Part 8

— No niin, ostakaa sitten minulle leipää. Ja pyydän teiltä muutakin. Älkää puhuko kenellekään minusta, älkääkä sanoko, että asun täällä!

Mies painoi pari sormea huulilleen, ja hänen silmänsä muistuttivat Olan koiran silmiä, kun sitä hyväili. Tämä lohdutti opettajaa, ja hän ajatteli, että Kaitselmus lähetti hänelle sen aineellisen avun ohella, jota tämä suorasukainen mies hänelle tarjosi, senkin lohduttavan tietoisuuden, jonka toisen sielun läheisyys tuottaa ihmiselle.

Jo ensimmäisestä illasta alkaen hän ryhtyi täyttämään vartianvelvollisuuksiaan. Hän luuli kuulevansa jotakin melua ja kiersi huvilan nähdäkseen, oliko mitään epäilyttävää. Mutta kaikki oli hiljaista, ja kirkas kuu valoi melkein aavemaista hohdettaan tähän äänettömään ja autioon taloon. Erään pensaan kohdalla opettaja kuitenkin luuli näkevänsä varjon. Eihän se ollut muu kuin tuon pensaan luoma varjo, mutta silti hän tunsi salaperäistä väristystä ruumiissaan. Hän palasi vuoteeseensa, mutta ei saanut unta. Hän kuuli kaukaa koirien haukuntaa ja rottien juoksentelua katolta. Kanatkin, jotka olivat kokoontuneet huoneen vastakkaisessa sopessa olevalle yöpuulleen, päästivät unissaan tämäntästä vaikeroivan kotkotuksen. Opettaja sytytti kynttilän, mutta sen valo oli heikko, hänen silmänsä väsyivät, eikä lukemansa tunkenut hänen sieluunsa, niinkuin muulloin.

Uudelleen hän silloin puhalsi kynttilän sammuksiin ja vaipui muistoihinsa, varsinkin niihin, joita tahtoi paeta. Näin äiti yöllä tarjoaa rintaansa levottomalle lapselle, vaikka tietääkin, että se voi vahingoittaa lasta.

Mutta unettomuutta kesti kauan, ja vasta aamun sarastaessa, kun hän jo aikoi nousta, syvä ja rauhaton uni pahoine unennäköineen valtasi hänet painajaisen tavoin.

Herätessään opettaja huomasi miehen jo asettäneen ikkunalaudalle ostamansa leivän ja sen viereen kiulun, jossa oli raikasta vettä. Tämä huomaavaisuus liikutti häntä.

— Mitähän he ajattelevatkaan minusta? Kai, että olen tullut tänne vain nukkumaan.

Hän alkoi työnsä, ruokki kanat, ja rupesi puhdistamaan lattiaa, mikä oli vaivalloinen tehtävä, kun vanha nainen oli jättänyt taloon vain luudan pätkän, mutta ei pienintäkään pesuriepua, mutta hän muisti miehen tarjouksen ja lähti lainaamaan luutaa. Veljekset jotka olivat suuresti toistensa näköisiä, molemmat lyhyitä ja jäntteriä, molemmilla punertava tukka, raatoivat tuvan edessä pellollaan. Vanhempi kaivoi esiin maasta, joka jo oli käynyt hieman kuivaksi ja kovaksi ensi lämmöstä, perunoita, jotka olivat pyöreitä ja sileitä kuin keltainen marmori. Opettaja seisahtui katselemaan ja tämä ihmisravinnon kohoaminen mullasta tuntui hänestä ihmeeltä. Mies valitti:

— Ne ovat pieniä, eikä niitä ole paljon. Ei tahdo saada edes senvertaa, minkä on maahan pannut.

Silti hän tarjosi niistä muutaman opettajalle, ja tämä otti ne katsoen Gesuinoon, joka nipin napin oli vastannut hänen tervehdykseensä. Gesuino ei muutoin näyttänyt kiinnittävän häneen vähintäkään huomiota, mutta poistuessaan luutineen ja perunoineen opettaja kuuli veljesten riitelevän.

