Part 14

Samalla hetkellä, jolloin Isidor lähti kreivittären luota ja pani saamansa kirjeen povitaskuun, erään toisen kirjeen viereen, jonka osoitteen hän oli vastikään lukenut Coquillière-kadun kulmassa lekuttavan lyhdyn valossa, lähestyi kaksi tarkalleen hänen laillaan puettua mieshenkilöä sovittua tapaamispaikkaa, toisin sanoin kuningattaren erikoishuonetta, jonne lukija on varemmin opastettu kahtakin eri tietä: toinen vei laiturikadun suunnassa kulkevan Louvren siipirakennuksen kautta, joka nykyään on taidemuseona ja jonka peräpäässä Weber otti tulijat vastaan, toinen tie johti samoja pikkuportaita pitkin, joille olemme nähneet kreivi de Charnyn poikkeavan Montmédystä palattuaan. Portaitten yläpäässä, kuten hänen virkaveljensä, kuningattaren kamaripalvelija Weber Louvren parvekekäytävän päässä, otti François Hue, kuninkaan kamaripalvelija, tulijat vastaan.

Molemmat opastettiin miltei samaan aikaan, mutta eri teitä, kuningattaren huoneeseen. Ensimmäinen tulija oli herra de Valory.

Melkein heti sen jälkeen, kuten sanottu, aukeni toinen ovi, ja hiukan kummastunut de Valory näki kaksoisolentonsa astuvan huoneeseen.

Upseerit eivät tunteneet toisiaan, mutta arvaten, että heidät oli kutsuttu samasta syystä, he tervehtivät toisiaan.

Tällöin aukeni kolmas ovi ja varakreivi de Charny liittyi heidän seuraansa.

Hän oli kolmas lähetti, yhtä tuntematon edellisille kuin nämä olivat toisilleen.

Vain Isidor tiesi, mitä varten heidät oli kutsuttu ja mikä yhteinen tehtävä tulisi heidän suoritettavakseen.

Hän aikoi ilmeisesti ruveta vastaamaan näiden kahden vastaisen työtoverin kysymyksiin, kun ovi aukeni jälleen ja kuningas astui huoneeseen.

»Hyvät herrat», sanoi Ludvig XVI herroille de Maldenille ja de Valorylle, »suokaa anteeksi, että olen luvattanne turvautunut apuunne, mutta minä pidän teitä kuningasaatteen uskollisina palvelijoina: olette kuuluneet kaartiini. Olen pyytänyt teitä käymään räätälini luona, jonka osoitteen ilmoitutin teille, ja valmistuttamaan itsellenne pikalähetin puvun sekä saapumaan Tuileries-palatsiin tänä iltana kello puoli kymmeneksi. Saapumisenne todistaa, että hyväksytte tehtävän, jonka olen teille valinnut, olkoon se millainen tahansa.»

Entiset kaartilaiset kumarsivat.

»Sire», sanoi de Valory, »teidän majesteettinne tietää, ettei teidän tarvitse neuvotella aatelismiesten kanssa turvautuessaan heidän alttiuteensa, rohkeuteensa ja elämäänsä».

»Sire», virkkoi de Malden, »vastatessaan omasta puolestaan on virkaveljeni vastannut minunkin puolestani ja arvatenkin myöskin kolmannen toverimme puolesta».

»Kolmas toverinne, hyvät herrat, on varakreivi Isidor de Charny. Kehoitan teitä tutustumaan häneen, sillä se tutustuminen maksaa kyllä vaivan. Hänen veljensä sai surmansa puolustaessaan Versaillesissa kuningattaren ovea. Olemme tottuneet koko hänen sukunsa uhrautuvaan alttiuteen, vieläpä niin tottuneita, ettemme enää edes kiitä heitä.»

»Kuninkaan sanojen mukaan», huomautti de Valory, »varakreivi de Charny varmaankin jo tietää syyn, joka on kerännyt meidät tänne, mutta me emme tiedä, sire, ja olemme halukkaat tutustumaan siihen».

