Part 12

— Ei! Ei! Päinvastoin, tahdon ajatella suruani ja ravita itseäni sillä. Ja jos kohtaisin naisen, joka tahtoisi jakaa kohtaloni, ilmaisisin hänelle, kuka olen, samoin kuin ottaisin hänet, vaikka hän olisi minua onnettomampi. Mutta älkäämme enää puhuko tulevaisuudesta. Minun täytyy nyt tehdä työtä veljenikin puolesta. Jospa hänkin olisi vapaana! Yhdessä voisimme ehkä vielä tuntea olevamme onnellisia. Välistä luulen, että kaikki on vain unta, ja koetan herätä, mutta en voi. Vielä nytkin tuntuu minusta, kuin näkisin unta. Tässä on kotimme seinä, tuolla sisällä on kaikki vielä entisellään. Äiti tekee vielä työtä meidän hyväksemme, veljeni suorittaa latinankäännöstään ja minä soitan okariinaa. Kuuletteko? Kuuletteko?

Kuului ainoastaan tuulen rapinaa katolta, mutta tuntui todella siltä, kuin perheaaveet olisivat tävanneet toisensa yöllä talon ympärillä, joka oli ollut heidän rakkautensa esineenä.

Kuppi kuumennettua viiniä kädessään Ornella kuunteli kauhistuneena. Hänen suunnattoman isö varjonsa täytti koko seinän ja näytti päällään tahtovan puhkaista katon, nähdäkseen siellä ylhäällä rapisevat aaveet.

Juotuaan viinin nuori mies näytti ensin lysähtävän kokoon vastustamattomaan horrostilaan vaipuneena. Mutta sitten hänen kasvoihinsa nousi väriä, ja hänen kätensä, jotka olivat kapeat kuin naisella, näyttivät puristavan kuppia lämmitäkseen. Ne kävivät vaaleanpunaisiksi, äänikin muuttui lämpöisemmäksi ja vivahdusrikkaammaksi.

— Kaikkein enimmin pelkään vilua. Sitä en voi kestää, ja tahtoisin viettää talveni maan alla kuin myyrä. Lämpö sitävastoin on minun elementtini, ja sentähden lähden aurinkoisiin maihin, Austraaliaan tai Etelä-Amerikkaan. Tahdon elää kuin käärme päivänpaisteessa tai metsissä, joissa lehdet ovat niin isoja, että voi paneutua nukkumaan niihin kuin kehtoon, ja joissa puiden ontot rungot kelpaavat asunnoiksi. Elää kalastuksella ja metsästyksellä, se on unelmani, mutta minunhan täytyy tehdä työtä veljenikin puolesta, ja tämän vuoksi minun ehkä on pakko lähteä suuriin tehdaskaupunkeihin, painua helvetinkuiluihin, joissa työn hiestä tehdään kultaa. Yhtä kaikki. Jumala auttaa minua. Jos sallitte, kirjoitan teille, ja te, joka olette niin hyvä, kaiketi lähetätte minulle tietoja täältä, hän sitten virkkoi katsellen ympärilleen. Hänen avoimina tuijottavat silmänsä pysähtyivät jälleen Ornellaan, ja kun tämäkin lumoutuneena tähysteli häntä, heidän katseensa tavoittivat toisensa sulautuen intohimoisesti yhteen kuin kahdella rakastavalla.

Opettaja, joka pani merkille kaiken tämän, oli siitä pahoillaan. Sellainen letukka, joka hioi aseitaan miehen vuoksi, joka poikkesi taloon vain tunniksi, kurjimman rikoksellisen tähden, jonka kohtalon puuska oli lakaiseva pois ainaiseksi! Mutta opettajastakin tuntui, että hän uneksi. Hänen valtimonsa tykytti nopeasti, ja hänen ruumiinsa kuumuus ja korviensa suhina ilmaisivat, että hänessä oli kuumetta. Nuoren miehen puhe tuntui hänestä yhä sekavammalta ja alkoi ikävystyttää häntä, hän sulki silmänsä osoittaakseen, että oli väsynyt, mutta nuori mies kääntyi tuolillaan ja alkoi puhua Ornellalle.

