Part 13

— Ornella! opettaja sanoi äkkiä seuraten ajatuksenjuoksuaan. Sinun pitäisi ennen kaikkea ajatella vaatteiden valmistamista lapselle.

— Ajattelin sitä juuri, tämä vastasi nostamatta päätään; huomenna kun lähden viemään serkkuni kirjettä, ostan torilta vähän kangasta.

Hän siis aikoi lähteä ulkosalle, mutta mihin? Hän ei koskaän ennen ollut puhunut tuosta serkusta eikä sukulaisistaan.

Ja tultuaan ullakkohuoneeseen hän ei heti sammuttanut kynttilää, niin kuin tavallisesti. Silloin opettaja, jonka Ornella luuli vaipuneen uneen, taas sytytti kynttilänsä ja huomasi, ettei kynä eikä mustepullo ollut paikoillaan pöydällä.

Kun Proto seuraavana aamuna tuli tiedustelemaan opettajan vointia, tämä lähetti Ornellan torille ja pyysi miestä viipymään hetkisen. Protolle tämä oli erittäin tervetullutta, hän oli synkän näköinen, ja hänen silmänsä olivät turvoksissa kuin yönsä valvoneella; hänen oli tarve keventää sydäntään.

— Kuulitteko eilen illalla tuota melua? Alan uskoa, että veljeni Gesuino on pahanhengen riivaama — sanon tämän aivan tosissani. En ole taikauskoinen, mutta muistan ne jutut, joita vaimovainajani kertoi. Hän väitti, että kadotettujen sielut harhailevat maan päällä ja asettuvat typerien ihmisten ruumiiseen. Ja nyt alan luulla, että Gesuinoon on siirtynyt tuon isän sielu, jonka hänen omat poikansa murhasivat.

— No niin, mutta miten on teidän laitanne, Proto? Oletteko tekin kenties kadotetun hengen riivaama?

— Olettepa oikeassa, puhutte vallan järkevästi.

— Yksi hyvä puoli teissä molemmissa kuitenkin on: myönnätte aina, että minä olen oikeassa, vaikka silti yhä edelleen kohtelette toisianne pahoin. Miksi te taas eilisiltana riitelitte?

— Kuka sitä voisi selittää? Gesuino oli täältä tullessaan hirveän pahalla tuulella. Aluksi hän rääkkäsi koiraa, ja minä tietysti panin vastalauseeni. Ja siitä sukeutui riita.

— Kuulkaahan, Proto, opettaja sanoi hetken vaiti oltuaan, minun täytyy vielä pyytää teitä auttamaan minua eräässä asiassa. Ornella sai eilen illalla kirjatun kirjeen, ja viime yönä hän kirjoitti siihen vastauksen. Tahtoisin tietää, keneltä tuo kirje on.

— Näin kirjeen. Se tuli Genovasta ja oli käsialasta päättäen sivistyneen ihmisen kirjoittama. Mutta miksi ette kysynyt häneltä itseltään?

— En tahdo tunkeutua hänen salaisuuksiinsa. Se vain pahentaisi asiaa.

— Antakaa hänen siis mennä helvettiin, mista on tullutkin.

— On otettava huomioon lapsikin, joka on pelastettava.

— Menköön hiiteen lapsikin, Proto ärjäisi iskien nyrkkinsä pöytään. Te olette ihan liian vanhanaikainen. Saattepa nähdä, että vielä jonakin päivänä itse joudutte kiikkiin.

Opettaja ei pelännyt mitään, ei edes kirouksia ja karkeita sanoja, joita mies lasketteli Ornellasta, Gesuinosta, Jumalasta ja kaikista ihmisistä; Hän vaihtoi puheenaihetta. Kirje tuli Genovasta ja oli sivistyneen henkilön kirjoittama. Olikohan se Adelmo Bianchin lähettämä? Mitä tahansa saattoi odottaa tuolta tuulihatulta.

Opettaja kertasi ajatuksissaan, mitä oli tapahtunut sinä iltana, jolloin hän sairastui. Hän näki jälleen edessään isänmurhaajan, joka katseli Ornellaa ihastunein silmin, eikä hän enää epäillyt.

— Proto, hän virkkoi hiljaa, on välttämätöntä pitää silmällä tuota tyttöä. Tahdon tietää, minne hän menee ja mitä tekee tänä aamuna.

