Part 3

Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten, suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei, Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon, tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.

Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.

Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla. Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia lopullinen avioliitto!

Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko, vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.

Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.

Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.

Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen, tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi Ranskasta jälleen kuningasmielisen.

Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.

Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.

Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat he kuitenkin tulleet liian myöhään.

Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.

Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti, kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»

Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan vastahakoista ovea.

Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia, omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa, kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!

Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin keskukseensa.

Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä? Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset, joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet, elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.

Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon, he saivat takaisin nuoruutensa voimat.

Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille heidän lastensa tulevaisuuden.

Toivo kulki heidän edellään.

Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.

Tämä laulu oli kuuluisa _Eespäin vaan_, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93 käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.

Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se ei laulanut:

»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ylimykset lyhtytolppaan; hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, hirteen ylimykset maan!»

Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.

Se lauloi toisin sävelin ja toisin sanoin:

»Kaikki kansa tänään kertaa yhä: hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ohjeenansa Luojan sana pyhä. Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan. Lainlaatijan? apua vaatii maa: ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa, ylös se, joka itsensä alentaa!»

Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri miljoonaiselle katselijajoukolle.

Edelliseen tarkoitukseen valittiin Mars-kenttä.

Jälkimäiseen Passyn ja Chaillotin kukkulat.

Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen sivukorokkeet.

Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat kolme kuukautta.

Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos työskentelisivät.

Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se valmistuu!»

Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.

Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti päivän työn päättyneen ja yön alkavan.

Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta, Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista käsin.

Kukin toi työaseet mukanaan: kuokan, lapion tai käsirattaat.

Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.

Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja, kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä. Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosi _Eespäin vaan_, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.

Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä, voimakas, mutta synkännäköinen.

Hän ei laulanut, tuskin puhuikaan.

Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset, hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat, vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.

Nämä miehet olivat Billot ja Pitou.

Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.

V

Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä hänelle tapahtuu

Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta koputusta.

Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.

Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat portaat alas.

Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.

Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.

»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut, niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä sataa pyssynkuulia.»

»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»

Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.

»Tässä olen», sanoi hän tullessaan takaisin melkein heti kun oli kadonnut.

Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta. Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla, vaan poikettiin oikealle.

Hänet opastettiin nyt päinvastaiseen suuntaan Boursonnelsista.

He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.

Äkkiä muuan mies tuli esille puun takaa.

»Tekö siellä, tohtori?» kysyi hän.

Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de Charnyn äänen.

»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä minut, herra varakreivi?»

»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää satulasta ja seuratkaa minua.»

Tohtori hypähti maahan. Hän alkoi käsittää.

»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»

Isidor tarttui hänen käteensä.

»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»

Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!

»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.

Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon ratsain ei olisi voinut tunkeutua.

Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.

»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.

»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.

Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä rakennuttanut tämän jatkon.

Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.

Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.

Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni suoraan potilaan luokse.

Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.

Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa.

»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee vaimoni».

»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti. Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on, että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»

Ja hän ojensi kätensä tohtori Raynalille.

Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun tohtori Raynal puristi sitä.

Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki oli tullut.

Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.

»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi, tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta jos sinä haluat...»

Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.

»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi nähdä minun kärsivän.»

Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.

Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään, pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen, jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen paikalta, jonne hän alituiseen palasi.

Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi, heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle, jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.

»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin sinun... sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»

Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.

Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin. Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.

Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.

Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.

Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.

Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.

Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä juhlayleisöä.

Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!

Ensimmäiset, jotka hän juhlivien joukossa näki, olivat Billot ja Pitou.

VI

Heinäkuun 14 päivä 1790

Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13 päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.

Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin voittajat taistotanterella.

Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet, järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.

Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen bulevardille.

Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat, olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.

Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.

Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä epäitsekkyys.

Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat, jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins — ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.

Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian ilmaisuksi.

Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään kyläsuutarin poika.

Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.

Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni, Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi. Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa, kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen, ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen paikkaa liittojuhlassa.

Tälle _ihmisyyden puhemiehelle_ myönnettiin paikka.

Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta, vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.

Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle taanneet.

Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön kuningas!»

Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.

Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen, jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden todistuksiin.

Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin, mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.

Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli markiisi de Bouillén lähettyvillä.