»Hyvät herrat», vastasi kuningas, »te tiedätte hyvin, että minä olen vanki, kansalliskaartin ylipäällikön vanki, kansalliskokouksen puheenjohtajan vanki, Pariisin pormestarin vanki, kansan vanki, koko maailman vanki. No niin, herrat, olen turvautunut apuunne pelastuakseni tästä nöyryytyksen tilasta ja päästäkseni vapauteen. Minun kohtaloni, kuningattaren ja lasteni kohtalo on teidän käsissänne. Kaikki on valmista voidaksemme paeta tänä yönä. Teidän tehtävänne on järjestää lähtömme täältä.»

»Sire», sanoivat kaikki kolme nuorukaista, »käskekää, olemme valmiit!»

»Hyvät herrat, ymmärrättehän, ettemme voi lähteä kaikki yhtaikaa. Yhteinen tapaamispaikkamme on Saint-Nicaise-kadun kulmaus, missä kreivi de Charny odottaa meitä vuokravaunuineen. Te, varakreivi, huolehditte kuningattaresta ja teidän nimenne on Melchior. Te, herra de Malden, huolehditte madame Elisabethista ja kuninkaallisesta prinsessasta ja teidän nimenne on Jean. Te, herra de Valory, saatte osallenne rouva de Tourzelin ja kruununprinssin ja teidän nimenne on François. Älkää unohtako uusia nimiänne, herrat, ja jääkää tänne odottamaan muita ohjeita.»

Kuningas ojensi kätensä kullekin näistä kolmesta nuorukaisesta ja poistui jättäen huoneeseen kolme miestä, jotka olivat valmiit kuolemaan hänen puolestaan.

Herttua de Choiseul, joka oli edellisenä iltana sanonut kuninkaalle markiisi de Bouillén väittäneen, ettei lähtöä mitenkään saisi siirtää kahdennenkymmenennen päivän sydänyöstä tuonnemmaksi, ja lisännyt, että hän itse lähtisi seuraavana aamuna kello neljän tienoissa, ellei saisi kuninkaalta uusia ohjeita, ja ottaisi mukaansa kaikki Duniin, Stenayhyn ja Montmédyyn sijoitetut joukko-osastot, herttua de Chouseul odotteli, kuten olemme jo maininneet, asunnossaan Artois-kadun varrella ja alkoi jo olla lopen toivoton kellon osoittaessa yhdeksää illalla, mutta juuri silloin se ainoa palvelija, jonka hän oli pidättänyt luonaan ja joka arveli isäntänsä olevan lähdössä Metziin, tuli ilmoittamaan, että muuan mies pyysi päästä hänen puheilleen kuningattaren asioissa.

Herttua käski hänen opastaa miehen sisälle.

Vieras astui huoneeseen, päässä silmiä varjostava leveälierinen hattu ja yllä suunnaton huppukauluksinen viitta.

»Ah, tekö, Léonard», sanoi herttua, »olen odottanut teitä kärsimättömänä».

»Jos olette saanut odottaa, herra herttua, ei se ole minun vikani vaan kuningattaren, joka vajaat kymmenen minuuttia sitten sanoi minulle, että minun pitäisi tulla teidän luoksenne.»

»Eikö hän sanonut teille muuta?»

»Sanoi kyllä, herra herttua, hän antoi tehtäväkseni tuoda teille hänen jalokivensä ja tämän kirjeen.»

»Antakaa tänne», sanoi herttua äänessä kärsimätön vivahdus, jota ei kokonaan voinut hälventää edes se suunnaton luottamus, josta tämä kuninkaallisen kirjeen tuoja oli päässyt osalliseksi.

