Part 15

Ajuri luuli olevansa tekemisissä palvelijan kanssa, joka oli menossa noutamaan isäntäänsä teatterista, ja lähti matkaan tekemättä muuta huomautusta kuin seuraavan, ylimääräistä palkkiota koskevan:

»Herraseni, tiedättekö, että nyt on sydänyö?»

»Tiedän kyllä, anna mennä vain ja ole rauhassa.»

Kun siihen aikaan lakeijat olivat joskus auliskätisempiä kuin heidän isäntänsä, pani ajuri muitta mutkitta hevosensa juoksemaan hyvää hölkkää.

Tuskin hän oli kadonnut Rohan-kadun kulmaukseen, kun samasta ristikkoportista, josta kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, rouva de Tourzel ja kruununprinssi olivat tulleet, tuli verkkaisin askelin muuan mies, joka muistutti pitkän ja väsyttävän päivätyön jälkeen konttoristaan poistuvaa liikeapulaista. Hänen yllänsä oli harmaa nuttu, lakinlippa oli painettu syvään silmille ja kädet työnnetty taskuihin.

Tulija oli kuningas.

Häntä seurasi herra de Valory.

Matkalla irtaantui kuninkaan kengästä solki, mutta hän jatkoi matkaansa viitsimättä kumartua ottamaan sitä ylös. Herra de Valory sieppasi sen maasta.

Charny astui pari askelta häntä vastaan. Hän oli tuntenut kuninkaan, tai oikeammin, tuntenut hänen saattajansa de Valoryn.

Hän oli niitä, jotka kuninkaassa näkevät alati kuninkaan.

Hän huoahti tuskasta, miltei häpeästä.

»Tulkaa, sire, tulkaa!» kuiskasi hän.

Herra de Valorylle hän sanoi hiljaa:

»Entä kuningatar?»

»Kuningatar tulee perässä veljenne kanssa.»

»Hyvä on. Valitkaa lyhyin tie ja menkää Saint-Martinin portille odottamaan tuloamme. Minä valitsen pitemmän tien. Tapaamme toisemme vaunujen luona.»

Herra de Valory lähti pitkin Saint-Nicaise-katua, poikkesi Saint-Honoré-kadulle, sitten Richelieun kadulle, sen jälkeen Victoires-aukiolle ja sitten Bourbon-Villeneuve-kadulle.

Odotettiin kuningatarta.

Puoli tuntia kului.

Emme yritä kuvaillakaan pakolaisten levottomuutta. Charny, jonka vastuulla koko pakohanke oli, oli kuin mieletön.

Hän aikoi mennä palatsiin kyselemään, tiedustelemaan, mutta kuningas kielsi.

Pikku kruununprinssi itki ja huusi äitiä.

Prinsessa, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel koettivat turhaan häntä tyynnyttää.

Pelko vain yltyi, kun äkkiä nähtiin kenraali Lafayetten vaunujen soihtujen saattamina ajavan Carrousel-aukiolle.

Seuraavaa oli tapahtunut.

Pihaportilla oli varakreivi de Charny tarjonnut käsivartensa kuningattarelle ja aikonut kääntyä vasemmalle.

Mutta kuningatar pysähdytti hänet.

»Minne menette?» kysyi hän.

»Saint-Nicaise-kadun kulmaan, missä veljeni odottaa meitä», vastasi Isidor.

»Onko Saint-Nicaise-katu Seinen rannalla?» kysyi kuningatar.

»Ei ole, madame.»

»No niin, veljenne odottaa meitä rantaportin luona.»

Isidor aikoi inttää vastaan, mutta kuningatar näytti niin varmalta asiastaan, että varakreivi alkoi epäillä itseään.

»Hyvä Jumala, madame», sanoi hän, »pitäkäämme varamme, vähäinenkin erehdys on turmioksi».

»Seinen rannalla», toisti kuningatar, »kuulin hänen sanovan: 'Seinen rannalla.'»

»Menkäämme siis rannalle, madame, mutta ellemme siellä näe ajoneuvoja, me palaamme heti Saint-Nicaise-kadulle, eikö niin?»

»Niin, mutta lähtekäämme nyt.»

Ja kuningatar vei saattajansa kolmen pihan kautta, jotka siihen aikaan eroitti toisistaan paksu muuri ja joihin pääsi vain ahtaasta solasta. Tämä sola oli suljettu rautakahleella ja siihen oli sijoitettu vartija.

