Part 4

— Mitä?

— Hankkia hännystakki.

— Saat sen minulta.

— Etkö itse esiinny puhujana?

— Kyllä. Mutta minulla sattuu olemaan kaksi.

— Hyvä on. Mistä aiot puhua?

— Meidän kansallisesta keväästämme.

— Mitä tiedät sinä siitä?

— Että se on ollut ja mennyt.

Setä kohautti olkapäitään halveksivaisesti ja irvisti. Hän ei viitsinyt enää mokomalle tuhlata sanojaan.

Viinuri tuli. Setä Malakias veti esiin kukkaronsa.

— Mitä me olemme velkaa?

— Aiotko sinä maksaa? Sitä en minä todellakaan voi sallia.

— Olethan sinä minulle tänään kirjoittanut vekseliin.

Veljenpoika kumarsi keveästi. Sedän äänessä oli katkera karmeus, jota hän ei tahtonut liiaksi ärsyttää. Sedän täytyi tällä kertaa saada tahtonsa läpiajetuksi.

He nousivat ylös ja lähtivät. Portaiden päässä pysähtyi setä ja osotti kädellään kohti korkeutta.

— Tänä iltana puhun minä nuorisolle.

— Sinä! Aiotko vielä kerran tulla ulosajetuksi?

Veljenpoika tunsi verensä jähmettyvän.

— Mutta se ei käy laatuun! Sinun nimesi ei seiso ohjelmassa.

— Seisooko sinun?

Se ei todellakaan seisonut siinä. Varatuomari oli itse kieltänyt juhlatoimikuntaa sitä painattamasta.

— Siinä seisoo: puhe.

— No niin, minä pidän puheen.

— Kernaasti minun puolestani. Mutta minä en tiedä, mitä juhlatoimikunta...

— Se on minun asiani.

Setä näytti todellakin järkähtämättömältä. Veljenpoika epäröi. Hän pelkäsi skandaalia.

— Mistä aiot puhua?

— Meidän kansallisesta keväästämme.

Setä Malakias viskasi häneen niin murhaavan katseen alta kulmiensa, että veljenpoika katsoi parhaaksi vaieta. He astuivat ulos.

— Hyvästi! sanoi setä kättään ojentamatta.

— Minne menet?

— Parturiin.

Se oli ainakin pieni lohdutus veljenpojalle. Setä ei nähtävästi ainakaan tahallaan tahtonut tehdä skandaalia.

7.

Iltama oli Palokunnan talolla.

Istuttiin pienten pöytien ääressä. Se oli viimeisin järjestelytapa, joka vastasi ajan vaatimuksia.

Aivan estraadin alla istui yliopettaja Lyyn perhe ynnä heidän joukossaan varatuomari Tavela. Onni sitä vastoin oli ajoissa pelastautunut sivuhuoneesen, johon myös kultainen nuoriso oli kokoontunut.

Siellä oli hyvä olla ja sieltä voi myös päästä helpoimmin pois. Sitäpaitsi ei tarvinnut seurata ohjelmaa, jos ei tahtonut, ja voi seurata, jos tahtoi. — He eivät tahtoneet seurata ohjelmaa.

He olivat tulleet sinne vaan noin ylipäänsä jossakin ollakseen.

Alkusoitto oli jo kajahtanut ja ruotsinkielinen proloogi luettu. Oli suomenkielisen juhlapuheen vuoro.

Setä Malakias nousi puhujalavalle.

Hän näytti oikein hienolta lainatussa frakissaan, tukka ja parta huolellisesti kammattuina. Varatuomari oli sitäpaitsi luovuttanut hänelle valkeat liivinsä ja pistänyt viime hetkessä käteen uuden silinterihattunsa, ettei setä voisi syyttää ainakaan mitään ulkonaisia seikkoja mahdollisesta epäonnistumisestaan.

