de Charnyta, mutta herra de Charnylla on parastaikaa puuhaa muualla — sanon kohta, millä asioilla hän liikkuu — niin että hän voi saapua vasta puolen tunnin perästä. Senpä vuoksi minä päättelinkin seuraavaan tapaan: — Koska kerran olen tässä kaupunginosassa, käväisen katsomassa tohtori Gilbertiä. — Toivon olevani tervetullut, vaikken olekaan odotettu.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että teille on jokaisena päivän ja yön hetkenä avoinna kaksi ovea: asuntoni ja sydämeni ovi.»

»Kiitos, Gilbert. Koittaa päivä, jolloin minäkin voin todistaa, kuinka minä teitä rakastan. Kun se päivä valkenee, ei sitä todistusta tarvitse odottaa. Ja nyt puhelkaamme.»

»Entä mistä?» kysyi Gilbert hymyillen, sillä Cagliostron saapuminen ennusti aina jotakin merkillistä.

»Mistäkö?» toisti Cagliostro. »Tietysti yleisestä puheenaiheesta, kuninkaan pian tapahtuvasta lähdöstä.»

Gilbert tunsi puistatusta kiireestä kantapäähän, mutta hymy ei kadonnut hetkeksikään hänen huuliltaan ja vaikkei hänen tahtonsa voinutkaan estää hikeä hersymästä hänen hiustensa juuresta, esti se toki hänen poskensa kalpenemasta.

»Ja koska se puhelu vaatii melko paljon aikaa, sillä aihetta kyllä riittää», jatkoi Cagliostro, »niin minä istuudun».

Ja Cagliostro istuutui todella.

Kun ensimmäinen kauhun tunne oli ohi, päätteli Gilbert, että mikäli sattuma oli tuonut Cagliostron hänen luoksensa, oli se toki hyvin enteellinen sattuma. Koska Cagliostro ei tavallisesti pitänyt häneltä mitään salassa, kertoisi hän varmaankin kaikki mitä tiesi kuninkaan ja kuningattaren paosta, josta oli jo sanan maininnutkin.

»No niin», pitkitti Cagliostro huomatessaan Gilbertin odottavan, »se tapahtuu siis huomenna?»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, »tiedättehän, että tapani on antaa teidän puhua loppuun saakka; silloinkin kun erehdytte, on minulla aina jotakin opittavaa ei vain kokonaisesta puheestanne, vaan jokaisesta lausumastanne sanastakin».

»Ja missä suhteessa olen tähän mennessä erehtynyt, Gilbert? Siinäkö, että ennustin Favrasin kuoleman, jota kuitenkin ratkaisevaan hetkeen saakka koetin kaikin keinoin estää? Siinäkö, että ennustin kuninkaan itsensä juonittelevan Mirabeauta vastaan ja ettei Mirabeausta tulisi ministeriä? Siinäkö, että ennustin Robespierren pystyttävän Kaarlo ensimmäisen mestauslavan ja Bonaparten nousevan Kaarlo Suuren valtaistuimelle? Kahdessa viimeksi mainitussa tapauksessa ette voi syyttää minun erehtyvän, sillä niiden aika ei ole vielä täyttynyt ja kaikista näistä tapauksista yhdet kuuluvat tämän vuosisadan loppuun, toiset seuraavan alkuun. Mutta tänään, hyvä Gilbert, te tiedätte paremmin kuin kukaan, että puhun totta saneessani, että kuninkaan pitäisi paeta huomenillalla, koska te olette tämän paon järjestäjiä.»

»Jos niin on laita, ette suinkaan odota minun sitä myöntävän?»

»Entä kaipaanko minä teidän myönnytystänne? Te tiedätte hyvin, että minä olen se joka on, ja lisäksi se joka tietää.»

»Mutta jos te olette se joka tietää», huomautti Gilbert, »niin tiedätte, että kuningatar sanoi eilen herra de Montmorinille sen johdosta, että madame Elisabeth oli kieltäytynyt tulemasta ensi sunnuntaina vietettävään Kristuksen ruumiinjuhlaan: 'Hän ei halua ulia kanssamme Saint-Germain l’Auxerroisin kirkkoon; se pahoittaa mieltäni; hän voisi kyllä kuninkaan hyväksi tinkiä mielipiteistään.' Jos siis kuningatar menee kuninkaan kanssa ensi pyhänä Saint-Germain-l’Auxerroisin kirkkoon, eivät he lähde ensi yönä, eivät ainakaan pitkälle matkalle.»

»Niinpä kyllä, mutta minä tiedän myöskin, että muuan suuri ajattelija on sanonut. 'Sana on annettu ihmiselle ajatuksen peittämiseksi.' No, Jumala ei ollut niin yksipuolinen, että olisi antanut vain yhdelle ihmiselle niin kallisarvoisen lahjan.»

»Rakas mestari», sanoi Gilbert, yrittäen yhä pysytellä leikinlaskun pohjalla, »tunnetteko tarinan epäuskoisesta opetuslapsesta?»