Part 11
— Sangen hyvin, Marga huudahti. Antonio valmisti minulle sen yllätyksen, että taloon oli hankittu uusi palvelijatar, ja sitten hän mainitsi erottaneensa tämän, en tiedä mistä syystä. Mutta nykyinen palvelijättaremme on kykenevä, ja olenhan minäkin nyt terveempi ja tulen paremmin toimeen. Jos tulen ihan terveeksi, en tarvitse palvelijatarta ollenkaan.
Opettaja ei herjennyt katselemasta Margaa, ja tämän hienot, puhdaspiirteiset kasvot, kirkkaat silmät, viaton lapsensuu ja ennenkaikkea hento unelmoiva ääni herätti jälleen opettajassa syvää ihailua. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut puhuvan kuvapatsaan edessä, ja hän ihmetteli, miksi tämä puhui noin. Senkö tähden, ettei Ornella kuulisi hänen puhettaan, vai että tuon vekkulin, Antonion, oli onnistunut salata häneltä totuus?
Mutta muistaessaan heidän keskustelunsa heti tulonsa jälkeen hän vaistosi, että sama ilmakehä ympäröi heitä kuin ennenkin, ja ettei ollut hänen asiansa yrittää haihduttaa sitä.
— Tahdonpa näyttää sinulle puutarhan, tulehan! opettaja sanoi nousten. Marga seurasi häntä alttiisti. Hän ihaili kanoja, hautovaa kanaa ja sen kukoistavaa keltaista pienokaisjoukkoa, jolle Ornella oli omistanut paljon huolta, ihaili lehtikujan runsaita rypäleterttuja ja teki useita työmiesveljeksiä ja huvilan onnettomia omistajia koskevia kysymyksiä,
— Pian oikeudenkäynti alkaa, ja karannut rikollinen tuomitaan _in contumaciam_, julistetaan yksipuolinen tuomio. Joku päivä sitten eräs viranomainen kävi täällä katsomassa, oliko kaikki järjestyksessä. Kaikki on järjestyksessä paikassa, jossa kaikki on suljettua ja missä kuolo vallitsee, opettaja jatkoi kovemmalla äänellä katsellen taloa ja sitten Margaa. Tällä kannalla asiat ovat.
Marga ei sanonut mitään, mutta heidän tultuaan lähemmäksi pensasaitaa hän virkkoi kuin tarkkaan harkittuaan:
— Ja kun teidän on luovuttava huvilan vartioimisesta, toivomme teidän palaavan meille. Milloin se tapahtuu? Ehkä lokakuussa?
— En tiedä, tulevaisuus on Jumalan kädessä, opettaja vastasi, vaistomaisesti matkien Margan puhetapaa.
* * * * *
Muutaman päivän kuluttua Ornella kysyi opettajalta, miksi hän ei ollut mennyt vastakäynnille Margan luo. Ensin opettaja hämmästyi tätä kysymystä, sitten hän koetti saada selville, mitä sen alla piili. Ornella oli tavallisesti ääneti kulkien hiljaa huohottaen ikäänkuin hänen hengityksensä olisi kaksinkertaistunut hänen kohdussaan kantamansa lapsen vuoksi. Hän vaikeni, teki työtä ja keksi aina jotakin tehtävää. Opettaja katseli häntä takaa, kuten kerran ennen, ja kuvitteli näkevänsä hänen kasvavan, ja tosiasiassa hän olikin paisunut luonnollisista syistä. Ja vaikka Ornella edelleen herätti hänessä vastenmielisyyden ja pelon tunteita, hän katseli naista nyt kokien sielussaan uskonnollista mielenliikutusta, johon usein oli pyrkinyt. Oikeastaan tuossa naisessa kypsyi elämän salaisuus, ja kun puu kukkii, emme luo katseitamme maahan, vaan taivaaseen, joka kaareutuu sen yllä.
