Part 9
Antonio ei siis vielä ollut palannut. Tämä selitti sen, että nuo kaksi päivää olivat olleet niin rauhalliset. Ja nyt opettaja tunsi tunnonvaivoja, kun oli jättänyt talon yksin Ornellan huostaan! Mutta mikä oli tehty, oli tehty, Palattuaan asuntoonsa hän jatkoi tavallista elämäänsä, mutta tosiasiassa hän odotti jotakin uutta, ja tämä odotus sai hänet levottomaksi. Illan suussa tämä levottomuus muuttui ahdistukseksi. Ehkä syynä siihen oli sää, taivas kun oli pimennyt ja myrskyävältä mereltä kuului jyrähdyksiä. Salamat sinkoilivat tiheään kuin tuulen työntämät liekit nuoleskellen ikkunaruutuja, jotka tuntuivat vapisevan pelosta.
Opettajakin tunsi sulkeutuneena huoneeseensa outoa kauhua. Veri syöksyi polviin ja sulloutui kuin väkijoukko liian ahtaan tien mutkaan, ja aavistus, että näinä hetkinä tapahtuisi jotakin hirvittävää, valtasi hänet täydelleen.
Ohut sadeharso himmensi äkkiä ilman tuhoa ennustavan valaistuksen; tuuli ja salamat taukosivat. Liikkumattomat puut näyttivät tarjoutuvan hekumoiden sateen huuhdeltaviksi, ja vesipisarat pysähtyivät lehdille ja ikäänkuin imeytyivät niihin.
Jälleen salamat purkautuivat esiin yhä voimakkaampina. Sade taukosi kuin säikähtyneenä, ja tuulella näytti olevan julma nautinto siitä, että se sai erottaa toisistaan veden ja lehdet, kunnes lopulta taivaan silmä aukeni puiden välillä tähystellen, mitä maan päällä tapahtui. Sitten aurinko poisti ympäriltään pilvien harmaan harson, ja salamat, jyrähdykset ja tuuli alkoivat vuorostaan peräytyä.
Kaikki tyyntyi taas, mutta opettaja ei tuntenut itseään tyyntyneeksi, ikäänkuin myrsky olisi siirtynyt hänen poveensa.
Ja kun hän illalla teki tavanmukaisen kierroksensa huvilan ympäri saadakseen varmuuden siitä, että kaikki oli järjestyksessä, hän näki naisolennon nojaavan portin rautatankoihin käsivarret levällään, kuin hän olisi ollut ristiinnaulittu. Siitä tien kohdasta, missä opettaja seisoi, hän ei voinut nähdä, kuka tämä oli, mutta mentyään lähemmäksi hän tunsi Ornellan. Hän ajatteli piilottautua, mutta näytti siitä, kuin tuo nainen olisi seisonut siinä hyvin kauan ja olisi päättänyt odottaa häntä vaikka iankaikkisesti. Hänen vartalonsa, joka punapukuisena erottautui tyhjästä värittömästä taustasta, palautti hänen mieleensä _tuon toisen_. Hän tunsi sisällään pelkoa, mutta lähestyi silti.
— Mitä tahdot? — hän kysyi karskisti.
Nainen vastasi tyynesti.
— Avatkaa.
— Mitä tahdot?
Opettaja oli päättänyt olla avaamatta, sillä taas hän tunsi tuon eläimellisen hajun ja lämmön, joka virtasi tuosta naisesta. Tuntui aivan siltä, kuin vaarallinen eläin, äkäinen iso kissa, joka tekeytyi kesyksi vain päästäkseen sisälle, olisi tarrautunut kiinni portin rautaristikkoon. Ja hänen mieleensä muistuivat Olan sanat: — Ihmissusia on todella olemassa, olen kuullut niiden ulvovan.
— Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ornella sanoi tuijottaen opettajaan häijyillä vihreillä silmillään.
— Voithan sanoa sen tässä, minä kuuntelen.