Kuningatar ja Isidor kulkivat kaikista näistä kolmesta solasta ja hypähtivät näiden kolmen rautaketjun yli.

Vartijat eivät edes yrittäneet ehkäistä heidän matkaansa.

Saattoiko todella kuvitellakaan, että tämä nuori nainen, joka oli puettu kuin jonkun varakkaan perheen palvelija, kulki käsikynkässä erään kauniin, Condén prinssin palvelijan asuun pukeutuneen nuorukaisen kanssa, että tämä nainen, joka hypähti ketterästi painavien kahleitten yli, oli Ranskan kuningatar?

Saavuttiin Seinen rannalle.

Laiturikatu oli autio.

»Se olikin näemmä toisella rannalla», sanoi kuningatar.

Isidor aikoi pyörtää takaisin.

Mutta kuningatar oli kuin poissa suunniltaan ja sanoi:

»Ei, ei, tätä kautta!»

Ja hän vei Isidorin Pont Royalille päin.

Kun he olivat päässeet sillan yli, huomasivat he vasemman rannan yhtä autioksi kuin oikeankin.

»Tarkastelkaamme vielä tätä katua», sanoi kuningatar.

Ja hän pakotti Isidorin mukanaan Bac-kadulle.

Mutta satakunta askelta kuljettuaan hänen täytyi myöntää erehtyneensä ja hän pysähtyi huohottaen.

»No, madame», virkkoi Isidor, »vieläkö nytkin väitätte vastaan?»

»En», myönsi kuningatar, »nyt saatte opastaa minut minne haluatte».

»Madame, taivaan tähden, rohkeutta!» sanoi Isidor.

»Ah», vastasi kuningatar, »ei minulta puutu rohkeutta, vaan voimia!»

Hän taivutti ruumistaan taaksepäin ja valitteli:

»Minä olen tukehtumaisillani. Hyvä jumala, hyvä jumala!»

Isidor tiesi, että pieni lepohetki oli kuningattarelle tällä haavaa yhtä välttämätön kuin ajokoirien ahdistamalle naarashirvelle.

Hän pysähtyi.

»Levähtäkää, madame», sanoi hän. »Meillä on aikaa. Minä vastaan teistä veljelleni. Hän odottaa teitä aamuun saakka, jos on pakko.»

»Luuletteko hänen rakastavan minua?» huudahti Marie-Antoinette yhtä varomattomasti kuin kiihkeästi ja painoi nuoren miehen käden rintaansa vasten.

»Minä uskon, että hänen elämänsä kuten minunkin elämäni on teidän, madame, ja että se tunne, joka minussa on alttiutta ja kunnioitusta, on hänessä jumalointia.»

»Kiitos, sananne vaikuttavat virkistävästi. Nyt on kevyempi hengittää! Lähtekäämme.»

Ja yhtä kuumeisesti kuin äskenkin hän lähti liikkeelle. He palasivat samaa tietä, jota olivat tulleetkin.

Mutta sensijaan että olisi palannut Tuileries-palatsiin Isidor kääntyikin Carrousel-aukiolle päin.

He kulkivat tämän valtavan torin poikki, joka tavallisesti on sydänyöhön saakka täynnä elämää, sillä sen varrella on paljon kauppakojuja ja ajuriasemia.

Nyt se oli miltei tyhjä ja pimeä.

Mutta kauempaa kuului rattaitten kolinaa ja kavionkopsetta.

He olivat saapuneet Echelle-kadun kulmaan. Oli ilmeistä, että hevoset, joiden kavionkapse, ja ajoneuvot, joiden pyörien kolina kuului etäältä, olivat tulossa tätä porttiholvia kohden.

Nyt jo näkyi valonhohde: varmaankin vaunuja saattelevista tuohuksista.

Isidor yritti väistyä taaksepäin, mutta kuningatar vei häntä eteenpäin.

Isidor syöksyi porttiholviin kuningattaren suojaksi juuri silloin kun tuohuksia pitelevien saattajien hevoset ilmestyivät käytävän toiseen päähän.

Hän työnsi seuralaisensa pimeään syvennykseen ja asettui hänen eteensä.

Mutta pimeimmätkin syvennykset valaisi kirkkaiksi tuohusten loimu.

