Part 3

Kalle Kaurion malja juotiin sameassa absintissa. Se oli voittokulussaan maailman ympäri ehtinyt vihoviimein herättää myöskin Suomen punaposkisten dekadenttien huomiota.

Samassa syöksyi sisälle sosialistinen nuorukainen Pekka Pulliainen, tulipunaisessa kravatissaan.

— Minä tulen juuri työväenkokouksesta ylioppilastalolta. Kuinka te ette ole siellä?

— Pidetään täällä omaa kokousta.

— Koirien kirkonmenoa?

— Kuningas alkohoolin palvelusta.

Hän ennätti kuitenkin tällä kertaa istahtamaan. Muuten oli hänellä aina kiire ja taskut lentolehtiä pullollaan.

— Mitä uutta kokoukseen?

— Eipä mitään. Useimmat puhujat vihellettiin alas.

— Esiinnyitkö sinä?

— En tällä kertaa. Siellä oli myöskin eräs vanha herra, joka puhui jokseenkin järkevästi.

— Hänet vihellettiin myöskin alas?

— Ei, ulos. Hän meni niin että liepeet liehui.

— Tunsitko hänet?

— En. Mutta sanottiin, että se oli joku vanha lehtori maaseudulta.

— Suomettarelainen?

— Sanoi olevansa. Mutta puhui kuin pahin perustuslaillinen.

— Niinhän ne aina tekevät julkisissa kokouksissa.

— Se on sitä logiikkaa.

Mutta Pekka Pulliainen oli käynyt vakavaksi.

— Minä tahdon tutustua siihen mieheen. Mikä into, mitkä laajat näköalat! Hän alotti maailman luomisesta ja lopetti viimeisten päivien tapahtumiin. Sitä kuunneltiin suurella jännityksellä.

— Mutta miksi hänelle vihellettiin?

— Kun hän lopuksi mainitsi olevansa suomettarelainen. Minä aion heti ottaa selvän hänen osotteestaan.

— Kenties voisit vielä saada kiinni hänet.

— Luultavasti hän ei ole vielä ehtinyt kauaskaan.

Pekka Pulliainen nousi ylös ja lähti yleisen naurunremakan kestäessä. Vilho Viksari juoksi hänen peräänsä ja kysyi miehen nimeä. Ehkä voisi kyhätä jonkun pätkän asiasta.

— Tavela, Teofilus Malakias Tavela. Hän esitti itsensä heti alussa kaikuvalla äänellä. Suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies.

— Erinomainen nimi.

— Ja merkillinen suomettarelainen.

Se oli todellakin ollut setä Malakias. Hän oli käyttänyt hyvin aikansa varatuomarista erottuaan. Oli ostanut vekselilanketit, riidellyt suomenkieltä osaamattoman neidin kanssa paperikaupassa ja nähnyt Ylioppilastalon edustalla sankan kansanjoukon. Mennyt kokoukseen, puhunut ja tullut ulos ajetuksi. Kaikki vajaan tunnin kuluessa.

Mutta Pekka Pulliaisen käynti oli antanut aika vauhdin nuorten miesten keskustelulle.

— Siinä on ainakin mies, jolla on ihanteita, huomautti Kalle Kaurio syvällä rintaäänellä.

Hänen erikoisuutena oli se, että hän osasi antaa syvämielisen ja metafyysillisen kaiun kaikkein tavallisimmillekin sanoille ja asioille. Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä kuunneltiin tässä piirissä aina suurella kunnioituksella, niinkuin miestä, joka on murtanut kaikki turhat mielikuvat ja tuijottaa suureen ja tyhjään tuntemattomuuteen.

Tällä kertaa kylvi hän kuitenkin tien oheen.

— Niinkuin ei tässä muita olisi, hymähti arvostelija viiksiään kiertäen.

— Pessimismi on myöskin ihanne, vakuutti dekadenttikirjailija.