Kaikki oli käynyt kuin tanssi. Varatuomari oli ilmoittanut asian puhelimella eräille toimikunnan jäsenille, joiden mielestä ehdotus tosin oli odottamaton, mutta erittäin onnistunut. Epäilemättä voi olla mieltäkiinnittävää pääkaupunkilaiselle yleisölle kuulla, mitä sellaisella vanhalla maaseutupatriootilla oli kansallisesta keväästä sanomista. Varovaisuuden vuoksi oli kuitenkin pyydetty varatuomaria pitämään muistissa myöskin oma puheensa, — jos jotakin tapahtuisi.

Veljenpoika oli nimittäin edeltäpäin ilmoittanut heille, että setä Malakias oli tosin tulinen patriootti ja koeteltu kansanpuhuja, mutta samalla hiukan omituinen vanha herra.

— Arvoisat läsnäolijat!

Puhujan ääni värähti hiukan, mutta varmentui samassa. Hän näki jälleen edessään avaran, valaistun salin täynnä juhlapukuista yleisöä. Sellaista ei hän ollut nähnyt sitten entisten ylioppilasaikojensa, jolloin hän yhtenä nuorison itseoikeutetuista johtajista oli niin monta kajastavaa aamuhetkeä omilla sanoillaan juhlallisentanut. Hän tunsi jälleen itsensä Snellmanin täysarvoiseksi opetuslapseksi, joka oli kutsuttu oman leimuavan innostuksensa voimalla herättämään ja hallitsemaan suuria kansanjoukkoja.

— Minun nimeni on Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies ja tulen suoraan maan sydämestä.

Yleisö, joka välinpitämättömänä oli nähnyt tuntemattoman vanhan herran kiipeävän puhujalavalle, tuli äkkiä hyvin eloisaksi. Sepäs oli lystillinen alku! Yliopettaja Lyy nyykähytti päätään hyväksyvästi — näin oli hänen mielestään juuri kansallismielinen juhlapuhe alettava — ja kultainen nuoriso karkasi sivuhuoneen ovelle katsomaan, kuka tämä merkillinen puhuja oli.

— Se on hän! sanoi Pekka Pulliainen, joka jälleen oli seuraan liittynyt.

— Kuka hän?

— Minun mieheni ylioppilastalolta. Demagoogi, Demosthenes! Pojat, nyt saadaan hauskaa.

— Kuinka hän on täällä?

— Piru tietää. Se mies käy nähtävästi ympäri kuin kiljuva jalopeura. Tänä iltana ainakaan hän ei pääse minun käsistäni.

— Sinun täytyy välttämättä esittää hänet meille.

— Kenties hänestä voisi saada jonkun pienen pätkän sanomalehteen? tuumi Vilho Viksari. Esimerkiksi otsakkeella: "viimeinen profeetta".

— Se on totta. Hänen nimensä on Malakias.

He nauroivat hiljaa ja kuiskuttelivat. Sillä aikaa istui varatuomari Tavela niinkuin tulisilla hiilillä. Mitenhän tämä päättyisi vielä?

Mutta setä jatkoi:

— Minä olen tullut Helsinkiin saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä.

Viinurit helistelivät tarjottimiaan. Huudettiin: sht! Setä pelkäsi, etteivät hänen sanansa olleet oikein kuuluneet ja toisti viimeiset sanansa:

— Juuri niin, puolueiden välillä. Mutta minä huomaan, että täällä on jo ilmankin kylläksi sovinnollista.

— Hyvä! huudettiin sivuhuoneen ovelta. Kaikki kääntyivät katsomaan. Mutta siinä seisoi Pekka Pulliainen tulipunaisessa kravatissaan niin varmana ja hajasäärisenä, ettei yleisön katseilla ollut hänen suhteensa muuta tekemistä kuin kilpistyä.

— Hyvä! sanoi hän toisen kerran ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi.

Setä kumarsi keveästi ja jatkoi:

— Minä olen keskustellut täällä eri puolueiden miesten kanssa. Sikäli kuin minä olen heitä ymmärtänyt, toivovat he kaikki sovintoa, eivät sentähden, että saisivat tarkoitusperänsä läpiajetuksi, vaan sentähden, että pääsisivät niitä ajamasta.