Työ sai aamun kulumaan nopeasti ja melkein iloisesti. Hän kantoi naapuriensa tunkiolle maissinlehdet, mädät perunat ja kaikki tarpeettomat esineet, jotka olivat tiellä huoneessa. Hän kantoi ulos huonekalutkin pesten ja desinfioiden niitä auringonpaisteessa, samoin hän vei ulos patjat ja vuoteen peitteen. Ihmetellen hän näki, että lakanat, jotka muija edellisenä päivänä oli vaihtanut, olivat puhtaat, mutta ullakolla, johon hän kiipesi ikäisekseen tavattoman notkeasti, hän sitävastoin näki kasan likaisia lakanoita.

Tämä ullakko muodosti pienen huoneen, jossa oli vuode ja puulaatikko, jota saattoi käyttää pöytänä tai istuimena. Valo tunki sisälle pienestä seinäaukosta, josta näkyi huvila-alueen pelto. Puhdistettuaan tämän ullakkohuoneen opettaja laskeutui jälleen tikapuita alas ja lakaisi huoneensa. Lattian pöly tanssi melkein ilkkuen hänen ympärillään. Kuta kovemmin hän lakaisi, sitä enemmän tomua pöllysi esiin, ja tämäntästä hän meni ovelle sylkemään ja niistämään nenäänsä. Hän ajatteli Olaa: olisipa tyttö ollut siinä nauramassa ja auttamassa häntä! Pois, pois! Pölyä lakaisemalla hän hiukan taltutti levottomuuttaan ja palasi työhönsä kuin vanki, joka hetkeksi on asettunut koppinsa ovelle katselemaan kaukaista taivasta. Päätettyään lattian puhdistamisen ja ripsuttuaan seiniä, joista sateli alas hämähäkinverkkoja vielä täynnä menneenvuotisia kuolleita kärpäsiä, hän ajatteli, että täytyi saada jotakin syötävää. Hän meni tarkastamaan kanahäkkiä, joka oli puoleksi olkien täyttämä ja johon muorin selitysten mukaan kanat munivat neljä munaa päivässä. Mutta hän löysi vain kaksi, joista toinen, mustatäpläinen oli munitusmuna, ja toinen, valkoinen, oli vielä lämmin kuin jo keitetty.

Hän siis tyytyi siihen ja kastoi munaan leivän, niinkuin Olan oli tapana herkutellen kastaa korppunsa kermaan.

Sitten hän jatkoi työtään, ja kun hän oli saanut pestyksi ja asetetuksi paikoilleen huonekalut, hänestä tuntui, kuin hän olisi myrskyisen matkan jälkeen laskenut turvalliseen satamaan. Ja kuten kaikilla matkustajilla on tapana perille saavuttuaan tehdä, hänkin avasi matkalaukkunsa.

Ensimmäinen esine, jonka hän otti esille, oli herätyskello, joka oli seurannut häntä kotiseudulta asti. Se kävi vielä välinpitämättömänä kaikesta muusta kuin velvollisuudestaan, ajan osoittamisesta. Hän asetti sen keskelle vielä kosteata pöytää, ja se raksutteli edelleen rohkeasti tultuaan äkkiä ympäristönsä ajan ja paikallisuuden valtiaaksi.

Opettaja tunsi itsensä virkistyneeksi, ikäänkuin olisi jälleen tavannut toverin yksinäisyydessään. Mutta vielä suuremman ilon hänelle tuotti reunoistaan kellastunut kanavakankaalle tehty koruompelus, jota hän ei ollut Margan talossa oleskellessaan kertaakaan ottanut esille matkalaukusta.

