Part 7

— Sinun ei pitäisi tehdä syntiä omassa kodissasi, tyttösi kodissa, ei täällä — eikä muutoin muuallakaan. Synti on aina sama, missä tahansa sitä tehtäneenkin. Eikä sinun pitäisi tuottaa kärsimystä vaimollesi, joka ehkä tietää kaiken, mutta sietää kaiken tytön tähden. On mahdollista, etten mina ole oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä, mutta juuri sentähden sanon sinulle, että eräistä teoista kerran saa maksaa kalliisti.

Antonion mieli näytti järkkyvän. Pää kumarassa hän silitti tukkaansa eikä väittänyt vastaan. Hän vain kysyi:

— Onko Marga pyytänyt teitä puhumaan noin?

— Antonio! Vaimosi kuolisi pikemmin kuin avaisi sydäntään kenellekään kuolevaiselle. Mutta hänen surunsa pilkottaa esiin hänen hymystäänkin.

— Marga ei rakasta minua, Antonio sanoi synkästi. Hän rakastaa ainoastaan miesvainajaansa.

— Se ei ole totta. Hän turvautuu muistoihinsa kuin haavoittunut hirvi luolaansa. Mutta sekään ei ole pääasia. Tärkeintä on, etta ilma täällä puhdistetaan, sillä Margan suvaitsevaisuus vain lisää tartuntaa. Ilma on puhdistettava! opettaja toisti huitoen käsillään kuin viuhkalla, ainakin tytön, ellei teidän itsenne tähden. Ymmärrätkö?

— Mitä tyttö sellaisista ymmärtää?

— Jos lapsi edelleen hengittää tätä ilmaa, hän turmeltuu samoin kuin te, ja kun hän kerran sinun silmistäsi havaitsee turmeluksensa aiheuttaman surun, hän saattaa syystä vastata sinulle: "Sinä olet opettanut minua tekemään pahaa".

Antonio kavahti ylös tuolilta kuin nuori vesa, joka rajusti on taivutettu, mutta joka sitten ponnahtaa suoraksi.

— Ei! Ei! Hän ei turmellu. Mina olen tällainen sentähden, että olen tällaiseksi syntynyt... Ihminen syntyy... syntyy... Äitini oli samanlainen kuin Ornella.

Silloin tuntuivat rautakahleet salakavalasti puristuvan molempien miesten ympärille, niin että he syöksyivät samaan häpeän ja kauhun kuiluun.

Opettaja sanoi kumealla äänellä:

— Myönnät siis menetteleväsi pahoin?

— Sen myönnän. Mutta minä en ole ainoa. Monet ovat minua vielä kehnompia.

— Kaikissa meissä on hyvää ja pahaa, mutta jälkimmäinen on voitettava, Antonio! Kelvollinen teräs karaistaan, ja sen muuttaa miekaksi mies, joka tahtoo voittaa vihollisen.

Antonio jäi siihen seisomaan, kuin käskyjä odottava palvelija ja piteli, kovakätisesti huopahattuaan, melkein kuin olisi se ollut elävä elukka. Lopuksi hän sanoi:

— Sanokaa siis minulle, mitä minun tulee tehdä.

— Sinun tulee heti lähettää pois talosta tuo nuori nainen ja sitten huolehtia hänestä ja hänen lapsestaan.

— Entä sitten? Antonio kysyi surullisesti.

— Sitten Jumala sinua auttaa, jos tarkoituksesi ovat hyvät, opettaja sanoi. Mutta ahdistus valtasi hänetkin hänen ajatellessaan tuota: Entä sitten?

Ja tämä synkkä ajatus ei enää tahtonut päästää häntä rauhaan. Ja hän tunsi, että vaikka Antonio näyttikin nöyrän alistuvalta, tämä luiskahti hänen käsistään kuin kissa, joka, vaikka onkin näennäisesti taipuisa ja myöntyväinen, ei kuitenkaan voi olla noudattamatta eläimellisiä vaistojaan.