— Hyvä! hyvä! huusi Pekka Pulliainen.

Yliopettaja Lyy rypisti kulmiaan. Hänen vanhalla ystävällään Malakiaksella oli omat omituiset puheenpartensa. Hän ei varmaankaan mahtanut tarkoittaa, mitä sanoi. Siinä tapauksessa oli hänen hyvin pian korjattava erehdyksensä.

Puhuja jatkoi:

— Meidän puolueillamme ei itse asiassa olekaan mitään määriteltyjä tarkoitusperiä. Ne ovat ryhmäkuntia niinkuin eräät kyläkunnat maalla, jotka ovat kateellisia toisilleen jokaisesta uudesta edistysaskeleesta, minkä toinen ottaa, vaikka se askel olisikin juuri kohti kadehtijan omaa päämäärää. Jos toinen ennättää ensin perustaa osuusmeijerin, niin pilkkaa toinen sitä, ja jos toinen harrastaa kansanopistoa, sen jälkeen kuin toisella jo on kansanopisto, leimataan hänet luopioksi ja vastapuolueen ihanteiden kannattajaksi.

— Tuossa voi olla paljon totta, kuiskasi yliopettaja varatuomarille, joka katsoi velvollisuudekseen myöntyä. Mutta itse kuiskasi hän Impi Kaunikille, joka istui hänen vieressään:

— Lampaan päässä on hyviäkin paikkoja.

— Eikö hän ole teidän setänne?

— Epäilemättä.

— Siinä tapauksessa en pidä teitä ollenkaan sukkelana.

— Mutta muussa tapauksessa?

Impi Kaunikki ei vastannut hänelle. Hän nirpisti vaan suupieltään ylenkatseellisesti ja siirsi tuoliaan kauemmaksi varatuomarista. Ikäänkuin sattumalta siirsi tämä omansa yhtä paljon lähemmäksi.

Setä jatkoi:

— Se johtuu siitä, ettei meidän puolueillamme ole täsmällisiä ohjelmia. Ne ajavat tänään yhtä, huomenna toista asiaa, ja vaikka itse asiat jo ammoin sitten ovat muuttuneet, ovat puolueryhmitykset yhä edelleen samat. Valtiopäivämiehet valitaan personallisen luoton eikä aatteellisten katsantokantain perustuksella ja voipa siten tapahtua niinkin mahdottomia asioita, että valitaan mies valtiopäiville, josta ei edes tiedetä, mihin puolueesen hän oikeastaan kuuluu ja mitä aatteita hän kannattaa.

Tässä keskeytti puhujaa jyrisevä hyvä-huuto. Se tuli tietysti sivuhuoneen ovelta. Kultainen nuoriso taputti vimmatusti käsiään. Onni huusi piloillaan: "bis!" Hänet vaiennettiin siveellisellä suuttumuksella.

Varatuomarilla kävivät kylmät väreet pitkin selkäpiitä. Ei ikinään tulisi tämä hyvin päättymään. Hän katui jo, että oli ollenkaan suostunut sedän ehdotukseen — hänen olisi pitänyt jyrkästi kieltää kaikki sekautuminen! — ja hän etsi jo avuttomana silmillään juhlatoimikunnan jäseniä puhujalavan viereisiltä ovilta. Onneksi näkyivät ne sinne kokoontuneen.

Mutta setä Malakias jatkoi:

— Niin kauan kuin meidän puolueolomme ovat tällä kannalla, on meille, laajoille kansalaisjoukoille, ehdottomasti edullisinta, että ne taistelevat keskenään. Niin kauan on meillä ainakin jonkinlainen tilaisuus kontrolleerata heidän toimintaansa. Mutta jos ne sopivat, tiedättekö, mitä silloin tapahtuu? Silloin päättävät asioista ainoastaan eri puolueiden johtajat keskenään ja meitä ei tarvita edes huutamaan hyväksymistä heille, koska ei ole mitään vastustustakaan. Me, suuri yleisö, merkitsemme ainoastaan niin kauan jotakin poliittisessa elämässä, kuin puoluetaisteloa on olemassa.

