Part 2

Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.

Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien ylös taivaaseen.

Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole toivoa.

Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.

»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen. Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se koskee teitä.»

Hän pysäytti vaunut hökkelin edustalle.

»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»

Sitten hän sanoi lapsen äidille:

»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa parantaa lapsenne.»

Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä, ja sopersi kiitossanoja.

Gilbert astui vaunuista.

Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti linnan ovikelloa.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies, joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.

Mirabeau tiedusteli ensiksikin, minkälaisessa kunnossa linna oli.

Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä muuten ensi näkemältä huomasikin.

Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen johdosta.

Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä tilaisuudessa oli laita.

Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto, vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.

Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat, runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat, joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja, kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.

Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan, joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja sanoi puutarhurille:

»Hyvä ystävä, onko tuo paviljonki vuokrattavana tai myytävänä?»

»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää, jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»

»Entä kuka on se asukas?»

»Muuan nainen.»

»Nuori?»

»Kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen.»

»Kaunis?»

»Hyvin kaunis.»

»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»

Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.

Puutarhuri pysähtyi.

»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan...»

»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt linnaa.»

Ja hän nousi ketterästi ulkoportaat.

Puutarhuri aukaisi pääoven.

Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja, kuten sen ajan kuosi vaati.

Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi puutarhaan.

Oikealla olivat biljardihuone ja ruokasali.

Vasemmalla oli kaksi salonkia, iso ja pieni.

Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti hajamieliseltä ja kärsimättömältä.

He nousivat yläkerrokseen.

Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.

Salin ja makuusuojien ikkunat olivat kiinni.

Mirabeau itse meni avaamaan yhden.

Puutarhuri aikoi avata muut.

Mutta Mirabeau viittasi kädellään ja puutarhuri herkesi yrityksestään.

Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.

Mirabeau oivalsi, että tämä nainen oli paviljongin asukas.

Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.

Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa, joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista, hurmaavaa kokonaisuutta.

Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään harvinainen.

Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.

Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista häirittäisi.

Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies, olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.

Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta ja kääntyivät ikkunaan päin.

Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa, tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää iltaakin.

Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua ilmaisevalla huudahduksella.

Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin, mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään ilmetty Marie-Antoinette.

Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti, jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.

Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka Mirabeau aikoi vuokrata?

Tällöin Mirabeau tunsi olkapäällään käden kosketuksen.

III

Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa

Mirabeau säpsähti ja kääntyi.

Tohtori Gilbert se oli laskenut kätensä hänen olalleen.

»Ah, tekö se olettekin, kunnon tohtori! No?»

»No niin, olen tutkinut lapsukaisen.»

»Toivotteko voivanne pelastaa sen?»

»Lääkäri ei saa kadottaa toivoa milloinkaan, ei edes kuoleman edessä.»

»Hitossa!» huudahti Mirabeau. »Sairaus on siis vakavaa?»

»Enemmän kuin vakavaa, hyvä kreivi, se vie kuolemaan.»

»Mitä sairautta se siis enää onkaan?»

»En parempaa pyydäkään kuin saada parilla sanalla kosketella sitä seikkaa, varsinkin kun sillä pitäisi olla merkitystä miehelle, joka pahaa aavistamatta on päättänyt vuokrata tämän linnan asunnokseen.»

»Mitä? Aiotteko väittää, että täällä uhkaa rutto?»

»En suinkaan, mutta minä haluan kertoa, kuinka pienokainen on saanut kuumeen, joka todennäköisesti vie sen viikossa hautaan. Lapsen äiti oli ollut niittämässä heinää puutarhurin kanssa ja voidakseen liikkua vapaammin hän oli pannut pojan lähelle sitä kaivantoa, joka liikkumattomin vesin kiertää linnan puistoa. Poloinen vaimo, jolla ei ole aavistustakaan maan kiertoliikkeestä, oli pannut pienokaisen varjoon ajattelematta, että jonkun tovin perästä varjo siirtyisi auringon puolelle. Kun lapsi oli alkanut valitella, oli äiti mennyt sitä katsomaan. Lapsi vääntelehti kaksinkertaisen vaivan ahdistamana. Aurinko oli saanut liian kauan paahtaa sen nuoria aivoja ja se oli hengittänyt suokaasuja, jotka aiheuttavat niin sanotun suomyrkytyksen.»

»Suokaa anteeksi, tohtori», virkkoi Mirabeau, »mutta nyt minä en oikein käsitä teitä».

