Part 13

»Joka alkoi uskoa, kun Kristus näytti hänelle jalkansa, kätensä ja kylkensä. No niin, hyvä Gilbert, kuningatar, joka on tottunut kaikenlaisiin mukavuuksiin eikä kenties haltia luopua tottumuksistaan tälläkään matkalla, vaikka se, mikäli kreivi Charnyn laskelmat pitävät paikkansa, kestää vain viisi- tai kuusineljättä tuntia, kuningatar on tilannut Desbrossesilta Notre-Dame-des-Victoires-kadun varrelta kauniin, kauttaaltaan kullatun tarvelippaan, joka muka tulee hänen sisarelleen arkkiherttuatar Kristinalle, Alankomaiden käskynhaltijattarelle. Lipas, joka valmistui eilen aamulla, vietiin Tuileries-palatsiin eilen illalla — siinä kädet. Matkalle lähdetään isoissa, mukavissa, tilavissa berliniläisvaunuissa, joihin sopii helposti kuusi henkilöä. Ne on tilattu Louisilta, Champs-Elyséesin parhaalta vaunusepältä. Tilauksen teki kreivi de Charny, joka paraikaa on hänen luonansa maksamassa hänelle sataaviittäkolmatta louisdoria, toisin sanoin tilaussumman ensimmäistä puoliskoa. Vaunuja koeteltiin eilen nelivaljakon vetäminä ja koeajo onnistui verrattomasti ja herra Isidor de Charny antoi vaunuista kerrassaan ylistelevän lausunnon — siinä jalat. Ja vihdoin, herra de Montmorin on tänä aamuna pahaa aavistamatta allekirjoittanut matkaluvan rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen, kahdelle kamarineidolleen, taloudenhoitajalleen ja kolmelle palvelijalleen. Paroonitar de Korff on rouva de Tourzel, Ranskan kuninkaallisten lasten opettajatar, hänen kaksi lastansa ovat kuninkaallinen prinsessa ja hänen korkeutensa kruununprinssi, hänen kaksi kamarineitoansa ovat kuningatar ja madame Elisabeth, hänen taloudenhoitajansa on kuningas, ja hänen kolme palvelijaansa, jotka lakeijoiksi pukeutuneina ratsastavat vaunujen edessä ja takana, ovat herrat Isidor de Charny, de Malden ja de Valory. Mainitsemani matkalupa on samainen paperi, jota te hypistelitte käsissänne, kun minä saavuin, jonka te taitoitte kokoon ja panitte povitaskuun minut huomatessanne ja joka kuuluu sanasta sanaan näin:

'Kuninkaan nimessä.

Esteetön matka rouva paroonitar de Korffille, hänen kahdelle lapselleen, _yhdelle kamarineidolle_, kamaripalvelijalle ja kolmelle lakeijalle.

Ulkoasiain ministeri, _Montmorin_.'

Siinä kylki. Enkö olekin selvillä asioista, hyvä Gilbert?»

»Lukuunottamatta teidän sanojenne ja mainitun matkatodistuksen sanamuodon välillä olevaa vähäistä eroavaisuutta.»

»Mikä se on?»

»Te sanoitte, että kuningatar ja madame Elisabeth esiintyvät rouva de Tourzelin kamarineitoina, ja matkatodistuksessa puhutaan vain yhdestä kamarineidosta.»