— Taide on minun jumalani, julisti premiäärinäyttelijä.

— Ja minun jumalani kuningas alkoholi, kerskasi keveästi Onni Lyy.

Mutta musiikki-entusiasti katsoi yhä syvämietteisesti eteensä.

— Se on kaikissa tapauksissa jotakin positiivista. Teillä on jokaisella edes jokin jumala. Minulla yksin ei ole mitään. Te toki väitätte jotakin...

— Tietysti niin pian kuin me ajattelemme, kivahti dekadentti.

— Siinäpä se. Jokainen ajatus sellaisenaan on jo jotakin positiivista ja rajoittaa ihmistä. Ei pitäisi ajatella mitään.

— Ei ainakaan paljoa, nauroi Onni Lyy.

— Ei ollenkaan. Te liikutte käsitteillä, mutta tiedättekö, mitä käsitteet ovat oikeastaan? Ne ovat virvatulia. Petosta, valhetta! Totta on ainoastaan se pohjaton rimpisuo, jonka päällä ne leijailevat, nimittäin meidän oma sisin itsetiedoton maailmamme. Ei ylöspäin, vaan alaspäin siis, ei päivään ja aurinkoon, vaan yöhön ja pimeyteen siis käy kaikkien totuuden-etsijäin tie.

Tällä kertaa hän oli onnistunut. Syntyi nuorten miesten ylle hetkeksi lyhyt, metafyysillinen vaitiolo. Kukin tuijotti synkästi eteensä, ikäänkuin olisi jo tuntenut kätensä totuuden-etsijän salaperäistä lyhtyä puristavan.

Toistaiseksi puristi se ainoastaan absinttilasia.

Vilho Viksari oli istunut edellisen aikana äänettömänä. Hän ei ylipäänsä antautunut näin syvämielisiin asioihin ja sitäpaitsi oli hänellä oma pätkänsä mietittävänään. Vahinko vaan, että hän niin harvoin sai mitään painetuksi.

Nyt keskeytti hän yleisen vaitiolon:

— Mikä on totuus?

Kaikki tunsivat ikäänkuin paino olisi pudonnut heidän poveltaan.

— Totuus on itsensä etsiminen, koetti Kalle Kaurio vielä jatkaa äskeistä mielialaa.

— Jota ei löydä milloinkaan.

— Sepä se juuri onkin suurta. Tie, totuus ja elämä. Huomatkaa tämä kolmiyhteys.

Alussa oli sana.

Vilho Viksarin kanssa oli mahdoton ylläpitää mitään vakavampaa keskustelua. Lumous oli haihtunut ja musiikki-entusiasti vaipui omaan onnettomuutta uhkaavaan vaitioloonsa, silmät synkästi kulmien alta etäisyyteen tuijottavina.

Mutta muut tunsivat jälleen päässeensä maailmallisempiin asioihin.

— Totuus on summa kaikkien ihmisten todellisuudesta, julisti Yrjö Ylänne.

Hänen voimansa oli sanavalmius, jonka avulla hän milloin tahansa voi lasketella suustaan suppeita viisauden lauselmia. Ne eivät sanoneet juuri mitään, mutta se ei ollut tarkoituskaan.

— Minun todellisuuteni on teatteri, julisti premiäärinäyttelijä.

— Ja minun viina.

Onni Lyy kerskaili aina juomisellaan, ehkä juuri sentähden, että hän joi kaikista vähimmän.

— Ja minun naiset, sanoi dekadenttikirjailija, jotakin sanoakseen.

— Ja minun sanomalehti, kun me vaan saisimme oikean bulevardisanomalehden.

Tämä oli tietysti Viksarin lempiajatus.

— Minulla ei ole mitään todellisuutta, huokasi musiikki-entusiasti.

Hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville. Oli kerta kaikkiaan jälleen päästy kiinni käytännöllisempään elämään.