Nyt ei Pekka Pulliaista enää voinut mikään mahti maailmassa hillitä. Hän riipaisi itsensä irti pidättelevistä tovereistaan, juoksi suoraan puhujalavan alle ja huusi:

— Hyvä! Hyvä! Vielä kerran hyvä!

Juhlatoimikunnan jäsenet katsoivat hätääntyneinä varatuomariin. Tämä istui tyynenä paikoillaan. Olisi melkein onni, jos tuo toinen hullu tekisi skandaalin. Silloin ei häpeä olisi ainakaan puhujan.

Setä kumarsi jälleen ja joi vesilasista.

Juhlatoimikunnan jäsenet käyttivät väliaikaa hyväkseen ja saivat Pekka Pulliaisen väistymään liian esiinpistävästä asemastaan. Yleisö seurasi heidän jokaista liikettään yhtä suurella jännityksellä kuin puhujankin.

— Sentähden olen minä päättänyt saarnata sotaa. Minä tulin tosin tänne eilen maaseudulta siinä vakaassa uskossa, että sovinto puolueiden välillä oli ainoa autuaaksitekevä oppi meidän kansallemme. Mutta minä tarkoitin silloinkin ainoastaan sovintoa sisäänpäin, että me voisimme taistella sitä voimakkaammin ulospäin. Nyt olen minä ollut päivän Helsingissä ja minun mielipiteeni ovat kokonaan muuttuneet.

Yliopettaja nauroi happamesti itselleen. Sama tuulenpieksäjä kuin ennenkin tuo Tavela! Ei siitä miehestä ikinä oikeata kalua tullut. Lahjoja hänellä kyllä olisi ollut vaikka puolueen pääkortteeriin päästäkseen; nyt tuli tuskin käytettävää kykyä pieneen maaseutukaupunkiin. Kun on kerran löylynlyömä nuoruudestaan...

Ja hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen murheellisina Onniin. Kun ei vaan tulisi samallainen tyhjänpuhuja hänenkin pojastaan! Tuolla se taas näkyi virnistelevän muiden neropattien joukossa, joista kukaan tuskin vielä oli kandidaattitutkintoaan suorittanut. Saapa nähdä, onko hänestä edes siihen sanakirjatyöhön?

— Näillä puolueilla ei taistella mitään ulkonaista vihollista vastaan. Ne ovat siihen aivan liiaksi mukavat ja rauhallisissa oloissa kasvaneet. Täytyy tulla kokonaan uusi polvi, joka voi ottaa sen taistelon niskoilleen. Näiden ainoa pelastus ja elin-ehto on, että ne pysyvät liikkeessä, että ne riitelevät, että ne eivät muutu seisovaksi vedeksi. Muuten ne mätänevät. — Mutta minunhan tuli oikeastaan puhua meidän kansallisesta keväästämme.

Mikä oli esimerkiksi Johan Vilhelm Snellmanin merkitys? Eikö se, että hän pani vedet liikkeeseen, että hän synnytti tuon kirotun kielitaistelun, kuten nykyään lienee tapa sanoa? Ilman sitä olisimme me jo nyt mädänneitä kaikki tyyni. Ruotsalaisen virkavallan sijasta olisi meillä vaan venäläinen ja kansa nukkuisi viattomuuden untaan, jota tuskin venäläiset kansakoulut tulisivat häiritsemään. Meillä on ollut elämän vuosisata, siksi että meillä on ollut kielitaistelun vuosisata. Meistä itsestämme riippuu, tuleeko meillä nyt olemaan kuoleman vuosisata. Tämä sovinto puolueiden välillä, josta nyt puhutaan, olisi kuolema. Me luopuisimme kaikki siitä parhaasta, mikä meillä on, ainoastaan sen huvin takia, että me voisimme juhlatilaisuuksissa esiintyä yksimielisinä ja että meidän johtajamme voisivat hymyillä toisilleen meidän selkämme takana kuin Rooman auguurit ja sanoa: "maa on meihin ja me olemme maahan tyytyväiset".