* * * * *

Myöhään illalla opettaja lähti kävelylle Olan kanssa. Mutta tytön seura ei lieventänyt hänen tuskaansa, vaan pikemmin kovensi sitä! Hänen ajatuksensa riensivät aina kotiin, jonne hän mielestään oli jättänyt Antonion ankarasti sairastuneena.

Ola tahtoi viedä hänet sellaisille paikoille, jossa oli ihmisiä ja vilkkautta, hän taas poikkesi yksinäisille poluille, missä askelet häipyivät syvälle heinään ja taivas jälleen heijasti hänen silmiinsä kuolettavaa tyhjyyttä, joka täytti hänen sydämensä.

Olalla oli ikävä. Hän kumartui pari kertaa noukkimaan kukkia tai tarkastamaan hyönteistä, mutta ei kutsunut isoisää ihmettelyä ilmaisevilla huudoillaan; hänkin näytti salaisiin ajatuksiin vaipuneelta. Kerran tyttö jäi niin kauas jäljelle, että opettaja kääntyi ja huusi häntä luokseen. Tyttö ei vastaa, ei liiku, seisoen siinä ääneti ja tottelematta, kunnes isoisä palaa hänen luokseen ja uhkaa rangaista häntä.

Nyt he ovat käyneet toisilleen vihamielisiksi. Parempi niin, vanhus ajattelee ankarasti, sillä kerran meidän kuitenkin täytyy erota toisistamme.

Hän tarttuu tytön käteen ja vetää hänet mukaansa, ja tyttö katsoo ylös häneen tutkien tarkoin hänen piirteitään, aivan kuin heidän tavatessa toisensa ensi kerran. Miksi hänestä tuntuu, kuin hän kävelisi vallan toisen henkilön kanssa, isoisän vieressä, joka on ihan erilainen kuin tuo aikaisempi? Ja äkkiä tyttö kysyy häneltä väsyneenä ja ikävystyneenä:

— Millaisia lauluja sinä osasit lapsena?

— Osasin niitä useita, hän vastaa ärtyisästi, nyt olen vanha enkä enää muista niitä.

— Etkö edes tuota laulua meripojasta lainehilla?

— En edes sitä, hän sanoo yhä Vain äreästi. Mutta äkkiä hän kuulee urkujen ääniä, jotka tulevat kaukaa — mistä? Hyvin kaukaa, tasangolta, mereltä päin. Virsi seuraa niitä. Vaikutelma on niin voimakas, että hän pysähtyy kuuntelemaan.

— Etkö kuule mitään? hän kysyy tytöltä. Etkö kuule kaukaa soittoa?

— Kyllä kuulen, tyttö vastaa herkkänä vaikutelmille.

Ja siinä he molemmat seisovat yksinäisellä polulla, keskellä ruohistoa ja auringon ja varjojen leikkiä kuin unen ja mielettömyyden taikakehän ympäröiminä.

* * * * *

Päivät kuluivat, ja Ornella oli yhä vain talossa, entistään vaiteliaampana ja kärsivällisempänä kuunnellessaan Margan ärtyisiä ja epäoikeutettuja syytöksiä.

Antoniokin kävi alakuloiseksi, eikä vanhojen pullojen tuoksuva viini kyennyt saamaan häntä iloisemmaksi. Hän oli enimmäkseen poissa kotoa ja palasi synkän näköisenä, kuin liikeasiansa olisivat häneltä sujuneet huonosti, ja tuskin hän oli syönyt ja juonut, kun jo taas poistui kotoa.

Eräänä päivänä hän toi mukanaan kuuluisan lääkärin, jolla oli tuuhea parta ja salaperäiset kasvot, niin että häntä saattoi luulla poppamieheksi. Se oli kuumepäivä, ja Marga suostui lääkärin käyntiin, mutta ei antanut selviä vastauksia tuon oppineen miehen kysymyksiin; ja kun tämä selitti, että hänen täytyi päästä toiseen ilmanalaan ja ympäristöön, lähteä ylemmäksi, kernaimmin vuoristoon, hän käänsi kasvot pielukselle, ja sulki väsyneet ja vihaa uhkuvat silmänsä.