Kirje oli pitkä ja täynnä ohjeita. Siinä mainittiin, että kuninkaalliset lähtisivät sydänyöllä, ja kehoitettiin herttua de Choiseulia lähtemään heti ja pyydettiin toistamiseen häntä ottamaan mukaansa Léonard, joka, — lisäsi kuningatar, — oli saanut määräyksen totella herttuaa niinkuin kuningatarta itseään.

Seuraavat sanat olivat alleviivattu:

_Uudistan täten määräykseni_.

Herttua kohotti katseensa ja silmäili Léonardia, joka odotteli ilmeisesti hyvin levottomana. Kähertäjä näytti melko naurettavalta leveälierisessä hatussaan ja avarassa viitassaan.

»No niin», virkkoi herttua, »koettakaa muistutella, mitä kuningatar teille sanoi».

»Voin toistaa sana sanalta hänen lauseensa, herra herttua.»

»Antakaa tulla, minä kuuntelen.»

»Suunnilleen kolme neljännestuntia sitten hän kutsutti minut puheilleen, herra herttua.»

»Hyvä.»

»Hän sanoi minulle kuiskaavalla äänellä...»

»Eikö hänen majesteettinsa ollutkaan siis yksin?»

»Ei, herra herttua. Kuningas keskusteli madame Elisabethin kanssa ikkunakomerossa. Kruununprinssi ja kuninkaallinen prinsessa leikkivät keskenään. Kuningatar nojasi takkaan.»

»Jatkakaa, Léonard, jatkakaa.»

»Kuningatar sanoi siis minulle kuiskaten: 'Voinhan luottaa teihin?' — 'Ah, madame', vastasin minä, 'käskekää. Teidän majesteettinne tietää, että olen teidän ruumiineni sieluineni.' — 'Ottakaa nämä jalokivet ja pankaa ne taskuunne. Ottakaa tämä kirje ja viekää se herttua de Choiseulille Artois-kadun varrelle. Teidän on annettava se hänelle itselleen. Ellei hän ole kotona, tapaatte hänet herttuatar de Grammontin luona.' — Kun sitten olin poistumaisillani, kutsui hänen majesteettinsa minut takaisin ja sanoi: 'Pankaa päähänne leveäreunainen hattu ja yllenne avara viitta, jottei teitä tunnettaisi, kelpo Léonard. Ja totelkaa herttua de Choiseulia niinkuin tottelisitte minua.' — Minä käväisin kotonani, otin veljeni hatun ja viitan ja tulin tänne.»

»Kuningatar on siis kehoittanut teitä tottelemaan minua niinkuin häntä itseään?»

»Ne ovat hänen majesteettinsa omat kuninkaalliset sanat, herra herttua.»

»Olen hyvilläni, että muistatte noin tarkoin kuningattaren suusanallisen kehoituksen. Tässä on sama kehoitus kirjoitettuna, ja koska minun täytyy polttaa tämä kirje, lukekaa se.»

Ja herttua de Choiseul näytti Léonardilta saamansa kirjeen viimeisiä rivejä. Léonard luki seuraavaa:

»Olen antanut kähertäjälleni Léonardille määräyksen totella teitä niinkuin itseäni. Uudistan täten määräykseni.»

»Ymmärrättehän vai kuinka?» sanoi herttua.

»Oh, herra, saatte uskoa, kun teille vakuutan, että hänen majesteettinsa suusanallinenkin määräys olisi minulle riittänyt», huomautti Léonard.

»Hyvä on», sanoi herttua de Choiseul ja poltti kirjeen.

Tällöin tuli palvelija ilmoittamaan, että vaunut olivat lähtökunnossa.

»Tulkaa, hyvä Léonard», kehoitti herttua.

»Mitä, tulenko minäkin? Entä jalokivet?»

»Ne te otatte mukaanne.»

»Minne?»

»Sinne minne teidät vien.»

»Mutta minne te viette minut?»

»Parin penikulman päähän täältä. Siellä joudutte suorittamaan erään tehtävän.»

»Mahdotonta, herra herttua!»