— Luulen tanssineeni kanssasi naamiaisissa pari kolme vuotta sitten. Muistan sen sentähden, että jo silloin olit noin pitkä, vaikka et noin paksu, kun minä sitävastoin silloin olin vielä pienempi kuin nyt. Vanhanko luulet minun olevan? En ole vielä täyttänyt yhdeksäätoista, mutta tuntuu kuin olisin melkein satavuotias. Ensi vuonna minut julistetaan karkuriksi, ja kuitenkin mielihaluni poikana oli saada opiskella antautuakseni juuri sotilasuralle ja kunnialla palvellakseni maatani. Jumala ei sallinut sitä, mutta se on yhdentekevää. Siellä kaukana, minne matkustan, ehkä sentään voin astua sotapalvelukseen, siirtomaanjoukkoihin, ja kun minulta ei puutu rohkeutta, voin kenties yletä upseeriksi. Oletko koskaan nähnyt siirtomaanjoukkojen upseeria?

Sellaista Ornella ei ollut koskaan nähnyt, mutta äkkiä hän näki mielikuvituksessäan miehen puettuna valkoisiin ja kultaan, lakissa vihreät höyhentöyhdöt kuin bersagliereillä ja varustettuna aseillä, jotka säihkyivät kuuman vyöhykkeen auringonpaahteessa. Ornella ei kuitenkaan vastannut mitään, kun ei tahtonut opettajan kuulevan, mutta hiljaa ja vähitellen hän liikehti niin, että tuli nuorukaista yhä lähemmäksi, aivan kuin tämä olisi vetänyt häntä puoleensa näkymättömällä langalla. Ja sitä mukaa kuin tyttö tuli nuorukaista lähemmäksi, tämä näytti paremmin tuntevan hänet.

— Juuri sinun kanssasi tanssin naamiohuveissa pari vuotta sitten. Sinulla oli vihreä puku, ja olit kahden ystävättären ja yhden naamioidun miehen seurassa. Eikö ollut niin? Kuka tuo mies oli?

Ornella kohautti olkapäitään. Hän tiesi varmasti, ettei hän ollut käynyt naamiaisissa kaksi vuotta sitten, ja muisti nimenomaan, että Antonio oli kieltänyt häntä menemästä niihin. Mutta Ornellasta oli hauskaa, että nuori mies luuli tanssineensa hänen kanssaan.

— Silloin tanssin viimeisen kerran. Ja mieleeni muistuu tämä yö juuri senvuoksi, että palatessani kotiin tanssiaisista sain keuhkopussin tulehduksen, joka sitten meni korviin, ja lopulta sain aivotulehduksen. Kolme kuukautta makasin henkitoreissani, enkä koskaan parantunut täydelleen. Kaikki koski hermoihini, ja isäni ja veljeni välinen alituinen kinastelu sai minut hourimaan, että olin kuollut ja tuomittu helvettiin. Jos voisin panna paperille kaikki ne houreet, jotka minulla oli siihen aikaan, siitä tulisi kamala kirja, kamalampi kuin Divina Commedia. Ja vieläkin näen unta, että alinomaa vaellan erämaassa lentohiekkapilvien keskellä, jotka liikkuvat ja ovat eläviä olentoja, tuulen kiusaamina, joka lakkaamatta muuttelee niiden muotoa. Nämä ovat kiihtyneen veren aiheuttamia unia, mutta ne saavat minut hirvittävästi kärsimään. Enkä kuitenkaan tahdo väistää niitä, päinvastoin rakastan niitä, silla kärsiminen on sovitusta, ja tahdon sovittaa rikokseni. Tahdon kärsiä, kunnes suru puhdistaa vereni ja lihani ja muuttaa minut niin, että tulen viattomaksi kuin pieni poika.