— No niin, hän huudahti töykeästi, sen pahempi teille, jos joku toinen sen kuulee. Poikanne tuli kotiin tänään, ja luettuaan kirjeenne hän karkoitti minut iskuin ja lyönnein pois ja uhkasi ottaa minut hengiltä. Minulla on siitä jäljet käsivarsissa ja selässä, enkä tiedä, mihin voisin asettua. Nyt teidän täytyy mennä sanomaan hänelle, että hänen on pidettävä huoli minusta. Muuten...
— Muuten?
— Muuten tapahtuu jotakin kauheata. Olen kuin raivoisa eläin, kuuletteko? Olen valmis mihin tahansa. Mihin tahansa! hän huusi ravistaen portin rautatankoja. Ja hänen silmänsä säihkyivät kuin häkkiin suljetulla tiikerillä.
Opettaja ajatteli Olaa. Saattoihan Ornella kostaa tytölle. Silloin hänestä tuntui, kuin hänen kuolinhetkensä olisi tullut, kuin hän olisi seisonut elämän hirvittävän salaisuuden kynnyksellä, johon liittyivät hairahdukset, suru ja rangaistus, ja kuin eteen olisi kohonnut toisen elämän vielä hirvittävämpi salaisuus, se kun on selittämatön.
Hän avasi portin ja päästi naisen sisälle.
Tämä näytti rauhoittavan, joskaan ei lepyttävän häntä. Vaieten hän seurasi opettajaa hänen asuntoonsa ja lysähti tuolille, jonka mies nosti hänelle.
Pöydälle asetetun pienen kynttilän valossa opettaja huomasi, että Ornellan kasvot olivat vääntyneet ja äkkiä vanhentuneet. Näytti siltä, kuin liekki olisi kärventänyt hänen tukkaansa, ja valkoisella kaulalla näkyi tumman punainen veritäplä merkkinä hänen saamistaan iskuista. Opettaja tiesi, että vaikuttavin keino tuottaa naishenkilölle helpoitusta on antaa hänen mielin määrin puhua, ja hän sanoi:
— Kerrohan minulle, miten tuo tapahtui.
Mutta Ornella oli toisenlainen kuin muut naiset, hän ei voinut ilmaista suruaan muuten kuin huutamalla, niin kuin alempiasteiset olennot. Hän painoi päänsä kumaraan, puraisi käsivarttaan, alkoi huokailla ja päästää hurjia valitushuutoja, ja opettaja oivalsi, että hänellä todella oli edessään haavoittunut eläin. Sanat olivat tehottomia, hänen täytyi keksiä jokin muu keino häntä auttaakseen.
— Älä huuda, Ornella! Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Antonio löi sinua raivonpuuskassaan, mutta varmasti hän katuu ja pitää sinusta huolta. Minä kyllä pidän huolen siitä, että hän tulee järkiinsä. Tahdotko syödä jotakin? Tahdotko juoda tilkan viiniä? On mieletöntä noin parkua, Ornella. Saatpa nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyvälle tolalle. Sanohan minulle, hän virkkoi hiljaisella ja mairittelevalla äänellä, etkö tunne ketään, jonka luo voisit mennä asumaan?
Olihan Ornellalla muutamia sukulaisia seudulla, mutta hän tahtoi palata siihen lämpöiseen pesään, josta hänet oli karkoitettu kuin varis kyyhkyslakasta. Se tietoisuus, että oli mahdotonta palata sinne, teki hänen epätoivonsa kahta katkerammaksi.
Opettaja tarjosi hänelle vieraanvaraisuutta siksi yöksi sanoen, että ullakkohuoneessa oli puhdas vuode, mutta tämäkään tarjous ei näyttänyt häntä rauhoittavan. Hän huokaili kauan ja hieroi päätään käsivarteensa, ja vasta väsyttyään hän kohotti itkusta punoittavat kasvonsa ja sanoi käheästi:
— Ettekö voisi heti mennä puhumaan poikanne kanssa?
— Se on liian aikaista. Etkö käsitä, että hänkin vielä on raivoissaan?
