Part 14

"Ornella, minun kohtaloni on samanlainen kuin Vaeltavan juutalaisen, Jerusalemin suutarin, jonka aina uudelleen täytyy alkaa matkansa maailman ympäri, ja maailma on hänelle vain pieni puutarha, jossa hän ainaisesta vaeltamisestaan huolimatta tuntee olevansa vanki ja jossa hänellä ei ole muuta lohdutusta eikä muuta surua kuin katsella tähtiä tai rukoilla aurinkoa, että tämä säteillään saisi hänet raukeamaan tyhjiin. Mutta tätäkään ei hänelle ole suotu, vaan hänen täytyy elää ikuisesti, kärsiä ikuisesti. Hän tahtoi vastustaa Jumalan rakkautta, ihmisenä hän nousi vastustamaan niitä lakeja, jotka hallitsevat ihmiselämää, ja hänen rangaistuksensa on vuorostaan joutua inhimillisten lakien ulkopuolelle. Kuolemaa ei ole hänelle suotu, elämääkään ei enää ole hänelle suotu — sellainen minäkin olen".

Tässä kohden Antonio, joka innostui oman äänensä kaiusta, kysyi osaksi ivallisesti, osaksi uteliaasti:

— Mutta mitä hiidessä tuo mies, se Jerusalemin suutari, olikaan tehnyt?

— Kun Kristus Golgatalle kulkiessaan uupui ristinsä painosta, muuan katsojista sanoi: "Nouse ja kulje edelleen, kulje edelleen!" Silloin Kristus kohottautui sanoen: "Ja sinun pitää kulkeman ikuisesti." Tuo mies oli Ahasverus, vaeltava juutalainen, näin opettaja vakavasti selitti.

Antonio jatkoi lukemistaan:

"Sellainen minäkin olen, jos sinä, Ornella, kiellät minulta apusi. Jos sinä olet kanssani äitinä, puolisona ja sisarena, olen sitävastoin uudestisyntyvä elämään, tulen samanlaiseksi kuin se viaton olento, jota kannat sydämesi alla, ja me kaksi, minä ja lapsesi, joka on oleva minunkin lapseni, elämme sinusta ja sinun rakkaudestasi.

"Vannon sinulle, Ornella, etten suutele edes sormenpäitäsi, ennenkuin olet täyttänyt pyhän äidinvelvollisuutesi. Ja tahdon omistaa sinulle kaiken huolenpitoni. Lepään jalkojesi juuressa kuin uskollinen koira, ja sinä voit nukkua rauhassa, vaikka myrsky raivoaa ympärilläsi tai vaikka jalopeurat saartavat kotimme".

— Loruja! Antonio huudahti, mutta ei kuitenkaan nauranut, eivätkä hänen silmänsä hellittäneet kirjettä.

"Oli Jumalan lähettämä mielijohde, että sinä iltana palasin synkkään kotiini. Kuvittelin, että tuli vielä paloi takassa, ja että vanhempieni leppyneet henget odottivat minua siellä antaakseen minulle anteeksi ja siunatakseen minua. Ja olin aikonut ottaa sieltä jonkin muiston, okariinan, jonka sulavat sävelet olivat säestäneet ensilempeni unelmia, ja lisäksi äitini vihkisormuksen. Ja tulen löysin tuikkimassa sinun silmistäsi, Ornella, ja soiton ja vihkisormuksen, ne vein mukanani lapsensydämessäni, rakkaudessani sinuun, Ornella.

"Ornella! Lausuessani tämän nimen kuulen vielä leppien suhinan auringonpaisteiselta kedolta suvituulten puhaltaessa, kun rypäleet alkavat punoittaa ja satakieli nokkii kypsää viikunaa tehdäkseen laulunsa vielä suloisemmaksi. Matkustamme kauas pois, Ornella, mutta jos sinä minua rakastat, niin kaikkialta, erämaista ja kaupunkien likaisilta kujilta, löydämme kesän viinitarhoja, ja satakieli laulaa meille sydämessämme".