Ornellan kysymyksessä varmaankin piili jokin juoni, mutta opettaja tunsi itsensä väsyneeksi eikä halunnut syvemmin tutkia mitään.
Margan käynnin jälkeen yksinäisyys alkoi jälleen painaa häntä kuin kilpikonnaa, joka ryömii maankamaraan painautuneena. Yksinäisyys tosin puhdisti ja poisti hänen verestään sairaalloiset ainekset, mutta hän tunsi, että hänen sydämensä lopulta tuon yksinäisyyden painosta murtuisi. Sillä ei ole totta, että korkealla tasolla oleva ihminen voi elää yksin luonto seuranaan ja yhdessä olentojen kanssa, jotka ovat häntä paljoa alempana. Tuollaisen etevän henkilön sydän tarvitsee vertaisensa sydäntä, samoin kuin toinen pylväs tarvitsee toista voidakseen kannattaa pyhäkköä.
Eräänä päivänä hän palasi Olan luo. Tyttö istui lehtimajassa paljain jaloin, yllään pieni lyhyt hame, mikä sai hänet muistuttamaan noita lintuja, jotka saavat sen troopillisen metsän värin, jossa elävät. Hän leikki kissan kanssa potkien sitä jalallaan, ja kun eläin oli hyppinyt hänen ympärillään vuoroin työntäen ulos ja vetäen sisään kyntensä, hän jätti paljaan pienen jalkansa lepäämään kissan käpälien väliin ja painoi jalkaansa kissan vatsaan. Ei kumpikaan tehnyt toiselleen pahaa, molemmat iloitsivat tuosta näennäisesti julmasta leikistä.
Punainen perhonen liiteli heidän ympärillään, väliin se lähestyi tytön jalkaa ja kissaa ikäänkuin olisi mielellään ottanut osaa heidän leikkisään taisteluunsa, mutta äkkiä se sai päähänsä muuta ja lensi kauas pois. Ja lehdet suhisivat keinuen pehmeästi kuin laineissa, mikä liike näytti syntyvän niiden omasta suhinasta.
Opettaja lähestyi hiljaa, koska ei tahtonut häiritä kohtausta, mutta tuskin hänen varjonsa näkyi lehtimajan aukossa, kun jo kissa lähti pakoon, ja Ola jäi siihen tarkastamaan jalkaansa. Hän nosti sen, nojasi sen polveen ja käänsi jalkapohjan ylöspäin tarkoin tutkiakseen sitä.
— Raapiko kissa sinua? isoisä kysyi. Se on oikein sinulle. Ei sovi leikkiä tuollaisia leikkejä.
Ola kohotti silmänsä epäjärjestykseen joutuneen tukan alta, ja opettaja näki niiden syttyvän kuin kaksi tulta yöllä metsässä, alkavan punoittaa ja kiiltää. Sitten tyttö käänsi kasvonsa seinään päin ja alkoi pelästyksissään katkerasti itkeä. Opettaja veti lapsen puoleensa ja koetti lohduttaa häntä enemmän pahoillaan ja katuvaisempana kuin tyttö itse, ja kun nyyhkytysten myrsky alkoi asettua, hän päälle päätteeksi pyysi pienokaiselta anteeksi.
— En tarkoittanut pahaa, kun sinua vähän nuhtelin.
— En minä sitä itke, tyttö sanoi käyden taas iloiseksi, vaan kun luulin, että kissa todella oli raapinut minua.
* * * * *
Eräänä aamuna Ola ja opettaja lähtivät kävelemään pitkin merenrantaa uskollinen koira seuranaan. Siellä ei enää ollut kylpijöitä, mutta rannalla oli vielä heidän jälkiään, ja parasta oli pysytellä loitolla pienistä hiekkasärkistä, ne kun olivat loan likaamia ja täynnä tahraisia papereita.