»Odottakaahan. Rouva de Tourzel luulee saavansa matkustaa Montmédyyn saakka, mutta jo Bondyssa häntä pyydetään jäämään seurasta pois. Kreivi de Charny, joka on taattu ystävä ja johon voi luottaa, astuu hänen tilalleen vartijaksi vaununikkunan pieleen. Tarpeen tullen hän on valmis vetämään taskustaan kaksi pistoolia. Kuningattaresta tulee silloin rouva Korff ja koska — paitsi kuninkaallista prinsessaa, joka on toinen lapsista — vaunuissa on siis vain yksi kamarineito, madame Elisabeth, olisi ollut turhaa merkitä matkatodistukseen kaksi kamarineitoa. No, haluatteko lisää yksityisseikkoja? Olkoon menneeksi, yksityisseikoista ei ole puutetta ja minä esitän teille useita. Matkalle piti lähdettämän kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Markiisi de Bouillé piti sitä ihan välttämättömänä. Hän kirjoitti siitä asiasta kuninkaalle kirjeenkin, omituisen kirjeen, jossa hän kehoitti kuningasta kiirehtimään lähtöään, koska, — kuten hän sanoi, — joukot kävivät päivä päivältä _epäluotettavammiksi_ ja koska hän ei voisi vastata enää mistään, jos sotamiestenkin annettaisiin vannoa vala hallitusmuodolle. No», jatkoi Cagliostro ilkamoivasti hymyillen, »noilla sanoilla _käyvät epäluotettavammaksi_ tarkoitetaan tietenkin, että armeija huomatessaan voivansa valita joko kuningasvallan, joka kolmen vuosisadan aikana on uhrannut kansan ylimyksille, sotilaan upseerille, tai perustuslain, joka julistaa yhdenvertaisuuden lain edessä ja takaa ylenemisen ansioitten ja rohkeuden palkkioksi, tuo kiittämätön armeija alkaa kallistua kannattamaan hallitusmuotoa. Mutta berliniläisvaunut ja tarvelipas eivät olleet vielä valmistuneet ja oli mahdotonta matkustaa kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Se oli perin valitettava asia, sillä kesäkuun ensimmäisen päivän jälkeen armeija voisi tulla yhäkin epäluotettavammaksi ja sotamiehet valmistuisivat vannomaan valaa hallitusmuodolle. Lähtöpäiväksi määrättiinkin senvuoksi kesäkuun kahdeksas. Mutta markiisi de Bouillé sai liian myöhään tiedon tästä määräpäivästä ja hänen täytyi vuorostaan vastata, ettei hän ollut valmis. Yhteisestä sopimuksesta lähtö siirrettiin kesäkuun kahdenneksitoista. Soveliaampana pidettiin tosin kesäkuun yhdettätoista, mutta muuan hyvin kansanvaltainen nainen, joka lisäksi oli Lafayetten ajutantin, herra de Gouvionin, rakastajatar — rouva de Rochereul, jos haluatte kuulla hänen nimensäkin — oli silloin kruununprinssin palveluksessa, ja hänen pelättiin huomaavan jotakin ja paljastavan sen salaisen kattilan, jota kuten Mirabeau-poloinen sanoi kuninkaat aina kiehuttavat jossakin palatsinsa nurkassa. Kesäkuun kahdentenatoista kuningas huomasi, että hänen oli odotettava enää vain kuusi päivää sivililistansa neljännessuoritusta, kuutta miljoonaa. Hitossa, myöntänette, hyvä Gilbert, että kannatti odottaa vielä kuusi päivää! Sitäpaitsi oli Leopold, tuo suuri aikailija, kuninkaitten Fabius, lopultakin luvannut lähettää viisitoistatuhatta itävaltalaista Arlonin soliin kesäkuun viidenneksitoista. Hyväinen aika, ymmärrättehän, näiltä kunnon kuninkailta ei puutu hyvää tahtoa, Mutta heidän on järjestettävä kaikenmoisia pikku asioita. Itävalta oli juurikään hotaissut Liègen ja Brabantin ja aikoi nyt ruveta sulattelemaan kaupunkia ja maakuntaa. Mutta Itävalta on kuin boakäärme, saalista sulattaessaan se nukahtaa. Katarina oli pieksemässä pikkukuningas Kustaa kolmatta, jolle hän oli lopulta suonut lepohetken, jotta miespoloinen ehtisi ajoissa Savoijin Aixiin ottaakseen vastaan Ranskan kuningattaren, kun tämä astuisi vaunuistaan. Sillaikaa Venäjän keisarinna kaluaisi parhaansa mukaan Turkkia ja imisi ytimen Puolan luista. Se arvon keisarinna pitää tavattomasti leijonan ytimestä. Filosofinen Preussi ja ihmisystävällinen Englanti ovat luomaisillaan nahkansa, jotta edellinen voisi järkevästi laajentua Rheinin ja jälkimäinen Pohjanmeren rannoille. Mutta olkaa rauhassa. Kuten Diomedeen hevoset, niin kuninkaatkin ovat päässeet ihmislihan makuun eivätkä mieli enää muunlaista ravintoa syödäkään, ellemme me häiritse heidän herkullista juhla-ateriaansa. Lyhyesti, lähtö siirrettiin tapahtuvaksi sunnuntaina kesäkuun yhdeksäntenätoista sydänyöllä ja kahdeksannentoista aamuna lähetettiin uusi viesti, että lähtö tapahtuisikin maanantaina kesäkuun kahdentenakymmenentenä samalla kellonlyömällä toisin sanoin huomenillalla. Asialla on vaikeutensa sikäli että markiisi de Bouillé oli jo antanut määräykset kaikille joukko-osastoilleen ja nyt hänen täytyisi antaa uudet. — Varokaa, hyvä Gilbert, varokaa, sotamiehet voivat väsyä ja kansa alkaa tuumiskella.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »en halua leikkiä piilosta kanssanne. Kaikki mitä sanoitte on silkkaa totta. Sitä vähemmän minulla on syytä salata ajatuksiani kun olen sitä mieltä, ettei kuninkaan tulisi matkustaa tai oikeammin poistua Ranskasta. Mutta myöntäkää rehellisesti, eikö, jos tilannetta arvostelee henkilökohtaisen vaaran, kuningatarta ja hänen lapsiaan uhkaavan vaaran kannalta ja jos hänen tulisikin jäädä kuninkaana, miehenä, aviopuolisona, isänä, eikö hänellä ole oikeus paeta?»