Miesten poistuttua sairaan luota ja ollessa ruokahuoneessa kuuluisa lääkäri sanoi, että näennäisesti outo tauti tosiasiassa oli hyvin yksinkertainen. Se oli vanhaa malaria-kuumetta, jota pahensi sairaalloinen hysteerinen kuvittelu.

— Tekeekö hän työtä terveenä ollessaan?

— Tekee liiaksikin. Hän ei malta levätä hetkeäkään.

— Se ei ole hyvä. Onko hänellä huolia?

— Ei, tietääkseni, Antonio vastasi, mutta hänen silmänsä kaihtivat opettajan katseita.

Lääkäri ei kirjoittanut mitään lääkkeitä, mutta silti Antonio välinpitämättömästi korvasi hänen vaivansa kuoreen suljetulla runsaalla rahasummalla. Lääkäri vain moneen kertaan korosti, että Margan oli välttämättömästi lähdettävä pois kotoa ja vuoristoon, niin ylös kuin suinkin.

Opettaja ajatteli synnyinseutuaan ja entistä taloaan, jonka ehkä vielä voisi saada takaisin, mutta kun Antonio mainitsi jo tietävänsä, minne lähettäisi Margan ja pikku tyttönsä, nimittäin kaukaisten sukulaisten luo, opettaja painoi päänsä alas ja poistui ulos.

Toistamiseen hän suuntasi askeleensa leppien keskellä olevaan taloon. Vieraan lääkärin käynti herätti hänen epäluuloaan ja tuntui melkein juonelta, jonka Antonio oli keksinyt saadakseen Margan ja tytön pois talosta. Miksi? Mitä sekavimmat ja tolkuttomimmat ajatukset temmelsivät hänen aivoissaan. Mutta kun paha on syössyt ihmisen hänen tasapainostaan, kaikki tuntuu mahdolliselta. Hän tuskin tunsi mielessään rohkeutta katsoa uudestaan silmästä silmään sitä miestä, josta kerran oli toivonut saavansa itselleen pojan. Hän tunsi, että salainen voima loi hänen eteensä tämän ristiriitaisen näytelmän, joka tosin ei suoranaisesti koskenut häntä, mutta joka silti tavallaan johtui hänestä, ja että ainoastaan toinen voima, hänen oma sisäinen voimansa, saattoi johtaa sen onnelliseen ratkaisuun. Sanalla sanoen, hänen vakaumuksensa oli, että kaikki oli rangaistusta hänen vielä sovittamattomasta synnistään, ja että ainoastaan hänen kärsimyksensä ja nöyryytyksensä voisivat kääntää asiat oikealle tolalle.

Ja samoin kuin yöperho liitelee valoa kohti, hän toistamiseen tunsi vetovoimaa kirouksenalaisen talon rautaporttia kohtaan. Tuo talo vaikutti hänen mielikuvitukseensa yhtä houkuttelevasti kuin vilkkaasti kuvitteleviin lapsiin, mutta hän etsi myös taustaa omalle salaiselle surulleen — synkkää, läpikuultamatonta taustaa, josta hanen uhrautumisensa ääriviivat paremmin eroaisivat. Siten katumuksentekijä hakee luolaa, jossa voi sovittaa syntinsä.

Ja kevät levitti tuohon yksinäiseen puutarhaankin ilonsa harson. Verevää vihreyttä uhkuvat puut kaikuivat linnunlaulustä, ja penkit ja pöydät, jotka viime sade oli huuhtonut puhtaiksi, loistivat kuin uusina.

Ja kuin vuorostaan salaisen voiman vetämänä näyttäytyy vanha nainen lehtikujan päässä. Hän kulki kumarassa tuijottaen maahan, mutta huomatessaan opettajan hän koetti ojentautua suoraksi, ja kompastellen hän riensi portille ja avasi sen muitta mutkitta.