Saattajien keskellä näkyi kenraali Lafayette, joka upeaan kansalliskaartin päällikön asetakkiin puettuna lojui ajoneuvoissaan.

Juuri kun vaunut olivat ajaneet ohi, tunsi Isidor, että lujaa tahtoa ja todellista voimaakin ilmaiseva käsi työnsi hänet syrjään.

Tämä käsi oli kuningattaren vasen käsi.

Oikeassa kädessä hänellä oli pieni, kultapontinen ruokokeppi, jommoisia sen ajan naisilla oli tapana pitää mukanaan.

Hän sivalsi kepillä vaunujen takapyöriin ja sanoi:

»Mene, vanginvartija, minä olen paennut vankilastasi!»

»Mitä te teette, madame», sanoi Isidor, »ja miksi antaudutte tuollaiseen vaaraan?»

»Olen kostanut», vastasi kuningatar; »jotakin kannattaa sen takia uskaltaa».

Ja viimeisen soihdunkantajan hevosen takaa hän syöksyi esille säteilevänä kuin jumalatar, iloisena kuin lapsi.

XXII

Hovisääntö velvoittaa

Kuningatar ei ollut ehtinyt astua porttikäytävästä kymmentäkään askelta, kun muuan mies, yllä sininen ajurin viitta ja päässä leveäreunainen, vahakankainen hattu, tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa ja vei hänet vuokravaunujen luo, jotka odottelivat Saint-Nicaise-kadun kulmassa.

Tämä mies oli kreivi de Charny.

Nämä vuokravaunut olivat samat vaunut, missä kuninkaallinen perhe oli odotellut kuningatarta yli puoli tuntia.

Kuningattaren odotettiin tulevan kauhistuneena, masentuneena, peloissaan, mutta hän tulikin säteilevänä ja iloisena. Uhkaavat vaarat, kestetyt rasitukset, sattuneen erehdyksen, tuhlatun ajan, kaiken sen hän oli unohtanut saatuaan sivaltaa kepillä Lafayetten vaunuja, sillä hänestä oli tuntunut, että se isku oli sattunut kenraaliin itseensä.

Kymmenen askelen päässä vuokravaunuista muuan palvelija piteli hevosta suitsista.

Charny osoitti veljelleen ratsua. Isidor hyppäsi satulaan ja ratsasti paikalta täyttä neliä.

Hänen oli ehdittävä ennen toisia Bondyyn tilatakseen hevoset valmiiksi.

Nähdessään hänen lähtevän huusi kuningatar hänen jälkeensä pari kiitossanaa, joita ratsastaja ei kuullut.

»Vaunuihin nyt, madame», sanoi Charny äänessä sitä lujuutta ja kunnioitusta, joka on ominaista todella voimakkaille miehille ratkaisevina ajankohtina, »meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana».

Kuningatar astui vaunuihin, joissa jo istuivat kuningas, madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa, kruununprinssi ja rouva de Tourzel, siis viisi henkeä Hän istahti vaunujen perälle ja otti kruununprinssin polvilleen. Kuningas istuutui hänen viereensä. Madame Elisabeth, kuninkaallinen prinsessa ja rouva de Tourzel istuutuivat heitä vastapäätä.

Charny sulki oven, kapusi ajurinistuimelle ja johtaakseen harhaan vakoilijat, jos niitä oli lähettyvillä, hän ohjasi hevoset ensin Saint-Honoré-kadulle, sitten Madeleinen bulevardille ja ajoi sitä tietä Saint-Martinin portille saakka.

Siellä odottelivat matkavaunut pienellä sivutiellä, joka vei n.s. kaatopaikalle.

Tie oli autio.

Kreivi de Charny hypähti maahan ja aukaisi vuokravaunujen oven.

Isojen matkavaunujen ovi oli jo ennestään auki. Herrat de Malden ja de Valory seisoivat astinlaudan kummallakin puolella.

Seuraavassa tuokiossa olivat vuokravaunujen kuusi matkustajaa maantiellä.

Kreivi de Charny työnsi vuokravaunut tien laitaan ja kumosi ne ojaan.

Sitten hän palasi isojen matkavaunujen luo.

Ensimmäisenä nousi niihin kuningas, sitten kuningatar, madame Elisabeth, madame Elisabethin jälkeen molemmat lapset ja lasten jälkeen rouva de Tourzel.