»No hyvä, haluatteko, että sanon teille yhden asian, hyvä Gilbert? Ludvig kuudestoista ei pakenekaan isänä, ei aviopuolisona eikä ihmisenä. Hän ei poistu Ranskasta lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapausten johdosta, sillä hän on synnyltään bourbon ja bourbonit kyllä tietävät, mitä on katsella vaaraa silmästä silmään. Hän ei liioin lähde sen hallitusmuodon takia, jonka kansalliskokous on hänellä teettänyt Yhdysvaltain malliin huomaamatta, että se malli, jonka mukaan se on kyhätty, on tehty tasavaltaa varten ja että se yksinvaltaiseen hallitukseen sovellettuna ei anna kuninkaalle riittävästi ilmaa hengitettäväksi. Ei, hän lähtee Ranskasta kuulun puukkoritarijutun takia, jolloin ystävänne Lafayette toimi kuninkuutta ja sen uskollisia ystäviä solvaisten. Hän poistuu Ranskasta kuulun Saint-Cloud-jutun takia, jolloin hän halusi todeta, kuinka vapaa hän on liikkumaan, ja jolloin kansa todisti hänelle, että hän oli vanki. Nähkääs, teidän, hyvä Gilbert, joka olette rehellisesti, vilpittömästi, uskollisesti kuningasmielinen ja uskotte vakaasti vapauden rajoittamaan, suloiseen, lohdulliseen kuningashaaveeseen, teidän on hyvä tietää muuan asia: kuninkailla, jäljitellessään Jumalaa, jonka maallisia edustajia he väittävät olevansa, on yksi uskomus, usko kuninkuuteen. Ei vain heidän ruumiinsa, joka on voideltu Reimsissä, ole pyhä, vaan heidän palatsinsa, heidän palvelijansakin ovat loukkaamattomia. Heidän palatsinsa on pyhättö, johon voi astua vain rukoillen, heidän palvelijansa ovat pappeja, joita on polvistuen puhuteltava. Kuninkaihin ei saa kajota kuolemanrangaistuksen uhalla, heidän palvelijoihinsa ei saa kajota karkoituksen uhalla! No niin, kun kuningas estettiin vapaasti matkustamasta Saint-Cloudiin, kajottiin kuninkaaseen; kun puukkoritarit karkotettiin Tuileries-palatsista, kajottiin hänen palvelijoihinsa. Sitä juuri kuningas ei ole voinut sietää, se oli todella hävityksen kauhistus! Sen vuoksi kreivi de Charny kutsuttiin Montmédystâ. Sen vuoksi kuningas, joka kieltäytyi antautumasta markiisi de Favrasin ryöstettäväksi eikä halunnut pelastautua tätiensä seurassa, suostuu huomenna pakenemaan herra de Montmorinin antaman matkatodistuksen turvin — Montmorin ei tiedä, kenen matkatodistuksen hän on nimellään varmentanut — Durand-nimisenä ja palvelijan asuun pukeutuneena, mutta unohtamatta silti — kuninkaat ovat alati kuninkaita joissakin suhteissa — määrätä, että matkalaukkuihin oli pantava se kullalla kirjailtu punainen nuttu, joka oli hänen yllänsä Cherbourgissa.»