Opettaja muisti luvanneensa palata, ja suljettuaan portin muori lähti näyttämään hänelle vartian asuntoa.

Se oli pitkä huone, joka oli rakennettu huvilan jatkoksi, ja jota aikoinaan oli kaiketi käytetty vajana tai jonakin sen tapaisena. Toinen puoli huonetta ulottui ylöspäin kattoon asti, jonka punaiset tiilet loistivat orsien lomitse; huoneen toinen puoli oli matalampi, siinä oli parvekkeentapainen välikatto, jolle pääsi tikapuita myöten.

— Tuolla ylhäällä poikani nukkuu öisin, Vanhus selitti. Siellä säilytämme lakanoita, jotka uskottiin huostaamme huonekalujen mukana.

— Mokomatkin huonekalut! opettaja ajatteli katsellessaan ympärilleen.

Sopessa sisäkaton alla oli vanhan naisen kurja vuode, peitteenä säkintapainen. Itäviä perunoita ja kuivia maissinlehtiä oli hajallaan likaisilla huonekaluilla, jotka muka kuuluivat kristillisten ihmisten asuntoon. Paljaat savuttuneet seinät olisivat johtaneet mieleen varakkaan talonpojan alkuperäisen keittiön, jolleivät lika, epäjärjestys ja ummehtunut tallinhaju olisi tehneet koko huonetta perin kolkoksi. Ainoana valokohtana tässä kurjuudessa oli iso kamiina ja hella, joilla oli yhteinen savuhormi, ja valkea, joka tarjosi mahdollisuuden toivon asua tässä hökkelissä.

Hellalla oli musta pata, joka kiehua porisi tanssittaen kanttaan, jonka alta levisi ympärille sipulin sekaisten papujen haju — vaatimaton haju, joka silti palautti opettajan mieleen Margan keittiön miellyttävät tuoksut ja Olan pienen sormen, joka kynnellä napsutti tuon padan silausta, mikä ennusti oivallista ateriaa, eikä hän karkoittanut tuota muistoa, vaikka se tuotti hänelle mielipahaa, sillä katumus ei ole katumusta, ellei se ole muodostunut suurista ja pienistä kieltäymyksistä.

* * * * *

Illan suussa opettaja meni Margaa tervehtimään. Tässä ei ollut kuumetta, mutta hän oli tavallista heikompi, ja hänen kasvoissaan oli harmaankelmeä, ruumista muistuttava väri, joka punervassa iltavalaistuksessa näytti kahta kaameammalta.

— Mitä tuo tohtori sanoi? hän kysyi uneliaalla äänellä.

— Hän sanoi, että tautisi johtuu hermoistakin, ja että sinun täytyy saada lepoa ja mielenrauhaa.

Näin opettaja sanoi, joka luuli tietävänsä asiasta enemmän kuin lääkäri, mutta Margan aavemainen hymy, jonka lomitse hampaat välkkyivät esiin kuin nuoren naisen pääkallosta, masensi heti hänen rohkeutensa.

Tälläkään taholla ei sanoilla voinut aikaansaada mitään. Mutta hän rohkaistui uudelleen, kun Marga sanoi:

— Ei minun mieltäni paina mikään, ja kernaasti noudatan lääkärin neuvoa. Emmekö voisi lähteä teidän kotiseudullenne, isä? Olen jo kauan toivonut sitä.

— Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin? Nyt se on liian myöhäistä. Olen myynyt taloni, enkä tiedä, minne menisimme asumaan.

— Se ei tee mitään, isä, Marga äkkiä virkkoi uudelleen alistuvana. Lähden, minne Antonio vie minut. Ettekö te, isä, tule mukaan? Voisihan Antonio siinä tapauksessa jäädä tänne Ornellan kanssa valvomaan taloa, kunnes palaamme.