Ornella peitti jälleen kasvonsa, kohotti ne taas ja tuijotti uudelleen opettajaan hurjilla vihaa ja mielettömyyttä uhkuvilla silmillään.
— Ettekö voisi palata asumaan heidän luokseen, se yksistään lepyttäisi heidät? Se yksistään...
— Senkin teen, jos se on välttämätöntä, opettaja sanoi säikähtyneenä ja lähti sitten ulos, sillä hän oli tukehtumaisillaan. Kulkiessaan ikkunan ohi hän näki Ornellan juovan viinin, jonka hän oli tälle tarjonnut. Ehkä se rauhoittaisi häntä. Mutta itse hän ei voinut rauhoittua.
Hän kiersi taas huvilan. Hän ei ollut koskaan ollut taikauskoinen ja tahtoi edelleen pysyä vapaana taikauskosta, mutta silti hän oli kuin tasapainostaan suistunut siitä turmiollisesta vaikutuksesta, jota henki tämä talo, kuollut kuin raato.
Vaistomaisesti hän tahtoi paeta kauas, sinne, missä ei toisten pahuus enää tavoittaisi häntä. Hän kapinoi Jumalaa ja omaatuntoansakin vastaan. Mitä häneltä siis vaadittiin? Olihan hän jo antanut kaiken.
Hän meni istumaan marmoripöydän ääreen, jossa oli aterioinut työmiesten kanssa, ja luuli kuulevansa heidän puheensa kaiun. Sikäli kuin hanen sisäinen levottomuutensa asettui, selkeni jälleen itsestään hänen ajatus- ja arvostelukykynsä, ja puhdas kirkas valo levisi hänen ympärilleen, ja esineiden luomat varjot näyttivät todellisemmilta kuin itse esineet. Kaikki oli nyt rauhallista ja hiljaista kuin kuoleman iaisessa levossa.
— Minun täytyy täydellisesti kieltää itsenikin, hän ajatteli. Ja hän päätti ottaa Ornellan luokseen ja huolehtia hänestä. Tästä aiheutuisi taistelua, varsinkin itse naisen raa'an voiman ja muiden vastuksien kanssa, mutta juuri ajatellessaan tätä taistelua hän rohkaistui.
— Rohkeutta vain, hän sanoi hiljaa, puhuen varjolleen. Jumala on meitä auttava.
Nyt hän nousee ja menee pensasaidan luo, mistä luulee kuulleensa melua, mutta kaikki on hiljaista kuutamossa, jolla on haaveellinen väri, mikä ei enää oikeastaan ole väriä, mutta ei liioin mustaa.
Muutamat kuun valaisemat lehdet näyttävät kullanhohteiselta lasilta, toiset alabasterilta.
Maanvuokraajien koira alkaa haukkua, Gesuino kutsuu sitä ja opettaja huutaa:
— Hei, Gesui!
Gesuino ei vastaa, mutta menee pensasaidalle päin, jossa on ainoastaan oksan sulkema aukko, minkä kautta miehet pääsevät huvilan vartian yhteyteen. Opettajakin menee sinne, ja tuntuu siltä kuin he molemmat olisivat tutkimusmatkailijoita tuntemattomassa maassa, jotka kuulevat toistensa äänen kahden puolen tiheää metsää ja pyrkivät puhumaan toistensa kanssa.
He tapaavatkin toisensa aukon kohdalla; musta harva oksa erottaa heidät vielä, mutta he voivat jo nähdä toisensa ja puhua toisilleen.
Gesuino on paljain päin; hänen punertavat kiharansa näyttävät kuivuneilta heiniltä, ja silmänvalkuaiset kiiltävät kuin posliini.
Hänen takanaan on koira, joka luo pitkän varjon, Se on levoton ja puree älisten reittään kuin vaivaisivat sitä kirput, sitten se nostaa päänsä kuullessaan isäntänsä puhuvan.
— Onko joku luonanne? Gesuino kysyi. Koira haukkuu asuntoonne päin.