— On tarpeellista, että tälvi tulee tänne myrskyluutineen ja pitkäkaulaisine ruiskukannuineen suursiivoukseen, opettaja sanoi Olalle, jota tämä vertauskuva talvesta hyvän Jumalan kadunlakaisijana suuresti huvitti niin että hän pyysi opettajaa toistamaan sen.
Niin opettaja tekikin ja hautoi mielessään kohtaloansa, ikäänkuin kaikki muu porvarit ja maalaiset, jotka olivat saastuttaneet meren hiekan hiellään ja liallaan olisivat tallanneet häntä painaen häntä kuin ne suruntaakat, joita hän oli jumalalta rukoillut.
— Sitten tulee luntakin, Ola huomautti miettiväisenä. Minä en pidä lumesta, silloin ei saa lähteä ulos.
— Entä jos saisit läteä ulos?
— Lumi on tervetullutta, se puhdistaa paremmin ja tappaa kirputkin, ja siitä koira pitää.
Ja taas Ola nauraa, ja korostaakseen isoisän sanoja koira nostaa käpälänsä ja puree reittään, älähtäen äissään.
— Näetkös, nyt sen täytyy itse purra itseään, ja se söisi kernaasti kirputkin.
Tyttö nauraa. Kaikki häntä naurattaa, kun sitä vastoin opettaja hakee jokaisesta lausumasta sanasta kamalaa viittausta omaan elämäänsä.
* * * * *
Kun sitten ruohonkorret jälleen pistävät esiin ja kaisla nostaa särkistä teränsä, kun hirvittävä luodetuuli pyyhkäistessään lunta hietikkoon toimeenpannut ensi puhdistuken, silloin toivon kukka versoo uudelleeen opettajankin povessa.
Orssella paisui päivä päivältä käyden vaiteliaaksi. Ja opettaja pani merkille hänesää aivan jotain uutta, ajatusheijastuksen hänen silmissään, jotka muuttuneina kirkkaiksi kuin puhdas vesi sallivat katsoa pohjaan asi; ja tässä pohjassa välkkyi heräävä valo. Ornellaa ei enää haluttanut poistua kotoa, hän ei edes mennyt miesten luo, eivätkä nämäkään lähestyneet taloa muuten kuin opettajan kutsusta. Proton kosinta, joka vielä oli ratkaisemattä, piti kaikkia jännityksessä, mutta kaikki odottivat, että aika ratkaisisi asian, ikäänkuin Ornellan synnytys tietäisi uuden elämän alkua. Mutta enimmin toivoa herätti opettajassa tuo omantunnon herääminen, jota hän luuli havaitsevansä. Oliko se äitiyden vaikutusta? Mutta eläimilläkin on tämä tunne, eikä hän rohjennut toivoa liikoja.
Että Ornellassa tapahtui jonkinlainen mielenmuutos, ilmeni myös hänen päätöksessään ruveta säästäväiseksi. Ennen hän oli tuhlaillut minkä oli rehellisesti ja epärehellisesti ansainnut; nyt hän sitävastoin ei tuhlannut ropoakaan, vaan piiloitti rahansa ullakkohuoneeseen.
Joka kuukauden lopulla Antonio, joka kaihti tapaamasta opettajaa, lähetti myöntämänsä kuukausiavustuksen vakuutetussa kirjeessä. Sadan liiran seteli, jossa vielä oli reiät niiden rihmojen jäljeltä, joilla se oli ollut ommeltuna kuoreen kiinni, jätettiin suoraan Ornellan käteen, joka pisti sen taskuunsa; sen jälkeen sitä ei enää näkynyt. Hän vastaanotti sen kuin palkkana palveluksestaan opettajan luona, mutta tiesi kyllä, mistä se tuli, ja tosiasiassa hän olikin sen oikeutettu omistaja. Nyt opettaja vuorostaan kävi ostoksilla, ja Ornella napisi, jollei hän tehnyt sitä hyvin. Kauppatorilla naiset kysyivät häneltä Ornellan vointia, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen vaimonsa, ja Antonion tuttavat, jotka tapansa mukaan istuivat tähystelemässä torin kulmassa, nauraa virnistelivät nähdessään hänen kulkevan ohi. Tämä ei enää harmittanut opettajaa, mutta hän tunsi olevansa kuin nuorallatanssija, joka voi minä hetkenä tahansa pudota maahan, olipa hän kuinka taitava tahansa.