Opettaja katseli Margaa. Tämä oli painanut luomensa umpeen kaihtaen hänen katsettaan, ja opettajan teki mieli kohottaa niitä sormillaan, noita luomia, jotka olivat raskaat kuin hautakivet, ja huutaa, niin että kaikki sen kuulisivat:

— Nouse, nainen, ota vuoteesi ja kävele!

— Marga, hän sanoi ankarasti, minä en lähde matkalle teidän kanssanne. Muutan pian pois täältä.

— Miksi? Miksi?

Näiden hänen molempien vilpittömien ja hätääntyneiden huudahdustensa välillä oli lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä hänen pielustaan peittävä valonvälke näytti siirtyvän seinälle. Ja hänen kasvonsa peittyivät mustaan varjoon.

— Hän on kuollut, hän on kuollut sielultaan, opettaja ajatteli.

Silti hän tunsi kovaa tarvetta avata Margalle sydämensä, kuin vainajan edessä, jota tämän eläessä oli loukannut. Hän sulki vuorostaan silmänsä. Hänen oma äänensä kajahti kumeana hänen korvaansa muistuttaen pahasta, ja se värähteli itkusta.

— Marga, tulin tänne toivoen voivoni viettää täällä loppuikäni yhdessä teidän kanssanne ja ehkä saada uutta elämää, kuin vanha, pilalla oleva pursi, joka monien vastusten jälkeen kaipaa varmaa valkamaa ja korjausta. Mutta oivallan, ettei se ole mahdollista. Se on ehkä oma syyni. Huomaan päivä päivältä selvemmin, että minun ja teidän välillä, minun ja teidän katsantokannan ja elintapojen välillä on voittamaton ristiriita. Sentähden ei teillä voi minusta olla muuta kuin vastusta, enkä itsekään voi olla tuntematta tyytymättömyyttä ja hyödytöntä surua.

— Älä vastusta sanojani, hän lisäsi nähdessään Margan levottomasti liikehtivän vuoteessaan. Olen jo aikaisemmin sanonut sinulle, että olet älykäs ja ymmärrät kaiken, minkä sinulle sanon. Minä taas tiedän kaiken, mikä painaa mieltäsi, vaikka et siitä puhu. Muistatko, Marga, tuon ensimmäisen illan, jona tulin tänne? Siitä alkaen olen oivaltanut kaikki ne ikävät ja selvittämättömät seikat, jotka synkistävät sinun ja Antonion elämää. Nyt asiat ovat joutuneet vielä huonommalle tolalle. Itse rakkaudesta ja uskonnon puutteesta olette kaikki tekemäisillänne kaikkein pahimman rikoksen, olette näet tappamaisillanne olennon, ennenkuin se on syntynyt maailmaan. Mutta minä en enää aio asettua teidän väliinne, en edes tytön vuoksi, joka hengittää tätä myrkyllistä ilmaa ja joka hänkin lopulta turmeltuu.

Marga painoi taas kasvojaan pielukseen ja nyyhkytti. Äkkiä hän jälleen kohotti niitä, ravisti päätään vapauttaakseen kasvonsa hiuksien harsosta ja koetti puhua, mutta sai huuliltaan vain vaikeroivan huokauksen.

— Ei hyödytä ollenkaan, että puhut, Marga; olisi parempi, jos toimisit. Älä muutoin luule, että olen tässä pitääkseni teille joutavan nuhdesaarnan. Minäkin olen tehnyt syntiä, minäkin olen tehnyt senkaltaisen rikoksen, jonka nyt tahtoisin saada estetyksi. Nainen, miehesi äiti, surmasi itsensä minun tähteni. Hän oli raskaana, ja tiesi, etten minä aikonut ottaa häntä aviovaimokseni. Otin hoitooni hänen ensimmäisen lapsensa, jonka isä en ollut, mutta jonka tahdoin ottaa pojakseni. Siten luulin voivani sovittaa syntini, mutta tuo teko oli vain oikean sovitusuhrini siemen. Oikea katumus alkaa nyt vasta, ja antaudun siihen täydelleen pelastaakseni teidät. Älä itke, Marga, älä itke! Sensijaan nouse, niinkuin Kristus sanoi Latsarukselle, nouse ja kävele.