Tuossa istuu esimerkiksi minun veljenpoikani, tuossa, aivan minun nenäni alla. Hänestä tulee pian senaatt — — —.

Koko yleisö oli kurottunut sinnepäin katsomaan. Varatuomari Tavela antoi hätäisesti sovitun merkin juhlatoimikunnan jäsenille, jotka puolestaan lähettivät sen nenäliinaa näyttämällä musiikille yläkertaan. Se pamahti soimaan niinkuin pyssynsuusta. Setä koetti vielä huutaa jotakin, mutta turhaan. Kukaan ei kuullut häntä.

Epäilemättä oli se skandaali. Pekka Pulliainen takoi kouransa punaisiksi aivan hulluna innostuksesta ja kultainen nuoriso säesti häntä jytyyttämällä paria tuolia sivuovella. Salissa ei kukaan kannattanut heitä. Yleisö joko oli loukkaantunut taikka ei ollenkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Ainoa, joka edes pöydän alla taputti käsiään, oli Impi Kaunikki, mutta sen hän teki ainoastaan kiusatakseen varatuomaria, jonka oli hyvin vaikea säilyttää mielenmalttiaan.

— Että ne päästävätkin kaikellaisia puhujalavalle! lausui rouva Lyy.

Yliopettaja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Rouva Lyy vaikeni ja jäi sääliväisenä varatuomaria silmillään mittailemaan. Että niin hienolla miehellä voi olla niin raaka setä! Onneksi asunee hän jossakin maaseudulla, joten hänestä ei ainakaan suvulle paljon haittaa olisi.

Oikeastaan oli varatuomari enemmän suuttunut kuin mitä hän tahtoi näyttää taikka edes itselleen tunnustaa. Nähtävästi oli sedän ilmeinen tarkoitus ollut skandaliseerata hänet taikka ainakin riistää häneltä hänen tuleva senaattorisalkkunsa. Senkin hongankolistaja! Tulkoon se vielä häntä vekseleihinsä puijaamaan!

Eräs juhlatoimikunnan jäsen pyysi puhutella häntä.

— Tahtooko herra varatuomari ehkä nyt esiintyä?

— En, sanoi hän kuivasti. Minä luulen, että yleisö on jo saanut tarpeeksi puheista.

Juhlatoimikunnan jäsen kumarsi ja meni matkoihinsa. Seurasi soololaulua ja lausuntoa. Sen jälkeen rupesivat marsalkat siirtelemään tuolia ja pöytiä syrjään. Nuorisolle oli tehtävä tilaa tanssia varten.

Yliopettaja Lyy katsoi kelloaan.

— Sinä kai jäät tänne vielä? sanoi hän vaimolleen.

— Minun kaiketi täytyy, huokasi rouva Lyy. Lasten tähden.

— Ei äidin minun tähteni tarvitse jäädä, ehätti Impi Kaunikki sanomaan. Minä tulen.

— Kuinka? Luulin, että sinut saattaa kotiin herra varatuomari? hymyili yliopettaja.

— Tulen mieluummin isän kanssa.

— Hän harrastaa ruumiinpoltto-yhdistystä, kuiskasi yliopettaja vaimolleen.

— Ja jää ijäkseen naimattomaksi, kuiskasi rouva Lyy.

Yliopettaja pistäysi sivuhuoneesen toivorikasta poikaansa etsimään. Oli paljon suurempi syy saada hänet maailman pahuudelta varjelluksi kuin hänen kolmenkymmenenkahden vuotias sisarensa.

Hän tapasi Onnin seisomassa tarjoilupöydän ääressä ja kuuli hänen juuri puhuvan sanakirjatyöstä eräälle nuorelle ja vaatimattomalle ylioppilaalle, joka kuunteli häntä suurella mielenkiinnolla. Eikö hän ehkä mahdollisesti voisi ottaa sitä tehdäkseen?

— Mitäh? sanoi isä.

— Tarjoan tässä vaan vähän rahanansiota.