Hän oli iloinen, kun talvi raivokkaasti syöksyi maille manterille. Sillä sumu- ja myrskysäällä, jolla ei ollenkaan tuntunut olevan loppua, hänen ei niin usein tarvinnut tavata lähimmäisiään ja joutua heidän maalitaulukseen.
Eräänä päivänä hän tuli kotiin läpimärkänä sateesta. Tuuli oli temmannut hänen lakkinsa, ja hänestä tuntui melkein siltä kuin hän olisi tullut kaljuksi. Ornella hoiteli häntä tunnollisesti, pakotti hänet vaihtamaan takkia, veti kengät hänen jalastaan ja juotti hänelle kupillisen kuumaa maitoa.
Opettaja istuutui tulen ääreen ja kuvitteli tulleensa jälleen pikkupojaksi ja siirtyneensä niihin aikoihin, jolldin äiti hoivaili häntä ja huonolla säällä pakotti hänet pysymään kotosalla. Miellyttävä, kuin humaltumisesta aiheutunut väsymyksen tunne valtasi hänen mielensä, Loppujen lopuksikin on hyvä, että talossa on naishenkilö, joka huolehtii elämän aineellisesta puolesta ja antaa toisen elää sisäistä elämäänsä mielensä mukaan. Ja tuo Ornella...
— Ornella, opettaja sanoi kääntyen katsömaan, mitä tämä teki. Hän hääri tavallisissa askareissaan, ripusti hänen vaatteensa kuivamaan ja asettui sitten pöydän ääreen sateen pieksämästä ikkunasta lankeavaan himmeään valoon kuorimaan perunoita. Ja hän teki sen huolellisesti, niin että ohut kuori valui alas yhtenä ainoana kappaleena kuin keltaisenruskea nauha.
— Ornella, näin viime yönä niin omituista unta. Näin unta, että oikeudenpalvelija tuli ilmoittamaan, että talon vartian toimi lakkautetaan. Isänmurhaajien kuulustelu oli päättynyt, ja viranomaiset takavarikoivat heidän omaisuutensa. Mutta merkillisintä on, että kirje, jossa tuo asia ilmoitettiin, tuli minun kotiseudultani ja siltä henkilöltä, jolle möin taloni. Ja minut velvoitettiin ostamaan jälleen tuo talo sen takavarikoimisen uhalla.
Ornella ei ollut tottunut kuulemaan opettajalta tällaista luottamuksellista puhetta, eikä hän käsittänyt, että monet kertovat keksimiään unia siten ilmaistakseen omia toivomuksiaan. Silti tuo uni oli hänestä mielenkiintoinen, ja hän huomautti vakavasti, kuin olisi ollut kysymys todellisesta asiasta:
— Ja mitäpä se teihin koskisi, vaikka se takavarikoitaisiinkin?
— Eihän sen pitäisi koskea minuun, ja kuitenkin tuo asia tuntui minusta kovin ahdistavalta. Ja oikeudenpalvelija istui tässä huoneessa eikä tahtonut lähteä, ennenkuin oli kuullut minun päätökseni. Hän oli pitkä parrakas mies, ja samalla kuin hän oli olevinaan oikeudenpalvelija, hän oli, niinkuin unissa usein tapahtuu, toinenkin henkilö, nimittäin toinen isänmurhaajista, se, joka oli paennut. Hän istui tuolla ovensuussa eikä hievahtanut paikaltaan, ja minä tarkastelin asiapaperia tuumien, miten asian ratkaisisin, ja ajattelin: Marga voi kyllä ratkaista pulman...