»Mitä, mahdotonta! Eikö kuningatar käskenyt teidän totella minua niinkuin itseään?»

»Se on totta, mutta mitä minä nyt teen? Jätin avaimen huoneeni oveen. Kun veljeni palaa, ei hän löydä viittaansa eikä hattuaan ja ellei minua kuulu kotiin, ei hän tiedä, missä olen. Ja lisäksi rouva de l'Aage odottaa minua kähertämään itseään. Olen luvannut mennä. Todistukseksi voin mainita, että ajoneuvoni ja palvelijan ovat Tuileries-palatsin pihalla.»

»No niin, kelpo Léonard», sanoi herttua nauraen, »minkä sille voi! Veljenne ostakoon uuden hatun ja uuden viitan. Te käherrätte rouva de l'Aagen jonakin toisena päivänä. Ja kun palvelijanne huomaa, ettette saavukaan, riisuu hän hevosen ja vie sen talliin. Mutta meidän hevosemme on valjastettu, lähtekäämme siis.»

Ja välittämättä enempää Léonardin vastaväitteistä ja valitteluista herttua pakotti epätoivoisen kähertäjän nousemaan ajoneuvoihin ja ohjasi hevosensa hyvää menoa Petite-Villetten tulliportille päin.

Herttua ei ollut vielä sivuuttanut viimeisiä asumuksia Petite-Villetten tällä puolen, kun viisimiehinen seurue, joka oli lähtenyt jakobinikerhosta, ilmestyi Saint-Honoré-kadulle ja suuntasi kulkunsa Palais-Royalin taholle. Miehet huomauttelivat toisilleen illan tavattomasta hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta.

Nämä viisi miestä olivat: Camille Desmoulins, joka myöhemmin kertoi tämän tapauksen, Danton, Fréron, Chénier ja Legendre.

Echelle-kadun korkeimmalle kohdalle päästyään he silmäilivät Tuileries-palatsia ja Camille Desmoulins sanoi:

»Totisesti, eikö teistäkin tunnu, että Pariisi on tänä iltana tavallista rauhallisempi, että Pariisi on kuin hylätty kaupunki? Koko matkallamme olemme tavanneet vain yhden vartioston.»

»Se johtuu siitä», vastasi Fréron, »että on ryhdytty toimenpiteisiin, jotta tie olisi kuninkaalle selvä».

»Mitä sinä sanot? Tie olisi kuninkaalle selvä?» kysyi Danton.

»Niinpä tietenkin, sillä tänä yönä hän lähtee», selitti Fréron.

»Älä hulluttele!» tokaisi Legendre.

»Kukaties se on hulluttelua», myönsi Fréron, »mutta minulle on asiasta ilmoitettu kirjeellä».

»Oletko saanut kirjeen, jossa puhutaan kuninkaan paosta?» sanoi Camille Desmoulins. »Allekirjoitetun kirjeen?»

»En, olen saanut nimettömän kirjeen. Se on muuten mukanani. Tässä se on, lukekaa.»

Kaikki viisi isänmaanystävää pysähtyivät Saint-Nicaise-kadun kulmauksessa seisovien vuokravaunujen kohdalle ja lukivat vaunulyhdyn valossa seuraavat rivit:

»Kansalaiselle Fréronille ilmoitetaan, että tänä yönä herra Capet, itävallatar ja hänen molemmat pentunsa lähtevät Pariisista ja matkustavat markiisi de Bouillén, Nancyn ihmisteurastajan luo, joka odottaa heitä rajalla.»

»Mutta jopa onkin mainio nimitys tuo _herra Capet_!» huomautti Camille Desmoulins. »Tästedes minä sanonkin Ludvig kuudettatoista herra Capetiksi.»

»Sitä vastaan ei ole muuta muistutettavaa kuin että Ludvig kuudestoista ei ole Capetien sukua vaan bourboni», sanoi Chénier.