Cagliostron puhuessa oli Gilbert silmäillyt häntä tiukasti ja näytti yrittävän arvata, mitä tuon miehen ajatuksissa piili.

Mutta se oli turha yritys. Ihmiskatse ei kyennyt näkemään, mitä oli tuon naljailevan naamarin takana, jolla Althotaan opetuslapsi oli tottunut peittämään kasvonsa.

Gilbert päättikin tehdä suoran kysymyksen.

»Kreivi», huomautti hän, »kaikki mitä sanoitte on totta, kuten jo äsken mainitsin. Mutta miksi olette tullut kertomaan sitä minulle? Missä hahmossa esiinnytte luonani? Tuletteko vilpittömänä vastustajana, joka ilmoittaa haluavansa taistella? Tuletteko apua tarjoavana ystävänä?»

»Hyvä Gilbert», vastasi Cagliostro ystävällisesti, »minä tulen ennen kaikkea mestarina, joka haluaa sanoa oppilaalleen: 'Ystävä, olet joutunut väärälle tielle kun tuet sortuvia raunioita, luhistuvaa rakennusta, kuninkuudeksi sanottua kuolevaa periaatetta. Sinun laisesi eivät ole menneisyyden ihmisiä, eivät edes nykyisyyden ihmisiä, he ovat tulevaisuuden ihmisiä;' Hylkää asia, johon et usko, sen asian hyväksi, johon me uskomme. Älä loittone tosiseikoista seurataksesi varjoa. Ja ellet rupeisikaan vallankumouksen toimivaksi sotamieheksi, anna sen toki kehittyä omissa oloissaan äläkä yritä pysäyttää sen kulkua. Mirabeau oli jättiläinen ja Mirabeau sortui yritykseensä.»

»Kreivi», sanoi Gilbert, »minä vastaan tähän päivänä, jolloin kuningas, joka luottaa minuun, on turvassa. Ludvig kuudestoista on valinnut minut uskotukseen, apulaisekseen, rikostoverikseen, jos niin tahdotte, siinä työssä, jota hän suunnittelee. Olen suostunut siihen tehtävään ja aion avoimin sydämin ja silmät ummessa suorittaa sen loppuun asti. Olen lääkäri, hyvä kreivi, potilaani ruumiillinen terveys ennen kaikkea! Ja nyt, vastatkaa te nyt vuorostanne. Onko salaisten aikeittenne, synkkien päätelmienne vuoksi tarpeen, että tämä pako onnistuu vai epäonnistuu? Jos te tahdotte sen epäonnistuvan, on turhaa ponnistella. Jos, te sanotte: 'Älkää matkustako!' niin me jäämme, taivutamme päämme ja odotamme iskua.»