Tuo koruompelus muodosti taulun, joka kuvasi autiota rantaa. Alareuna, joka oli kirjailtu harmaalla silkillä, merkitsi hiekkaa, sen yläpuolella oli vihertävä juova: meri; ja vielä ylempänä taivaan siniharmaa tausta. Tässä maisemassa, joka ainoastaan kolmella juovalla kuvasi ilmavia, äärettömiä etäisyyksiä, taivalsi kaksi ihmishahmoa. Ne näyttivät todella liikkuvan eteenpäin nostellen vuorotellen jalkojaan ja painaen jälkensä hiekkaan. Toinen niistä oli kaljupäinen mies, yllään uuman kohdalta vyöllä kiinnitetty pitkä kaapu ja nauhasandaalit jalassa. Hänellä oli kädessä mytty, ja hänen perässään kulki häntä pitempi nainen, sylissään mustaan vaippaan kääritty lapsi (se oli epäilemättä lapsi, päättäen siitä tavasta, jolla nainen piteli kantamustaan). Nainen oli pukeutunut punaisiin, hänellä oli niinikään nauhasandaalit jalassa, ja pään ympärille oli kierretty palmikot, jotka keltaisella silkillä oli saatu ihmeteltävän luonnollisiksi.

Tämän koruompelun alareunassa näkyi silkkikirjaimin kirjoitus:

_Pako Egyptiin_.

Muutamalla naulalla tämä pieni gobeliinintapainen kiinnitettiin seinään vuoteen yläpuolelle, ja se tuntui kirkastavan koko huoneen.

Peite, joka oli kuin säkki ainakin, levitettiin matoksi permannolle, ja lakanat katettiin vain valkoisella ripsureunaisella peitteellä, joka oli jotakuinkun puhdas ja jota vanhus oli pitänyt kokoonkäärittynä pieluksen alla.

* * * * *

Kun kaikki oli järjestyksessä, opettaja meni uudelleen miesten asunnolle viemään takaisin luudan. Häneltä ei jäänyt huomaamatta, että he taas riitelivät, kuin eivät olisi sinä päivänä muuta tehneetkään, ja hänen täytyi itsekseen nauraa heille. Nähdessään hänet he vaikenivat, ja vanhempi nousi kunnioittavasti häntä tervehtimään.

— Tässä tuon luudan takaisin, opettaja sanoi nojaten sen varteen, ja suuri kiitos! Ja kiitos perunoistakin, jotka olivat niin hyviä, etta sulivat suussa.

— Me emme vielä ole koetelleet niiden makua. Kokki, näet, vanhempi veljistä selitti vilkaisten nuorempaan, on huonolla tuulella.

— Tiedän sen. Oletteko suutuksissanne minulle, Gesuino? Olette oikeassa, käyn täällä liian usein vaivaamassa teitä. Mutta korvaukseksi voin ehkä vuorostani tehdä teille palveluksen. Tulkaa tänään luokseni iltaruoalle. Minulla ei ole paljoa kotona, mutta sen vähän, mikä minulla on, tahdon tehdä moninkertaiseksi, niin kuin Jesus ennen. Mutta teidän pitää käydä ostamassa minulle viiniä.

— Meillä on kotona viiniä, joka on mietoa, mutta hyvää, vanhempi veli sanoi nuoremman sillävälin vaietessa ja nyrpeän näköisenä jatkaessa kaivamistaan.

— Kiitos vain. Mutta minä tahdon saada jaloa viiniä, joka vahvistaa verta. Luulenpa, että tuossa tienristeyksessä on ravintola. Jollei siitä ole liian suurta vaivaa, pyydän teitä käymään sieltä ostamassa minulle pari pulloa viiniä.

— Jeesus Maria! Tahdotteko saada meidät hengiltä?

— Siinä tapauksessa saamme toisistamme seuraa, opettaja sanoi antaen miehelle rahoja viiniin. Mitäs te sanotte, Gesuino? Vastatkaa toki, olkaa niin hyvä. Tuletteko, vai ettekö tule?