Seuraa vaitiolo. Ja opettajasta tuntuu kuin hän kuulisi ison siiven kahinan taivaanlaen yksinäisyydestä ja kuin se elähyttäisi olioita. Se tiesi kai Jumalalta odotettua apua.
— Luonani on nainen, hän sanoi ääni tyynenä. Onneton olento, joka ei tiedä, minne mennä, ja joka on paennut tänne kuin haavoitettu lintu.
Mutta vertaus ei tehonnut Gesuinoon.
— Tunnetteko hänet?
— Tunnen kyllä. Hän on palvelijatar, joka oli poikani Antonion talossa.
Gesuino, joka harvoin liikkui kotipihaa ulompana ja joka ei sekaantunut toisten ihmisten asioihin, ei tuntenut Antoniota eikä hänen palvelijatartaan. Mutta hänen synnynnäinen oveluutensa sai hänet aavistamaan sitä murhenäytelmää, joka oli tapahtunut tuossa talossa.
— Onko pojallanne vaimo?
— Vaimo ja tytär.
Opettaja tunsi olevansa kuulustelun alaisena, mutta sehän oli vain, niinkuin olla pitikin. Ihminen on ihmisen tuomari.
— Totta puhuakseni, poikani on ajanut hänet pois sen tähden, että vaimo ja tytär ovat matkustaneet pois. Ja hän on karkoittanut tuon naisen senkintähden, että hän on raskaana.
— Se on kaunista! Ja te sallitte hänen olla talossanne?
— Gesuino! opettaja silloin sanoi, ja tarttui kiinni pensasaitaan, minä pyydän, ettette ymmärrä minua väärin. Te olette mies, joka uskoo Jumalaan ja jolla on omatunto, ja teidän pitää sentähden auttaa ja neuvoa minua. Mitä minun on tehtävä? Tyttö on epätoivoissaan, hän voi tehdä itselleen ja toisille väkivaltaa. Enpä suinkaan mielelläni pidä häntä luonani, päinvastoin pelkään viettää yötä yhdessä hänen kanssaan. Mitä minun on tehtävä?
Gesuinokin koppasi kädellään kiinni pensasaidasta. Hän tunsi mielensä hämmentyneeksi.
— Kysykäämme Protolta. Hän on maailmanlapsi ja kykenee neuvomaan.
— Ei! Ei! Teidän pitää neuvoa minua omantuntonne mukaisesti.
— Mutta sanokaapa, kuka on saanut tuon tytön siunattuun tilaan?
— Sitä en tiedä, eikä se kuulu asiaan. Pääasia on estää tyttöä tekemästä tyhmyyksiä ja sitten auttaa häntä ja järjestää lapsen asiat.
— Veljeni Proto sanoisi, että pitää antaa tytön mennä hirteen. Tuollaiset naiset tyydyttävät ensin himonsa ja tuottavat sitten toisille ikävyyksiä.
— Se on totta, mutta Jeesuskin ojensi kätensä Maria Magdalenalle. Antakaamme Proton olla rauhassa, Gesuino, ja neuvokaa te minua!
Gesuino ei ollut varsin halukas neuvomaan, vaan kuulusteli edelleen:
— Ehkä se oli poikanne?
— Sitä en tiedä. Mutta jos niin olisikin, hän on joka tapauksessa ajanut tytön talostaan, ja olen siis kaksinverroin velvollinen pelastamaan hänet ja lapsen.
— Sellainen sika!... Gesuino mutisi, eikä opettaja puolustanut Antoniota, vaan sanoi:
— Ihmiset tekevät pahaa tietämättään ja tahtomattaan. Ihmisten velvollisuus, jotka kuuntelevat omantuntonsa ääntä, on korjata heidän aikaansaamansa paha. Kun joki paisuu yli äyräittensä, minkä se sille voi? Mutta ihmiset rakentavat patoja, ja vaurio on korjattu. Niin meidänkin pitää tehdä.