— Sentähden en tahdo joutua vankilaan, hän jatkoi kääntyen opettajaan päin, välttääkseen naisen viettelyä. Vankilassa tylsistyisin ja muuttuisin toisten kaltaiseksi, jotka tyyninä kärsivät rangaistuksensa ja jo ovat kuolleita sieluja. Minä tulen myrskystä ja palaan myrskyyn. Kun pilvi pudottaa rakeita, tuhoaa viljan ja tappaa linnut, niin onko se sen syy? Minä tapoin isäni, kun kohtalo pakotti minut siihen. Jos tahtoisin antaa ilmi itseni, löytäisin kyllä asianajajan, joka voisi saada julistetuksi minut syyttömäksi todistamalla, että tehdessäni rikokseni olin mielenhäiriössä. Mutta sitä en tahdo; haluan tyhjentää kärsimysteni maljan ja täyttää kohtaloni. Jos ottavat minut kiinni, ottakoot, siinä tapauksessa käy niin, kuin käymän pitää. Mutta he eivät ota. Kaikki nämä viime kuukaudet olen elänyt kuin metsän peto maanalaisissa komeroissa, kivikoissa ja pensastoissa ja syönyt kasveja ja hedelmiä. En enää muista, miltä leipä maistuu, ja viini, jonka tuo nainen antoi minun juoda, sai pääni kuumaksi, ja tunnen jo lörpötelleeni tarpeeksi. Vannon, etten enää juo pisaraakaan viiniä.

Sitten hän katsoi herätyskelloa. Tämän vaitiolon aikana opettaja avasi jälleen silmänsä ja näki, että Ornella taas oli tullut vuoteen ääreen seisoen siinä alakuloisena ja pää painuksissa.

— Vielä viisi minuuttia, nuori mies virkkoi taas katsoen kelloa. Totta puhuakseni tulin tänne pahoissa aikeissa. Tiesin, että talon vartia on vanha, heikko mies, ilman aseita, ja ettei täällä edes ole koiraa. Tulin tänne aikoen mistä hinnasta tahansa tunkeutua taloon. Mistä hinnasta tahansa, ymmärrättekö? Tahdoin nähdä jälleen kotimme ja ottaa sieltä mukaani jotakin, ainakin okariinan ja äitini vihkisormuksen. Sanotaan, että äidin vihkisormus tuottaa onnea, ja kaikin mokomin tahdoin saada juuri sen, mutta Jumala varjelkoon minua kajoamasta mihinkään tuossa talossa; siitähän syntyivät kaikki meidän hirvittävät riitamme. Saan olla vailla sormusta vastedeskin, ja otan mukaani vain vähän multaa anturoihini.

Vihdoin hän hymyili, ja tuo hymy kaivoi pienet kuopat hänen poskiinsa, ja ympäröi hänen silmänsä rypyillä, jotka kuitenkin tekivät hänet nuoremman näköiseksi ja kaunistivat hänen kasvojaan. Mutta äkkiä hymy sammui, aivan kuin hän olisi hetkeksi kohottanut kammottavaa naamiota näyttääkseen todellisia nuorukaisenkasvojaan.

— Jos tahdotte ottaa täältä jonkun esineen, niin ottakaa vain, opettaja sanoi.

Nuori mies katsoi ympärilleen kuin todella valitakseen itselleen muistoesineen. Hänen katseensa pysähtyi uudelleen Ornellaan, ja uudelleen hymy ilmestyi ja katosi.

— Otan mukaani tuon tytön kimssuineen kamssuineen.

Mutta Ornella painoi päänsä vielä alemmaksi syvästi loukkautuneena noista viime sanoista, eikä opettajakaan vastannut hänen pilaansa, vaan toisti:

— Jos tarvitsette jotakin, niin sanokaa peittelemättä; ainakin vähän leipää ja liikkiötä ruokareppuunne. Ornella...

Tämä ojentautui heti suoraksi ja nuori mieskin nousi tuolilta, avasi reppunsa, seisoi hetken hiljaa ja sanoi sitten:

— Kiitos, en tarvitse mitään. Mutta jos sallitte, suutelen teitä.