— Totta kai, Gesuino mutisi kääntämättä päätään.

— No, viimeinkin olemme kuulleet äänenne kaiun. Ja nyt täytyy lähteä valmistamaan juhla-ateriaa.

Tuotapikaa hommatut kutsut eivät tuottaneet koulunopettajalle vaikeuksia. Vanha vaimo oli muun muassa myynyt hänelle vuoristosta tuodun liikkiön, jauhoja, säilykkeitä ja juustoa. Jotta ei vieraiden vastaanotto tulisi noloksi, hänellä tarvitsi vain olla hyvää tahtoa ja taitavuutta, ja jos jälkimmäinen olikin puutteellinen, edellistä oli sensijaan sitä enemmän.

Hän pani siis vettä tulelle ja otti sillä aikaa alas liikkiön, joka ollakseen turvassa rotilta riippui nuorasta keskeltä kattoa kuin lamppu. Hän laski sen pöydälle, katsoi ja käänteli sitä löytääkseen sopivan hyökkäyskohdan. Oikea puoli näytti hänestä paremmalta; mutta sitten hän huomasi, että se oli liian laiha, ja useastakin syystä hän tarvitsi silavaa. Sentähden hän kävi käsiksi toiseen puoleen, ja leikattuaan pois suolaisen, rösöisen kuoren, hän saikin näkyviin valkoisen silavan ja punaisen lihan.

Mutta veitsi on tylsä. Sillä ei voi leikata ohuita viipaleita, minkävuoksi hän hioo sitä toisella pienemmällä veitsellä. Molemmat terät säihkyvät ja kitisevät tuossa hurjassa painissa väliin päästäen iloääniä. Ja nyt veitsi voitostaan hehkuen uudelleen, julmana ja äänettömänä leikkaa liikkiöpotilasta, ja nyt viipaleet putoilevat ohuina ja leveinä. Opettaja pitelee niitä päivää kohti kuin kallisarvoisen kankaan tilkkuja. Silava näyttää hänestä valkoiselta sametilta, liha mahonginväriseltä kirjosilkiltä.

Sitten hän järjesti nämä viipaleet siron ruusun muotoon pyöreälle tarjottimelle ja leikkeli edelleen liikkiön silavaa. Ja näiden poloisten silavapalasten parissa, jotka sikin sokin heitettiin leikkuulaudalle, hänen veitsensä raivosi hurjasti muuttaen ne hakkelukseksi. Ja kun kattila vedettiin hellan laidalle antamaan tilaa mustalle paistinpannulle, johon silavahakkelus oli kaadettu ja joka sai onnettomuustovereikseen muutamia voinokareita ja paloiksi leikeltyä kynsilaukkaa ja sipulia. Kaikki tämä alkoi sähistä ja vaikeroida, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin, kunnes säilykerasian tomaatit sekoittivat siihen tahmean verensä, joka tuntui muuttavan tuskan iloksi.

Pantuaan uutta vettä kiehumaan opettaja otti esille ison leivinlaudan, joka oli puhdas ja melkein neitseellinen valkoisen puun alastomuudessaan. Ja muistaen, miten naisilla on tapana menetellä tällaisissa tilaisuuksissa, hän kaatoi laudalle pienen jauhovuoren ja painoi sormella keskelle aukon kuin tulivuoren kraaterin. Tulivuorelta todella tuo jauhokasa näytti, kun hän sen keskelle painamaansa aukkoon kaatoi kiehuvaa vettä. Siitä nousi höyryä, läjä luhistui kokoon ja hän pisti siihen kätensä, ikäänkuin pitääkseen sitä koossa ja jälleen rakentaakseen sen pystyyn.