Proton valtaa uteliaisuus, ja hänen mielessään piilevä kauna ajaa hänet urkkimaan Ornellan askelia ja mahdollisesti kostamaan hänelle.

— Luottakaa minuun. Päivällisaikaan teen teille selkoa kaikesta. Lähden nyt heti.

Ja jo päivällisaikaan opettaja tiesi, että Orriella todella oli käynyt eräiden sukulaistensa luona, sitten hän oli ostanut kangasta torikauppiaalta ja oli lopuksi käynyt postitoimistossa.

* * * * *

Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen. Samoin kuin sotajoukko lyhyen levon jälkeen uudistetuin voimin hyökkää vihollista vastaan, niin myrsky, pakkanen ja lumi raivosivat kirouksenalaisen talon ympärillä.

Silti opettaja nousi vuoteestaan. Ornellan kutomat sukat, Margan Olan nimessä lahjoittama shaali ja lakki, joka hänellä vanhastaan oli, olivat hyvänä apuna talvitamineiden järjestelyssä. Näihin pukeutuneena hän katsoi kuvastimeen ja näytti mielestään itse talven ruumiillistumalta. Mutta sisimmässään hän tunsi kaiken uudistuneeksi ja mielensä olevan täynnä lujia päätöksiä tulevaisuuden varalie.

Hän istuutui takkavalkean ääreen ja alkoi lukea viime päivien lehtiä, mutta ei hetkeksikään herjennyt pitämästä silmällä Ornellaa odottaen sopivaa tilaisuutta pelastaakseen tämän siitä uudesta vaarasta, jota kohti hän sokeasti syöksyi.

Ornella ei tullut lieden lähettyville. Lopetettuaan askareensa hän istuutui pöydän ääreen ompelemaan lapsen vaatteita. Opettaja kuuli hänen raskaan hengityksensä eikä ollut varma siitä, etteikö hän mielessään hautonut synkkiä tuumia.

Joskus hän ajatteli, eikö olisi parempi noudattaa Proton neuvoa ja jättää tyttö omiin hoteisiinsa ja oman vaistonsa ohjattavaksi, joka oikeastaan parhaiten voi hyödyttää sellaista eläimellisen itsekästä olentoa, jollainen hän oli. Tosiasiassa ei mikään verenside yhdistänyt häntä Ornellaan; jos hän aikaisemmin olikin pitänyt tuota naista luonaan sovittaakseen nuoruutensa murhenäytelmän ja estääkseen sitä toistumasta, ei hänellä nyt enää ollut mitään syytä pidättää häntä, jos hänellä oli jokin keino tulla toimeen ja saada paremmat olot toisaalla.

Mutta ei, ei sittenkään! Sisimmässään hän tuntee, että syy on toinen, että on olemassa side, joka on verensidettä vahvempi; hän tahtoo saada tuon naisen lapsen sentähden, että se polveutuu siitä olennosta, jonka hän on saattanut hedelmälliseksi ja syössyt kuolemaan, ja että tuo lapsi on hänen oman elämänsä jatkoa. Ja hän tahtoo saada tuon lapsen valaakseen siihen tosi elämää, joka on elämää hyvässä, jotavastoin Ornella, jos hän ottaa sen huostaansa, opettaa sille pelkkää pahaa.

Todettuaan tämän hän teki järkähtämättömän päätöksen taistella, jotta hänen elämällään olisi oikeutuksensa ja voimaa omassa itsessään ylläpitää hyvän liekkiä... Hän alkoi uudelleen koetella siveellisiä taivutuskeinojaan Ornellaan nähden kuvaamalla hänelle kotiseutunsa yksinkertaista ja kiehtovaa elämää: se oli vanhanaikainen haalistunut maalaus, jota hän paranteli mielikuvituksensa väreillä ja vernissalla.

