Part 1

PAKOLAISKUNINGAS

Romaani Ranskan vallankumouksesta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto OSAKEYHTIÖ, 1924.

SISÄLLYS:

I. Mirabeaun sanaleikki II. Kuningattaren näköinen nainen III. Tuntemattoman naisen vaikutus alkaa IV. Mars-kenttä V. Heinäkuun 14 päivä 1790 VI. Täällä käy karkelo! VIII. Tapaaminen IX. Plâtrière-kadun looshi X. Tilinteko XI. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys! XII. Naiset ja kukat XIII. Mitä kuningas ja kuningatar sanoivat XIV. Eläköön Mirabeau! XV. Paetkaa, paetkaa, paetkaa! XVI. Hautajaiset XVII. Lähetti XVIII. Lupaus XIX. Selkeänäköisyys XX. Kesäkuun 20 päivän ilta XXI. Lähtö XXII. Hovisääntö velvoittaa XXIII. Alkutaival XXIV. Kohtalon oikku XXV. Kuningas tunnetaan XXVI. Pahoja enteitä XXVII. Jean-Baptiste Drouet XXVIII. Varennesin sillan vahtitorni XXIX. Prokuraattorin talossa XXX. Epätoivon neuvo XXXI. Catherine-parka! XXXII. Charny XXXIII. Uusi vihollinen

I

Mirabeaun sanaleikki

Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoa _Salaliittolaisille_.]

Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa. Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.

Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot, kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden kahleihin.

Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen, joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.

Argenteuilin sillan päässä Mirabeau pysäytti ajurin.

»Olemmeko perillä?» kysyi tohtori.

»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme kolmasti.»

»Toivioretkellä!» hymyili Gilbert. »Minkä pyhimyksen haudalle?»

»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi. Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau, _Ihmisten ystävä_, joka kuoli marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin, kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»

»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin... Entä missä isänne asui?»

Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja pensasaita.

Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen hänen nutustaan.

»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».

Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran, houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta, jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina. Koppiisi, Cartouche!»

Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen. Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja tulta tuiskivat silmänsä.

Mirabeau ja Gilbert vaihtoivat sillaikaa pikaisen silmäyksen.

»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain talon ulkoasun tarkasteluun».

Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi mielellään myöskin talon sisustaa.

Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.

»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme. Tiesimme, että tässä talossa on asunut _Ihmisten ystävä_, ja uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»

»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat, saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»

Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja lähti astumaan heidän edellään.

Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos kopistaan ja haukkui vimmatusti.

Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui vihaavan katkerimmin.

Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.

»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina. Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla. Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»

»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen koira».

»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»

»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä kukaan kiellä sanojenne voimaa».

»Hyvä tohtori, luulin teidän olevan salatieteitten harrastelijan.»

»Niin olenkin. Entä sitten?»

»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun magnetisoida Cartouche.»

Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita lahjakkaammille ihmisille.

»Tehkää kokeenne», sanoi Gilbert.

»Ah, herra», varoitti nuorukainen jälleen, »älkää olko varomaton!»

»Olkaa rauhassa», tyynnytti Mirabeau häntä.

Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.

Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi riittämättömäksi.

Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen, ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana, ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen vastustajastaan.

Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä koiraan.

Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki, jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen hiuskarvan nähty kipunoivan.

Koira pysähtyi ja tuijotti häneen.

Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen koiran silmille.

Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.

Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä, mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat, vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin koppiinsa.

Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin joku Isthmos-kisojen voittaja.

»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»

Hän antoi kätensä vaipua rentona kupeelle ja sanoi käskevällä äänellä:

»Tänne, Cartouche, tänne!»

Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.

»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»

Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.

Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä kummastuksesta.

Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.

»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte vastikään olla?»

»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän uhman takia vai kuinka?»

»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten nuolemaan kättäni.»

Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle:

»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä meille.»

Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin sen vakinainen asukas.

Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat melko sirotekoiset rautakaiteet.

»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.

Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.

Gilbert seurasi häntä.

Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa, viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä kummanlaisen vieraan talo oli saanut.

Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja, kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti, kuten hänen tapansa oli.

Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.

Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.

»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan, voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta, jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»

Mirabeau pysähtyi ja hymyili.

»Tosiaankin!» huudahti hän. »Mutta sen minä aioin sivuuttaa vaitiololla.»

»Miksi, kreivi?» kysyi tohtori.

»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta, missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä, miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi, hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään kepiniskujen raekuuron.»

»Mitä, kepiniskuja?» sanoi Gilbert.

»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»

»Entä mitä teki kreivi de Mirabeau?» kysyi Gilbert.

»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella, kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään, vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin. Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi: 'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!' Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'. Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa. Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»

»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»

Mirabeau silmäili nuorukaista tutkivasti.

»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevat Mirabeausta tuontapaistakin?»

»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»

»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».

Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että alistumista.

Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.

Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:

»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra de Mirabeausta toista mieltä kuin minä.»

Sitten hän huoahti ja virkkoi:

»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta petosta'!»

Teisch palasi.

Nuorukainen tuli hänen mukanaan.

»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun suudella kättänne».

Mirabeau levitti sylinsä ja puristi nuorukaisen rintaansa vasten.

»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa silloin minua.»

Mirabeaun silmät kyyneltyivät.

»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»

II

Kuningattaren näköinen nainen

Vaunut pysähtyivät Argenteuilin kirkon eteen.

»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen, jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»

Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.

Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja, että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.

Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.

Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu keskelle kappelin permantoa.

Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset; hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan hautakirjoitukseen:

»Tässä lepää

Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.

Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau, lisä nimeltään _Ihmisten ystävä_.

Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. _Rukoilkaa Jumalaa heidän sielujensa puolesta!_ Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle kristitylle.

Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.

Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.

Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni puristamaan Mirabeaun kättä.

Mirabeau ymmärsi.

Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.

Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen syyn.

»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana, tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»

Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.

»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»

Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni kuului, ja huomasi pappismiehen.

»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»

»Olen... entä sitten?»

»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»

»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja...»

»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun ihmisystävällisen henkilön?»

Pappi alkoi nauraa.

»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa...»

»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle nuhdesaarnan?»

»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää. Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen, herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia kuukausittain.»

Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä seuraavan määräyksen:

»Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen, jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.

Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani neitsyt Maarian alttarin ääressä.

Mirabeau vanhempi.»

Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.

Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän luettuaan koko paperin.

Sitten Mirabeau lähti kirkosta ja viittasi Gilbertiä seuraamaan mukana.

He nousivat jälleen vaunuihin.

Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.

Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he jalallaan astuvatkin.

Niinkuin Kadmos, joka kylvi sotamiehiä Theban maaperälle.

Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman kasvoille.

Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin olemme kertoneet.

Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen sivurakennusten liuskakivikatot.

Se oli Marais.

Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.