Ja kun opettajä nosti päätään vuoteesta, nuori mies kumartui ja suuteli hänen hiessä kylpevää otsaansa. Sitten Ornella avasi oven, ja vieras poistui.

Varhain seuraavana aamuna Ornella meni veljesten luo pyytämään heitä noutamaan lääkäriä. Yöllä opettajan kuume oli kiihtynyt, ja hänen oli vaikea hengittää.

— Kuka oli teillä eilen illalla? Koira oli levoton, vaikka ei haukkunut.

— Ei meillä ollut ketään, Ornella valehteli häikäilemättä.

Lääkäri tuli vasta päivällisaikaan polkupyörällä yllään sadetakki, joka kiilsi kosteana ja josta valui sadepisaroita.

Lääkärin tummat suippopäähineen kehystämät kasvot tuntuvat sairaasta pahalta enteeltä, jolle tuollainen kuoleman esimaku ei kuitenkaan ole vastenmielistä. Hän on väsynyt. Ehkä Jumala tahtoisi ottaa hänet luokseen ja siten ratkaista hänen köyhän elämänsä ongelmat.

Mutta lääkäri rohkaisi hänen mieltään. Hänkin oli jo ikämies, väsynyt ja ujo, joka ei uskonut tieteeseensä. Hän kiinnitti aina koko huomionsa sairaan sydämeen. Kaikkein ensiksi hän aina kuuntelikin sydäntä, ja jos huomasi sen vahvaksi, hän selitti, että kuolevakin oli vapaa kaikesta vaarasta.

— Kaikki riippuu kokonaan sydämestä, hän selitti asettaen paikoilleen peitteen, tarkoin tutkittuaan potilaansa. — Ihminen kärsii enemmän tai vähemmän ja tuottaa toisille enemmän tai vähemmän kärsimystä riippuen hänen sydämensä laadusta. On turhaa hakea pahan syyta, olipa se ruumiillista tai henkistä, muista elimistä. Jos sydän on, niinkuin sen olla pitää, keskellä ruumista ja antaa verelle selvät määräyksensä, kaikki käy hyvin, se on kuin sotajoukon päällikkö. Teidän sydämenne on vahva; älkää siis olko huolissanne, vaikka lievä rintakatarri tuottaa teille vähän hengenahdistusta. Koettakaa päästä hikoilemaan. Keitetty maito ja villahuovat — siinä paras lääke.

Iltapäivällä kuume ja hengenahdistus kiihtyivät. Kun Ornella lähestyi vuodetta, hänestä tuntui melkein kuin hän olisi seisonut lieden edessä padan kiehuessa. Sairas ei sanonut mitään eikä edes vaikeroinut, kun yskänkohtaukset ahdistivat häntä pakottaen hänet hiukan kohottautumaan vuoteessaan. Ja Ornella katseli häntä säikähtyneenä, ollen kahdenvaiheilla, pitikö lähettää noutamaan hänen sukulaisiaan vai ei.

Sairaus sai molemmat unohtamaan edellisen illan omituisen vieraan. Niinä hetkinä, jolloin opettajalla oli rauhallinen olo eivätkä tuskat painaneet lamaan hänen ajatuksiaan, hän sekoitti isänmurhaajan kuvan toisiin, jotka kuumeen painajainen loi hänen mieleensä. Kaikki oli ollut unta, ja hänen elämänsäkin, joka häipyi kuin tämä kolkko sadepäivä, oli sekin pelkkää unta.

* * * * *

Veljekset olivat tavallistakin valmiimmat auttamaan ja hoivaamaan sairasta. He kävivät alinomaa kysymässä, miten sairas voi, ja Gesuino sytytti pieluksen yläpuolella riippuvan pyhänkuvan edessä olevan pienen lampun. Proto muisti, että hänen vaimonsa oli parantanut kaikenlaiset taudit lehmuksen kukista keitetyllä lääkejuomalla. Hänen itsensä oli tapana käyttää sitä lääkkeenä, ja hän valmisti sitä opettajalle. Hän vei sitä kiehuvan kuumana kupissa sairaalle, antoi hänen juoda ja tarjoutui valvomaan yön hänen vuoteensa ääressä.