— Minun mielestäni olisi ensiksi perustettava uusi teatteri, sanoi Tuomas Tuulihattu. Pieni, yksityinen teatteri, valitulle yleisölle, jossa koetettaisiin vaikuttaa yhtä paljon väreillä ja plastiikalla kuin sanoilla ja ajatuksilla.

Tämä oli liian vanha ajatus. Kukaan ei enää tarttunut siihen.

— Äh, teatteri! huusi Vilho Viksari. Kuka ihminen enää viitsii käydä teatterissa? Se on vanhettunut taidemuoto, joka ei enää vastaa tarkoitustaan. Sillä on ollut kaksi kukoistuskautta: toinen helleeninen, jolloin se oli jumalanpalvelusta, ja toinen renässansi, jolloin se oli markkinahuvia. Kolmatta ei tule. Kaikki nykyaikainen teatteri on vain noiden kahden äärimmäisyyden matkimista.

Tämäkään ei ollut mitään uutta. Mutta siitä kannatti kuitenkin keskustella.

— Minä puolestani taas luulen, että me juuri olemme uuden kukoistuskauden ovella, sanoi Yrjö Ylänne. Teatteri on juuri se pirun kirkko, jota me tarvitsemme.

— Epäilemättä on kauneus jälleen tulemassa kansojen uskonnoksi, lausui vakaumuksella Aaro Alanne.

Hän nimitti itseään oikeastaan aivan väärin dekadentiksi. Hän oli kauneuden palvelija ja kulki alituisessa tunneväristyksessä.

Mutta Vilho Viksari piti innokkaasti puoliaan.

— Taide ja nykyaika! Kauneus ja työväenliike! Te olette vanhoillisia, rutivanhoillisia, niinkuin pohjaltaan kaikki kaunosielut! Te uneksitte palajamista ihmiskunnan lapsuuteen ja restaureeraatte vanhoja taidemuotoja niinkuin arkkitehdit katoolisia kirkkoja. Nykyajan taide on sanomalehti. Se on se teatteri, joka nykyään näyttää hyvälle hyvän muodon ja pahalle pahan, sanalla sanoen: pitää peilin meidän edessämme. Samalla se on myös koko maailman kokouspaikka, kestikievari, markkina-majatalo, niinkuin teatteri Shakespearen aikaan. Siinä on myöskin kaikki näyttelijänsä: korkeiden koturnien kävijät, toisin sanoen, mahtipontisten pääkirjoitusten sepittäjät, yleisön huvittajat, klownit, niinkuin minä ja moni muu, ensimäiset rakastajat niinkuin Onni Lyy ja Aaro Alanne, ja teatterikonnat niinkuin Yrjö Ylänne ja muut arvostelijat. Sitä paitsi on siinä lukematon joukko statisteja, varusmestareita, valaistuksen hoitajia, kuiskaajia, kulissimiehiä ja lopuksi ohjaajat ja tirehtööri. Sanomalehti on nykyään se taidemuoto, joka syleilee laajimmin olevaisuutta, joka yhdistää kaikki taiteet ja tulee nielemään kaikki muut. Te näette sen jo Amerikasta! Siellä ei kukoista muut kuin sanomalehti. Jumalan kiitos, sitä ei ainakaan ollut helleeneillä, ei Shakespearella! Se on meidän oma keksimämme, "_une volupté nouvelle_", niinkuin tämä sikaari. Eläköön Gutenberg!

Hän tyhjensi lasinsa innostuksen huumauksessa. Kukaan ei tiennyt oikein, puhuiko hän totta vai leikkiä. Mutta kaikissa tapauksissa oli hän hetkiseksi onnistunut kiinnittämään seuran huomion itseensä. Ja sehän oli pääasia.

— Sinä unohdit permannon, hymähti ylenkatseellisesti Yrjö Ylänne. Se on kaiketi yleisö-osasto.