Herra de Malden kapusi takaistuimelle ja de Valory istuutui de Charnyn viereen etuistuimelle.

Vaunujen eteen oli valjastettu neljä hevosta. Kieltä maiskauttamalla ne pantiin hyvään juoksuun. Ajaja ohjasi niitä höllin suitsin.

Saint Laurentin tornikello löi tällöin neljänneksen yli yhden.

Tuntia myöhemmin oltiin Bondyssa.

Valmiiksi valjastetut hevoset odottelivat tallin edessä.

Isidor seisoi hevosten vieressä.

Tien toisella laidalla seisoivat pienet vuokravaunut, joiden eteen oli valjastettu postihevoset.

Näissä ajoneuvoissa istui kaksi kamarineitoa, jotka kuuluivat kruununprinssin ja kuninkaallisen prinsessan palveluskuntaan.

He olivat luulleet voivansa vuokrata Bondyssa ajoneuvot, mutta kun se ei ollut käynyt päinsä, olivat he sopineet näiden ajoneuvojen omistajan kanssa ja ostaneet ne tuhannella frangilla.

Omistaja oli kauppaan hyvin tyytyväinen ja haluten katsella, mitä olivat naisiaan nämä neitokaiset, jotka typeryyttään olivat antaneet hänelle tuhannen frangia mokomista roskarattaista, hän oli jäänyt postitalon edustalle maistelemaan viiniä.

Hän näki kuninkaan vaunujen ajavan pihaan. Charny, joka istui ohjaamassa, hyppäsi maahan ja lähestyi vaunujen ovea.

Ajuriviitan alla hänen yllänsä oli upseerinpuku, ja laatikossa, istuimen alla, oli hänen sotilaslakkinsa.

Kuningas, kuningatar ja de Charny olivat sopineet, että Bondyssa Charny astuisi vaunuihin rouva de Tourzelin tilalle, joka palaisi yksinään Pariisiin.

Mutta tästä vaihdoksesta keskusteltaessa oli unohdettu kysyä rouva de Tourzelin mielipidettä.

Kuningas esitti hänelle asian.

Vaikka rouva de Tourzel tunsikin syvää kiintymystä kuninkaallista perhettä kohtaan, oli hän hovisääntöä koskevissa kysymyksissä yhtä jyrkkä kuin iäkäs madame de Noailles.

»Sire», vastasi hän, »minun tehtäväni on vaalia Ranskan lapsia enkä saa jättää heitä hetkeksikään. Vain teidän majesteettinne nimenomaisesta määräyksestä, määräyksestä, jolla ei ole ainoatakaan edeltäjää, olen valmis heistä luopumaan, en muutoin.»

Kuningatar värisi kärsimättömyydestä. Hänellä oli kaksikin syytä saada Charny vaunuihin: kuningattarena hänelle olisi siitä tukea ja turvaa, naisena iloa.

»Hyvä rouva de Tourzel», sanoi hän, »olemme teille hyvin kiitollisia uhrautuvaisuudestanne. Mutta te olette sairas, te tulitte mukaan liioitellun alttiutenne pakottamana. Jääkää Bondyyn, ja minne tahansa me asetummekin, voitte myöhemmin tulla luoksemme.»

»Madame», vastasi rouva de Tourzel, »kuningas määrätköön, minä olen valmis poistumaan vaunuista ja jäämään, vaikkapa maantielle, mutta vain kuninkaan käsky voi saada minut unohtamaan velvollisuuteni, vieläpä luopumaan oikeuksistani.»

»Sire, sire!» yllytti kuningatar.

Mutta Ludvig XVI ei uskaltanut ratkaista tätä arkaluontoista kysymystä. Hän koetti selviytyä siitä kiertoteitse, löytää jotakin välimuotoa.

»Herra de Charny», sanoi hän, »ettekö voisi edelleenkin istua ajurin vieressä?»

»Minä voin kaikkea mitä kuningas tahtoo», vastasi kreivi, »mutta minun täytyy silloin esiintyä joko upseerinpuvussa — ja siinä asussa minut on nähty tällä tiellä neljä kuukautta ja minut tunnetaan — tai tässä ajurinviitassa, vahakankainen ajurinhattu päässä — ja se asu on kenties liian vaatimaton näin komeille vaunuille».