Opettaja kuunteli tarkkaavasti, jännittyneenä kuin kieli, joka on valmis väräjämään. Sillä paikalla, jossa Antonio nyt istui punoittavana ja pöyheänä osaksi teeskennellen, osaksi todella hilpeänä, opettaja kuvitteli vielä näkevänsä synkän, kokoonkyyristyneen isänmurhaajan ja koetti arvailla mielessään, minkä vaikutuksen tuon poloisen sanat toisen suussa tekivät Ornellaan. Mutta vilkaistuaan tähän hän näki hänen uudelleen kumartuneen ompeluksensa yli, vain ylenkatseellisen suun ympärillä kevyt vastenmielisyyden ilme. Ja kun Ornella huomasi, että häntä pidettiin silmällä, hän peitti tämänkin tunteittensa ulkonaisen ilmauksen vetäytyen täydellisen välinpitämättömyyden kuoreen.

Toisessa kirjeessä puhuttiin ainoastaan käytännöllisistä seikoista, jotka vahvistivat Antonion mainitsemia asioita, Isänmurhaajalla oli vielä työtä Genovan satamassa ja hän hieroi sopimusta ison valtamerihöyryn kokin paikasta: Han odotti Ornellaa, joka huolimatta tilastaan näytti luvanneen matkustaa hänen luokseen mitä pikimmin.

— Oivallista! Antonio huudahti taittaen kokoon molemmat kirjeet ja pistäen ne housuntaskuunsa. Senjälkeen hän seisoi hetken miettien otsa rypyssä. Ulkona ilma oli tyyntynyt, ja huoneen äkillisessä hiljaisuudessa pimeä tuntui painavan kasvojaan ikkunaruutuun ottaakseen osaa tähän vakavaan näytelmään.

Sillä kaikki kävi todella jännittäväksi, kun Antonio äkkiä sanoi mahtipontisesti aivan kuin sotamies, joka on hetkeksi nukahtanut ja vaistomaisesti herää juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin pitää marssia eteenpäin:

— Ja nyt, Ornella, kokoa kamssusi, ja lähtekäämme. Varhain huomisaamuna, hän lisäsi kääntyen opettajan puoleen, Marga lähettää luoksenne palvelijattarensa huolehtimaan siivouksesta ja kaikesta, mitä tarvitsette.

Ornella ei kohottanut päätään, mutta herkesi ompelemasta, neula vielä pistettynä kankaaseen, ja hänen asentonsa muistutti opettajan mielestä kilpikonnaa, joka, kun sitä hätyytetään, pysähtyy paikalleen vetäytyäkseen panssarinsa sisään.

Opettajakin oli ääneti. Hän tunsi, että tuona pimeänä yönä oltiin tultu tienristeykseen, jossa ainoastaan vaisto saattoi pelastaa ihmisen, ja hän odotti, että Ornella sanoisi jotakin, tämä kun oli heistä kolmesta enimmin vaisto-olento. Hän otti neulan kapalositeestä, pisti sen raivokkaasti takaisin kankaaseen ja nosti sitten uhmaten päänsä:

— Minä en tule mukaan.

Mutta Antonio ei menettänyt malttiaan, vaan kääntyi opettajan puoleen:

— Koettakaa te taivuttaa häntä. Luulen, että se on velvollisuutenne.

— Ei kukaan tiedä paremmin, mikä on velvollisuuteni, kuin minä itse. Ornellan pitää jäädä tänne, ja minä kehoitan häntä vuorostaan täyttämään velvollisuutensa.

— Te olette haaveilija ja pysytte aina haaveilijana, anteeksi, että sanon sen kursailematta. Ennenkuin kolme päivää on kulunut, Ornella on tipotiessään, enkä minä, jumaliste, salli lapseni syntyvän kadulla ja että sitä retuutetaan ympäri maailmaa veijarien ja jätkien seurassa.