Yliopettaja meni sanaakaan sanomatta. — Nuoriso rupesi tanssimaan. Kaunosielut piirittivät setä Malakiaksen, istuttivat hänet keskeensä monien esittelyjen ja kohteliaisuuksien jälkeen ja jäivät kilistämään hänen kanssaan sivuhuoneesen.

Varatuomari tarjosi käsivartensa yliopettaja Lyyn toiselle tyttärelle. Valssi alkoi.

8.

Yliopettaja Lyyn toinen tytär oli nimeltään Aino ja ijältään kaksikymmentäyksi vuotta. Hän oli naisylioppilas ja luki anatomiaa.

Hänellä oli pieni pystynenä ja suu, joka oli kuin luotu suudeltavaksi. Jos sai uskoa hänen naistuttaviaan, käytettiin sitä myöskin tähän tarkoitukseen ahkerasti.

Aino Lyy oli iloinen tyttö ja mukana kaikkialla, minne vain pääsi. Osakunnan vuosijuhlissa valvoi hän uskollisesti viimeiseen naiseen ja täytti ja tyhjensi konjakkilasiaan näyttääkseen siten ennakkoluulottomuuttaan. Mitään pahempaa hänestä ei kuitenkaan ollut kenelläkään sanomista.

Varatuomari Tavela, joka kuului jo vanhempaan polveen ja oli yksi entisen Suomalaisen seuran koeteltuja kavaljeereja, ei tuntenut enää oikein nuorinta Helsinkiä. Hän hämmästyi sentähden jokseenkin, kun kuuli valssin kestäessä nuoren suloisen naisäänen äkkiä kuiskaavan hänelle korvaan:

— Karataanko?

— Kuinka?

— Aivan yksinkertaisesti. Te ryöstätte minut.

— Minne?

— Se on teidän asianne.

— Minä en ymmärrä.

— Oh, kuinka te olette naivi! Me menemme pois täältä.

— Me?

— Niin. Te ja minä.

— Milloin?

— Niin pian kuin mahdollista.

— Mutta mitä äitinne sanoo?

— Hän ei saa luonnollisesti tietää siitä mitään.

— Mutta jos hän saa?

— Pelkäättekö?

— Kyllä hiukan.

— Siinä tapauksessa valitan, että olen vaivannut teitä.

Varatuomari Tavela katsoi häneen. Ainon silmäterät loistivat kuin kaksi metsätähteä tummalla sammalikolla ja hänen etuhampaansa välkkyivät puoliavoimen ylähuulen alta. Tyttö oli todellakin viehättävä ja kerrassaan enkeli tuohon vanhempaan verrattuna.

Mutta hänellä ei sittenkään ollut halua mihinkään seikkailuihin. Hän oli jo liian vanha ja yhteiskunnallinen mies leikkimään Rinaldo Rinaldinia eikä hän sitäpaitsi ollut oikein varma siitä, tekikö toinen pilkkaa hänestä.

Hän päätti ottaa selvän siitä.

— Te tahdotte kotiin? alotti hän uudelleen.

— Kuka sen on sanonut? tuli takaisin kuin taisteluvaatimus.

— Minne siis?

— Ulos! Jonnekin!

— Kuinka se kävisi laatuun?

— Minä halveksin kaikkea sitä, mikä käy laatuun.

— Vai olet sinä sitä sorttia, ajatteli varatuomari. Odotapas!

Häntä harmitti tuon pienen pystynokan hermostuttava varmuus. Sitäpaitsi kiusasi häntä hänen kalju päälakensa. Luuliko tuo vanhoillisen kodin ruukkukasvi, että voitiin hänen, vanhan miehen ja entisen Don Juanin kanssa, niin vaan rankaisematta leikitellä? Taikka pidettiinkö miestä jo nykyään niin vaarattomana ja kaikin puolin idiottina, jos oli pari vuotta yli kolmenkymmenen ehtinyt?