Kuullessaan Margan nimeä mainittavan Ornella painoi päänsä kumaraan, katseli tarkoin kädessään olevaa perunaa ja kysyi hiljaa:
— Mutta mitä olette tehnyt talonne myynnistä saamillannc rahoilla?
Opettaja ei vastannut; eihän tällä asialla ollut mitään tekemistä unen kanssa. Sitäpaitsi myrskyn ja sateen pauhu oli sinä hetkenä niin voimakas, että hän mahdollisesti ei ollut kuullut, mitä Ornella sanoi.
— Marga voi kyllä auttaa minua, vanhus jatkoi kääntyen jälleen tuleen, ja sitten kaikki taas on oikealla tolallaan. Ostan takaisin talon ja palaan kotiseudulleni, Silloin voin vielä ansaita vähäsen, voin antaa tunteja ja perustaa yksityiskoulun. Kaikki siellä antavat minulle arvoa, ja tein ehkä tyhmästi, kun yleensä läksin sieltä pois. Talo on sama ja päivänpaisteisella paikalla; siinä ei ole vihannestarhaa eikä puutarhaa, mutta se on hieman syrjässä, ison maantien puolella vihreällä kukkulalla, jolla kasvaa isoja öljypuita ja jonka rinne viettää laaksoon. Ja talon ja koko seudun taustalla kohoavat vuoret tammilehtoineen ja synkkine metsineen, jonne ainoastaan metsästäjät uskaltavat tunkeutua.
Ornella oli nostanut päätään. Harmaassa huoneessa värähteli kuin pimeinä talvi-iltoina takkavalkean punertava harso. Ulkona säesti myrskyn meluava soitto opettajan koti-ikävää uhkuvaa kuvausta, ja Ornellasta tuntui, kuin hän olisi kuunnellut satua.
Tämä oli opettajan puolelta jonkinlaisen houkuttelun alkua. Kuin käärmettä pyydystelevän villi-ihmisen huilunäänistä lumoutuneena Ornella lähestyi opettajaa kuullessaan hänen kertovan tuosta kaukaisesta seudusta.
Ennen kaikkea huvittivat häntä metsänkävijät, jotka kesin ja talvin tunkeutuvat korpeen ajamaan sellaisia eläimiä kuin villisikaa ja sutta, ollen vaarassa itse joutua niiden saaliiksi.
— Siellä varmaankin myös on ihmissusi, joka voi muuttua ihmiseksi, hän kerran virkkoi, ja opettaja muisti Olankin uskovan, että tuollaisia salaperäisiä eläimiä on olemassa, jonka perusteella yksinkertaiset sielut selittävät ihmisten julmuuden.
— Päinvastoin; ihminen muuttuu usein villipedoksi, opettaja sanoi hieman ivallisesti. Mutta eräitä seikkoja Ornella läheskään voinut ymmärtää pitäen aina vertauskuvaa todellisuutena.
— Mutta miten ihminen oikein muuttuu noin? Minä en paljoakaan usko tuollaisia.
Silti hän pelkäsi vainajia ja kuvitteli itsekin kuulevansa omituisia ääniä kirouksenalaisesta talosta. Eräänä iltana, kun joku naputti ovelle, Ornella ei tahtonut avata, vaan kuiskasi säikähtyneenä hiipien opettajan luo, että se varmaankin oli murhatun isän aave.
— Se on kai Proto tai Gesuino, kukapa muu tänne voisi tulla, opettaja sanoi hermostuneesti.
Hän itse ei voinut mennä avaamaan, kun jo oli mennyt vuoteeseen, jossa nyt hikoili, sillä sadepäivästä alkaen hänessä oli ollut kuumetta ja reumaattista särkyä.
Koputettuaan oveen tuo ulkonaolija nyt hiljaa, mutta itsepäisesti naputti ikkunaruutuun.