»Mutta olette kai kuullut puhuttavan Pontinin soilla raivoavista kuumeista? Tunnette kai edes huhupuheista ne myrkylliset kaasut, joita Toskanan suot henkivät? Ettekö ole lukenut firenzeläisen runoilijan kuvailemana Pia dei Tolomein kuolemasta?»

»Olen toki, tohtori, tunnen tuon kaiken, mutta vain maailmanmiehenä ja runoilijana enkä kemistinä tai lääkärinä. Cabanis kertoi viimeksi tavatessamme minulle jotakin samantapaista maneesin kokoussalista, missä meidän on epäterveellistä istua. Hän väitti, että ellen kävisi istunnon aikana kolmea kertaa ulkona hengittämässä raitista ilmaa, minä kuolisin myrkytykseen.»

»Ja Cabanis oli oikeassa.»

»Olkaa hyvä ja selittäkää, tohtori. Kuuntelen selitystänne mielihyvällä.»

»Ihanko totta?»

»Totta tietenkin. Minä osaan melko hyvin kreikkani ja latinani. Oleskellessani neljä viisi vuotta vankiloissa, joihin isäni yhteiskunnallinen herkkyys minut vei, harjaannuin joltisestikin antiikin tieteisiin. Olenpa lomahetkinäni sepittänyt antiikin ajan tavoista puolirivon kirjankin, jolta ei puutu eräänlaista tieteellisyyttäkään. Mutta en käsitä hitustakaan, kuinka kansalliskokouksen istunnoissa voi saada myrkytyksen, mikäli sitä ei saa apotti Mauryn purevista puheista tai Maratin lehteä lukemalla.»

»Hyvä, selitän sen teille. Selitykseni voi tuntua hämärältä henkilöstä, jonka fysiikantiedot ovat heikonlaiset ja joka ei tiedä kemiasta yhtään mitään. Mutta minä koetan olla niin helppotajuinen kuin mahdollista.»

»Puhukaa, tohtori. Milloinkaan teillä ei ole ollut tarkkaavampaa kuuntelijaa.»

»Arkkitehti, joka on rakentanut maneesin — ja arkkitehdit ovat valitettavasti yhtä kehnoja kemistejä kuin tekin, hyvä kreivi — arkkitehti ei ole huomannut panna salin kattoon ilmatorvea, josta saastutettu ilma pääsisi ulos, eikä lattian alle toista torvea, josta raitis ilma tulisi sisälle. Siitä johtuu, että saliin ahdettujen yhdentoistasadan suut hengittävät keuhkoihinsa hapen ja puhaltavat ulos hiilihappoa. Kun istuntoa on kestänyt tunnin aika, on salin ilma — etenkin talvella kun ikkunat ovat kiinni ja kamiinat lämmitetyt — kelvotonta hengitettäväksi.»

»Sen seikan juuri haluankin saada selville, ellei muun vuoksi niin siksi, että voisin kertoa sen Baillylle.»

»Selitys on perin yksinkertainen. Puhdas ilma, joka on tarkoitettu keuhkojemme ravinnoksi, puhdas ilma sellaisena kuin me hengitämme sitä asunnossa, joka viettää itää kohden ja jonka lähettyvillä on virtaava vesi, toisin sanoen, paras saatavana oleva ilma sisältää seitsemänkahdeksatta osaa happea, yksikolmatta osaa typpeä ja kaksi osaa niin sanottua vesihöyryä.»

»Hyvä, tähän asti ymmärrän kaikki ja panen muistiin mainitsemanne numerot.»

»No niin, kuunnelkaa edelleen. Veri virtaa mustana ja hiilipitoisena keuhkoihin, missä se ulkoilman vaikutuksesta puhdistuu, toisin sanoen hapen vaikutuksesta, jota hengityksen mukana tulee keuhkoihin. Näin syntyy kaksinkertainen ilmiö, jota nimitetään hematosiksi. Happi yhtyy vereen, muuttaa sen mustasta punaiseksi ja tekee sen elinvoimaiseksi. Veressä ollut hiili yhtyy happeen, muuttuu hiilihapoksi eli hiilioksidiksi ja purkautuu vesihöyryn mukana ulos keuhkoista. No niin, tämä puhdas ilma, jonka keuhkot kuluttavat, ja tämä keuhkojen kehittämä pilaantunut ilma muodostavat täyteen sullotussa salissa ilmakerroksen, joka ei vain ole sopimatonta hengitettäväksi, vaan voi lisäksi aiheuttaa myrkytyksen.»

»Teidän käsityksenne mukaan, tohtori, minä olen siis puoleksi myrkytetty?»