— Tähän vuodenaikaan meilläkin on pakkasta ja lunta, mutta se on vallan toisenlaista. Pakkanen oli kuivaa, lumi kovenee ja säkenöi kuin alabasteri, kaikki on puhdasta ja virkeää. Ja sisällä, pienessä talossani, jonka toivon voivani pian ostaa takaisin, on mukava asua, siinä on keittiö, jonka hella on niin iso, että kymmenen henkeä voisi piilottautua siihen. Ruokahuoneesta avautuu näköala laaksoon, kun taas yläkerran huoneet ovat vuorten puolella. Kun on kaunis ilma, näkee uskaliaiden metsästäjien kiipeilevän poluilla kallioiden halkeamissa. Heidän pukunsa on nahasta, ja he näyttävät metsän valtiailta. He ovat seudun rikkaimpien perheiden jäseniä ja koettavat kilvan osoittautua muita notkeammiksi ja rohkeammiksi. Eräs entinen oppilaani ei välitä kaatamastaan riistasta. Hän antaa palvelijansa tuoda sen kotiin metsästä, ja jos sen liha on hyvää, niinkuin esimerkiksi metsäsialla tai kuusipeuralla, hän lähettää sen lahjaksi ystävilleen, kuten kuninkaiden on tapana tehdä. Iltaisin hän usein kävi minua tervehtimässä, ja silloin sain kuulla kummia taruja eläimistä, joiden hän oli kuullut puhuvan, linnuista, jotka varastavat koristeita ja kultarahoja, susista, jotka ennen muinoin olivat ihmisiä. Kerran...

Hän koetti toistaa nuoren metsänkävijän juttuja saaden innoitusta omien sanojensa kaiusta, ja hän sekoitti omiin niukkoihin kokemuksiinsa metsästystarinoita, jotka oli lukenut seikkailukirjoista. Tämä oli ainoa keino kiinnittää tuon naisen sivistymätön sielu, ja hän viivähti tahallisesti kertomuksensa jännittävimmässä kohdassa pitääkseen vireillä hänen uteliaisuuttaan ja voidakseen sitten varmemmin jatkaa. Näin kilpikonna menettelee varovasti pyydystellessään myrkyllistä hämähäkkiä.

Illalla tulivat veljekset, ja Gesuinolla oli mukanaan äsken paistettuja kastanjoita polttavan kuumassa huivissa.

— Tunnustelepa, nainen, hän sanoi tuoden sen lähelle Ornellan kaulaa. Mutta tämä väisti ja poistui ylenkatseellisesti. Senjälkeen kuin hän oli saanut kirjatun kirjeen, hän ei sallinut veljesten laskea pilaa kanssaan. Vaieten hän pani kastanjat kulhoon ja kaatoi opettajan kehoituksesta viiniä laseihin. Sitten hän asettui paikalleen pöydän ääreen ja ompeli, ompeli, keskeyttäen työnsä ainoastaan kääntyessään valoon päin pujottamaan lankaa neulansilmään tai irroittamaan hampaillaan solmuja, joita kiusoittavaan lankaan punoutui itsestään.

Molempien veljesten ollessa huoneessa opettaja ei jatkanut kertomistaan. Hän tunsi, että se oli turhaa vaivaa, Ornella kun ei kuunnellut, ollen uudelleen sen ristiriitaisen voiman vaikutuksen alaisena, jonka ääni kaikui hänen sisimmässään. Hänen välinpitämätön ja ylenkatseellinen tapansakin osoitti, kuinka loitolla hänen ajatuksensa olivat heistä. Ja hekin näyttivät syventyneen omiin puheisiinsa, mutta opettaja huomasi, että Gesuino silloin tällöin salaa vilkaisi Ornellaan, kuin olisi ollut valmis heittämään silmukan hänen kaulaansa, jos hän koettaisi paeta. — Asia päättyy siten, että Gesuino nai Ornellan, opettaja ajatteli. Tämä ajatus huvitti häntä, mutta sielunsa syvyydessä hän silti oli surullinen, sillä asia oli surullinen, päättyi se miten tahansa.

* * * * *

Erääna iltana, kun Gesuino kumartui heittämään mustia kastanjankuoria tuleen ja Proto hitain hekumallisin siemauksin joi toista lasiaan viiniä, kuului joku kolkuttavän ovelle.

Ornella kavahti kuin unesta ja alkoi vapista kiireestä kantapäähän, mutta ei noussut avaamaan ovea. Gesuino sitävastoin nousi ja meni ovelle karskean näköisenä kuin susi olisi ollut ulkona, ja avasi, kysymättä, kuka siellä oli.

Kuin tuulen ajamana astui sisään kookas mies, yllaän musta sadetakki, joka kimmelsi sadepisaroista. Ensin opettaja luuli, että tulija oli lääkäri, mutta huomasi sitten, että se olikin Antonio.

— Te ette kai oddttanut minun tuloani, hän sanoi aäni puoleksi hilpeänä, puoleksi vakavana, mutta niinkuin aina teeskennellen. Ja te, hyvät herrat, suokaa anteeksi, että tulin sisään portistanne, joka oli selkoselällään.