Seuraukseksi heidän keskustelustaan tuli, että he ensimäisellä väliajalla hävisivät muiden huomaamatta. Heidän vaatteensa olivat alikerroksessa. He pukivat sutiputi päälleen ja astuivat kadulle.

— Tämä on kaunista, ajatteli varatuomari. Senaattorinkokelas viekoittelemassa nuoria tyttöjä Palokunnantalolla!

Hän oli kuitenkin ehtinyt ajattelemaan itselleen kunniallisen pakomatkan. Pahimmassa tapauksessa veisi hän tytön suoraan kotiin ja palajaisi sitten Palokunnantalolle ilmoittamaan mammalle, että Aino oli äkkiä ruvennut voimaan pahoin. Aivan tyydyttävä ei tuo selitys tietysti ollut, mutta se oli tytön asia. Hän puolestaan pesi kätensä.

Ainon mieltä ei tuntunut mikään epäilys painavan. Hän hyräili.

— Neiti on musikaalinen, sanoi varatuomari.

— Vain kotitarpeiksi, vastasi tyttö ja jatkoi hyräilemistään.

Varatuomari tunsi tilansa yhä kolkommaksi.

Mitä hän nyt tekisi mokomalle? Häntä kadutti, että hän oli ollenkaan antautunut tähän pörröisen tyttöpään oikkuun ja vannoi, ettei sellaista ainakaan vast'edes saisi hänelle tapahtua.

— Mihin minä nyt vien teidät? kysyi hän suoraan.

— Mihin vain teitä haluttaa, kuului vastaus.

Varatuomari mietti. Kenties tyttö sittenkin vaan teki pilkkaa hänestä hänen kaljun päälakensa tähden? Sen pilkan saisi hän kyllä kalliisti maksaa.

Ja jälleen heräsi hänessä uhman ja ylpeyden henki. Eikö tyttö tiennyt siis ollenkaan, kenen kanssa hän leikitteli? Pidettiinkö häntä siis vanhoilla päivillään vielä ujona keltanokkana, jonka kanssa sai uskaltaa mitä tahansa? vai luottiko tyttö oman perheensä ja varatuomarin yhteiskunnallisen aseman rakentamiin raja-aitoihin?

Epäilemättä voi niihin luottaakin. Mutta ei niitäkään saanut sentään näin ilmeisellä ja hävyttömällä tavalla uhmata.

— Kenties otamme ajurin? esitteli hän.

— Otetaan vaan, vastasi tyttö.

Hän jatkoi hyräilemistään.

Sepä perhanaa, ajatteli varatuomari.

Hän vihelsi ajurin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tämä lähti kiidättämään pitkin Töölön tietä ulos kaupungista.

Mutta heti sen käskyn annettuaan rupesi varatuomaria kaduttamaan. Tämähän oli sula skandaali. Tietysti olisi se oikein mokomalle hurjapäälle, mutta mitäs hän, varatuomari, sitten tekisi? Syy tietysti lankeisi hänen niskoilleen. Kenties olisi hän pakotettu vielä naimaan tytön.

Kukaties ei toinen ollenkaan ymmärtänyt, mitä hän uskalsi.

— Tiedättekö, minne me nyt ajamme? kysyi varatuomari.

— En, vastasi tyttö.

Hän lepäsi reessä silmät ummessa eikä hyräillyt enää. Edes yksi edistysaskel, ajatteli varatuomari.

— Me ajamme ulos kaupungista, ilmoitti hän mahtipontisesti.

— Vai niin.

Hän ei edes raottanut silmiään.

— Kuuden seitsemän kilometrin päähän.

— Eikö etemmä?

Nähtävästi hän oli valmistunut matkalle maailman ympäri.

— Erääseen maalaistaloon.

— Entä sitten?

— Sitten, jaa ... me juomme kaiketi kupin kahvia.

— Sitten?

— Sitten, sitten me jäämme sinne.

— Eikö muuta?

Perhana, ajatteli varatuomari. Tuollainen ylpeys on ennenkin käynyt lankeemuksen edellä.

— Emmekä palaja ennen kuin aamulla aikaiseen.

— Ikävä, että ollenkaan palajamme.