»Astukaa vaunuihin, herra de Charny», kehoitti kuningatar. »Minä otan kruununprinssin polvilleni, madame Elisabeth ottaa polvilleen Marie-Thérèsen, ja kaikki sujuu mainiosti. Hieman ahdasta tosin tulee, mutta siinä onkin kaikki.»

Charny odotti kuninkaan ratkaisevaa sanaa.

»Mahdotonta, rakkaani», virkkoi kuningas. »Ajattele, että meidän on kuljettava yli viisikymmentä penikulmaa.»

Rouva de Tourzel oli jo noussut, hän oli valmis noudattamaan kuninkaan määräystä, jos kuningas käskisi hänen astua vaunuista. Mutta kuningas ei uskaltanut käskeä, niin voimakkaat ovat hoviväen keskuudessa kaikkein mitättömimmätkin ennakkoluulot.

»Herra de Charny», sanoi kuningas kreiville, »ettekö voisi asettua veljenne tilalle ja ratsastaa edellämme tilaamassa hevosia?»

»Sanoin jo äsken kuninkaalle, että olen valmis kaikkeen, mutta pyydän huomauttaa kuninkaalle, että hevoset tilaa tavallisesti lähetti eikä meriväen kapteeni. Sellainen omituisuus kummastuttaisi postitalonhoitajia ja voisi aiheuttaa vakavia selkkauksia.»

»Se on totta», myönsi kuningas.

»Voi, hyvä jumala, hyvä jumala!» voihkaisi kuningatar tuiki kärsimättömänä.

Sitten hän sanoi Charnylle:

»Järjestäkää asia niinkuin tahdotte, herra kreivi, mutta minä en suostu siihen, että te jätätte meidät.»

»Se on minunkin ajatukseni, madame», vastasi Charny, »ja minä tiedän vain yhden keinon, kuinka tästä pulmasta selviydymme».

»Mikä se on! Sanokaa pian!» kehoitti kuningatar.

»Sen sijaan että astuisin vaunuihin, nousisin ajurinistuimelle tai ratsastaisin edellä minä ratsastan vaunujen perässä tavallisena matkamiehenä. Lähtekää te vain, madame, ja ennenkuin olette ajaneet viittäkään penikulmaa, olen jo viidensadan askelen päässä vaunuistanne.»

»Mitä, aiotteko palata Pariisiin?»

»Aion, madame, mutta Châlonsiin saakka teidän majesteettinne voi matkustaa turvallisesti ja ennen Châlonsia minä olen jo tavoittanut teidät.»

»Mutta kuinka aiotte mennä Pariisiin?»

»Ratsulla, jolla veljeni on tullut tänne, madame. Se on kelpo juoksija ja se on saanut levähtää. Puolessa tunnissa ehdin Pariisiin.»

»Entä sitten?»

»Sitten, madame, minä pukeudun sopivaan asuun, otan postihevosen ja karautan jälkeenne, kunnes tavoitan teidät.»

»Eikö ole muuta neuvoa?» kysyi Marie-Antoinette epätoivoissaan.

»En minä ainakaan keksi muuta», sanoi kuningas.

»Älkäämme siis tuhlatko aikaa», sanoi Charny. »Hei, Jean ja François, paikoillenne! Eteenpäin, Melchior! Hevosillenne, postimiehet!»

Voitonriemuisena rouva de Tourzel istuutui entiselle paikalleen ja vaunut lähtivät liikkeelle täyttä neliä. Pienet ajoneuvot seurasivat niitä.

Tämän vakavan keskustelun aikana oli unohdettu antaa varakreivi de Charnylle, de Maldenille ja de Valorylle ne panostetut pistoolit, jotka olivat vaunujen laatikossa.

Mitä tapahtui sillaikaa Pariisissa, jonne kreivi de Charny suuntasi kulkunsa?

Muuan Buseby niminen parturi, joka asui Bourbon-kadun varrella, oli käynyt illalla Tuileries-palatsissa tapaamassa ystäväänsä, joka silloin oli vartiostossa. Tämä ystävä oli kuullut upseerien puhelevan paljon kuninkaallisen perheen paosta, jonka piti tapahtua juuri tänä yönä, mikäli nämä tiesivät vakuuttaa. Hän mainitsi asiasta parturille, joka ei enää saanut päästänsä ajatusta, että pakohanke oli todellinen ja että kuninkaallisten kauan puhuttu pako aiottiin toteuttaa tänä yönä.