»Vallan niin. Sisäiset kipunne johtuvat juuri siitä. Maneesin aiheuttamaan myrkytykseen minä tietenkin lisään ne, jotka olette saanut arkkipiispan talosta, Vincennesin tyrmästä, Jouxin vankilasta ja If-linnasta. Muistanette rouva de Bellegarden sanoneen, että Vincennesissä on muuan huone, jonka ilmaa voi verrata arsenikkiin?»

»Teidän mielestänne siis, hyvä tohtori, lapsiparka on kokonaan sitä, mitä minä olen vain puoleksi, nimittäin myrkytetty?»

»Niin, hyvä kreivi. Myrkytys on kehittänyt häneen kuumeen, jonka tyyssija on aivoissa ja aivokalvoissa. Tämä kuume on aiheuttanut sairauden, jota tavallisesti sanotaan aivokuumeeksi, mutta jolle minä antaisin uuden nimen. Sanon sitä, luvallanne, äkilliseksi aivopöhöksi. Siitä johtuvat kouristukset, kasvojen ajettuminen, huulten sinervä väri, leukojen puristuminen, silmämunien vääntyminen, huohottava hengitys, valtimon tärinä tavallisen sykinnän asemasta ja se kylmä hiki, joka peittää koko ruumiin.»

»Tiedättekö, hyvä tohtori, ihan puistattaa, kun kuulee teidän luettelevan! Totisesti, kun kuulen jonkun lääkärin käyttävän ammattisanoja, tuntuu tarkalleen siltä kuin lukiessani jotakin häväistyskirjoitusta, minusta tuntuu silloin aina kuolemakin miellyttävämmältä... Entä mitä olette määrännyt sille lapsi-poloiselle?»

»Mitä tehokkaimmat lääkkeet. Ja riennän heti lisäämään, että parin lääkemääräykseen käärityn louisdorin avulla lapsen äiti voi lääkkeet hankkia heti: kylmän kääreen päähän, kiihdyttävät hauteet käsiin ja jalkoihin, oksennuspulveria ja kiniinisekoitusta.»

»Hitossa! Eikä kaikki tuo auta...?»

»Luonnon avutta tuo kaikki ei paljoakaan merkitse. Olen lääkkeet määrännyt parhaan ymmärrykseni mukaan. [Vuonna 1790 ei tunnettu vielä kiniinijauhetta eikä käytetty iilimatoja korvan takana. Tohtori Gilbertin lääkemääräykset olivat siis niin tepsiviä kuin 18. vuosisadan tiede suinkin pystyi antamaan.] Lapsen suojelusenkeli, mikäli hänellä sellainen on, pitää huolen lopusta.»

»Hm!» äännähti Mirabeau.

»Ymmärrättehän?» sanoi Gilbert.

»Hiilihappomyrkytystä koskevan teorianne? Suunnilleen.»

»En tarkoittanut sitä. Käsitättekö, ettei Marais-linnan ilma ole teille terveellistä?»

»Niinkö arvelette, tohtori?»

»Olen siitä varma.»

»Se olisi ikävää, sillä linna miellyttää minua tavattomasti.»

»Siitä teidät jälleen tunnen, olette alati oman itsenne vihollinen! Neuvon teille ylänköä, te valitsette alangon, suosittelen virtaavaa vettä, te valitsette seisovan veden.»

»Entä tämä puisto? Katsokaa, minkälaiset puut, tohtori!»

»Nukkukaa yksi yö ikkunat auki, kreivi, tai kävelkää yhdentoista jälkeen illalla noiden kauniitten puitten katveessa ja kertokaa sitten seuraavana aamuna, miltä tuntuu.»

»Toisin sanoen, sen sijaan että olen nyt vain puoleksi myrkytetty, olisin tiemmä seuraavana aamuna kokonaan?»

»Olettehan halunnut kuulla puhtaan totuuden?»

»Niin olen. Ja senhän olette minulle sanonutkin vai kuinka?»

»Oh, kaikessa alastomuudessaan! Tunnen teidät, hyvä kreivi. Tulette tänne maailmaa pakoon, maailma tulee teitä hakemaan täältä. Kukin kantaa kahleet mukanaan, rautaiset, kultaiset tai kukkaiset. Teidän kahleenne on yöllä nautinto, päivällä opiskelu. Niin kauan kun olitte nuori, nautiskelu oli teille lepoa työn jälkeen, mutta työ on kuluttanut teidän päivänne ja nautiskelu riuduttanut teidän yönne. Te itse olette sanonut minulle ilmeikkäällä ja värikkäällä tavallanne, että tunnette siirtyvänne kesästä syksyyn. No niin, jos teistä liiallisten yöllisten nautintojen ja päivittäisen liikatyön jälkeen täytyisi iskeä suonta, niin totta kai älyätte, että tämän voimankulutuksen jälkeen olette entistä heikompi hengittämään tätä ilmaa, jota puiston puut yöllä ja seisovan veden suohuurut päivällä saastuttavat. Mitä minä voin tehdä? Teitä on kaksi minua vastaan ja molemmat olette minua voimakkaammat.