— Ei millään muotoa, sairas kielteli; huomenna voin jo paremmin.

Mutta seuraavana päivänä hänen tilansa oli vieläkin huonompi.

Näin päivät kuluvat; opettaja tuntee voimiensa heikkenemistään heikkenevän, ja patjaan muodostuu syvä kuoppa. Ulkonakin on ruma ilma. Vettä valuu pilvistä alati, ja sateen rapinaa säestää meren ja tuulen kohina. Ornellakin on käynyt kalpeaksi, ja hänen kosteat hiuksensa näyttävät tummenneilta. Onneksi veljekset avustavat kaikessa. Proto lähtee isolla sinisellä perhesateensuojalla varustautuneena tekemään ostokset, ja kun hän palaa, hänen kenkänsä näyttävät kahdelta veneeltä, jotka juuri ovat pelastuneet rantaan myrskyävältä mereltä.

Eräänä iltana hän tuli kotiin mukanaan pieni pullo, joka oli huolellisesti kääritty paperiin ja haisi apteekilta, ja selitti käyneensä kysymässä neuvoa toiselta seudun lääkäriltä.

— Veljeni Gesuino on saanut keuhkokatarrin. Määrätkää jotakin lääkettä hänelle! Niin sanoin, ja hän kirjoitti tätä lääkettä. Se on hyvää yskään; lusikallinen joka tunti. Tässä se on.

Hän laski pullon piirongille ja pyysi Ornellalta lusikkaa.

— Hyvä, opettaja virkkoi. Ja te sanoitte, ettette luota lääkäreihin ettekä lääkkeisiin!

— Se tohtori, joka tavallisesti käy täällä, antaa ihmisten kuolla, sillä hän ei anna heille mitään lääkettä, Proto selitti, jottei tulisi puhuneeksi ristiin.

Ja hän pakotti potilaan ottamaan lusikallisen tuota lääkettä, joka oli vain viatonta mehua lasten yskään.

Siitä illasta sairas alkoi parantua.

* * * * *

Silloin opettaja antoi luvan ilmoittaa Antonion perheelle, että hän oli sairaana, jo senkin vuoksi, että ilma oli seljennyt; niin että Marga kenties voisi tulla tervehtimään häntä.

Gesuino lähti viemään sanaa perille ja palasi hiukan nolona mainiten vastaukseksi:

— Miniänne tulee heti ja ottaa tytön mukaan. Mutta...

— Mutta?

Gesuino virnisteli huulillaan, nyökäten päätään Ornellaan päin. Niin, olihan parempi, ettei lapsi saanut nähdä Ornellaa tuossa tilassa. Mutta miksi? opettaja ajatteli. Olihan Ola liian viaton ymmärtääkseen, miten Ornellan laita oli. Aikaihmiset olettavat lapsissa olevan samaa pahuutta kuin heissä itsessään ja herättävät heissä pahoja ajatuksia. Mutta Ornella oivalsi itsestään asian eikä tahtonut näyttäytyä Margalle. Hän tahtoi myös kostaa Gesuinolle.

— Jos sallit, Gesuino, menen sillä aikaa kuin sinä olet täällä, pesemään vaatteita kaivolle, siellä kun vielä on vähän aurinkoa.

Ja Ornella poistui odottamatta Gesuinon suostumusta, ja tämä loi hänen jälkeensä kiukkuisen kätseen ajatellen, että hän meni juttelemaan Proton kanssa,

— Mitä Marga sanoi teille? opettaja kysyi äänellä, joka oli käynyt heikoksi ja värähteli; mutta ei edes tämän äänen onnistunut hillitä Gesuinon suuttumusta. Kellervä nahalla päärmätty takki yllään ja päässä karvalakki painettuna myssyn tavoin pyöreiden, vihasta leimuavien kasvojen ympärille hän näytti villiltä eskimolaiselta.