Marga itki nyt hiljaa kätkien kasvonsa hiustensa mustaan käärinliinaan.

— Sinun itkusi miellyttää minua, opettaja sanoi nousten, mutta avaamatta silmiään. Se on kuin ensi sade pitkällisen kuivuuden jälkeen. Ja sinä olet nouseva vuoteeltasi ja olet opettava lapsellesi sen, minkä minä olin toivonut voivani hänelle opettaa, nimittäin, että sen, joka tahtoo elää todella onnellisena, on seurattava Kristuksen lakeja. Sen sinä teet, ellet tänään, niin huomenna.

* * * * *

Seuraavana päivänä Marga ja Ola Antonion seurassa matkustivat Apenniinien vuoristoon, jossa heidän sukulaisillaan oli talo keskellä kastanjalehtoa. Opettaja saattoi heitä asemalle, ja koko matkan hän kantoi käsivarrellaan Olaa, joka ajatellessaan matkaa ja kaikkea uutta mitä saisi nähdä, ei ollut kovinkaan pahoillaan eron johdosta.

— Kirjoitan sinulle, tyttö sanoi vakavasti lohduttaakseen isoisää. Ja sitten tuon sinulle kotiin paljon kastanjoita, näin isoja kuin nyrkkini, kuorineen päivineen. Näetkös, näin kuorien piikit pistelevät.

Hän näpäytti vanhusta kasvoihin, ja vielä viimeisen kerran he nauroivat yhdessä.

Opettajakin puolestaan oli melkein tyytyväinen. Olihan hän ratkaissut sisäisen ongelmansa ja uskoi mielensä yksinkertaisuudessa, että elämän vaa'alla kärsimyksen vastapainona oli oleva se hyvä, joka siitä saattoi johtua.

Hän palasi kotiin ja asui talossa kolme päivää Ornellan kanssa kahden koskaan hiiskumatta halaistua sanaa siitä asiasta, joka koski heitä kaikkia. Hän tunsi tuota naista kohtaan vaistomaista kammoa kuin kaksoisolentoa kohtaan, joka vähimmästäkin sysäyksestä saattoi muuttua villipedoksi. Iltaisin hän sulketui huoneeseensa lukiten oven, ja päivisin hän meni kylään aterioimaan peläten, että tuo nainen antaisi hänelle ruoassa myrkkyä.

Kolmannen päivän iltana hän sulloi matkalaukkunsa, ja muutamaa hetkeä ennen Antonion paluuta hän jätti pöydalle Antoniolle kirjoittamansa kirjeen, jossa mainitsi, että hänen oli pakko matkustaa pois. Hän hyvästeli Olan leluja ja koiraa, joka levottomana hääri hänen ympärillään ehkä aavistaen hänen aikomuksensa. Lopuksi hän haki kissaa ja löysi sen kokoonkyyristyneenä makaamasta Margan huoneen sohvankulmassa ja seisoi hetken sitä katsellen.

Kaikki takavarikoidun talon vartian vaihtoa koskevat toimenpiteet oli jo suoritettu, ja opettaja lähti siis sinne suoraa päätä vastaanottamaan tuon toimen.

Vanha nainen myi hänelle koronkiskurin hinnasta jäljellä olevat ruokavarastonsa, neljä munivaa kanaa ja elämännautinnoille alttiin kukon. Korvauksena kalliista hinnasta vanhus antoi hänelle vähän hiiliä ja neuvoi, miten hän voisi estää tulta sammumasta; tarvitsi vain kätkeä syvälle tuhkaan siemen, s.o. hehkuva hiili.