»Veli», sanoi Cagliostro, »jos sillä tiellä, jota kulkemaan Jumala on minut määrännyt, minun täytyisi iskeä niihin, joita sinun sydämesi rakastaa ja joita nerosi suojelee, niin minä pysyisin varjossa ja anoisin siltä yli-inhimilliseltä voimalta, jota minä tottelen, vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se ei antaisi sinun tietää, miltä taholta isku tulisi. Ei, ellen tulekaan ystävänä — en voi olla kuninkaitten ystävä, koska olen heidän uhrinsa — en liioin tule vihollisena, vaan minä tulen luoksesi vaaka kädessä ja sanon: 'Olen punninnut tämän viimeisen bourbonin kohtalon ja havainnut, ettei hänen kuolemansa hyödytä asiaamme. Jumala varjelkoon minua, joka Pythagoraan lailla tunnustan, ettei minulla ole oikeutta riistää henkeä maanmatoseltakaan, kajoamasta ihmiseen, luomakunnan kruunuun!' Minä en sano sinulle vain: 'Pysyn puolueettomana’ vaan lisään: 'Jos tarvitset apuani, niin minä annan sitä sinulle.»

Vielä kerran Gilbert koetti lukea, mitä Cagliostron sydämessä liikkui.

»No», jatkoi tämä ilkamoivaan tapaansa, »nyt sinä epäilet. Sanokaa, oppinut mies, tunnetteko tarinan Akilleen keihäästä, joka haavoitti ja paransi? Minulla on se keihäs. Eikö nainen, joka esiintyi kuningattarena Versaillesin pensaikoissa, voi esiintyä kuningattarena myöskin Tuileries-palatsin huoneissa tai tiellä, joka kulkee vastakkaiseen suuntaan kuin se, jota oikea pakolainen taivaltaa? Tuumikaa asiaa, hyvä Gilbert, tarjoukseni ei ole halveksittava.»

»Olkaa siis suora loppuun asti, kreivi, ja sanokaa, mihin pyritte tarjouksellanne.»

»Mutta sehän on tuiki yksinkertaista, kelpo tohtori. Pyrin siihen, että kuningas lähtee, poistuu Ranskasta ja antaa meidän julistaa tasavallan.»

»Tasavallan?» kummasteli Gilbert.

»Miksi ei?»

»Mutta, hyvä kreivi, kun katselen Ranskassa ympärilleni, etelästä pohjoiseen, idästä länteen, en näe ainoatakaan tasavaltalaista.»

»Erehdytte. Minä näen kolme: Pétionin, Camille Desmoulinsin ja itseni, nöyrän palvelijanne. Ne te näette yhtä hyvin kuin minäkin. Minä puolestani näen ne, joita te ette näe, mutta jotka tekin näette, kunhan aika koittaa heidän ilmestyä. Silloin voin minä järjestää teatteritempun, joka ihmetyttää teitä. Mutta ymmärrättehän, etten halua sijoittaa siihen liian vakavia kohtauksia, koska sellaiset aina tavoittavat järjestäjänsä.»

Gilbert tuumi tuokion.

Sitten hän ojensi kätensä Cagliostrolle ja sanoi:

»Kreivi, jos olisi kysymys vain minusta, minun elämästäni minun kunniastani, minun maineestani, minun muistostani niin suostuisin heti, mutta koska on kysymys kuninkuudesta kuninkaasta, kuningattaresta, hallitsijasuvusta, en voi ottaa vastuulleni toimia heidän puolestaan. Pysykää puolueettomana, hyvä kreivi, siinä kaikki mitä teiltä pyydän.»

Cagliostro hymyili.