— Jos hänen on välttämätöntä paeta, hän pakenee siitäkin paikasta, jonne aiot viedä hänet. Sitä hän totisesti ei tee. Tiedän, kenen kanssa olen tekemisissä, ja sanon toistamiseen, että hän heti lapsen synnyttyä saa tehdä, mitä tahtoo. Oletko ymmärtänyt? hän huusi Ornellaan päin kääntyen. Lähde heti paikalla liikkeelle.

Ornella ei hievahtanut paikaltaan, ja hänen silmänsä tuijottivat nyt opettajaan, kuin hänen kohtalonsa olisi riippunut vanhuksesta eikä tuosta toisesta. Mutta opettaja tunsi itsensä jälleen usvien ympäröimäksi ja huomasi Antonion äänenpainossa niin taipumattoman päättäväisyyden, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän turvalitui toistamiseen Ornellan vaistoon, ja vastaten hänen rukoilevaan katseeseensa hän virkkoi tyynesti:

— Ornella, sinun itsesi pitää vapaasti tehdä päätöksesi. En voi enää kauempaa tunkeutua sinun ja Antonion väliin. Lapsi kuuluu teille molemmille, ja kaikki on tehtävä sen pelastumiseksi.

— Tahdon jäädä tänne ainakin muutamaksi päiväksi. En tahdo, että minua noin pakotetaan, Ornella sanoi, mutta Antonio ei antanut hänen jatkaa.

— Mutta minäpä aion pakottaa sinut heti lähtemään kanssani. Tunnen sinut, sen hyvin tiedät, ja asia on heti ratkaistava.

— Entä jollen tahdo lähteä? Jos huudan apua.

— Älä pakota minua menettämään kärsivällisyyttäni! Tiedät, miltä nyrkkini maistuvat.

Näin sanottuaan Antonio lähestyi naista, ikäänkuin paremmin näyttääkseen, kuinka pitkä hän oli, ja muistuttaakseen hänelle valtaansa ja myös koetellakseen häneen jälleen mieskohtaista lumousvoimaansa, mikä yksin saattoi taivuttaa tuon naisen seuraamaan häntä.

Ornella ei hievahtanut eikä muuttanut ilmettään, vaan seisoi tyynenä ja kylmänä, neula ainoana aseena.

Silloin Antonio todellä menetti malttinsa. Hän tarttui näisen olkaan kuin kiveen, jonka aikoi viskata kauas, ja ravisti häntä. Kapalokääre liukui Ornellan sylistä, ja tuossa kaameassa hiljaisuudessa saattoi kuulla hänen tukastaan putoavan hiusneulan rapsahtavan lattiaan.

Opettaja nousi nojaten kättään tuoliin, aivan kuin ennen koulussa palauttaakseen vallattomat oppilaat järjestykseen. Mutta tyyneys ja vakavuus, jota hän koetti säilyttää, katosi hänestä kokonaan, sillä hermostunut vavistus alkoi puistattaa häntä hänen nähdessään Ornellan tekevän vastarintaa Antonion raivokkaalle hyökkäykselle ja tämän kolhivan nyrkillään naisen selkää.

Silloin opettaja meni väliin ja tarttui miehen käsivarteen. Antonio kääntyi äkkiä hämmästyneenä, kuin olisi kokonaan unohtanut opettajan läsnäolon, ja hulmahti punaiseksi raivosta.

— Älkää sekaantuko tähän! hän huudahti ja tuuppasi opettajan kovakouraisesti syrjään. Olette jo vallan liiaksi sekaantunut meidän asioihimme. Nouse! hän sanoi ja kääntyi uudelleen Ornellaan päin, muuten en vastaa teoistani.

Ja kun nainen ei totellut, hän veti taskustaan pienen revolverin ja puristi sitä kädessään kuin avainta.

— Äkkiä Ornella kavahti pystyyn ja arkana kuin peto, jota kesyttäjä uhkaa, hän lähestyi ullakon tikapuita.