— Se on totta, Proto myönsi, mutta meidän porttimme ei koskaan ole kiinni.

Gesuino avasi suunsa puhuakseen, mutta ei sanonut halaistua sanaa, ja toinnuttuaan ensi hämmästyksestään hän katseli takaa Antoniota, joka kursailematta riisui päällystakkinsa ja palasi entiselle paikalleen.

Seurasi hetken äänettömyys.

Ulkona tuuli riehui ja katkoi sadeverkkoja, paiskaten niitä rymisten västen talon seiniä, ja opettajasta melkein tuntui, kuin sade olisi tulvinut sisälle huoneeseen.

Antonio katseli ympärilleen löytääkseen jotakin, mihin olisi voinut ripustaa takkinsa, ja kun hän ei nähnyt muuta sopivampaa, hän heitti sen ullakolle johtaville tikapuille; puolihämärässä takki näytti kokoon lyhistyneeltä aaveelta.

Sillävälin Proto oli tyhjentänyt viinilasinsa, nousi, laski lasin pöydälle ja loi hänkin kiireisen katseen Ornellaan. Hän huomasi tämän siinä määrin vaipuneen omiin ajatuksiinsä ja olevan välittämättä ympäristöstään, että hän ajatteli:

— Kas, ystäväni, täällä sinä ja veljesi Gesuino olette liikaa. Pötkikää tiehenne!

Hän lähestyi liettä laskien kätensä veljensä olkapäälle:

— Tule, Gesuino, on jo myöhä!

Ja kun ei kukaan pyytänyt veljeksiä jäämään, molemmat nolon näköisinä sanoivat hyvästi ja poistuivat.

Samoin kuin isänmurhaajan käydessä talossa opettaja nytkin kuvitteli näkevänsä unta, ja silti hän tunsi, että Antonio oli tuonut mukaansa julman todellisuuden tuulahduksen. Tästälähin oli parasta, että unelmat haihtuivat ja romahtivat kasaan kuin vaate-aave ullakon tikapuille.

— Marga ja Ola lähettivät paljon terveisiä, Antonio virkkoi, istuutuen Gesuinon äskeiselle paikalle ja oikoen jalkojansa, joihin hän oli vetänyt ahtaat saappaat.

Nämä nimet ja terveiset saivat opettajan sydämen heltymään; hänen katseensa kohosi ja hän tunsi vielä hallitsevansa tapahtumia.

Opettaja pani merkille, että Antonio oli ruumiillisesti muuttunut kuin mies, joka on ollut sairaana tai kauan oleskellut vieraassa maassa. Hänen kasvonsa olivat käyneet ankaroiksi, ja niissä oli toinen ilme, vaikka ne olivat säilyttäneet puhtaat klassilliset piirteensä kuin kuvapatsas, jonka alkuperäiseen muotoon taiteilija ei ole tyytynyt, ja siksi sitä muunnellut. Hiukset, joissa ennen oli ollut keikarimainen jakaus, olivat nyt tuuheat ja pystyssä ja leikatut lyhyeksi voimakkaasta niskasta. Eikä silmissäkään, vaikka ne olivat kääntyneinä tuleen päin, ollut samaa kiiltoa kuin ennen. Ne piilivät jäykkinä kulmakarvojen alla, jotka milloin vetäytyivät ryppyyn, milloin taas oikenivat, seuraten liekkejä, jotka vuoroin leimusivat ja vaipuivat.

Veljesten mentyä ja Antonion lausuttua Margan ja Olan terveiset hänen äänensäkin oli vapautunut tavallisesta teatterimaisesta korostuksestaan, ja asetuttuaan tulen eteen mukavaan asentoon käsivarret ristissä hän virkahti karskisti:

— Tulin tänne lopullisesti järjestämään tätä Ornellan asiaa.

Jokainen hänen sanansa tuntui putoilevan kohtisuoraan maahan ja halkeavan kuin kovat hedelmät, kun niiden kuori on kypsä.

Ei kumpikaan toisista sanonut sanaakaan vastaukseksi. Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi, eikä enää mielestään ollut ihminen, vaan kuollut esine hänen käsissään.