»Loruja, kuka sen tietää?» vastasi Camille Desmoulins. »Pari kolme sinun kaltaistasi kirjanoppinutta. Eikö sinunkin mielestäsi, Legendre, Capet ole hyvä nimi?»

»Niin, mikäli kirje tietää totta ja mikäli kuninkaallinen joukko tänä yönä yrittää pakosalle», huomautti Danton.

»Koska olemme Tuileries-palatsin kohdalla, menkäämme katsomaan», sanoi Camille.

Ja nämä viisi miestä kiersivät huvikseen koko Tuileries-palatsin. Palatessaan Saint-Nicaise-kadulle he näkivät Lafayetten esikuntineen menevän Tuileries-palatsiin.

»Ahaa», huudahti Danton. »Vaaleakihara menee panemaan kuninkaallisen perheen makuulle. Meidän palvelusvuoromme on päättynyt, hänen alkaa. Hyvää yötä, herrat! Kuka tulee kanssani Paon-kadulle päin?»

»Minä tulen», vastasi Legendre.

Miesjoukko hajaantui kahteen ryhmään. Danton ja Legendre menivät Carrousel-aukion poikki, Chénier, Fréron ja Camille Desmoulins katosivat Rohan-kadun ja Saint-Honoré-kadun kulman taa.

XXI

Lähtö

Yhdentoista tienoissa illalla, samaan aikaan kuin rouvat de Tourzel ja Brennier herättivät kuninkaallisen prinsessan ja kruununprinssin, jotka he olivat vastikään riisuneet ja panneet makuulle, ja alkoivat pukea heitä matka-asuun kruununprinssin suureksi mielipahaksi, sillä hän halusi panna yllensä pojan puvun ja kieltäytyi itsepäisesti pukeutumasta tytön vaatteihin, samaan aikaan kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth ottivat vastaan Lafayetten ja hänen ajutanttinsa, herra Qouvionin ja Romeufin.

Tämä vierailu oli omiaan herättämään mitä suurinta huolestumista, varsinkin kun oli syytä epäillä rouva de Rochereulin levitelleen huhuja heidän pakoyrityksestään.

Kuningatar ja madame Elisabeth olivat olleet iltapäivällä kävelyllä Boulognen metsässä ja palanneet kello kahdeksaksi.

Lafayette kysyi kuningattarelta, oliko kävely ollut miellyttävä, ja lisäsi, että oli mieletöntä lähteä niin myöhään ulos, koska iltasumu voisi vahingoittaa hänen terveyttään.

»Kesäkuun iltasumut!» naurahti kuningatar. »Enpä tosiaankaan tiedä, missä niitä näen, ellen ole niitä varta vasten tekaissut pakomme salaamiseksi, sanoin pakomme salaamiseksi, sillä oletan huhun yhä kertovan, että me lähdemme.»

»Madame», virkkoi Lafayette, »asianlaita on tosiaankin niin, että nykyisin puhutaan tavallista enemmän tästä lähdöstä; olenpa saanut ilmoituksenkin, että lähtö tapahtuisi tänä iltana.»

»Ah», sanoi kuningatar, »lyön vetoa, että herra de Gouvion on antanut teille sen kauniin uutisen!»

»Miksi juuri minä, madame?» kysyi nuori upseeri punastuen.

»Koska teillä tietääkseni on palatsissa tuttavia. Olen varma, että herra Romeuf, jolla ei ole tuttavuuksia, menee vastuuseen meistä.»

»Eikä se ole suuri ansio, madame», vastasi ajutantti, »koska kuningas on antanut kansalliskokoukselle sanansa, ettei hän lähde Pariisista».

Nyt oli kuningattaren vuoro punastua.

Puhuttiin muista asioista.

Kello puoli kaksitoista Lafayette ja hänen ajutanttinsa sanoivat hyvästi kuninkaalle ja kuningattarelle.