Opettaja palasi istumaan lieden ääreen kääntäen kasvonsa tulta kohti. Hän ei enää tahtonut nähdä Antoniota, hän tunsi, että heidän välillään oli kaikki nyt lopussa. Hänen omantuntonsa ongelma oli ratkaistu ja oli rauennut tuhaksi, samoin kuin halot olivat palaneet poroksi pesässä. Ja hänen teki melkein mielensä hymyillä itselleen ajatellessaan pitkällistä kärsimystään. Mutta siitä olisi tullut katkera hymy, sillä sielunsa pohjassa hän tunsi surun painavan entistään raskaampana.

Ylhäällä ullakkohuoneessa Ornella kuului liikkuvan muuttaessaan vaatteita ja kootessaan tavaroitaan, ja sillä aikaa Antonio puki ylleen päällystakkinsa ja lähestyi liettä. Hän sanoi nolona:

— Anteeksi, jos olen ollut ankara. Mutta se oli välttämätöntä. Tahdonpa mainita teille, hän lisäsi hiljaa ja kumartuen opettajan puoleen, että Marga kehoitti minua tähän vapautuakseen naurettavasta ja tuskallisesta asemasta.

— Minun tähteni ei teidän enää tarvitse olla huolissanne, ei "sinun, ei Margan" eikä kenenkään muunkaan! opettaja sanoi tuijottaen järkähtämättä tuleen. En enää tunne ketään teistä.

— Lepytte kyllä ja saatte nähdä, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Minähän vain täytän velvollisuuteni ja kuljen sitä tietä, jonka itse kerran minulle neuvoitte. Muistatteko? Tahdoittehan, etta toimittaisin Ornellan pois talostani ja koko tältä seudulta, jossa perheeni asuu, ja järjestäisin lapsen toimeentulon. Sitä kai tarkoititte, vai kuinka? Enhän siis aiokaan tehdä mitään muuta.

Mutta kun tämä puhe ei tyydyttänyt opettajaa, hän kun ei voinut hyväksyä sitä, Antonio nousi kärsimättömänä ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että olen poikanne suuremmassa määrin kuin itsekään uskotte? Tiedän kaiken teistä, menneisyydestänne ja siitä siteestä, joka yhdistää meitä. Marga on puhunut minulle siitä, ja nyt meitä on kolme taistelemassa pahaa vastaan, niin että Ola pelastuu rangaistuksesta, joka vielä saattaa olla odottamassa.

Opettaja nosti päätään, ja kun tulen hohde heijastui veripunaisena Antonion vaalealle puvulle, hänen eteensä ilmestyi jälleen näky: kuollut nainen lapsi kohdussaan.

— Ola on nyt pelastettu, hän virkkoi, mutta Ornellan lapsi sitävastoin luultavasti joutuu perikatoon.

Sitten hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, ei edes Ornellan tullessa ullakolta kädessä mytty, jonka laski pöydälle ottaakseen siihen lisää tavaroita. Ensin hän pisti siihen vanhat jalkineensa, sitten kapalokääreet, joita oli ommellut ja jotka hän noukki permannolta, pudistellen niistä pois pölyn. Sitten hän levollisesti ja välinpitämättömästi katseli ympärilleen nähdäkseen, oliko hän unhottanut jotakin. Hetkeksi hänen silmänsä kohdistuivat kirjokuvaan "Pako Egyptiin", mutta sitten hän painoi alas päänsä, sillä hautoessaan mielessään pakoa isänmurhaajan luo hän oli aikonut viedä tuon seinäkoristeen mukaansa, miksi, sitä hän ei itsekään tiennyt. Ehkä sentähden, että se oli ainoa arvoesine koko talossa.