Antonio jatkoi:

— Me olemme kaikkien hampaissa tällä paikkakunnalla. Kaikki, vaimostani alkaen, ovat selvillä siitä, miten asian laita oikeastaan on, mutta he eivät ole sitä tietävinään, eivät hienotunteisuudesta, vaan tietenkin peläten minua ja kouriani. Mutta kaikki nauravat meille, he nauravat, koska ovat kateellisia, sekin on päivänselvää; jos olisin köyhä raukka ja vaimoni nuhtelisi minua, he eivät välittäisi minusta eivätkä asioistani. Onneksi ei laita ole niin, minä olen, mikä olen, ja vaimoni on ymmärtäväinen nainen. Mutta tiedän, että hänkin kärsii tästä ja että hänkin ansaitsee kunnioitusta eikä teeskenneltyä osanottoa ja salaista pilkkaa kanssaihmistensä puolelta: Ja tästä julkisesta häpeästä minä tahdon tehdä lopun.

— Nyt vastako olet huomannut kaiken tämän? opettaja kysyi.

— Nyt vasta, hyvä herra. Jos olisin älynnyt sen aikaisemmin, olisin myös aikaisemmin järjestänyt asian.

— Olisi ollut parempi karttaa sitä, kuin selvitellä sitä jäljestäpäin.

— Emme synny hampaat suussa, ja sanotaan, että tulee viisaaksi vasta kun on menettänyt hampaansa, kaikki hampaansa tietenkin.

— No saako siis tietää, mitä aiot tehdä?

— Se on hyvin yksinkertaista: viedä Ornellan synnytyslaitokseen, kauas täältä — olenkin jo tilannut paikan — ja odottaa, kunnes lapsi syntyy.

— Entä sitten?

— Sitten aion huolehtia heidän toimeentulostaan. Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!

— Ja sillä tavoin saat kaksi perhettä.

— No niin, olkoon menneeksi, saan kaksi perhettä ja aion tehdä työtä kummankin puolesta. En suinkaan ole ensimmäinen, enkä viimeinenkään.

— Tietääkö vaimosi tämän päätöksesi?

— Hän ehkä tuntee sen, sillä hän arvaa kirotun hyvin salaisimmatkin tuumani, mutta hän on vaiti niinkuin tavallisesti ja antaa minun toimia, hän kun tosiasiassa on varma siitä, etten minä ole niin suuri lurjus, jollaiseksi minua luullaan. Hän on vain puhunut kanssani teistä ja on pyytänyt minua tekemään kaiken, mitä ikinä voin, taivuttaakseni teidät palaamaan meidän perheeseemme, ja sen olen luvannut ja toivon voivani pitää lupaukseni.

Opettaja ei vastannut heti. Hän tuntui taas punnitsevan asian parasta ratkaisua, mutta ei nytkään voinut löytää muuta kuin yhden ainoan.

— Minä palaan kotiseudulleni; olen jo ryhtynyt neuvotteluihin taloni ostamisesta takaisin. Ornella lähtee mukaani, ja jos niin tarvitaan, annan hänelle ja lapselle nimeni.

Antonio purskahti nauruun, mutta seuraavassa tuokiossa hän hykersi käsiään ikäänkuin tukahuttaakseen sopimattoman hilpeytensä ja kävi äkkiä taas vakavaksi.

— Nuo ovat vain kauniita romanttisia haaveita, joihin näillä seuduilla ei ole totuttu.

— Mutta minun kotiseudullani ne vielä ovat voimassa, opettaja väitti vastaan, jälleen rohkaistuen.

— Sielläkään ne eivät enää ole paikallaan. Ihmiset ovat tähän maailman aikaan käytännöllistä väkeä jotka nauravat noille yksinkertaisille kristityille, jotka hukkaavat aikaansa kaivamalla kuoppia veteen.

— Naurakoot, vain, mutta selitä minulle, mitä tarkoitat noilla veteen kaivetuilla kuopilla.

— Tarkoitan, ettei kestä kauan, ennenkuin Ornella joko pötkii tiehensä tai tuottaa teille ikävyyksiä jonkun perheystävänne kanssa.

Tällä kertaa Ornellan täytyi hillitä ivahymyään. Noiden kahden miehen kiista virkisti häntä, ja hän alkoi uudelleen ommella tuumien, miten auttaisi opettajaa vapautumaan Antonion vallanalaisuudesta. Kun Ornellan aika tuli, hän kyllä osaisi hoitaa asiansa, mutta hänen tuumansa olivat vielä niin sekavat ja kätkeytyneinä sielun salaisiin uumeniin, että hänellä oli sämanlainen tunne kuin kiinnisaadulla rikoksellisella, nähdessään, että hanen entinen rakastajansa oli oivaltanut ne.