Gesuino painoi alas päänsä, ja kuutamo valaisi hänen hiuksiaan kuin sänkipeltoa. Hän katseli ympärilleen ja näytti kysyvän neuvoa varjoltaan, joka piili pensasaidassa. Seurasi hetken vaitiolo, kunnes koira nosti päänsä ja haukahti ilmoittaakseen naapureille ja etäallä asujille, että rauha oli häiriintymätön, että täällä oltiin varuillaan ja valmiina torjumaan väijytystä. Silloin Gesuinokin nosti kasvonsa ja sanoi:
— Te olette kunnon mies. Olen varma, että veljeni Protokin auttaa teitä. Mitä meidän on tehtävä?
— Toistaiseksi emme saa kertoa kenellekään, että tuo nainen on täällä. Parasta on välttää juoruja. Lisäksi, jos näette hänet, ette saa olla tietävinänne hanen tilastansa ettekä millään tavoin näyttää hämmastyneiltä. Saanhan minäkin kai pitää palvelijatarta, niinkuin aina ennenkin. — Se on totta, hän lisäsi ivallisesti, ettei hän nukkunut samassa huoneessa, mutta se on yhdentekevää. Ja lopuksi, kun minun täytyy poistua kotoa, esimerkiksi järjestelemään hänen asioitaän, teidän pitää valvoa häntä ja pitää silmällä ympäristöä. Pyydänkö teiltä ehkä liikoja?
— Ettehän toki! toinen huudahti kohauttaen olkapäitään. Sitten hän jälleen tunsi käyvänsä yhtä äreäksi kuin ennenkin.
* * * * *
Lyhyt, tyyni kesäkuun yökin oli opettajalle apuna. Käytyään neuvottelemassa Gesuinon veljenkin kanssa, joka heti oivalsi kaiken eikä ruvennut kyselemään, opettaja palasi kotipihaansa ja teki uudelleen kierroksen huvilan ympäri. Kaikki oli hiljaista, ja puiden alla marmoripöydätkin ja viileät penkit näyttivät kuun valaisemina kehoittavan häntä lepäämään ja jättämään siihen osan surustaan. Mutta tämän surunsa hän tunsi täydesti, se oli hänen sisällään kuin seiväs, joka piti häntä suorana kiireestä kantapäähän, eikä hän tahtonutkaan luovuttaa sitä kenellekään.
Kynttilä paloi vielä huoneessa, mutta Ornella oli mennyt nukkumaan ullakkohuoneen vuoteeseen ja oli lattialle tikapuiden juurelle jättänyt pölyiset, punaiset tallukkansa, jotka hänellä oli ollut jalassa paetessaan Antonion lyöntejä.
Opettaja tuijotti tallukkoihin, ikäänkuin olisi odottanut, että ne rupeaisivat liikkumaan ja puhumaan. Ja todella ne tulkitsivatkin hänelle sen kohtauksen raivokkuutta, joka oli riehunut noiden kahden ihmisen väliliä. Miehen viha oli varmaankin ollut eläimellisen raakaa, kun Ornella oli paennut noin kevyesti puettuna. Silti nämä merkit eivät olleet hänestä vastenmielisiä. Ehkä ne tiesivät, että Antonio oli ruvennut kapinoimaan omia raakoja vaistojansa vastaan, ja lyödessään naista hän ehkä samalla oli kurittanut omaatuntoaan.
Vai oliko kaikki tämä pelkkää harhaluuloa? Joka tapauksessa hän tunsi itsensä verraten rauhalliseksi. Hän meni levolle, sammutti tulen ja sulki silmänsä. Hänestä tuntui, kuin hän olisi sinä päivänä tehnyt pitkän vaelluksen ja nyt vihdoinkin ansaitsi lepoa.
Ja taas kuului kaukaista urkujensoittoa meren kristallitemppelistä ja laulu, joka kirkasti yön:
Meripoika lainehilla Avuks' Sua huutaa, Herra...