Hän luuli huomaavansa, että opettaja arvasi hänen ajatuksensa, ja paremmin peittääkseen ne hän kumartui etsimään tukastaan lattialle pudonnutta hiusneulaansa. Tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan, mutta kun hän jälleen ojentautui suoraksi, hän näytti aivan toiselta olennolta, kasvot kellertävinä kuin hänen palmikkonsa ja suuret silmät kauhusta laajenneina. Hän kohotti käsivarsiaan asettaakseen paikoilleen neulan, mutta ikäänkuin hän olisi vahingossa pistänyt neulan niskansa läpi hän päästi huudon, joka muistutti sonnin mylvintää sen saadessa nuijasta kuoliniskun.

Miehet luulivat hänen teeskentelevän, mutta samassa hän retkahti tuolille, painoi pään myttyä vasten ja puri tiukasti yhteen hampaansa, jotta ei uudelleen olisi huutanut.

Hetken kuluttua uusi huuto täytti huoneen kauhulla. Se oli omituista ulvontaa, joka kohosi hänen sisimmästään kuin maanalaisesta paikasta, jossa tapahtui jotakin kauheaa. Se huusi apua, mutta oli samalla kirous.

— Ornella! Antonio sanoi pelästyneenä.

Mutta nainen huitoi käsillään kuin ahdistettu lintu torjuen ja uhaten.

— Mene tiehesi, hän huusi ääni käheänä, mene,tiehesi, pahantekijä ja raukka!

Syvää vihaa värähteli hänen äänessään, valitusta, joka oli hänen ensimmäistä huutoaan vihlovampi. Siinä purkautui ilmoille naisen vanha viha miestä kohtaan, joka oli pakottanut hänet synnyttämään ja joka oman hekumansa vuoksi oli runnellut hänen lihaansa ja tehnyt hänen kohdustaan tuskien pesän.

Opettaja oivalsi, mistä tämä johtui ja nousi.

— Nuo ovat synnytystuskia, hän sanoi yksinkertaisesti. Meidän on noudettava kätilö. Nouse, Ornella, ja paneudu pitkäksesi vuoteeseeni!

Hän tarttui naisen käsivarteen ja pakotti tämän nousemaan, ja nojaten opettajaan Ornella sai uutta rohkeutta ja astui muutaman askelen vuodetta kohti.

Mutta sitten hän muutti päätöksensä, tempautui irti opettajan käsistä ja konttasi nelinryömin ylös ullakkoportaita kuin eläin, jöka menee piiloon synnyttämään poikasiaan.

Huolimatta sankarillisista aikeistaan Antoniota ei haluttanut lähteä noutamaan kätilöä; hän ehkä ajatteli, että oman arvokkaisuutensa vuoksi hänen oli parasta varovasti peräytyä.

Proto siis lahetettiin noutamaan kätilöä. Proto oli näppärä kaikessa, ja tämä tehtävä tuntui häntä jonkinverran huvittavankin. Hän aikoi härnäillä kätilöä sanomalla, että oli kysymys hyvin salaperäisestä seikkailusta: ulkomaalainen nainen muka oli salatakseen harha-askeleensa, tullut seudulle synnyttämään. Ja hän myhäili itsekseen kulkiessaan tuulen pieksämän vänhan sateenvarjon turvissa pimeätä lokaista tietä.

Mutta hän palasi hiukan nolona. Kätilö oli avustamassa toisessa synnytyksessä rikkaassa perheessä, ja kun hän oli varsin hyvin ymmärtänyt, kenestä oli kysymys, hän oli kohdellut Protoa kylmästi ja vihamielisesti:

— Saamme nähdä, kun olen päässyt vapaaksi sieltä toisesta paikasta.

— Näyttää siltä, kuin minun täytyisi toimia kätilön sijaisena, opettaja huomautti hilpeästi avattuaan Ornellan mytyn ja otettuaan esille tämän valmiiksi ompelemat kapalot ja pienet paidat. Ja hän koetti muistella, mitä oli lukenut jostakin tieteellisestä kirjasta siitä, kuinka synnytyksessä on meneteltävä.