Ornella rohkaisi itsensä ja kysyi karkealla äänellä;
— Kuka siellä?
Ja opettajan mielestä hän teki väärin, kun ei avannut ovea tuntemattoman äänen vastatessa:
— Ystävä.
— Mikä ystävä? opettaja silloin huusi nostaen päänsä peitteiden alta.
Ulkona oleva henkilö epäröi ensin, mutta vastasi sitten niinikään kovalla äänellä:
— Adelmo Bianchi.
— Avaa! opettaja käski Ornellaa.
Hetken oli kaikki hiljaista, puutkin olivat lakanneet suhisemasta. Oli tuollainen synkkä hetki, joka muistuttaa näytelmän eri näytöksiä erottavaa kiinteää kohtaa.
Adelmo Bianchi oli isänmurhaaja.
— Avaa, opettaja sanoi Ornellalle, ja kun tämä kasvot kalpeina ja kauhistuneina ei näyttänyt voivan hievahtaa paikaltaan, opettaja hankkiutui nousemaan vuoteesta.
Ääni jatkoi ulkona:
— Jos häiritsen, niin älkää huoliko avata. Tulin vain katsomaan taloa, ja tunnin kuluttua lähden pois, enka koskaan enää palaa.
Tuo ääni oli intohimoinen ja pehmeä, jommoista kuulee ainoastaan teatterissa, ja Ornellan kauhistus muuttui voimakkaaksi mielenliikutuksen väreilyksi, ikäänkuin tuo ääni olisi hyväillen hivellyt hänen koko ruumistaan.
Opettajakin tunsi, vaikka koetti hillitä itseään, kylmän hien valuvan otsaltaan, tosin ei isänmurhaajan pelosta, vaan ajatellessaan, mitä ikävyyksiä tämä käynti voisi tuottaa. Silti hän toisti:
— Avaa ovi!
Ja Ornella avasi piiloittautuen oven taa, kunnes tuo kauhea vieras oli tullut keskelle huonetta. Silloin hän hiljaa sulki oven ja katseli tulijaa takaa, pettyneenä ja melkein närkästyen.
Tulija oli hyvin lyhyt, laiha, huonoissa pukimissa oleva nuori mies, joka näytti kulkurilta. Eikä selästä puuttunut kerjuupussikaan, joka tosin oli vanha sotilaan selkäreppu. Hänellä oli niinikään sotilaslakki, jonka hän otti päästään tervehtien opettajaa.
Nyt Ornella meni tulijan taakse. Ollen päätä pitempi tätä hän ajatteli, etta jos mies nostaisi sormeaankaan tehdäkseen pahaa, hän, Ornella ruhjoisi hänet käsivarsiensa välissä.
Opettaja luuli ensin, että kyseessä oli jokin salakähmäinen juoni ja Antonion ystävien ilkeä pila, mutta vaikka olikin kovin huonovointinen, hän hillitsi levottomuutensa ja vihanpurkauksensa,
Mutta kun nuori mies seisoi hänen edessään kunnioittavana ja nöyränä, niin että saattoi nähdä hänen kasvonsa, opettajan epäluulo kökonaan haihtui. Nuo kasvot olivat kuin puuhun veistetyt ja madonsyömät. Ohuiden haiventen reunustamassa suussa, isojen silmien ympärillä ja kasvoilla oli syvät tummat rypyt. Ne olivat kasvot, joihin itse rangaistus oli kirjoitettu.
— Olen jo levolla, kun en voi oikein hyvin, opettaja sanoi selittäen. Ornella, anna vieraalle tuoli.
Nuori mies kääntyi kätsomaan tuota Ornellaa ja punastui, huomatessaan hänen seisovan melkein kiinni selässään kauniina ja kookkaana.
— Onko tämä vaimonne? hän kysyi typerästi ja avasi silmänsä selälleen, kun Ornella alkoi nauraa tuota säädytöntä ja kiehtovaa nauruaan, jolla hän ennen tavallisesti vastasi miesten mairitteluun ja tungettelevaisuuteen.