Mutta jauhot hajaantuivat joka taholle, ja ne jauhot, jotka jo olivat kastuneet, tarttuivat kiinni hänen sormiinsa ärtyisinä ja kuin kostaakseen. Ennen pitkää hänen kätensä olivat kuin valkoisten villakintaiden peittämät, ja jauhot, jotka raivokkaasti karkasivat pois laudalta, pyrysivät alas tahraten hänen pukunsa etupuolen.

Tämä oli pulmallinen hetki. Hän katseli epätoivoissaan takkiaan rohkenematta kajota siihen kauheilla käsillään. Mutta sitten hän tuli ajätelleeksi, ettei hän enää pelännyt mitään elämässä, ja vähitellen hän toisella kädellä vapautti toisen käden taikinapäällyksestä. Molemmin käsin hän sitten kokosi hajaantuneet jauhot keskelle lautaa, rohkein sormin hän alusti ja pakotti niskoittelevan aineen yhtymään yhdeksi kappaleeksi.

Hän huokaili, ja oikea käsi oli hellänä, mutta hanen onnistui väkisinkin saada jäykkä taikina pehmeäksi. Venyttämällä ja kokoon käärimällä ja jälleen litteäksi kaulimalla hän sai sen lopulta nöyräksi. Se oli lämmin, pyöreä ja sileä kuin naisen povi.

Sitten hän jälleen otti pienen veitsen ja kaapi laudan puhtaaksi siihen tarttuneesta taikinasta. Hän leikkasi siitä irti palan, pyöritti ja sotki sitä ja muodosti sen pitkäksi käärmeeksi, jonka veitsi joutuin leikkeli pieniksi paloiksi aivan kuin olisi tuhonnut vaarallisen eläimen. Sitten hän etusormella muovaili nämä pienet taikinapalaset pitkulaisiksi näkinkengänmuotoisiksi kokkareiksi. Ja ne marssivat hyvin järjestettynä sotajoukkona laudalle odottaen lautasliinan peitossa padan sisällyksen kiehumista.

* * * * *

Määrähetkenä molemmat kutsuvieraat saapuivat. Vanhempi veljeksistä tuli sisälle opettajan asuntoon ja tarjosi hänelle apuaan, nuorempi taas kierteli uteliaana ja epäluuloisena pöydän ympärillä, joka oli katettu ulos puiden suojaan, ja nuuski kaikkea ikäänkuin ollakseen varma siitä, ettei ruokia oltu myrkytetty.

Punaiset liikkiöviipaleet, leipä ja keltainen viini, mutta ennen kaikkea talosta virtaava suloinen tuoksu rauhoitti häntä. Hän istuutui penkille pöydän ääreen ja sai vaivoin vedetyksi esille takkinsa isosta povitaskusta pienen juuston, joka oli vaaleankeltainen ja kiilsi kuin norsunluu. Hän laski sen varovasti pöydälle molempien viinipullojen väliin ja jäi katselemaan kokonaisuutta taiteenharrastajan tavoin, joka tarkastaa "asetelmaa".

Mutta kun talon ovella tulivat näkyviin veli, joka hartaana kantoi kokkareita sisältävää liemimaljaa, ikäänkuin se olisi ollut pyhä astia, jä hänen takanaan opettaja, kaula sojossa, silloin Gesuino kavahti pystyyn ja asettui kunnia-asentoon, joka muistui hänen mieleensä niiltä ajoilta, jolloin hän oli sotamiehenä ja jota vaadittiin kenraalin kulkiessa ohi.

Alussa vallitsi noiden kolmen miehen aterian aikana painostava hiljaisuus, mikä on niin tavallista tämänkaltaisissa tilaisuuksissa. Heidän ympärilleen oli kerääntynyt joukko kuokkavieraita, nimittäin kissa poikasineen, miesten koira ja talon kanat. Tämä seura palautti opettajan mieleen toisen talon, toisen perheen, ja näkinkenkäkokkareet tuntuivät hänestä kovilta ja sitkeiltä.