Proto seurasi kaikkea tarkkaavaisesti. Ornellan harvat vaatekappaleet, hänen kenkänsä ja sukkansa, jotka olivat hajallaan pöydällä, herättivät hänessä melkein loukatun säädyllisyyden tunnetta, mutta myös ahdistusta, ikäänkuin ne olisivat olleet jonkun hukuttautumaan menneen henkilön merenrannalle heittämiä pukineita.

— Täytyy kuitenkin auttaa tuota ihmisparkaa, hän virkkoi. Täytyy antaa hänelle jotakin juotavaa.

— Niin, se lääke on jo valmiina, opettaja huudahti ilkkuen miehen yksinkertaisuutta.

Äkkiä joku kuului naputtavan ovelle. Molemmat riensivät avaamaan toivoen, että tulija olisi kätilö, mutta he eivät voineet olla hymyilemättä nähdessään Gesuinon nolot kasvot. Hän oli ottanut ylleen sadetakin ja painanut päähänsä lakin, ja tuli sietämättömän uteliaisuuden ajamana, mutta myöskin osanottavana tiedustelemaan, millä kannalla asiat olivat. Lyhyellä matkallaan veljesten tuvasta opettajan asunnolle hän oli jo kastunut sateessa läpimäräksi, ja nyt hän vapisi kuin vilusta kohmettunut koira.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä? veli sanoi ja koetti estää häntä tulemasta sisään. Mene takaisin kotiin!

Mutta opettaja tahtoi koetella Gesuinonkin hyvää tahtoa, ojensi hänelle perhesateensuojansa ja sanoi:

— Proto lähti noutamaan tuota vietävän kätilöä, mutta tämä ei tahtonut heti tulla; teemme kyllä siitä valituksen, mutta menepä sinä, Gesuino, sillävälin lääkäriin ja pyydä häntä minun puolestani tulemaan tänne. On kyseessä kahden ihmisolennon pelastaminen.

Gesuino otti sateensuojan, avasi sen yhdellä nykäyksellä kynnyksellä, piti sitä edessään kilven tavoin rankkasadetta vastaan ja riensi pois.

— Hän on kuitenkin kiltti, tuo veli parkani, Proto sanoi enemmän itsekseen kuin opettajalle.

* * * * *

Siitä tuli käikille muistorikas yö. Ulkona sade valui virtanaan ja tuntui raivoissaan tahtovan erottaa opettajan asunnon muusta maailmasta ja estää hairahtunutta naista saamasta apua.

Mutta kuta järjettömämmin luonnonvoimat raivosivat, sitä uutterammin miehet ponnistelivat voittaakseen hetken vaikeudet.

Gesuino palasi mukanaan lääkäri, sama, joka aikaisemmin oli hoitanut opettajaa. Ja sittenkuin tuo ystävällinen mies oli käynyt ylhäällä Ornellan luona, hän sanoi, että oli tulossa ennenaikainen synnytys, joka epäilemättä aiheutui rajusta ponnistuksesta tai mielenliikutuksesta. Opettaja ei maininnut mitään Antonion käynnistä.

Vähän päästä opettaja nousi ullakolle. Ornellalla oli vielä vaatteet yllään, ja hän vuoroin loikoi, vuoroin istui matalalla vuoteellaan, joka oli aivan epäjärjestyksessä. Kynttilän valossa, jonka liekki lepatti ja ikäänkuin ojentihe leikittelemään ilman kanssa, hänen tumman hahmonsa ääriviivat kuvastuivat valkoista seinää vastaan; ja istuessaan pää ristissä olevien käsivarsien varassa han näytti vangilta, joka pureskelee kahleitaan.

Ja tuo pieni huone, jonka ikkuna oli kuin luukku, ja jonka pöytänä ja samalla tuolina oli kumollaan oleva laatikko, muistutti todellakin vankikoppia.