Mutta herra de Gouvion, joka ei suinkaan ollut rauhoittunut, palasi palatsissa olevaan huoneeseensa ja näki ystävänsä sijoittuneen sinne vartijoiksi. Hän ei vapauttanut heitä toimestaan, vaan kehoitti heitä entistä suurempaan valppauteen.

Kenraali Lafayette puolestaan meni kaupungintaloon rauhoittamaan Baillyta, mikäli tämä oli levoton kuninkaan aikomuksien takia.

Lafayetten lähdettyä kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth kutsuivat palvelijansa, käskivät näiden suorittaa tavalliset ilta-askarensa, minkä jälkeen he lähettivät kaikki vieraat tavalliseen aikaan pois.

Kuningatar ja madame Elisabeth auttoivat toisiaan pukeutumaan. Heidän pukunsa oli kaikkein yksinkertaisinta lajia; leveäreunaiset hatut varjostivat heidän kasvonsa kokonaan.

Kun he olivat pukeutuneet, astui kuningas sisälle. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu ja päässä tuollainen pieni, kierrekiharainen irtotukka, jota siihen aikaan sanottiin Rousseau-peruukiksi. Jalassa hänellä oli lyhyet housut, harmaat sukat ja solkikengät.

Viikon ajan oli kamaripalvelija Hue pukeutunut tarkalleen samanlaiseen asuun, lähtenyt puoli vuotta sitten maasta muuttaneen herra de Villequierin ovesta, mennyt yli Carrousel-aukion ja sitten Saint-Nicaise-kadulle. Tähän varokeinoon oli turvauduttu, jotta yleisö olisi tottunut näkemään näin puetun miehen poistuvan joka ilta tästä portista ja jottei erikoisesti huomattaisi kuningasta, kun hän vuorostaan lähtisi.

Kuningattaren vierashuoneessa toiminnan hetkeä odotelleet kolme lähettiä kutsuttiin paikalle ja lähetettiin ulos kuninkaallisen prinsessan huoneen kautta, missä prinsessa ja kruununprinssi odottelivat.

Tämä huone oli jo kesäkuun 11 päivänä varattu pakohanketta silmällä pitäen herra de Villequierin huoneistosta.

Kesäkuun 13 päivänä kuningas oli teettänyt avaimet tähän huoneistoon.

Herra de Villequierin asunnon kautta ei ollut vaikea poistua palatsista. Huoneisto tiedettiin asumattomaksi. Kuninkaan ei tiedetty teettäneen avaimia ja tavallisissa oloissa ei huoneistoa vartioitu ollenkaan.

Ja sitäpaitsi pihojen vartijat olivat kello yhdentoista jälkeen illalla tottuneet näkemään palatsista lähtevän paljon väkeä.

Ne olivat palvelijoita, jotka eivät asuneet palatsissa ja menivät kotiinsa.

Siinä huoneistossa järjestettiin matka.

Isidor de Charny, joka oli veljensä kanssa tutkinut matkareitin ja tunsi siis kaikki vaikeat ja vaaralliset kohdat, ratsastaisi edellä tiedustelijana ja tilaisi postihevoset, jottei hevosten vaihdossa tapahtuisi hetkenkään viivytystä.

Herrat de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä maksaakseen postimiehille kolmekymmentä souta kultakin puolen penikulman matkalta. Tavallisesti oli tämä maksuerä viisikolmatta, mutta ajoneuvojen painavuuden takia lisättiin siihen viisi souta.

Jos postimiehet ajaisivat hyvin, saisivat he runsaat juomarahat, mutteivät sentään neljääkymmentä souta enempää, sillä vain kuninkaan tapana oli maksaa écu.

Kreivi de Charny ajaisi vaunuissa torjuakseen kaikki uhkaavat onnettomuustapaukset. Hän ja mainitut kolme lähettiä olisivat hyvin aseistettuja. Kunkin varalle olisi vaunuissa pari pistoolit.

Maksamalla kolmekymmentä souta puolen penikulman matkasta ja ajamalla kohtalaisen nopeasti oli laskettu päästävän Châlonsiin kolmessa tunnissa.