Hiukan kovia ne olivatkin, mutta runsaasti juuston sekainen kastike oli kuin korea puku, joka somistaa vanhanpuoleistakin naista. Gesuino nieli niitä hekumallisesti, enemmän kuin toiset, toisen toisensa perästä, ensin imettyään niitä kuin makeisia. Ja pistettyään haarukkansa toiseen, hän jo halukkaasti katseli toista, ja näin hän teki, kunnes vati oli tyhjä. Silloin hän otti palan leipää tehdäkseen puhdasta jälkeä, mutta opettaja riensi noutamaan uusia varastoja.

Gesuino huokaili ylen onnellisena. Hän tarttui jälleen haarukkaan nöyrän näköisenä ja jatkoi työtään. Mutta nyt hän jo malttoi kiinnittää huomiota ympäristöönkin, ja kun koira tuijotti häneen heiluttaen häntäänsä, joka törrötti pystyssä kuin rukoileva sormi, hän heitti sille kokkareen, mutta kissanpoika oli ketterämpi ja sieppasi sen.

Toinen veli ei syönyt niin himokkaasti, vaan osasi viekkaasti salata ahneutensa. Ja kun opettaja oli täyttänyt kaksi ensimmäistä lasia viinillä ja kaatanut omaan lasiinsa vettä, tuli vanhemman veljen silmiin puoleksi surkua, puoleksi iloa kuvastava kiilto. Surku, kun näki opettajan lasissa vettä, ilo taas toivosta, että molemmat pullot olivat varatut yksinomaan vieraille. Mutta viinin oivallisuus sentään voitti itsekkyyden. — Entä te, ettekö juo viiniä?

— En juo. Lääkäri on kieltänyt.

Nämä sanat tekivät peloittavan vaikutuksen. Tuo hiljainen Gesuinokin nosti haarukkaansa kuin uhkaavaa kolmihaaraa.

— Hiiteen kaikki lääkärit ja lääkkeet!

Ja nyt alkoi keskustelu.

— Kerran lääkäri kielsi minuakin juomasta viiniä, syömästä lihaa, makarooneja ja papuja. Vaimoni, jonka vertaista on harvassa, ei väittänyt lääkäriä vastaan. Mutta tämän mentyä tiehensä hän sanoo minulle: "Proto, nyt ei sinulla ole muuta neuvoa kun uskoa sielusi Jumalan haltuun!"

— Minäkin sen muistan, Gesuino huusi. Ja vaimosi ryhtyi heti keittämään papuja ja meni ostamaan viiniä.

— Ja juokaamme nyt lääkärin terveydeksi.

— Toisella kertaa...

Mutta kävisi liian pitkäksi kertoa kaikki ne hengenvaarat, jotka varsinkin Proto muisti ja jotka oli välttänyt siten, ettei totellut lääkäriä. Lopuksi Gesuino kertoi vielä tämän jutun:

— Kerran nyrjäytin toisen jalkani. Proton vaimo vatkasi munan sekaista öljyä, voiteli sillä nilkkaani ja sitoi sen lujasti. Kolmen päivän kuluttua olin taas terve kuin 'pukki'. Lyönpä vetoa, että jos olisin kutsunut lääkärin, hän olisi katsonut välttämättömäksi leikata poikki koko jalan.

Opettaja hymyili suopeasti, ja sitten puhuttiin hauskemmista asioista.

Keskusteltiin myös eri tavoista, miten päästä rauhaan muurahaisista, sekä siitä, miten pitää jättää siemenpavut ja -herneet varsiin, kunnes ne ovat ihan kuivat. Vasta aterian lopulla, kun oivallinen pyöreä juusto leikattiin viipaleiksi ja se näytti hikoilevan kipuansa, mutta sitten ilomielin tarjoutui puikahtamaan vierasten suuhun, puheet kääntyivät vakavammalle tolalle.

Gesuino itse otti puheeksi kysymyksen, miksi kaikkein rauhallisinkin mies yhä luo itselleen uusia huolia.