Te ja luonto. Minun täytyy sortua.»

»Te siis arvelette, hyvä tohtori, että sisäiset kipuni menehdyttävät minut? Hitossa, sananne pahoittavat mieleni! Sisäiset sairaudet ovat pitkäveteisiä ja tuskallisia. Mieluummin kuolisin äkilliseen sydänhalvaukseen tai valtimorevehtymään. Ettekö voisi järjestää jotakin sentapaista?»

»Oh, herra kreivi, älkää pyytäkö minulta mitään sensuuntaista! Toivomuksenne on jo täyttynyt tai on täyttymässä. Minun käsitykseni mukaan sisäinen sairautenne on vasta toisessa sijassa. Sydämenne se esittää nyt ja vastedes pääosaa. Valitettavasti teidän ikäisellänne miehellä ovat sydänkivut monilukuiset ja monenlaatuiset eivätkä kaikki suinkaan pääty äkilliseen kuolemaan. Yleistä sääntöä ei ole, hyvä kreivi, mutta kuunnelkaa tarkoin, mitä nyt sanon teille filosofisena huomiontekijänä pikemminkin kuin lääkärinä. Äkilliset ihmissairaudet noudattavat miltei ehdotonta järjestystä: lapsilla se esiintyy aivoissa, nuorukaisilla rinnassa, täysikasvuisilla vatsassa, vanhuksilla aivoissa tai sydämessä, toisin sanoen niissä elimissä, joiden kestettävänä on suurin työtaakka. Kun siis tiede pääsee lausumaan viimeisen sanansa, kun ihmisen tutkima elimellinen luonto on hellittänyt viimeisenkin salaisuutensa, kun kaikki taudit voidaan lääkitä, kun ihminen harvoin poikkeuksin kuolee, kuten häntä ympäröivät eläimetkin, vain vanhuuttaan, jää häneen ainoastaan kaksi taudille altista elintä, aivot ja sydän ja aivohalvauskin johtuu sydämen kivuista.»

»Totisesti, hyvä tohtori, ette voi aavistaakaan, kuinka huvitettu olen esitelmästänne. Voisi miltei väittää sydämeni tietävän, että puhelette siitä. Koettakaa, kuinka se sykkii.»

Mirabeau tarttui Gilbertin käteen ja laski sen sydämelleen.

»No niin», sanoi tohtori, »tämä vain tukee väitettäni. Kuinka voitte luulla, että elin, joka on mukana kaikissa vaihtelevissa mielialoissanne, joka kiihtyy ja höltyy yksinkertaisen lääketieteellisen keskustelun mukaan, kuinka voitte luulla, että juuri teissä tämä elin olisi kajoamat on? Sydän on pitänyt teidät vireessä, sydän teidät lopulta murtaa. Pankaa se mieleenne. Ei ole sellaista voimakasta sielullista häiriötilaa, ei sellaista äkillistä sairautta, joka ei aiheuttaisi ihmisessä jonkunlaista kuumetta, eikä sellaista kuumetta, joka ei jossakin määrässä kiihdyttäisi sydämen toimintaa. No niin, tässä työssä, joka on rasittavaa ja väsyttävää, koska se suoritetaan tavallisen työjärjestyksen ulkopuolella, sydän kuluu, sydän väsyy. Siitä johtuu vanhuksien hypertrofia eli sydämen laajentuminen, siitä aneurismi eli sydämen kutistuminen, mikä puolestaan saa aikaan sydämen murtumisen, ainoan äkillisen kuolemantapauksen. Sydämen laajentuminen johtaa aivohalvaukseen, pitkälliseen kuolemaan, jolloin aivojen toiminta on lakannut eikä todellista kipua siis tunnu, sillä kipua ei voi olla siellä, missä aivot eivät ole sitä arvioimassa tai mittaamassa. No niin, voitteko te, joka olette rakastanut, te, joka olette ollut onnellinen, te, joka olette kärsinyt, te, jolla on ollut ilon hetkiä ja epätoivon aikoja, jommoisia ei kellään ennen teitä, te, joka olette kilvoitellut itsellenne ennen tuntemattomat riemuvoitot ja saanut tuta ennenkuulumattoman katkerat pettymykset, te, jonka sydän on neljäkymmentä vuotta ajanut veren palavina ryöppyinä keskuksesta ruumiin etäisimpiin soppiin, te, joka olette päivät pitkät ajatellut, työskennellyt ja puhunut, te, joka olette yöt perätysten juonut, nauranut ja lempinyt, voitteko te kuvitella, ettei sydän, jota olette näin kuluttanut ja rasittanut, äkkiä pettäisi teitä? Nähkääs, hyvä ystävä, sydän on kuin rahamassi, joka pulleudestaan huolimatta joskus ohenee, jos siitä yhtenään ammennetaan.