Kaikki nämä matkaohjeet oli järjestetty kreivi de Charnyn ja herttua de Choiseulin kesken.

Ne toistettiin moneen kertaan kolmelle nuorelle miehelle, jotta jokainen olisi selvillä tehtävistään.

Varakreivi de Charny ratsastaisi edellä ja tilaisi hevoset.

Herra de Malden ja de Valory istuisivat ajurinpenkillä ja maksaisivat hevoset.

Kreivi de Charny istuisi vaunuissa ovi-ikkunan ääressä, ja mikäli olisi tarvis puhua, niin hän puhuisi.

Jokainen lupasi noudattaa tätä ohjelmaa. Kynttilät sammutettiin ja varpailla liikkuen siirryttiin herra de Villequierin huoneistoon.

Kello löi kaksitoista kun kuninkaallisen prinsessan huoneesta astuttiin tähän huoneistoon. Kreivi de Charny lienee ollut jo tunti sitten paikallaan.

Kuningas haparoi ovelle.

Hän aikoi työntää reikään avaimen, kun kuningatar ehkäisi hänet.

»Hiljaa!» varoitti hän.

Kaikki kuuntelivat.

Käytävästä kuului askelten töminää ja sopotusta.

Jotakin erikoista oli tapahtumassa.

Rouva de Tourzel, joka asui palatsissa ja voisi huomiota herättämättä liikkua käytävässä millä hetkellä tahansa, lähti kiertoteitse huoneiston toiselle puolelle ottamaan selkoa, mikä tuon tömistelyn ja kuiskailun aiheutti.

Muut jäivät liikkumattomina paikoilleen ja uskalsivat tuskin hengittääkään. Mitä hiiskumattomampi oli hiljaisuus tällä puolella, sitä selvemmin huomasi, että käytävässä oli paljon ihmisiä.

Rouva de Tourzel palasi: hän oli tuntenut herra de Gouvionin ja nähnyt monta univormua.

Herra de Villequierin asunnosta oli siis mahdotonta päästä poistumaan huomaamattomasti, ellei siitä ollut muuta käytävää kuin se, joka ensiksi oli valittu.

Mutta nyt oltiin pimeässä.

Yölamppu paloi kuninkaallisen prinsessan huoneessa. Madame Elisabeth meni sytyttämään sen avulla kynttilän, joka äsken sammutettiin.

Tämän kynttilän valossa pakolaisjoukko alkoi hakea toista ovea.

Etsintä näytti pitkät ajat turhalta ja siihen kului enemmän kuin neljännestunti. Vihdoin löydettiin pikku portaat, joista pääsi välikerroksen tyhjään huoneeseen. Tämä huone oli herra de Villequierin lakeijan ja siitä pääsi toiseen käytävään ja palvelijain portaille.

Ovi oli ulkopuolelta lukittu ja avain oli reiässä.

Kuningas koetti lukkoon jokaista avainkimppunsa avainta, mutta mikään ei sopinut.

Varakreivi de Charny yritti puukkonsa kärjellä työntää avaimen lehteä, mutta turhaan.

Siinä oli nyt ovi, ja kuitenkin he olivat vankeina!

Kuningas otti madame Elisabethilta kynttilän, jätti seuralaisensa pilkkopimeään, meni makuuhuoneeseensa ja sieltä salaportaita pitkin työpajaansa. Täältä hän otti avainkimpun, jossa oli mitä erilaisimpia, oudonnäköisiä tiirikoita ja koukkuja, ja lähti paluumatkalle.

Ennenkuin ehti seuralaistensa luo, jotka ahdistunein mielin odottelivat hänen paluutaan, hän oli jo tehnyt valintansa.

Kuninkaan valikoima tiirikka sopi avaimenreikään, narahti kiertyessään, lipsahti kaksi kertaa, mutta kolmannella kerralla se tarttui kiinni, niin että parin kolmen sekunnin perästä avain alkoi kääntyä.