Opettaja ei muistanut koskaan nähneensä niin synkkää näkyä. Kattoa pieksävä sade sai hänet ajattelemaan tulivuoren purkausta, joka syöksi laavaa ja tuhkaa pyörteen tulvan yli, ja itse kuolema oli läsnä Ornellan varjon muodossa. Jumalan läsnäolo ja voima ei koskaan ollut ilmennyt hänelle niin vahvana kuin tänä yönä, Jumalan, joka valtikallaan osoittaa rajan, joka erottaa toisistaan ihmisen tahdon ja kyvyn muodostaa kohtaloaan; Jumalan, joka oli hänen käsiinsä jättänyt tämän naisen ja hänen kohdussaan olevan elon hedelmän ja joka pyyhkäisi pois ajan ja paikan rajat, jopa itse kuolemankin ja sai opettajan ajattelemaan, että tämä tässä oli sama nainen, jonka kuolemaan hän oli syypää.

Lääkäri oli poistunut selitettyään, että synnytys tapahtuisi päivän koittaessa ja että hän itse ottaisi toimekseen pakottaa kätilön täyttämään velvollisuutensa.

Tunnit kuluivat. Molemmat veljet olivat vuoroin opettajan luona. Ei kukaan puhunut sanaakaan, kaikki oli hiljaista, kuin olisi valvottu vainajan, eikä lapsensynnyttäjän vuoteen ääressä.

Veljekset olivat toisilleen kateellisia, ei niinkään naisen vuoksi kuin siksi, että he kilpailivat siitä, kumpi saisi auttaa opettajaa. Kun Gesuino, joka huolimatta murinastaan ja raivonpuuskistaan oli veljeksistä heikompi, astui sisään, syntyi kynnyksellä äänetön riita. Proto katseli häntä uhaten ja tuuppi häntä ulos, ja ainoastaan siksi, että huomasi opettajan pitävän heitä silmällä, hän ei ajanut veljeään pois.

Gesuino astui voitonriemuissaan huoneeseen, ja Proto lähti raivostuneena tiehensä päättäen olla tulematta takaisin.

Päivän koitteessa sade taukosi. Ja äkkiä seuraavan hiljaisuuden aikana ensimmäinen kukonlaulu tuntui julistavan, että salaperäinen olento pian saapuisi kaukaa tuomaan rauhaa tuohon koettelemusten ahdistamaan taloon.

Ornella oli vaipunut uneen. Opettaja peitti hänet päällystakillaan ja asetti uuden kynttilän jalkaan, josta edellinen oli palanut loppuun, jättäen jälkeensä kimpun valkoisia kyyneliä. Uusi kynttilä paloi rauhallisella lempeällä liekillä ja alkoi lepattaa vasta toisen kukonlaulun auringonsäteen tavoin tunkiessa sisään pienestä ullakkoikkunasta.

Opettaja laskeutui jälleen huoneeseensa keittämään kahvia ja näki Gesuinon torkkuvan lieden ääressä kuin koira, joka nukkuessaankin kuuntelee.

Opettajakin kuunteli. Hänestä tuntui siltä, kuin hän ei olisi ollut uninen ja kuin hän vastoin tahtoaan olisi nukkunut kauan. Ja syvän hiljaisuuden vallitessa hän kuuli ulkoa heikkoa kahinaa, kuin yö ja pimeys olisi rakoillut päästääkseen valon esille ja kuin kaikki myrskyn maahan painamat esineet olisivat taas värähdellen kohonneet ylös ja maata peittävän harson alta pensaat, rannan kaislikko ja sienten sateenvarjot olisivat pistäneet esiin kuin vuorten huiput vedenpaisumuksen jälkeen.

Se tunne, että hän itse oli pelastunut vedenpaisumuksesta ja että hän oli lisäksi kuin Noak pelastanut arkkiinsa uuden ihmiskunnan siemenen, ei enää haihtunut opettajan mielestä. Ja hän kuvitteli yhä ajelehtivansa merellä, joka oli todellista merta kauheampi. Mutta toivo päästä valkamaan oli niin elavä, ettei hän enää tuntenut edes tarvetta toistaa tuota vanhaa laulua meripojasta, joka huutaa avuksi Herraa. Sillä Herra oli läsnä, oli hänen omassatunnossaan ja hänen vahvuudessaan ja ennenkaikkea hänen voitontahdossaan.