»Niin, niin, käsitän», sanoi hän, »kaulanauha-jutun mieshän olen... No hyvä, Gilbert ystävä, kaulanauha-jutun mies antaa teille neuvon.»

»Vaiti! Soitetaan.»

»Mitä siitä! Tiedättehän, että soittaja on kreivi de Charny. Kuulkoon hänkin neuvon, jonka annan teille, ja käyttäköön sitä hyväkseen. Sisään, herra kreivi, sisään!»

Charny todella ilmestyi kynnykselle. Huomatessaan vieraan, jota hän ei ollut odottanut tapaavansa Gilbertin luona, hän pysähtyi levottomana ja epäröivänä.

»Neuvo», jatkoi Cagliostro, »kuuluu näin: varokaa liian komeita tarvelippaita, liian painavia ajoneuvoja ja liian näköisiä muotokuvia. Hyvästi, Gilbert, hyvästi, herra kreivi, ja käyttääkseni sanontaa, kun hyvästellään matkamiehiä, sanon teille: Jumala teitä varjelkoon!»

Ja profeetta kumarsi Gilbertille tuttavallisesti ja Charnylle kohteliaasti ja poistui edellisen silmätessä häntä huolestuneesti, jälkimäisen kysyvästi.

»Kuka tuo mies on, tohtori?» kysyi Charny, kun Cagliostron askelten ääni oli häipynyt portaihin.

»Muuan ystävä», vastasi Gilbert, »mies, joka tietää kaikki, mutta on luvannut olla paljastamatta meitä».

»Hänen nimensä?»

Gilbert empi hetken.

»Parooni Zannone», sanoi hän sitten.

»Omituista», virkkoi Charny, »nimi on minulle tuntematon, mutta minusta tuntuu, että olen nähnyt hänet joskus. — Onko teillä matkatodistus, tohtori?»

»Tässä, kreivi.»

Charny otti matkatodistuksen, levitti sen kiireesti auki ja syventyessään tutkimaan tätä tärkeää paperia hän näytti unohtaneen parooni Zannonen, ainakin hetkeksi.

XX

Kesäkuun 20 päivän ilta

Käykäämme nyt katsomaan, mitä tapahtui kesäkuun 20 päivän illalla kello yhdeksästä kahteentoista pääkaupungin eri kolkissa.

Rouva de Rochereulia ei ollut turhan takia epäilty. Vaikka hänen palvelusaikansa loppui kello yksitoista, oli hän, jotakin aavistaen, keksinyt keinon tulla palatsiin takaisin ja huomannut, että kuningattaren korulippaat kyllä olivat entisellä paikallaan, mutta jalokiviä ei niissä enää ollut. Marie-Antoinette oli ne tosiaankin uskonut kähertäjälleen Léonardille, jonka piti lähteä herttua de Choiseulin kanssa kahdennenkymmenennen päivän illalla, paria kolmea tuntia aikaisemmin kuin hänen kuninkaallisen emäntänsä. Herttuan puolestaan, joka oli Pont-de-Sommevelleen sijoitetun ensimmäisen joukko-osaston komentaja, tuli muun muassa huolehtia Varennesissa tapahtuvasta hevosten vaihdosta, jota varten hänen oli varattava sinne kuusi hyvää hevosta. Herttua odotteli nyt asunnossaan Artois-kadun varrella kuninkaan ja kuningattaren viimeisiä määräyksiä. Oli kenties hieman ajattelematonta vaivata herttuaa mestari Léonardilla ja hieman varomatonta ottaa mukaan oma kähertäjä, mutta kukapa toinen taiteilija olisi kyennyt sommittelemaan sellaisen suurenmoisen tukkalaitteen, jonka Léonard tekaisi kuin leikitellen? Minkä sille voi, kun on käytettävissä sellainen kähertäjänero kuin Léonard: mielellään ei hänestä luovu!