Kotona hän kertoi vaimolleen, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, mutta tämä piti koko juttua hullutteluna. Vaimon epäusko oli tehonnut mieheen, joka lopulta oli riisuutunut ja mennyt levolle kehittelemättä epäluulojaan.

Mutta vuoteessa oli ensimmäinen epäluulo palannut ja nyt niin voimakkaana, ettei hänellä ollut ollut rohkeutta sitä vastustaa. Hän nousi, pukeutui kiireesti ja juoksi ystävänsä Hucherin luokse, joka oli erään pataljoonan leipuri ja sapööri.

Tälle hän kertoi, mitä oli kuullut Tuileries-palatsissa, ja esitti kuninkaallisten pakoa koskevat epäluulonsa niin elävästi, että leipuri omaksui ne ja ystäväänsä vilkkaampana hypähti heti vuoteelta ja ehtimättä panna yllensä muuta kuin alushousut syöksyi kadulle, kolkutteli oville ja herätti kolmisenkymmentä naapuria.

Kello oli tällöin neljänneksen yli kaksitoista. Vähäistä aikaisemmin kuningatar oli nähnyt Lafayetten Tuileries-palatsin porttikäytävässä.

Parturi Busebyn ja leipuri Hucherin herättämät kansalaiset päättivät, että mentäisiin kansalliskaartin univormuun pukeutuneina kenraali Lafayetten puheille ja että hänelle ilmoitettaisiin, mitä oli tekeillä.

Päätöksestä toimeen. Lafayette asui Saint-Honoré-kadun varrella, Noailles-talossa lähellä Feuillants-pengermää. Isänmaanystävät lähtivät liikkeelle ja saapuivat perille puoli yhden tienoissa.

Käytyään toteamassa kuninkaan valmistelevan makuullemenoa, ilmoitettuaan ystävälleen Baillylle, että kuningas oli mennyt nukkumaan, ja pistäydyttyään tervehtimässä herra Emmeryta, kansalliskokouksen jäsentä, oli kenraali palannut kotiinsa ja ryhtynyt riisuutumaan.

Tällöin kolkutettiin rakennuksen ulko-ovelle. Kenraali lähetti kamaripalvelijansa tiedustelemaan, mikä oli hätänä.

Kamaripalvelija palasi pian ja ilmoitti, että ulkona oli viisikolmatta tai kolmekymmentä kansalaista, jotka halusivat heti puhutella kenraalia erään tuiki tärkeän asian johdosta.

Siihen aikaan kenraali Lafayettella oli tapana päästää pyrkijät puheilleen, olipa hetki mikä tahansa.

Ja koska sitäpaitsi asia, jonka takia kolmisenkymmentä kansalaista viitsi vaivautua, saattoi — ja sen tulikin — olla hyvin tärkeää laatua, käski hän puheillepyrkijät opastettavaksi sisälle.

Kenraalin tarvitsi vain vetää yllensä jo riisumansa nuttu ja hän oli jälleen vastaanottokunnossa.

Herrat Buseby ja Hucher esittivät omassa ja toveriensa nimessä pelkonsa: herra Buseby tuki niitä tiedoilla, jotka oli saanut Tuileries-palatsista, toiset huhuilla, joita päivittäin kierteli kaikilla tahoilla.

Mutta kenraali vain nauroi tälle pelolle ja koska hän oli hyvä isäntä ja hirmun puhelias, kertoi hän miehille, mistä kaikki nämä huhut olivat peräisin, että niitä olivat levitelleet rouva de Rochereul ja herra de Gouvion, että hän varmentuakseen niiden perättömyydestä oli käynyt katselemassa kuninkaan makuullemenoa, kuten kansalaiset näkisivät hänen itsensäkin tekevän, jos viipyisivät vielä muutaman hetken, ja kun tämä jutustelu ei näyttänyt vakuuttavan kuulijoita, sanoi Lafayette heille, että hän vastasi päällänsä kuninkaasta ja kuninkaallisesta perheestä.

Tämän jälkeen oli mahdotonta enää epäillä. He tyytyvätkin siis vain kysymään kenraalilta tunnussanaa, jottei heidän paluutansa vaikeutettaisi. Lafayette ei evännyt heiltä tätä iloa ja ilmoitti heille tunnussanan.