Hänen punertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat oranssinväriset, ja hänen pienet sinertävät silmänsä loistivat kyynelten kostuttamina. Kun nuo kaksi muuta katselivat häntä hieman epätietoisina, hän löi kämmenensä pöytään ja nyökäytti päätään huvilaan päin.

— Hitto vieköön, tarkoitan, että miksi noiden ihmisten, jotka asuivat tuolla ja joilla oli kaikkea, mitä tarvitsivat, pitikään noin syöksyä turmioon.

Proto katsoi opettajaan vilkuttaen silmää, pyytäen anteeksi veljensä yksinkertaisuutta ja selitti viipymättä tuon murhenäytelmän aiheen:

— Sentähden, etta he olivat pähkähullujä.

Ja omasta puolestaan hän kävi käsiksi toiseen viinipulloon.

— No niin, opettaja sanoi, miten se sitten oikein tapahtui?

— Asia oli, nähkääs, sillä tavalla, että heillä oli ihan liian hyvät olot, isällä ja pojilla. Isä piti rahat takanaan, mutta pojat tahtoivat huvitella. Siitä syntyi riitaa ja alituista kiistaa, ja viimein pojat löivät isän kuoliaaksi.

— Hulluja? Gesuino sanoi mietteissään ja ärtyneenä veljen selityksestä. Häijyjä he olivat, ja Jumala on heitä rangaissut.

— Jumala! Mikä Jumala? Jumala ei sekaannu sellaisiin asioihin, silloin hänkin olisi häijy.

Gesuinon kasvot kävivät mustanpuhuviksi.

— Sinä puhut vain, kun sinulla ei ole uskoa.

— Päinvastoin minulla ehkä on enemmän uskoa kuin sinulla, veikkoseni.

Ja näytti siltä, kuin heidän tavallinen kinastelunsa taas olisi alkanut, kun opettaja tuli väliin:

— Asianlaita on niin, että ihminen tarvitsee liikuntoa. Tämä tarve alkaa jo, kun hän tuskin on syntynyt. Elämä on liikuntoa, eivätkä tähdet ja merikään koskaan ole paikoillaan. Mutta Jumala on antanut ihmiselle arvostelukyvyn, ja ihmisen velvollisuus on kohdistaa toimintakykynsä hyvään, tehdä työtä ja elää sovussa itsensä ja muiden kanssa. Tämän voi jokainen tehdä, jos vain tahtoo.

— Ihminen tahtoo, tahtoo, mutta se ei aina hänelle onnistu, Gesuino huomautti. — Ja lisäksi on aina toisia, jotka ärsyttävät.

— Kuka? Minäkö muka? Proto virkkaa kiivastuen. Olenhan minä maailman rauhallisin ihminen.

— Ei nyt ole kysymys teistä kahdesta, opettaja sanoo kaataen viiniä heidän laseihinsa. Tai miksikä ei teistäkin? Te pidätte toisistanne ja kuitenkin riitelette lakkaamatta. Miksi, sanokaapa!

— Se on hän, se on hän! Gesuino huudahtaa ja osoittaa sormellaan veljeään. Hän näkee vikoja kaikessa, mitä minä teen, arvostelee kaikkea, ja mikä pahinta, pitää pilanaan kaikkea, mitä teen. Sanalla sanoen, hän kohtelee minua kuin poikanulikkaa tai kuin hölmöä, sillä hän luulee itseään minua etevämmäksi. Sensijaan...

— Sensijaan te luulette itseänne häntä etevämmäksi. Sellaisia olemme kaikki. Syy on siinä, että olemme unhottaneet jumalalliset lait. Nöyrtykää, niin teidät ylennetään! Ja lisäksi olemme unhottaneet kymmenet käskyt. Lyönpä vetoa, että te, Gesuino, ette muista niitä, ettekä tekään Proto.