Kun vanha nainen ja hänen poikansa olivat poistuneet horjuen taakkojensa alla, nuo molemmat, pienet ja huonokasvuiset olennot, jotka hämärässä näyttivät peikoilta, opettaja sulki portin ja katseli rautaristikon läpi tien toisella puolella kohoavaa taivaanrantaa, joka jo oli hämystä harmaa ja joka hänestä näytti isoa vankilaa ympäröivältä muurilta.

Nyt hän siis oli yksin ja hänen sisimmässään liikkui sellainen yksinäisyyden tunne kuin henkilöllä, joka ajattelee kuolemaa kauhistuen, että kaikki silloin loppuu. Hänen teki mieli itkeä, nojata porttiin ja suudella rautakankea, jonka ympärille Ola oli kietonut pienet sormensa. Sitten hän ajatteli, että tuo vanha velho tavallaan oli todellakin varastanut häneltä Olan, ja katui pakoaan, joka hänestä tuntui turhalta ja paheksuttavalta.

— Miehen tosi voima on siinä, että hän avoimesti taistelee pahaa vastaan, väkipakollakin, jos se on välttämätöntä, ja minun olisi pitänyt puhua pontevammin Margan ja Antonian kanssa ja saada heidät täyttämään velvollisuutensa.

Hän tunsi ruumiissaan väristystä ja palasi siihen synkkään luolaan, johon oli vetäytynyt kuin haavoittunut eläin. Hän kulki huvilan ympäri, joka mustana kohosi kohti tähtiä täynnä tuikkivaa taivasta. Hänen huoneessaan paloi tuli ja sen hohde väritti elämäntuntua. Hän arveli velvollisuudekseen olla koskaan päästämättä tulta sammumaan, kuin hän olisi tehnyt jollekin tämän lupauksen. Ja hän lisäsi puita pesään.

* * * * *

Samana iltana opettajan luullessa olevansa aivan yksin maailmassa, hänen luokseen tuli vieras. Se oli vanhempi niistä miehistä, jotka olivat vuokranneet huvilaa ympäröivän viljelysmaan. Hän sanoi kunnioittavasti nimensä olkihattu kädessään, ja kysyttyään arasti, voisiko tarjota apuaan, hankin alkoi valittaa kirousta, joka näytti painavan tätä paikkaa.

— Meitä tuli tänne neljä henkeä, minä, veljeni, vaimoni ja hänen miesserkkunsa. Elimme kaikki sovussa, ja alussa kaikki kävi hyvin. Mutta sitten vaimoni kuoli, ja hänen serkkunsa meni matkoihinsa, kun ei enää viihtynyt täällä. Minä ja veljeni Gesuino jäimme tänne ja olemme saaneet raataa kuin orjat kuitenkaan ansaitsematta enempää, kuin mikä menee maavuokraan. Kaikki menee päin hemmettiä, jopa niin, etteivät kanat enää muni. Sitäpaitsi minä ja veljeni alinomaa riitelemme. Ja tekin, joka näytätte kunnon ihmiseltä, säälisitte meitä, jos joskus näkisitte meidän menevän niinkin pitkälle, että pieksämme toisemme pahanpäiväisiksi.

— Se on kaunista! Ja miksi teette niin?

— Noin pilanpäiten. Ensin en voinut käsittää sitä, Gesuino on hyvä mies, liiankin hyvä, jumalinen ja hiljainen. Hänellä on rinta täynnä pyhäinkuvia, hän rukoilee lakkaamatta, uskoo aaveisiin, peikkoihin ja muihin piruihin. Mutta kun on kysymys pahojen sanojen käyttämisestä, hänen kielensä on terävä kuin keihään kärki. Enkä minäkään ole häijy, ja pidämme toisistamme, mutta silti riitelemme yhä. Veljeni sanoo, että se johtuu jostakin noituudesta.

— Eikö teillä ole naisväkeä talossa?

Mies teki käsillään häätävän liikkeen.