Kiihoittuneena hän käveli edestakaisin huoneessa ja asettui sitten hajasäärin vuoteen eteen.

— Mitäkö miniänne minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Hän oli kuin puusta pudonnut. Näyttää siltä kuin hän ei tietäisi asiasta hölynpölyä, ei edes missä tilassa tuo letukka on.

Ja kun opettaja lempeästi ja vaieten katsoi häneen, hän huudahti:

— Onpa se aika hävytön, tuo tyttöletukka! Mitä hänellä nyt oli tekemistä kaivolla? Eihän enää ole auringonpaistetta. Tuo tyttö tahtoo vain puhua Proton kanssa.

— Antakaa heidän puhella. Mitä pahaa siinä on?

— No eipä kylläkään mitään. Mutta ihmiset huhuilevat ja juoruilevat. Ja parasta olisi, että tuo tyttö pysyisi kotoisalla.

— Mutta tehän juuri annoitte hänelle sen neuvon, että hänen pitäisi lähteä ulos.

— Olisihan hän voinut mennä ullakkohuoneeseensa, Gesuino sanoi katsoen synkästi sinne ylös. Ja opettaja hymyili, mutta vain hetken, sillä toinen kysyi teeskentelemättömän raa'asti:

— Missä aiotte antaa hänen synnyttää kakaransa?

— Jeesus syntyi tallissa. Jumala kyllä pitää siitä huolen.

Gesuinon käsvot muuttuivat aivan sinertäviksi kaulaa myöten, ja hän mutisi:

— Jumala!... Jumala...! Sitten hän näytti tahtovan vaihtaä puheenaihetta. — Miniänne sanoi minulle, että hänen miehensä on ollut poissa asioilla viime viikosta alkaen; sentähden hän ei ole käynyt täällä.

— Se on yhdentekevää. Sanokaa minulle, miniänikö käski pitämään piilossa Ornellaa?

— Mutta johan sanoin, ettei hän tiedä tai ei ole tietävinään mitään koko asiasta.

— Ja kuitenkin kaikki sen tietävät, hän lisäsi kärsimättömästi. Ja vielä peläten, että Proto ja Ornella mahdollisesti keskustelivat toistensa kanssa, hän meni ovelle ja katsahti ulos.

— Antaa heidän olla rauhassa, opettaja rauhoitteli, Sitäkin suuremmalla syyllä, kun he kai näinä päivinä menevät naimisiin.

— Jumala tehköön niin kuin tahtoo, mies sanoi, palaten rauhoittuneena takaisin.

Silloin opettaja lausui sen ajatuksen, jota Gesuino jo oli kosketellut.

— Jumala, Jumala, saattaahan olla niinkin, mutta me sälytämme Jumalan hartioille kaiken vastuun, joka voisi tuottaa meille itsellemme vaivaa.

— Niin, se on vallan oikein, vallan oikein.

— Ja sanalla sanoen, toisen teistä tulee naida Ornella. Kumpi sen tekee, Proto vai te?

— Hirven liha ei ole koskaan minulle maistunut, Gesuino sanoi virnistellen vastenmielisesti ikäänkuin katuen, että oli sanonut liikaa, ja päätti olla jatkamatta. Mutta istuuduttuaan valkean ääreen hän kumartui kohentamaan tulta ja tunsi voimakkaasti tarvetta ilmaista tekemänsä päätöksen.

— Mutta jos veljeni tekee sellaisen tyhmyyden, vakuutan teille, että tuo tyttö pian saa pötkiä tiehensä. Siitä jumaliste minä pidän huolen.

Margan ja Olan tulo esti opettajaa lausumasta julki mielipidettään. Sitäpaitsi kaiken maailman surut unhottuivat, kun Olan läsnäolo kirkasti koko ilman. Ja hänen pienestä punaisesta villahameestaan todella säteili valoa ja lämpöä.