— Mutta esitettyäni teille tilanteen synkän puolen, sallikaa minun nyt valaista sen kaunistakin puolta. Kestää kauan, ennenkuin sydän kuluu loppuun. Älkää rasittako sitä niinkuin tähän asti olette tehnyt, älkää vaatiko siltä työtä enempää kuin minkä se kestää, älkää kiihoittako sitä enempää kuin se sietää, varokaa häiritsemästä elämän kolmen päätoiminnan järjestystä: hengityksen, jonka keuhkot toimittavat, verenkierron, jonka voimanlähteenä on sydän, ja ruoansulatuksen, joka tapahtuu suolistossa, ja te voitte elää vielä pari-kolmekymmentä vuotta ja kuolette vasta vanhuuttanne. Mutta jos te sen sijaan tavoittelette pikaista itsemurhaa, niin, hyvä jumala, mikään ei ole teille helpompaa! Te viivästytätte tai kiirehditte kuolemaa oman mielenne mukaan. Kuvitelkaa ohjaavanne raisua parivaljakkoa. Jos pakotatte hevoset käymään jalan, voivat ne kulkea pitkän ajan ja pitkän matkan. Jos annatte niiden mennä täyttä neliä, juoksevat ne, kuten aurinkovaljakko, yhdessä päivässä ja yhdessä yössä koko taivaanradan.»

»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »mutta päivällä ne toki lämmittävät ja valaisevat, ja se on sentään jotakin se. Tulkaa nyt, tohtori, on jo myöhä. Mietin asiaa.»

»Niin, miettikää sitä», kehoitti tohtori seuratessaan Mirabeauta, »mutta ensi työksi noudattakaa tieteemme määräyksiä, luvatkaa, ettette vuokraa tätä linnaa. Pariisin lähettyviltä löydätte kymmenen, kaksi-, viisikymmentä huvilaa, joilla on samat edut kuin tälläkin.»

Mirabeau olisi ehkä totellut tätä järkevää neuvoa ja luvannut, mutta silloin hän oli näkevinään illan tihenevässä hämärässä kukkakaihtimien takana naisen pään, saman naisen, jolla oli valkoinen taftikankainen hame ja ruusunpunaiset liepeet. Tämä nainen hymyili hänelle. Mirabeau luuli ainakin niin, mutta hänellä ei ollut aikaa varmentua näkemästään, sillä samalla hetkellä Gilbert, joka arvasi, että hänen potilaassansa tapahtui jotakin uutta, katsahti ulos saadakseen selville, mikä pani Mirabeaun käden hermostuneesti värisemään. Naisenpää katosi nopeasti eikä tohtori nähnyt paviljongin ikkunassa muuta kuin ruusujen, heliotrooppien ja neilikkojen heikosti häälähtelevät oksat.

»No», sanoi Gilbert, »ette vastaa».

»Hyvä tohtori», virkkoi Mirabeau, »muistanette vielä, mitä minä sanoin kuningattarelle, kun hän jäähyväisiksi ojensi kätensä suudeltavakseni: 'Madame, tämä suudelma pelastaa kuninkuuden!'»

»Entä sitten?»

»No niin, sitouduin raskaaseen tehtävään, tohtori, varsinkin kun saan raataa yksin. Mutta en halua pettää lupaustani. Älkäämme liiaksi tuomitko itsemurhaa, josta äsken puhuitte, tohtori; se itsemurha on ehkä ainoa keino, jolla selviydyn moitteettomasti tästä jutusta.»

Kahta päivää myöhemmin Mirabeau oli muutamiksi vuosiksi vuokrannut Marais-linnan.

IV

Mars-kenttä

Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.

Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.

Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä Pariisista, vaan maaseudulta.