Ola leikittelee niityllä, kukkana kukkien parissa, rannerenkaana kaislankorsia, ja kätkee pieneen nyrkkiinsä jotakin, minkä tahtoisi antaa isoisälleen.
— Ukki, pane silmät kiinni ja avaa käsi. Hän ojensi kätensä ja avasi sitten silmänsä ikäänkuin nähdäkseen, oliko siinä todella jotakin. Kuun juova tunki sisälle ikkunasta ja lankesi hänen pivoonsa painaen siihen hopeaisen merkin. Ehkä sekin oli harhaluuloa. Miten olikaan, hän sulki äkkiä silmänsä ja puristi kokoon kätensä sulkien siihen tuon jalon helmen.
* * * * *
Aamun sarastaessa Ornella nousi ennen häntä. Opettaja, joka jo oli valveilla, kuuli hänen liikkuvan varovasti, jotta ei herättäisi häntä, ja sitten laskeutuvan alas tikapuita, vetävän tallukat jalkaansa ja menevän ulos hiljaa sulkien oven jälkeensä.
Tämä Ornellan esiintyminen rauhoitti häntä. Hänkin nousi ja näki avatessaan ikkunan Ornellan pestyään kasvonsa ja kätensä kaivolla, pyyhkivän ne alushameensa helmaan. Hän oli selin opettajaan, hänen vartalollaan oli samat voimakkaat viivat kuin ennenkin, ja käsivarret pistivät siitä esiin kuin vahvat oksat, mutta tuon ihmisruumiin melkein rajun uhkuva voima ei enää häntä pelottanut. Seisoihan tuo nainen siinä hänen edessään ja hänen valtansa alaisena kuin metsästä siirretty puu karsivan puutarhurin edessä.
Huomatessaan opettajan Ornella oikaisi heti ryhtinsä tavalliseksi. Hän ei silti ollut vanhusta näkevinään, vaan kiersi pari kertaa kaivon ja poistui sitten katsomaan kanoja, ikäänkuin he molemmat vielä olisivat olleet siellä, rikoksen ja teeskentelyn pesässä. Mutta kun opettaja kutsui häntä ovelta, hän riensi tämän luo pää kumarassa, surullisena ja nöyränä.
— Ornella, vanhus sanoi isällinen sävy äänessään, sina osaat tehdä talousaskareita paremmin kuin minä. Keitä kahvia ja siivoa sitten vähän täällä. Sillävälin käyn tuolla tuvassa miesten luona ja lähden sitten asioille kylään. Tässä on kahvia ja tuolla on kahvipannu.
Ornella totteli häntä nöyrästi. Se luulo, että opettaja ehkä meni tapaamaän Antoniota ja kenties yrittäisi aikaansaada sovintoa, herätti naisessa vähän toivoa jopa ystävällisyyttäkin. Hän loi huoneeseen yleiskatseen ikäänkuin ottaen sen huostaansa ja älysi heti, mitä siinä oli tehtävää. Hän kumartui ottamaan käsillään hiiliä ja latoi niitä pesään, ja niiden alle hän sytytti paperiliuskan. Silmänräpäyksessä hän sai tulen leimahtamaan liekkiin, jotavastoin opettajalla tuhkan sammuttua tavallisesti oli suuri työ, ennenkuin tuo ihme hänelle onnistui.
Kahvikin näytti vallan itsestään kiehuvan Ornellan valvonnan alaisena, ja kun se oli valmista, se maistui opettajasta mainiolta. Tuo hyvälle tuoksuva maku suussaan hän läksi miesten luo sanomaan, että hän lähti pois kotoa. Gesuino peseytyi parhaillaan kaivolla ilman paitaa, ja hänen karvainen rintansa kimmelteli täynnä pieniä vesipisaroita. Proto taas oli jo työssä ja korjasi lapion vartta.