Opettaja sanoi:

— Jättäkäämme sikseen tulevaisuus ja puhukaamme nykyhetkestä. Sanohan meille ensin, miten olet näin suuresti muuttunut. Mistä johtuu, etta karkoitettuasi ensin Ornellan talostasi iskuin ja potkuin nyt tahdot tehdä hänestä melkein toisen vaimosi?

— Ettekö te sitten koskaan ole muuttanut mieltänne? Ettekö ole koskaan katunut, mitä olette tehnyt? Minäkin olen kärsinyt näiden kuukausien aikana. Ja te kieltäisitte minulie poikana ollessani antamanne opetukset, jos todenteolla pitäisitte minua sydämettömänä pahantekijänä. Eilen täytin kolmekymmentä vuotta, hän sanoi nousten äkkiä. On jo aika tulla järkeväksi. On myös aika ottaa varteen, mitä oma arvo vaatii. Joskus itserakkaus ja ylpeys voi muuttaa rosvonkin hyväksi ja tunnolliseksi ihmiseksi. Ja puhuessani rosvoista tahdon sanoa, että tällä jutulla on ruma puolensa. Eräähä yönä päästitte asuntoonne isänmurhaajan Adelmo Bianchin.

Kääntyen pois liedestä opettaja vastasi kovalla lujalla äänellä:

— Se on totta, Bianchi kävi täällä eräänä iltana ennen sairastumistani. Miksi otat sen asian puheeksi?

— Sanokaa minulie ensin, mitä hänellä oli täällä tekemistä.

— Mistä sen tiedän? Kävi tervehtimässä entistä kotiaan — niin hän itse selitti — ennenkuin lähti ulkomaille.

— Ja tuon te uskotte! Tuo mies on röyhkeä lurjus, joka avaa suunsa vain valehdellakseen. Muuten hän on kurja raukka, tarvitsee vain muistaa, mitä hän on tehnyt. No niin, hän poistui täältä todella samana yönä lähtien Genovaan, eikä hänellä ollut ropoakaan taskussa; hänenhän aina onnistuu piilottautua ja livistää tiehensä kuin ketun. Genovässa hän sai työtä ja oppi valmistamaan ruokaa; hän aikoo pestautua kokiksi Etelä-Amerikan ja Euroopan väliä kulkevaan laivaan. Hän on hankkinut itselleen väärän passin ja siirtää matkapäivänsä tuonnemmaksi, jotta neiti Ornella tulisi hänen luokseen myttyineen.

Samoin kuin keskustelun alussa ei kumpikaan toisista sanonut mitään. Opettaja katseli lakkaamatta Ornellaa. Hän näki naisen kohottavan päätään joltisenkin ylpeästi, mutta taas painavan sen alas hänen katseensa vaikutuksesta.

Häiriintymättä Antonio jatkoi:

— Tuo mies on lähettänyt Ornellalle kirjatun kirjeen, jonka ehkä olette nähnyt. Hän ehdotti siinä, että tyttö tulisi hänen luokseen niin pian kuin suinkin, tietysti ensin hankittuaan itselleen passin, ja Herra ties mitä kaikkea hän on sanonut. Ornella vastasi suostuen ehdotukseen ja odottaa nyt vain, että saa paperinsa järjestykseen lähteäkseen matkaan, niin juuri, tuo tuossa myttyineen!

Tuo tuossa myttyineen! Nämä sanat osuivat opettajaan kuin nyrkinisku ja saivat hänet tuntemaan häpeällistä ja nöyryyttävää kipua. Ja sisäinen kostontunne, jota hän ei voinut eritellä, pakotti hänet vuorostaan loukkaamaan Antoniota.

— Nyt oivallan menettelysi syyn. Ei siis säädyllisyydentunne saanut sinua toimimaan, vaan mustasukkaisuus!

Ja ehkä tämä väite osui oikeaan, sillä Antonio ei kiivastunut, vaan huomautti ainoastaan:

— Vai ei säädyllisyydentunne! Jos jonakin päivänä isänmurhaaja joutuu kiinni ja todennäköisesti hänen kanssaan hänen ystävättärensä, ja jos kuulustelun aikana, joka toistamiseen on siirretty juuri sentähden, että Bianchia yhä haeskellaan ja etta toivotaan lopulta saatavan hänet kiinni — jos sanon silloin teidän nimenne ja koko tämä naurettava juttu joutuu huomion esineeksi — onko se mielestänne hauskaa?