— Vaimoni kuoltua otimme taloon erään naissukulaisen. Tuo rakas sukulainen riisti talomme puti puhtaaksi, ja hän se ensin rakensi epäsopua meidän veljesten välille; ja lopulta minä nuija kädessä passitin hänet portista ulos. Sitten otimme eräänlaisen palvelijattaren. Hän ei varastanut eikä sekaantunut meidän asioihimme, mutta juoksenteli koko päivän miesten perässä. Hän oli sanalla sanoen lutka, ja lisäksi hänellä oli saastainen tauti, jota säädyllisyys estää nimeltä mainitsemasta. Kaikesta tästä masentuneina päätimme, Gesuino ja minä, elää ilman naisväkeä. Eihän tämä ole niin mukavaa, mutta parempi näinkin, kuin että on vieraita naisia. Ja muutoin hän, Gesuino, on oppinut tekemään yhtä ja toista. Osaapa hän ommellakin, mutta se vie paljon aikaa.

— Miksi ette mene uusiin naimisiin?

Mies mitteli toista kiireestä kantapäähän puoleksi ryppyihin piiloutuneilla pienillä vihreillä silmillään, jotka olivat alakuloiset, mutta silti veitikkamaiset.

— Tahtoisinpa kyllä ottaa eukon, mutta sen pitää olla nuori, ja sillä täytyy olla kolikoita. Mutta totta puhuen pelkään sellaisia.

Hän nosti pari sormea kuin kuvaillen kahta sarvea, ja nauroi; ja toisesta näytti, kuin hän olisi pitänyt häntä vähän pilanaan.

— Entä veljenne?

— Niin, hän on tehnyt puhtauden lupauksen. Hän kaihtaa naisia ja pakenee heti niitä nähdessään. Muutoin hän ei välitä miesseurastakaan. Tänä iltana hän ei tahtonut tulla kanssani teitä tervehtimään, ja saattepa nähdä, ettei teidän onnistu puhua hänen kanssa kahta kertaa vuodessa.

— Hyvä, sitä paremmat ystävät meistä tulee.

— Ei teidän silti pidä luulla, että minäkään olen suupaltti, mies äkkiä vakuutti, mutta joskus on tarve keventää sydäntään. Ja jollei avaa sydäntään miehille, niin kenelle sitten? Sanotaan, että olette ollut koulunopettaja, ja siis tiedätte paljon asioita. Paljon asioita — hän toisti miettivän näköisenä. Tuo vanha muija, joka asui tässä, sanoi minulle: "Kun tarvitset neuvoa, niin mene hänen luokseen, se on oppinut mies".

— Mitä se mummo minusta tietää? Jos olisin oppinut mies, niin en kai olisi täällä. Mutta yhtäkaikki, jos tarvitsette neuvoa, koetan antaa sen teille, samoin kuin ehkä minä tarvitsen teidän neuvoanne.

— Ja jos tarvitsette jotakin, toinen sanoi, rohkaistuneena ja tyytyväisenä, niin käskekää vain. Tuo vanha akka ehkä puhui pahaa meistä, sillä veljeni Gesuinon kanssa hän ei juuri elänyt sovussa, ja hänen poikansa vaati, että me vartioisimme taloa sill'aikaa kun hän juoksenteli kylällä, ja se mies oli oikea kylänluuta. Viime aikoina nuo molemmat, äiti ja poika, olivat käyneet tuiki kummallisiksi. He _näkivät_, se tahtoo sanoa luulivat nähneensä tuon isän aaveen, jonka pojat olivat tappaneet, ja me nauroimme heille, vaikka veljessänikin on vähän tuollaista taikauskoa. Mutta te varmaankaan ette sellaisiin usko?

— Kuolleet ovat kuolleita, opettaja sanoi, ja ne aaveet, joita on pelkääminen, ovat eläviä.

— Hyvin sanottu! Mutta nyt en häiritse teitä kauempaa, ja pyydän anteeksi viipymistäni. Varhain huomisaamuna lähden kylälle, ja jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa pois vain. Sitä varten tulinkin tänne.