Veljekset jo pohtivat Ornellan asiaa. Gesuino mutisi karkeita sanoja hänestä ja naisista yleensä. Proto taas — etupäässä tehdäkseen hänelle kiusaa — panetteli miehenretkuja, jotka viettelevät naisia. Mutta aamuilma ja auringon pitkät säteet, joka vielä oli matalalla, saivat molempien miesten joutavat sanat vaikenemaan.
* * * * *
Opettaja kulki jälleen sitä tietä pitkin, joka nyttemmin tuntui hänestä itse elämän tieltä. Ihminen menee ja tulee, luulee, ettei enää koskaan palaa samaa tietä, luulee jättävänsä taakseen kaiken menneisyyden. Ja sensijaan kaikki alkaa uudelleen, ja vaellamme alati seuraten omia jälkiämme takanamme tai edellämme oma varjomme, — Mutta on aika toimia ja jättää filosofoiminen, opettaja ajattelee itsekseen. Sitten hän hymyilee kuvitellen, että hänen kasvonsa kuvastavat meren pinnan värejä. Minnehän oikeastaan menen? Antonion luo? Mitäpä Antonio voisi tehdä? Minkä parannuskeinon hän voisikaan keksiä? Nyt on tauti rajoitettu, se on teljetty sairaalaan, ja minun velvollisuuteni on huolehtia siitä, ettei se pääse levittämään tartuntaansa.
Hän astui siis edelleen, ja Olan valoisa kuva seurasi häntä yhä kuten enkeli sokeaa Tobiasta. Moneen kertaan hän kumartui vaistomaisesti noukkimaan tien kullanhohteisesta laidasta lehden tai kukan. Niin Olakin teki, ja hänen mieleensä muistui, miten hän pikkupoikana kotiseudullaan samoili pellonpientareilla kokoamassa lääkekasveja.
* * * * *
Hän kulki milloin toista, milloin toista tuttua tietään. Antonio ei ollut kotona. Rengin vaimo, joka tilapäisesti oli ylennetty talon palvelijattaren arvoon, tähysteli opettajaa ilkeästi ja kysäsi, oliko matka onnistunut hyvin. Hän ei vastannut ja viipyi etupäässä vain seurustellakseen koiran kanssa, joka häntä huvitti ja joka saattoi hänet portille asti aikoen lähteä kävelylle hänen kanssaan.
— Ei, ystäväni, nyt se ei käy päinsä, opettaja sanoo osoittaen enemmän luottamusta eläimelle kuin äskeiselle naiselle. Sinun pitää jäädä kotiin, kun siellä ei ole ketään. Kun Ola palaa, noudan teidät molemmat kävelylle.
Koiran korvat menevät lerpalleen, mikä tietää, että se alistuu, ja opettajan mentyä ulos portista ja suljettua sen, se haukkuu ylös ilmaan ilmaisten olevansa paikallaan ja täyttävänsä velvollisuutensa. Opettaja menee niinikään täyttämään velvollisuuttaan, mutta hänestä tuntuu, kuin se olisi yhtä hyödytöntä kuin koiran haukkuminen ilmaan, ja hän astuu tietä, joka johtaa hyökysillalle ja siitä kalatorille. Antoniota ei näy, ja vanhus on melkein tyytyväinen, kun ei kohtaa häntä. Silti hän jatkaa hakemistaan, kulkee kanavan varrella olevan tien päästä päähän, kääntyy vasemmalle ja saapuu keskelle kylää. Antoniota vain ei näy, mutta torin kulmassa, leipomon ja viiniravintolan välillä, johon on asetettu pikku pöytia ja tuoleja katukäytävälle, joka on koristettu kukkaruukuilla ja vihreillä kasveilla, ryhmä Antonion tuttavia istuu juttelemassa ja katselemassa ohikulkijoita. Huomio kiintyy oitis opettajaan, jonka tekee mieli kääntyä ja piiloittautua tien mutkaan, mutta nyt hän jo voi täydelleen hillitä itseänsä ja vaistojaan. Hän menee siis suoraa päätä heitä kohti, vastaa niiden tervehdykseen, jotka häntä tervehtivät, ja jatkaa matkaansa.