— Anteeksi, opettaja sanoi, mutta miten olet päässyt kaiken tämän perille?

— Se ei kuulu asiaan; tiedän, minkä tiedän.

— Mutta oletko varma, että kaikki tuo on totta?

Silloin Antonio pyörähti ympäri kuin olisi istunut kiertotuolilla ja osoitti sormellaan Ornellaa tehden ylenkatseellisen eleen.

— Kysykää häneltä, onko tämä totta..

Näin Ornellan jutun käsittely näytti alkavan.

— Ornella, opettaja virkkoi, saithan kirjatun kirjeen ja sanoit, että se oli serkultasi; Mitä nyt vastaat Antonion väitteisiin?

— Kirje, jonka sain, oli serkkuni kirjoittama, tämä vastasi jatkaen ompelemistaan välinpitämättömän näköisenä. Voittehan mennä sukulaisteni luo ja pyytää saada lukea sen.

— Mikä serkku? mikä serkku? Antonio huusi menettäen malttinsa. Voit vetää nenästä tuota pyhimystä, mutta et minua. Sinulla ei ole serkkuja, ja ne sukulaiset, joista puhut, ovat apurejasi tässä siistissä jutussa. Ja juuri tuo parittajatätisi on ottanut järjestääkseen paperisi kuntoon.

— Tarvitsenhan paperit lähteäkseni täältä opettajan kanssa.

Antonio kirosi puoleksi kiukuissaan, puoleksi piloillaan ja sanoi:

— Että sinä Ornella olet röyhkeä, sen olen tiennyt, mutta että röyhkeydessäsi voit mennä noin pitkälle, se on uutta minullekin. Sanopa minulle: viime lauantaiaamuna kävit postissa ja sait uuden kirjeen, johon vastasit maanantaina kirjatulla pikakirjeellä. Oliko tämäkin kirjeenvaihtoa serkkusi känssa?

Ornella ei vastannut. Opettaja puuttui jälleen asiaan.

— Ornella, emme tahdo sinulle mitään pahaa. Sinun pitäisi sanoa totuus, ainakin kiitollisuudesta. Muutoin... jos aiot lähteä täältä, ei kukaan...

— Älkää puhuko noin! Antonio huudahti hiukan ärtyneenä. Olen jo sanonut, mitä aion tehdä, enkä muuta päätöstäni. Tahdon vain sanoa ja toistaä: Jos lapsen syntymän jälkeen tahdot mennä hiiteen, tai, mikä olisi vielä pahempaa, matkustat tuon houkkion luo, niin ole hyvä. Mutta lapsen aion ottaa huostaani.

— Ornella, ajattele tarkoin asiaa! opettaja kehoitti.

— Missä Bianchin kirjeet ovat?

— Kylläpä te osaatte nalkutella, Ornella huudahti äkkiä rohkaistuen. Hän pudotti permannolle kapalokääreet, joita paraikaa päärmäsi, veti avarasta taskustaan kaksi rypistynyttä kirjettä jä näytti aikovan heittää nekin lattialle, mutta hillitsi itsensä ja laski ne pöydälle.

— Anna nuo kirjeet minulle, Antonio käski mahtipontisesti kuin isäntä ainakin, ja otettuaan ne käteensä hän tarkasti kuoria. Ensimmäinen oli osoitettu Bianchin huvilaan ja toinen merkitty postiin jääväksi. Tuo mies oli ollut hyvin selvillä asioista.

— Lue ne ääneen! opettaja käski vuorostaan.

Synkän huoneen läpi, joka oli tämän näennäisesti jokapäiväisen ja värittömän näytelmän tapahtumapaikkana, puhalsi isänmurhaajan, tuon "ihmisistä kurjimman" vaikutuksesta runouden tuulahdus niistä ilmavista avaruuksista, joihin ainoastaan mielikuvitus kohoaa:

"Ornella, suo anteeksi että rohkenen mainita sinua ristimänimelläsi ja sinutella sinua, mutta siitä illasta alkaen, jolloin näin sinut synkässä kirotussa entisessä kodissani, olen lakkaamatta keskustellut kanssasi; sinä olet toverini myrskyisellä matkallani, ja päivin puhumme toistemme kanssa ja öin lepäämme yhdessä kääriytyneinä samaan unelmien peitteeseen.