Hän oli päälle päätteeksi jälleen ruvennut hyräilemään.

Varatuomari oli lyönyt viimeisen valttinsa.

Hänellä ei ollut edessä muu kuin pakomatka, ellei hän aikonut panna todellakin täytäntöön, mitä oli uhannut.

Se taas ei ollut koskaan ollutkaan hänen tarkoituksensa.

— Ympäri Töölönlahden, komensi hän kaikuvalla äänellä ajurille.

He istuivat äänettöminä. Kulkuset kilisivät omia aikojaan. Tyttö lepäsi silmät ummessa ikäänkuin hänelle olisi ollut ehdottomasti samantekevä, minne ajettiin.

Vasta Pitkällä sillalla raotti hän silmäluomiaan:

— Emme matkustaneetkaan maaseudulle, sanoi hän.

— Emme, vastasi varatuomari.

On niitä toisiakin keinoja rangaista sinua, ajatteli hän. Odotas vaan, kun tullaan kaupunkiin.

— Kämpin hotelliin! komensi hän jälleen ajuria Aleksanterinkadun kulmassa.

Tyttö ei hievahtanutkaan.

Hevonen pysähtyi Kämpin eteen. He nousivat reestä ja varatuomari maksoi. Sitten astuivat he eteiseen.

— Onko teillä mitään vapaata yksityishuonetta? kysyi varatuomari kuuluvalla äänellä portinvartialta.

— Minä kysyn hovimestarilta, sanoi nappiniekka nopeasti ja katosi.

Ei mitään vaikutusta. Tyttö tavaili huolimattomasti matkustajataulua.

— Ei tarvita yksityishuonetta, sanoi varatuomari. Me olemme päättäneet syödä suuressa salissa.

Hovimestari kumarsi.

He nousivat yläkertaan. Suuressa salissa oli varietee ja tungos tavaton. Aivan estraadin alla näkyi kuitenkin sattumalta olevan eräs pöytä vapaa.

— Kenties otamme tuon pöydän? esitteli varatuomari.

— Kenties, sanoi tyttö päätään nyykähyttäen.

He tunkeutuivat pöytien välitse. Joukossa oli paljon varatuomarin tuttavia, jotka uteliaina kurottelivat päitään nähdessään hänet naisseurassa. Sitä ei ollut vuosiin tapahtunut.

— Syömmekö? kysyi varatuomari.

— Ruokaa saan minä kotonakin.

Me juomme siis, päätti varatuomari.

Hän tilasi pullon sampanjaa ja täytti lasit. Samalla koetti hän tutkia seurakumppaninsa kasvoista, mitä hän ajatteli.

Niistä ei näkynyt mitään. Hän istui niinkuin olisi ikänsä istunut siinä.

— Maljanne, sanoi varatuomari.

— Maljanne.

Esitettiin juuri erästä lauluduettoa. Toinen esiintyvistä naisista oli puettu pojan pukuun. Hän oli aivan epäsiveellisen lihava pingotetuissa trikoohousuissaan.

— Hiukan kehittynyt kaunotar, huomautti varatuomari.

— Niin, erittäinkin hänen taka-ulottimensa, sanoi tyttö.

Varatuomari ei tehnyt enää mitään huomautuksia.

Seuraava numero oli talonpoikaiskoomikko. Hänen sukkeluutensa olivat sangen peitettyjä, mutta eivät juuri hienointa lajia. Tyttö nauroi niille katketakseen.

Tuon kanssa minä en tahtoisi mennä naimisiin, ajatteli varatuomari.

Eräs soittokunnan naisista katseli häntä. Varatuomari tervehti häntä, nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä tekisi.

— Emmekö kutsu häntä pöytäämme? esitti tyttö.

Nyt menee hävyttömyys liian pitkälle, ajatteli varatuomari.

Samassa katsoi hän ikäänkuin sattumalta kelloaan. Tunti oli kulunut siitä kuin he Palokunnantalolta lähtivät.

— Onko teidän kiire kotiin? kysyi tyttö.