Part 4

Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä, mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja ylpeyden riemuvoitot?

Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset, kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen, paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella, nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»

Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.

Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan, tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.

Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se pilvisenä, vihurisena ja sateisena.

Mutta ranskalaisten ominaisuuksia on osata nauraa sateisinakin juhlapäivinä.

Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.

Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta, koetti se sentään varjella heitä nälältä.

Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa ja viinipulloja.

Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin. Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.

Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka päälukua oli mahdoton arvioida.

Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman yhdistymistä!

Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät, maailma saa sen nähdä!

Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän näkemättömien elämien sarja luo _ajan_, sen lyhemmän tai pitemmän ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä luomispuuhaansa.

Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja säteilevämpänä.

He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen ikiajoiksi kadonneen.

Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä, joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta Mars-kentälle!

Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi kenties kummastustakin.

Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.

Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.

Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta katselijaa!

Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin sivut näyttivät.

Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut; niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!

Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin kansoja vapauteen!

Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!

Ja kuitenkin taivas puhui kuin entisajan auguri!

Joka hetki sadekuuroja, tuulenpuuskia, synkkiä pilviä: 1793, 1814, 1815!

Ja silloin tällöin päivän pilkahtelua: 1830, 1848!

Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?

Niinkuin kreikkalaiset Kalkaan, niinkuin trojalaiset Kassandran!

Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen vastauksena toivon ääntä.

Sotakoulurakennusten eteen oli pystytetty parvekkeita.

Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja kansalliskokoukselle.

Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.

Kuningas, joka oli _täksi ainoaksi päiväksi_ nimitetty Ranskan kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt ylipäällikkyyden Lafayettelle!

Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon generalissimus!

Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.

Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja kadotakseen.

Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli todellisuuden leima ja voima.

Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi, ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan maanpakoon.

Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän — ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.

Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin, mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren kohdalla.

Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat, sotilasedustajat ja kansalliskaartit.

Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä, joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä: _Isänmaa ja yhteys_.

Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui paikalleen parvekkeelle.

Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni. Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet. Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä ei tiedetty.

Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi, ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.

Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut ystävälliset ja uskolliset kasvot.

Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen juuressa.

Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.

Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.

Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta ääneensä:

»Mutta mitä tuo taikurinainen oikein ajattelee!»

Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut: »Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.

Kuningatar ajatteli poissaolevaa Charnyta ja sammunutta rakkautta.

Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»

Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.

Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja tulevien valan vannojien suojelija.

Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteli Faustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.

Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan huonojen enteitten joukossa.

Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan, jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.

Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.

Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen departementin viirit. ‘

Sitten alkoi pyhä valanvannonta.

Ensimmäiseksi Lafayette vannoi kuningaskunnan kansalliskaartien nimessä.

Kansalliskokouksen puheenjohtaja vannoi sitten Ranskan nimessä.

Sen jälkeen kuningas vannoi omassa nimessään.

Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:

»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan, henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden, viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»

Tämän valan aikana vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.

Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli merkki naapuridepartementeille.

Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan ukonjylinän.

Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle, Ranskasta ulkomaille.

Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien seistessä hänen ympärillään hän vannoi:

»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa.»

Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.

Sitten tuli kuninkaan vuoro.

Hän nousi.

Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan, jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.

Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.

Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.

»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja hallitsevani lakien mukaan.»

Ah, sire, sire, miksette tälläkään kerralla vannonut alttarilla?

Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaisee Mars-kentän arvoituksen.

Mutta olipa vala väärä tai vilpitön, se sai silti salamansa ja jylinänsä.

Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin: »Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman yli!»

VII

Täällä käy karkelo!

Tässä väkijoukossa vallitsi hetken aikaa suunnaton ilo.

Mirabeau unohti tuokioksi kuningattaren, Billot unohti tuokioksi Catherinen.

Kuningas poistui yksimielisten suosionosoitusten raikuessa.

Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka oli tullutkin sen kanssa.

Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien keskinäisellä suostumuksella.

Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?

Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla vietettiin entisen Bastiljin paikalla.

Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia, joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa, avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä, kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit, jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein:

TÄÄLLÄ KÄY KARKELO

Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli herpaannuttanut.

Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi viinipulloa.

»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa — nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»

Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:

»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»

»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä nälkä, vaan...»

»Vaan mikä?»

»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun ruokapöytään.»

Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta. Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja _sen aiheuttamasta nälästä_ huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.

Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia, voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista, ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän vastaukseen.

Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin niukkasanaisuus.

Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut, että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin hän söi yksin hän lauloi.

Ellei hän näet ollut alakuloinen.

Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.

Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää. Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea. Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen ja rukoilla neitsyt Maariaa...

Mitä teki Pitou?

Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.

Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.

Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta. Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen kirjeen.

Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle työtä.

Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi ikuisesti.

Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.

Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi voinut tehdä hänet alakuloiseksi.

Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.

Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.

Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin mielin.

Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa siinä, että otti annin vastaan.

Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen nämä Jumalan lahjat.

Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.

Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:

»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa käydä tapaamassa Sebastienia?»

»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan, mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»

Gilbert tuumi vielä hetken.

Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.

»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin. Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle palveluksen etkä ikävysty.»

»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi, pureskelen leipää.»

»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda myös jotakin».

»No, minä ostan leivän lisäksi palasen silavaa ja viinipullon.»

»Se kelpaa!» huudahti Gilbert.

Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin kirjeen.

Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja hellästi hän rakasti isäänsä.

»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun pitäisi saattaa minut jonnekin?»

»Kyllä vain, jos jonnekin lähdet.»

»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita isälle, että minä lähden mielelläni».

»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä sinulla on hauskaa».

»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina hyvin onnellisena.»

»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»

»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut pihalla.»

Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan ja poistui pihalle.