— Hän on minun seuraneitini, opettaja vastasi, niinikään tavattoman ivallisen hilpeyden valtaamana. Istukaa.
Nuorukainen istuutui ja laski lakin ja repun lattialle tuijottaen yhä Ornellaan, joka nojasi vuoteen laitaan, ikäänkuin puolustaakseen isäntäänsä kaikilta mahdollisilta vaaroilta.
Mutta hänen läheisyytensä vaivasi opettajaa.
— Kuumenna kupillinen viiniä, hän virkkoi Ornellalle kääntyen nuoreen mieheen päin. Vai onko teidän nälkä? Älkää kursailko.
— Kiitos vain, en tarvitse mitään. Tulin ainoastaan katsomaan taloa. Minun on viimein onnistunut saada passi, ja aion lähteä täältä maailman tuntemattomimpiin maihin. Sillä tavoin tunnen herääväni kuin uuteen elämään. Ja onhan mahdollista, että onni potkaisee minua ja että voin tulla rikkaaksi,
— Se on mahdollista, opettaja myönsi, mutta eikö olisi parempi veljennekin tähden, että ilmoittautuisitte viranomaisille?
— Minäkö ilmoittautumaan viranomaisille? Mitä se hyödyttäisi? Ettäkö minut tuomittaisiin kuritushuoneeseen? Ja mitä etua siitä olisi veljelleni? Voin auttaa häntä paremmin toisella tavoin, kun pysyn vapaana. Ja hän lisäsi katkerasti: Jos nyt voi sanoa sitä vapaudeksi, kun elää kaukaisessa maassa tuntemattomien ihmisten parissa, ilman ystäviä, tuttavia ja sukulaisia. Ruumis tosin on vapaa, mutta sielu on vankina tässä, samoin kuin toisessa maailmassä.
— Miksi siis matkustaa pois?
— Ja miksi elää? Ihminen harhailee, harhailee yhä kohtalon ajamana kuin hiekka, jota tuuli lennättää. Asuessani täällä — siitä tuntuu olevan jo sata vuotta aikaa — oli tapanani puhaltaa okariinalla m.m. pientä laulua, jonka sanat kuuluivat:
Niin tuuli hietaa lennättää Kuin kohtalo poloista mua...
Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän alkoi viheltää tuota sävelmää.
Ornella, joka kuumensi viiniä, kääntyi katselemaan miesta. Hänen teki mieli jälleen purskahtaa nauruun, mutta uudelleen tuon merkillisen ihmisen ääni lumosi hänet. Kaikki, mitä tämä sanoi, soi hänestä kuin laulu. Opettajankin uteliaisuus ja mielenkiinto heräsivät, vaikka nuoren miehen suuret silmäterät sekä se, että kehäkalvon ympärillä oli liian paljon valkeata, viittasivat mielenvikaisuuteen. Ja hän muisti Proton sanat, että mielenvikaisuus oli syynä moneen rikokseen.
— Missä olette ollut koko tämän ajan?
— Tuskin itsekään tiedän, mieleni on niin sekaisin. Ensin olin Isole Rossen seudulla ja elelin eräänlaisessa meriluolassa, jonka harvat tuntevat. Kolmeen päivään en saanut ruokaa. Lepakot lentää sujahtelivat ympärilläni pimeässä kuin kärpäset, ja pelkäsin niitä kauheasti, kunnes eräänä päivänä sieppasin kiinni yhden, ja se tuntui käteeni lämpöiseltä ja pehmeältä kuin säikähtynyt pieni hiirenpoika. Silloin minusta ja lepakoista tuli ystävät. Minusta ne tuntuivat ilmieläviltä ajatuksiltani, yhtä synkiltä, levottomilta ja unettomilta.
— Oletteko harjoittanut opintoja? opettaja keskeytti hämmästyneenä nuoren miehen kuvakielestä.