Ovi aukeni. Kaikilta pääsi helpotuksen henkäys.

Ludvig XVI kääntyi voitonriemuisin ilmein kuningattareen päin.

»No, mitä arvelette, madame?» sanoi hän.

»Niin, hyvä herra», vastasi kuningatar nauraen, »se on totta enkä minä väitäkään olevan hullumpaa, että harrastaa lukkosepän ammattia, haluan vain sanoa, että on hyvä esiintyä toisinaan kuninkaana».

Nyt oli järjestettävä lähtö.

Ensimmäisenä poistuisi madame Elisabeth taluttaen kuninkaallista prinsessaa.

Parikymmentä askelta hänen perässään tulisi rouva de Tourzel taluttaen kruununprinssiä.

Näiden kahden välissä astelisi herra de Malden valmiina auttamaan molempia ryhmiä tarpeen vaatiessa.

Nämä kuninkaallisen joukkueen ensimmäiset sirut, nämä poloiset lapset, jotka huolestuneina silmäilivät levottomia vanhempiaan, laskeutuivat vapisten ja varpaillaan portaat alas Ja joutuivat pian valopiiriin, jonka palatsinpihaa valaiseva lyhty loi ympärilleen, ja sivuuttivat sitten vartijan, joka ei ollut heitä huomaavinansakaan.

»Hyvä», huomautti madame Elisabeth, »yksi paha kohta on jo sivuutettu».

Carrousel-aukiolle avautuvan ristikkoportin kohdalle saavuttaessa nähtiin vartija, joka sulki pakolaisilta tien.

Nähdessään heidän tulevan mies pysähtyi.

»Täti», kuiskasi prinsessa ja puristi madame Elisabethin kättä, »me olemme hukassa, sillä tuo mies tuntee meidät».

»Samantekevää, lapsi kulta», vastasi madame Elisabeth, »olemme hukassa, vaikka pyörtäisimme takaisin».

Ja he jatkoivat matkaansa.

Kun he ehtivät noin neljän askelen päähän vartijasta, käänsi tämä heille selkänsä ja antoi heidän mennä ohi.

Oliko tuo mies tosiaankin tuntenut heidät? Tiesikö hän, ketkä kuuluisat pakolaiset hän oli päästänyt menemään? Prinsessat olivat varmoja, että niin oli laita, ja lähettivät paetessaan tuhansia siunauksia tuntemattomalle pelastajalleen.

Ristikkoportin toisella puolella he tapasivat huolestuneena odottelevan kreivi de Charnyn.

Kreivi oli kietoutunut avaraan, siniseen ajurinviittaan ja pannut päähänsä vahakankaisen, leveälierisen hatun.

»Jumalan kiitos, että lopultakin tulette!» sanoi hän. »Entä kuningas? Entä kuningatar?»

»He tulevat perässä», vastasi madame Elisabeth.

»Lähdetään siis», kehoitti Charny.

Ja hän opasti pakolaiset nopeasti Saint-Nicaise-kadulle, missä vuokravaunut odottelivat heitä.

Vuokravaunujen rinnalle oli sillä välin tullut toinen ajuri ikäänkuin vakoilemaan.

»Hei, toveri», sanoi ajuri nähdessään kreivi de Charnyn saattueen, »näyt saaneen täyden kuorman?»

»Kuten näet, toveri», vastasi Charny.

Sitten hän kuiskasi kaartilaiselle:

»Hyvä herra, ottakaa te tuo ajuri ja ajakaa suoraan Saint-Martinin portille. Teidän ei ole vaikea tuntea vaunuja, jotka odottavat meitä siellä.»

Herra de Malden ymmärsi ja hypähti ajurin rattaille.

»Ja nyt saat sinäkin kuorman. Oopperan edustalle ja pian!» Ooppera oli silloin lähellä Saint-Martinin porttia.