Kun he nyt tiesivät tunnussanan, päättivät he yksintein käväistä maneesissakin kuullakseen, tiedettiinkö sillä taholla jotakin uutta, ja palatsin pihoilla nähdäkseen, oliko siellä päin tapahtunut jotakin erikoista.

He astelivat pitkin Saint-Honoré-katua ja aikoivat juuri poiketa Echelle-kadulle, kun muuan ratsumies ilmestyi äkkiä heidän joukkoonsa. Koska sellaisena yönä kaikki tuntui tavattomalta, nostivat he pyssynsä ja käskivät hänen pysähtyä.

Ratsastaja pysähtyi.

»Mitä tahdotte?» kysyi hän.

»Haluamme tietää, minne aiotte», vastasivat kansalliskaartilaiset.

»Aion Tuileries-palatsiin.»

»Mitä tekemistä teillä on siellä?»

»Puhua kuninkaalle asiasta, jonka hän on uskonut minun tehtäväkseni.»

»Tähän aikaan?»

»Juuri niin, tähän aikaan.»

Muuan sukkelimmista teki toisille merkin, että oltaisiin ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään.

»Mutta kuningas on makuulla tähän aikaan», sanoi hän.

»Niin onkin», myönsi ratsastaja, »mutta hänet herätetään».

»Jos teillä on asiaa kuninkaalle», jatkoi sama mies, »täytyy teidän tietää tunnussana».

»Se ei ole välttämätöntä», huomautti ratsastaja, »sillä voisinhan minä tulla rajalta sen sijaan että tulenkin parin penikulman päästä ja olisin voinut lähteä asialleni kuukausi sitten sen sijaan että lähdin kaksi tuntia sitten».

»Se on totta», sanoivat kansalliskaartilaiset.

»Oletteko siis nähnyt kuninkaan kaksi tuntia sitten?» sanoi äskeinen kyselijä.

»Olen.»

»Oletteko puhutellut häntä?»

»Olen.»

»Mitä hän teki kaksi tuntia sitten?»

»Hän odotteli kenraali Lafayetten lähtöä voidakseen valmistautua menemään levolle.»

»Te tiedätte siis tunnussanan?»

»Totta kai tiedän. Koska kenraali tiesi, että minun oli päästävä Tuileries-palatsiin kello yhden tai kahden tienoissa aamuyöstä, ilmoitti hän minulle tunnussanan, jotten myöhästyisi hetkeäkään.»

»Mikä on se tunnussana?»

»Pariisi ja Poitiers.»

»Hyvä on», sanoivat kansalliskaartilaiset. »Onnea matkalle, toveri, ja sanokaa kuninkaalle, että tapasitte meidät vartioimassa palatsin porttia, koska pelkäsimme hänen yrittävän pakoa.»

Ja he väistyivät ratsastajan tieltä.

»En unohda terveisiänne», vastasi tämä.

Hän kannusti ratsuaan ja katosi pian palatsin porttikäytävään.

»Jäämmekö odottamaan hänen paluutaan saadaksemme kuulla, onko hän tavannut kuninkaan?» kysyi muuan kansalliskaartilainen.

»Mutta jos hän asuu palatsissa, odotammeko siis aamuun saakka?»

»Se on totta», myönsi edellinen. »Ja koska kuningas on levolla, koska kenraali Lafayette on vuoteessa, menkäämme mekin nukkumaan ja eläköön kansa!»

Nämä kolmisenkymmentä isänmaanystävää toistivat kuorossa: »Eläköön kansa!» ja lähtivät levolle onnellisina ja ylpeinä, kun olivat kenraalin omasta suusta kuulleet, ettei tarvinnut pelätä kuninkaan lähtevän Pariisista.

XXIII

Alkutaival

Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa, kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.

Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.

Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningas Jeania.

Jean oli, kuten muistettaneen, herra de Maldenin matkanimi.

Herra de Malden lähestyi.

»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta voin paloittaa tämän vasikanpaistin».

Jean otti tupesta puukon ja ojensi sen kuninkaalle.

Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.

»Ettekö tekin haluaisi jotakin, herra de Malden?» kysyi kuningas hiljaa.

»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en tarvitse vielä mitään».

»Älkää kursailko ollenkaan, te ja toverinne», sanoi kuningas.

Sitten hän virkkoi kuningattarelle, joka yhä kurkisti ovi-ikkunasta:

»Mitä ajattelette, madame?»