Kun siis kruununprinssin kamarineito pääsi huomaamaan että lähdön piti tapahtua maanantai-iltana kesäkuun 20 päivänä kello yhdentoista tienoissa, ilmoitti hän asiasta ei ainoastaan rakastajalleen, herra de Gouvionille, vaan myöskin herra Baillylle.

Lafayette oli käynyt puhumassa kuninkaalle tästä ilmiannosta ja kohauttanut olkapäitään koko jutulle.

Bailly oli tehnyt enemmän: Lafayette oli ollut sokea kuin tähtientutkija, mutta Bailly oli muuttunut kohteliaaksi kuin entisajan ritari ja lähettänyt kuningattarelle rouva de Rochereulin kirjeen.

Vain herra de Gouvion, joka oli joutunut välittömän vaikutuksen alaiseksi, epäili kauemmin kuin muut. Saatuaan rakastajattareltaan vereksimmät uutiset hän oli kutsunut luoksensa toistakymmentä kansalliskaartin upseeria muka sotilasillanviettoon. Hän oli sijoittanut heitä viisi kuusi eri porteille vartijoiksi ja oli itse niiden pataljoonanpäällikön kanssa ryhtynyt pitämään silmällä herra de Villequierin asuntoa, joka oli erikoisesti mainittu varteenotettavaksi.

Samaan aikaan istui Coq-Héronin kadun 9:ssä meille tutussa salongissa pienellä sohvalla, jolla olemme hänet varemminkin nähneet, muuan nuori, kaunis nainen, joka näytti tyyneltä, mutta joka silti oli syvästi liikutettu. Hän keskusteli erään kolmen- tai neljänkolmatta ikäisen nuorukaisen kanssa, joka seisoi hänen edessään ja joka oli puettu vaaleankeltaiseen lähetinnuttuun, jalassa tiukat nahkahousut ja kaulussaappaat ja vyöllä metsästyspuukko.

Kädessään hän piteli pyöreäreunaista, kirjailtua hattua.

Nuori nainen näytti pysyvän itsepintaisesti väitteessään ja nuori mies olevan puolustuskannalla.

»Mutta vielä kerran, varakreivi», sanoi nainen, »miksei hän ole tullut itse, koska hän on ollut Pariisissa jo kaksi ja puoli kuukautta?»

»Madame, tulonsa jälkeen on veljeni antanut minun tehtäväkseni tuoda teille hänen terveisensä.»

»Niinpä kyllä, ja minä olen kiitollinen sekä hänelle että teille, varakreivi. Mutta minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt itse tulla sanomaan hyvästi, kun hän nyt taas lähtee matkalle.»

»Se on ilmeisesti ollut mahdotonta, koska hän on valinnut minut siitä huolehtimaan.»

»Kestääkö matkanne kauan?»

»En tiedä, madame.»

»Minä sanoin teidän matkanne, koska tekin, asustanne päätellen, olette matkalle lähdössä.»

»Todennäköisesti, madame, minä lähden Pariisista tänään sydänyöllä.»

»Seuraatteko veljeänne vai menettekö toista tietä?»

»Minä luulen, että menemme samaa tietä, madame.»

»Sanotteko hänelle tavanneenne minut?»

»Sanon, madame, sillä, päättäen siitä kiihkosta, jolla hän kehoitti minua tulemaan luoksenne, ja siitä vaatimuksesta, etten saisi palata teitä tapaamatta, hän ei antaisi minulle milloinkaan anteeksi, jos olisin unohtanut sellaisen tehtävän.»

Nuori nainen nosti käden silmilleen, huoahti syvään ja sanoi hetken tuumittuaan:

»Varakreivi, olette aatelismies ja ymmärrätte siis täydellisesti, kuinka tärkeä on kysymys, jonka nyt aion teille tehdä. Vastatkaa minulle, ikäänkuin olisin teidän oikea sisarenne, vastatkaa, niinkuin vastaisitte Jumalalle. Voiko kreivi de Charny joutua matkallaan vakavaan vaaraan?»