Sitävastoin tytön pienet kädet, jotka isoisä otti omiinsa, olivat kylmät kuin jää, ja pieni nenännipukkakin, joka hiipaisi hänen kasvojaan, oli kuin jäätynyt hedelmä. Mutta ruusuisesta suusta virtasi haaleaa lämpöä kuin maasta kevätaamun sarastaessa, ja hänen silmänsä loistivat kuin nouseva aurinko.

— En suutele sinua, jotta en tartuttaisi sinuun tautiani, isoisä sanoi ja työnsi, vaikka vastahäkoisesti, lapsen luotaan. Mene lieden ääreen lämmittelemään.

Mutta Ola katseli epäluuloisesti epämiellyttävää keltatakkista miestä, joka vielä oli kumartuneena tulen yli puhaltaen siihen.

— No, no, Ola, ei se ole mikään ihmissusi.

— Kuka se sitten on? tyttö kysyi, lapsellisen ja kursailemattoman uteliaasti. Ja tämä riitti pitkistä ajoista taas naurattamaän isoisää. Rypyt, jotka kärsimys ja tauti oli uurtanut hänen kasvoihinsa, loistivat kuin vaot pellossa auringon pilkistäessä esiin sateen jälkeen.

Marga katseli kylmästi vuoroin heitä kumpaakin osoittamatta uteliaisuutta. Hänen mauttomalla kultakudekankaalla päärmätty musta samettiviittansa loi häneen vanhankuosisen leiman, ja hänen sileät kylmästä vahvasti punoittavat kasvonsa, joita verhonneen villahuivin hän avasi, näyttivät maalatuilta, kuin öljytyiltä.

— Miksi ette heti lähettänyt meille sanaa? hän nuhteli lempeästi. Antonio lähti kotoä jo viime viikolla; hän aikoo hankkia kaloja suoraan maaseudun tukkukauppiaille, enkä minäkään ole ollut aivan terve; ei kukaan ole minulle kertonut, miten teidän terveytenne laita oli.

— Älä välitä siitä, opettaja sanoi hiukan kohottautuen paremmin nähdäkseen Olan. Nyt pursi on satamassa jälleen, ja kaikki paranee paranemistaan joka päivä. Mitä tuossa paketissa on? Muista, Marga, etten minä tarvitse mitään.

— Se oli Olan ajatus, Eikö totta, Ola, sinähän tahdoit tuoda tuomisia isoisälle? Tulehan tänne ja koeta pysyä paikoillasi silmänräpäys, sinä ainainen kiusankappaleeni...

Ola koetti kiivetä ullakolle, ja kun se häneltä kiellettiin, hän kysyi, missä Ornella oli, ja kuultuaan, että tämä oli pesemässä vaatteita, hän pyysi saada mennä sinne. Silloin Gesuino nousi ja tarjoutui saattamaan tytön sinne.

— Kas vain Gesuinoa! opettaja huudahti uhaten häntä kädellään. Näetkös, Marga, ystävämme Gesuino on pikiintynyt Ornellaan.

Marga ei nauranut eikä sanonut mitään, mutta siitä tavasta, millä hän kääntyi katselemaan Gesuinoa, kuin olisi nähnyt hänet ensi kerran ja erikoisten olosuhteiden vallitessa, opettaja älysi, että hänen pilansa oli Margassa herättänyt iloisen toivon.

Gesuino ei sanonut vastaan, vaan seisoi suorana ja vaieten lieden edessä ja päätti olla sen enempää paljastamatta intohimoaan.