— Totta kai! Ja siitä juuri johtui minun ja veljeni onnettomuus. Olimme jo päässeet lukion viidennelle luokalle. Olimme samalla luokalla, vaikka veljeni oli minua kahta vuotta vanhempi; sitten meidän täytyi erota koulusta. Äiti, joka oli kustantanut koulunkäyntimme, kuoli, ja tämän jälkeen isäni muuttui omituiseksi, saidaksi ja kärtyiseksi. Hän pakotti meidät raatamaan pellolla. Veljeni karkasi kotoa, mutta palasi takaisin, ja silloin alkoi isäni torua häntä ja rääkätä nyrkiniskuilla. Eräänä aamuna hän pieksi veljeäni kepillä, hänen vielä nukkuessaan vuoteessa, ja herätessään veljeni alkoi huutaa ja itkeä, ja tuo itku ja nuo huudot kaikuvat vielä päässäni ja suonissani. Miksi, miksi, Herra, siedät tällaista kauheutta?
Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä, kuin vielä olisi kuullut veljensä hurjat valitushuudot, sitten hänen kätensä retkahtivat alas ja pää vajosi rinnalle.
— Monasti, niin han jatkoi kuin puhuen itsekseen, olen puhellut Jumalan kanssa ja kysynyt häneltä rikoksemme syytä. Olin hyväsydäminen enkä kyennyt tekemään pahaa madollekaan, annoin kernaammin muurahaisten tärvellä kylvetyn pellon, kuin olisin hävittänyt ne, koska minulla oli se varma vakaumus, että eläimilläkin on sieiu ja oikeus elää. Miten muuten voisi selittää Jumalan ja maailman olemassaolon? Mutta onko tuo Jumala siis luonut meidät yksinomaan kärsimään? Yhä joutumaan pahan valtaan?
— Jumala on meissä, ja meistä itsestämme riippuu pahan voittaminen, opettaja virkkoi.
Nuori mies kohotti katseensa, vaikka hänen päänsä yhä oli kumarassa, ja silmänvalkuaiset loistivat kuin posliini.
— Pelkkiä sanoja! hän huudahti. On helppoa puhua noin, mutta vaikeaa muuttaa puhe toiminnaksi. Minäkin ajattelin niin poikana ja koulua käydessäni ja lukiessani kauniita runokokoelmia. Mutta sitten päinvastoin...
— Ei koskaan ole myöhäistä voittaa pahaahenkeä. Ja Jumala ehkä suosii henkilöitä, jotka kerran ovat kokonaan antautuneet pahan valtaan, sitten antaen heidän kohota muita korkeammalle ja elää yksistään pyrkiäkseen hyvään. Ettekö tekin tunne sitä sielussanne?
— Se on totta. Ja juuri sentähden en tahdo joutua vankilaan, Tahdon elää, tehdä työtä ja tehdä hyvää. Mutta liian usein epätoivo nujertaa minut; olen yksin ja kironalainen. En enää säa rakastaa ketään, en seurustella kenenkään kanssa. Jos kohtaisin naisenkin, joka pitäisi minusta, en voisi ottaa häntä omakseni, sillä isäni aave kohoaisi aina hänen ja minun välilleni, ja lapsi saisi kärsiä minun rikokseni tähden.
— Tuo on harhaluuloa, poikaseni, opettaja sanoi, ääni huokuen syvää myötätuntoa. Niin kauan kuin antaudutte sellaisten ajatusten valtaan, olette pahan vaikutuksen alaisena, ja tämä pimittää sielunne, eikä isänne henki anna teille rauhaa. Siellä kaukana, jonne aiotte lähteä ja jonne toivon teidän pian pääsevän vahingoittumattomana, siellä ei kukaan tunne menneisyyttänne. Karkoittakaa vain se sydämestänne, ja kaikki sisällänne on uudesti syntyvä!