Vihannesten ja hedelmien myyjättäret kutsuivat häntä; hän pysähtyy erään eteen, jolta hän tavallisesti on ostanut, ja ostaa vähän kirsikoita ajatellen täten voivansa tuottaa Ornellalle iloa. Äkkiä jotakin värähtelee hänen sielunsa uumenissa ja hän vaistoaa, että se on uusi tunne, joka ei ole pelkoa, ei ihmisystävyyttä eikä sääliä, vaan epäitsekästä rakkautta, melkein isäntunnetta, joka yhdistää hänet tuohon naiseen tai oikeammin siihen olentoon, jota tämä kantaa sydämensä alla.
* * * * *
Tultuaan kotiin opettaja huomasi heti, että asunnossa oli jotakin uutta, joka tuntui sitä elähyttävän. Naisen käsi oli, vaikkakin koneellisesti, kosketellut esineitä, seiniä, permantoa; vesi oli virkistänyt ja puhdistanut kaiken, mikä oli ollut likaista, jopa tehnyt sen niin perinpohjin, että muutamat esineet näyttivät uusilta. Kodin sielu, tuli, paloi kirkkaasti, ja lopuksi hän huomasi, että ullakkohuoneessakin kaikki oli puhdistettua — mikä tiesi, ettei Ornella aikonut lähteä siitä pois. Ja kumarassa kaivon altaan edessä Ornella pesi opettajan paitaa. Nähdessäan tämän palaavan hän säpsähti silmät samanvärisinä kuin ympärillä olevat lehdet ja kumartui entistään syvemmälle, kuin olisi tahtonut piiloittautua. Laskiessaan pöydälle ostoksensa opettaja kuuli hänen hurjasti paiskailevan pesuvaatteita altaan pesurahiin.
— Paiskele sinä vain, kai lopulta siitä saat tarpeeksesi. Opettaja ajatteli ja huusi hänelle sitten ikkunasta:
— Ornella, toin sinulle kirsikoita, tahdotko tulla niitä syömään?
Ornella nousi vaivoin hilliten itseään. Hänen huulensa vavahtelivat tuskasta, mutta myös ivasta.
— Toittehan minulle ainakin kenkäni? hän kysyi uhmaillen.
Opettaja ei enää pelännyt häntä.
— Mitä teet kengillä? Eihän sinun ainakaan tänään tarvitse lähteä ulos. En saanut käsiini Antoniota hänen kotoaan enkä muualtakaan.
Ornella alkoi rajusti väännellä käsissään olevaa paitaparkaa.
— Tiesinhän, että hän pysyttelisi piilossa, tuo lurjus, tuo raukka, tuo roisto...
Rumien sanojen tulva virtasi hänen suustaan valuen kaivoaltaan tummaan veteen. Opettaja antoi hänen purkaa kaiken sappensa; parempi että se tuli ulos, kuin että se jäi hänen sisäänsä.
Kirsikat näyttivät tekevän jonkinlaisen vaikutuksen. Kun Ornella oli palannut huoneeseen käsivarret vielä märkinä, tuo isoilta veripisaroilta näyttävä kirsikkakasa tuntui houkuttelevan häntä. Hitaasti hän otti yhden, katseli sitä ja pisti sen suuhunsa, irroitti kannan, sylki kiven käteensä ja piteli sitä siinä, ikäänkuin ei olisi aikonut koskaan heittää sitä pois.
Ja äkkiä hänkin tuli ajatelleeksi Olaa hurjasti haluten jälleen saada lapsen luokseen, tuntea hänen virkeiden kasvojensa, jotka olivat raikkaat kuin hedelmä, koskettelevan omia surusta ja raivosta surkastuneita kasvojaan, ja saada syödä yhdessä hänen kanssaan kirsikoita ja leikitellä niiden kivillä ja varsilla. Mutta tätä ei hänelle enää koskaan suotaisi, ei koskaan ja hänen silmänsä kostuivat kyynelistä.