* * * * *

Samana iltana kirjeenkantaja, joka harvoin ilmestyi tähän loukkoon, toi Ornellalle osoitetun kirjatun kirjeen, jonka hän jätti veljesten tupaan, ja nämä vuorostaan toivat sen opettajan asuntoon. Ornella otti kirjeen ja tarkasti sitä joka puolelta. Melkein saaliinhimoisin elkein hän repi auki kuoren, veti esiin itse kirjeen nähdäkseen allekirjoituksen ja luki hätäisesti muutaman sanan sieltä täältä. Sitten hän luki sen uudelleen alusta alkaen hitaasti, hyvin hitaasti, ikäänkuin ei olisi oikein kyennyt saamaan selvää käsialasta, ja pysähtyi välistä kuin miettien, miten hänen oli meneteltävä. Lopulta hän sanoi:

— ... serkkutomppelini, joka palvelee väessä ja joka nyt kirjoittaa minulle sentähden, niin hän sanoo, että ei ole saanut kotoaan kirjettä kahteen kuukauteen.

Hän jätti kirjeen pöydälle, aivan kuin ei olisi siitä välittänyt. Opettaja ei pyytänyt saada lukea sitä eikä tehnyt huomautuksia, mutta ei uskonut ainoata sanaa Ornellan puheesta.

Ornellakaan ei sanonut mitään, mutta jokainen hänen liikkeensä ilmaisi salaista mielenkiihkoa. Ensin hän katsoi pieneen kuvastimeen, jota opettaja käytti ajaessaan partaansa, ja silitti hiuksiaan molemmilla käsillään. Sitten hän käveli ympäri huonetta, siirteli esineitä, joihin ei koskaan muulloin kajonnut, ja pysähtyi tämäntästä ikkunan eteen, kuin typertynyt kärpänen, joka on kuvitellut voivansa lentää lasiruudun läpi ulos. Lopuksi hän kiipesi ullakkohuoneeseen, mutta palasi heti alas, ja hänen ensi katseensa kohdistui kirjeeseen.

— Minun täytyy huomisaamuna mennä hänen kotiinsa viemään heille sanaa, hän virkkoi ja taittoi jälleen kokoon kirjeen, jonka pisti avaraan taskuunsa. Ja samalla hän rypisti kulmakarvojaan ja oli olevinaan äkeissään.

Myöhemmin käytyään sulkemassa porttia hän palasi hymyillen ivallisesti ja silmät kiiluen häijyä vahingoniloa.

— Nuo kaksi hölmöä taas paraillaan riitelevät ja oikein aika tavalla. En ole koskaan nähnyt heitä niin kiukkuisina. Gesuino on vihainen kuin sonni.

— Miksi he riitelevät?

— Sitä en tiedä. Kuuletteko? Heidän äänensä kuuluvat tänne asti. Tänä iltana he tappavat toinen toisensa.

Ja tietäen, että he juuri hänen tähtensä riitelivät, Ornella kumartui hiukan sivulle kuin olisi ollut pakahtumaisillaan luonnottomaan nauruunsa.

Vuoteesta, jonka yli lieden hohteen lieventämä hämärä jo levitti harsonsa, opettaja piti häntä silmällä ja arvasi kaiken. Molemmat veljet kiistelivät siitä, kumpi heistä vastedes omistaisi Ornellan, ja tämä nauroi sentähden, ettei koskaan aikonut mennä kummallekaan heistä. Kirje, jota hän piteli lujasti nyrkkiinsä puristettuna taskussaan, varmaankin takasi hänelle aivan toisenlaisen ja paremman tulevaisuuden. Mutta kuka sitä tarjosi hänelle? Tämä salaisuus kiusasi opettajaa, mutta hän oli ääneti ja salasi ajatuksensa päästäkseen tuon salaisuuden perille.

Ornellä valvoi myöhään sinä iltana. Hän näytti tyyneltä istuessaan siinä pöydän aäressä työskennellen. Hän kutoi villasukkia opettajalle. Hän oli itse saanut tämän tuuman, sillä välistä hän osoitti todellista huolenpitoa vanhusta kohtaan, ja näitä sukkia hän tavallisesti kutoi huolellisen uutterasti mittaillen niitä vastatusten, jotta niistä tulisi sopivat ja yhtä isot. Sinä iltana han sitävastoin työskenteli koneellisesti, välittämättä muusta kuin että saisi ne valmiiksi.