»Kuka voi sanoa, madame», vastasi Isidor välttelevästi, »milloin vaara uhkaa tai ei uhkaa nykyisinä aikoina? Jos veljeltäni, Georges-rukalta, olisi lokakuun viidennen päivän aamulla kysytty, arveliko hän vaaran uhkaavan, olisi hän varmaankin vastannut kieltävästi. Seuraavana päivänä hän virui kalpeana, hengettömänä kuningattaren huoneen kynnyksellä. Aikana, jota nyt elämme, madame, nousee vaara maasta, ja ihminen joutuu toisinaan näkemään kuoleman tietämättä, mistä se tulee ja kuka sen on kutsunut.»

Andrée kalpeni.

»Hän voi siis joutua kuolemanvaaraan vai kuinka, Isidor?»

»En ole sitä sanonut, madame.»

»Ette tosin, mutta ajattelette sitä.»

»Minä ajattelen, madame, että yritys, johon hän ja minä nyt ryhdymme, on niin vakavaa laatua, että jos teillä on jotakin sanottavaa veljelleni, antakaa minun tehtäväkseni viedä hänelle joko suullisesti tai kirjeellisesti ajatuksenne, toivomuksenne tai terveisenne.»

»Hyvä on, varakreivi», sanoi Andrée ja nousi, »pyydän teitä odottamaan viisi minuuttia».

Ja verkkaisin, kylmin askelin, kuten hänen tapansa oli, kreivitär astui huoneeseensa, jonka oven hän sulki perässään.

Kreivittären poistuttua nuori mies katsoi kärsimättömänä kelloaan.

— Neljänneksen yli yhdeksän, — mutisi hän, — kuningas odottaa meitä puolikymmeneksi... Onneksi täältä on lyhyt matka Tuileries-palatsiin.

Mutta kreivitär ei tarvinnut kaikkea pyytämäänsä aikaa.

Tuokion kuluttua hän palasi kädessä sinetöity kirje.

»Varakreivi», sanoi hän juhlallisesti, »minä uskon tämän kirjeen teidän kunnianne suojaan».

Isidor kurkotti kätensä ottaakseen kirjeen.

»Malttakaa», sanoi Andrée, »ja kuulkaa tarkoin mitä nyt aion sanoa teille. Jos veljenne, jos kreivi de Charny, selviytyy vahingotta tekeillä olevasta yrityksestä, ei teidän tarvitse sanoa hänelle muuta kuin mitä olen jo teille sanonut, että näet pidän suuressa arvossa hänen uskollisuuttaan, kunnioitan hänen alttiuttaan ja ihailen hänen ylevää luonnettaan... Jos hän haavoittuu» — Andréen ääni värähti — »jos hän haavoittuu vaikeasti, pyytäkää häntä suomaan minulle lupa päästä häntä tapaamaan, ja jos hän suostuu, lähettäkää luokseni sanantuoja, joka neuvoo, missä hänet varmasti tapaan, sillä minä lähden heti tiedon saatuani. Jos hän haavoittuu kuolettavasti» — liikutus oli tukehduttaa Andréen äänen — »antakaa hänelle tämä kirje. Ellei hän voi sitä itse lukea, lukekaa te, sillä minä tahdon, että hän ennen kuolemaansa saa tietää, mitä tämä kirje sisältää. Vannokaa aatelismiehen kunniasanalla, että teette mitä teiltä pyydän, varakreivi!»

Isidor oli yhtä liikutettu kuin kreivitärkin. Hän ojensi kätensä sanoi:

»Annan kunniasanani, madame!»

»Ottakaa tämä kirje ja lähtekää, varakreivi.»

Isidor otti kirjeen, suuteli kreivittären kättä ja poistui.

»Ah», huudahti Andrée ja vaipui leposohvalle, »jos hän kuolee, saakoon edes kuollessaan tietää, että minä rakastan häntä!»