* * * * *

Kukon kolmannesti laulaessa pieni kätilö saapui ajaen hiljaa polkupyörällä.

Hän oli pienikokoinen ja hyvin nuori, ja häntä olisi voinut luulla tytöksi, ellei uurteinen otsa ja sinisten kehien ympäröimät väsyneet tummat silmät olisi puhuneet selvää kieltään valvottujen öiden rasituksista.

Asettaessaan pyöränsä oven pieleen hän loi epäluuloisen katseen oveen ja luuli ensin joutuneensa pilan esineeksi. Mutta sitten hän huomasi ullakolle johtavat tikapuut, riisui vaippansa, jonka alta tuli näkyviin hänen synnytyksissä käyttämänsä valkoinen mekko, ja kiipesi ullakolle ketterästi kuin orava.

Opettajan teki mieli seurata häntä sinne. Tuo pieni vaitelias nainen, joka oli saapunut kuin valkoinen mustasiipinen lintu, tuntui hänestä arvoitukselliselta, mutta herätti hänet samalla todellisuuteen.

Hän kuuli, miten nainen herätti Ornellan hänen vaarallisesta horroksestaan ja kovalla rämeällä äänellä käski hänen riisuutua ja paneutua vuoteeseen. Sitten hän pisti päänsä esiin ullakon aukosta ja komensi:

— Kuumaa vettä, mutta joutuin!

Opettaja aikoi panna padan hellalle, mutta Gesuino oli ketterämpi. Hän puhalsi tulen leimuamaan, ja vitjoista riippuvaan koukkuun hän ripusti kuparikattilan, joka oli täynnä vettä.

— Teemme tästä oivan puuron, hän sanoi kovin ylpeänä ja mielissään sukkelasta päähänpistostaan.

Opettajakin hymyili rohkaistuneena. Ja saadakseen tekosyyn mennä ullakkohuoneeseen hän päätti viedä kätilölle kupin kuumaa kahvia ja runsaasti sokeria.

* * * * *

Lapsi syntyi päivännousun aikana. Aurinko loi juuri ensi säteitään ullakonikkunasta, joka kimmelsi kuin kristalli.

— Se on poika, kätilö ilmoitti. Ja kun pienokainen, joka oli ollut vähällä tukehtua syntyessään, se kun oli kuin iso, ja loikoi siinä parkumatta iho verettömänä ja sinertävänä, näyttäen murhatun läpsen ruumiilta, kätilö tarttui sen jalkoihin, niin että pää oli alaspäin, ja antoi sille ylenkatseellisesti läimäyksen, ikäänkuin se jo olisi tehnyt pahan teon.

Silloin parahdus kaikui hiljaisessa talossa. Lapsi heräsi eloon.

Nopealla käsien liikkeellä, kuin olisi leikitellyt nukella, kätilö käänsi pienokaisen pään taas ylöspäin, kääri sen lämpimiin kapaloihin ja laski sen opettajan käsivarsille.

— Tämä on valmis. Nyt käymme käsiksi äitiin.

Hoidettuaan äitiä ja asetettuaan hänelle siteen kätilö kääntyi katsomaan, missä lapsi oli, ja näki silloin, ettei opettaja ollut hievahtanut tuumaakaan siitä paikasta, jossa oli seisonut saadessaan pojan käsivarsilleen. Ehkä hän ei edes ollut rohjennut hengittää seisoessaan siinä hämmästyksen ja levottomuuden kuvastuessa kasvoillaan ja lujasti pidellen tuota myttyä, josta inhimillisen olennon huudot ja valitukset kohosivat ilmoille.