— Enpä minä, totisesti, muistakaan, Proto vastaa lievä ivahymy huulilla, mutta tämä ei kohdistu häneen itseensä eikä opettajaan, vaan veljeen. Ja Gesuino älyää sen ja tuntee sappensa kiehahtavan, mutta koettaa hillitä itseään ja tunnustaa nöyrästi, ettei hänkään oikein muista Jumalan kymmeniä käskyjä.

Silloin opettaja otti piipun taskustaan, ja kun Proto seurasi hänen esimerkkiään, hän tarjosi tälle tupakkaa.

Gesuino ei tupakoinut.

— Minulla ei ole paheita, hän sanoi hiukan ylenkatseellisesti. Silti hän hiljaa ja muiden huomaamatta veti pullon lähemmäksi ja jatkoi juomistaan käyttäen hyväkseen toisten innostumista tupakoimiseensa. Mutta opettaja pani tämän merkille ja muisti Margan vakuutuksen, että Antoniolla muka ei ollut paheita. Ja sillä aikaa kun Proto jatkoi filosofoimistaan ahkerasti syljeskellen, opettaja veteli syviä sauhuja piipustaan ja loi katseensa korkeuteen kohti sinitaivasta, jota hämärän ensiverho hopeoi, ja vaipui osaksi surumielisenä, osaksi iloiten tähän havaitsemiseensa.

* * * * *

Tämä toinen yö oli levollisempi. Opettaja tunsi, ettei ollut yksin tässä kirouksenalaisessa talossa ja ettei hänen päivänsä ollut kulunut hyödyttömästi. Molemmat veljet olivat, vanhemman avustettua opettajaa keittiön järjestämisessä, lähteneet hyvällä tuulella ja hyvinä ystävinä. Koirakin oli tyytyväinen, heilutti häntäänsä katsellen opettajaan, ja kissa oli poikastensa leikkiessä pöydän alla kaikessa hiljaisuudessa kulkenut taloa tarkastamassa. Opettajasta tuntui, kuin hän olisi luonut itselleen uuden perheen, ja hän toivoi ajan tuottamaan apuun.

Herätessään varhain seuraavana aamuna hän tunsi jonkinlaisen uudistuksen tapahtuneen sekä ruumiissaan että sielussaan. Hän keikahti nopsasti vuoteesta täynnä luottamusta. Hän ei enää kaihtanut kanssaihmistensä kohtaamista. Hän päätti siis itse lähteä ostoksilleen ja siisti itsensä samoin kuin mennessään kävelylle Olan kanssa. Hän kulki _heidän_ tietänsä ja kuvitteli kuulevansa tytön kevyet pienet askelet ruohikossa, jota meren tuulahdus oli virkistänyt.

Kauppatorilla naiset katselivat häntä samalla tavalla kuin ensi aamuna hänen tulonsa jälkeen. Noin yksin, ilman Olaa, hän tuntui heistä vallan toiselta mieheltä.

Yksi heistä, jolta opettaja joskus oli ostanut lapselle hedelmiä, kyseli, missä tyttö oli.

— Hän lähti matkalle äitinsä kanssa.

— Eikä Ornellaakaan ole näkynyt pariin päivään. Minnehän sekin onnenheitto on joutunut?

Opettaja ei vastannut, vaan kohdisti kaiken huomionsa hedelmien ostoon. Tuolla naisella oli myytävänä samanlaisia pieniä juustoja, jommoisen Gesuino oli tuonut, ja hän osti niistä muutaman. Sitten hän meni leipurin myymälään.

Tämä oli Antonion tuttava.

— No, hän palaa siis kotiin tänään, tuo velikulta! leipuri sanoi opettajalle punnitessaan leipää, joka vielä tuoksui uunille. Hän lähetti minulle postikortin, jossa on kauniin naisen kuva, mies lisäsi iskien silmää.

Opettaja otti paperiin käärityn leivän, joka vielä oli lämmin kuin elävä olento.