— Ja riitelevät puolueet, sanoi Aaro Alanne. Minusta on se vielä toistaiseksi sangen epävapaa taidemuoto.

Mutta Vilho Viksari oli kerran päässyt hyvän langan päästä kiini. Ja hän jatkoi järkähtämättä:

— Aivan niinkuin teatterit ennen olivat eri puolueiden äänenkannattajia, ovat nyt sanomalehdet. Jokaisella ministerillä on nyt oma orgaaninsa aivan kuin ennen prinsseillä ja ylimyksillä omat teatterinsa. Samoin kuin ennen loukatut aatelisherrat tunkeutuivat miekkoineen näyttämölle, tunkeutuvat nyt loukatut kansalaiset sanomalehden toimistoihin. Samoin kuin ennen komeljantit olivat yleisesti halveksittuja...

— Ovat nyt sanomalehtineekerit, liitti pilkallisesti premiäärinäyttelijä.

— Vaikkapa niinkin. Ja samoin kuin draamojen tekemistä pidettiin ennen Shakespearen alempana kirjailemisena, mutta sonetteja ylempänä...

— Samoin pidetään kerran Vilho Viksaria suurempana kirjailijana kuin nyt Shakespearea.

Viksari oli saanut puhua jo liian kauan. Kukaan ei enää viitsinyt kuunnella häntä.

— Minä halveksin sanomalehtiä, ilmaisi lyhyesti kantansa Aaro Alanne.

— Ja minä puoluepolitiikkaa, julisti Tuomas Tuulihattu.

— Onnellisia miehiä, iski Yrjö Ylänne asteen ylempää. Halveksuminen on sen mitalin toinen puoli, jonka toinen on entusiasmi.

Tämä oli taas jälleen yksi noita hänen viisaudensanojaan.

Onni Lyy oli istunut hetkisen äänettömänä ja katsellut ulos ikkunasta.

— Minun mielestäni on ihmis-elämän tarkoitus koettaa niin paljon kuin mahdollista asettua elämän ulkopuolelle, virkahti hän nyt filosoofisesti.

Mutta musiikki-entusiasti oli istunut vielä kauemmin äänettömänä. Nyt vilkastui hän äkkiä:

— Sinä sanoit sanasen, ystäväni. Juuri se on ihmis-elämän tarkoitus, josta eivät tiedä mitään päivän lapset. Tiedättekö, mikä on ollut minun elämäni onnellisin hetki? Se oli eräänä varhaisena aamuna. Taisi olla kevät. Tapasin itseni istumasta eräässä ikkunassa ja katsomassa päivänpaisteiselle pihamaalle. Liiterin seinä oli maalattu punaiseksi, mutta matalan puurakennuksen seinä keltaiseksi. Pihalla leikki parvi lapsia kirkuvanvärisissä puseroissaan. Eräällä pikku tytöllä oli kädessään sininen ilmapallo. Puurakennuksen portailla istui keskenkasvuinen juutalaistyttö paitahihasillaan.

Kaikki odottivat jännityksellä. Kalle Kaurio tuijotti eteensä, niin että silmät pullistuivat kuopissaan, piti pienen taidepaussin ja koetti palauttaa mieleensä entistä elämystään niin selvänä ja kirkkaana kuin mahdollista. Hän jatkoi:

— Siinä ei sattunut mitään, siinä ei tapahtunut mitään. Pikkutyttö itki. Eräs pojista oli päästänyt lentoon ilmapallon. Juutalaistyttö meni hänen luokseen ja otti hänet syliinsä. Hän huusi jotakin toisille lapsille ja torui. Toiset nauroivat hänelle. Kaikki tuo ei liikuttanut minua vähintäkään, minua ei säälittänyt se, joka itki, eivätkä huvittaneet ne, jotka nauroivat, mutta kuitenkin oli heidän jokainen liikkeensä ja sanansa olevinaan minusta jotakin hyvin tärkeätä, jota minun välttämättä piti seurata ja tarkastaa. Minun pääni oli merkillisen kylmä ja kirkas. Ensimäisen ja ainoan kerran elämässäni tunsin minä itseni pelkästään huomioiden tekijäksi enkä miksikään muuksi. Minä en suurentanut niitä enkä pienentänyt niitä, en tyylitellyt niitä enkä lajitellut. Minä olin ainoastaan peili ja heijastin kaikki esineet ja asiat tuolla pihalla ehdottomasti oikein, jokaisen piirteen ja jokaisen värin, sellaisinaan kuin ne olivat. Minä ajattelin: tämä mahtaa olla jumalan suhde maailmaan. Sitten ajattelin minä: nyt olen minä oikea taideniekka.

Hänen kasvoillaan oli heijastus etäisistä maailmoista ja silmänsä olivat päästä putoamaisillaan. Viksarin mielestä olivat ne jo vähintään kyynärän päässä tavallisista olinpaikoistaan, niinkuin kaksi sarkanappia kahden kepin päähän kiinnitettyinä.

Musiikki-entusiasti käännähti äkkiä, kohautti hartioitaan ja hymähti:

— Samassa kaatui joku tuoli takanani. Minä käännyin ympäri ja näin sohvalla kuorsaavan naisen ja hänen edessään pöydällä portteripullon ja pari lasia. Se oli näköala erään tyttöpaikan ikkunasta.

Nuoret miehet värisivät tyytyväisyydestä. Sitä voi todellakin sanoa elämänsä onnellisimmaksi hetkeksi! Kalle Kaurio oli tällä kertaa saavuttanut heidän kaikkien jakamattoman tunnustuksensa.

Ulkona paistoi päivä pitkin kimmeltäviä puidenoksia. Kello oli 3 ja koulunuoriso parveili remuten ja toisiaan tyrkkien talvisella puistikko-käytävällä. Silmät kiilsivät kuin mustikat metsässä, paksut palmikot häilähtelivät kehittymättömillä hartioilla ja äänensortoiset nuorukaiskurkut kumahuttelivat miehekkäitä bassotervehdyksiä pitkän ja liian korkeilla kauluksilla ujutetun kaulan päästä. Vilahtelivat myöskin viiksiniekat kaartinluutnantit kaikessa isänmaallisessa marttyyriudessaan, näkyi myöskin moni viiksetön ja sileä uusmaalaisnaama, niiden välissä jotkut kansainväliset kauppamatkustajan kasvot ja joku pyöreäverinen venakko kapeasilmisine tyttärineen. Ajurien lyhyet kuomureet hurahtelivat ohitse kuin salamat, ketään väistämättä, mistään välittämättä, ja vihreät, välkkyvät ja kylmänkirkaisevat raitiotievaunut leikkasivat pohjolan lumista luontoa niinkuin timantti lasia. Kaikki hohtavan pakkasautereen hopeoitsemana.

Siellä karkeloi päivän kansa.

Mutta sisällä istuivat nuoret miehet otsa rypyssä ja silmät liikkumattomina eteensä seivästettyinä. Kosmillinen mieliala oli jälleen vallannut heidät. Autio ja tyhjä äärettömyys lainehti onnettomuutta uhkaavana heidän edessään ja jumalan henki liikkui tyhjennettyjen absinttilasien päällä.

He olivat tarkoituksensa saavuttaneet, — täksi aamupäiväksi.

6.

Päivällisen jälkeen kertoi varatuomari Tauno Tavela sedälleen, mitä varten hän oli ruvennut miettimään naimisiinmenoa.

— Katsos, rakas setä, minun hermoni eivät siedä enää tätä nuorenmiehen elämää. Päältäpäin, jumalan kiitos, minä vielä käyn laatuun, mutta sisältä päin...

— Täynnä kuolleiden luita ja kaikkinaista raadollisuutta!

— No, jos en juuri sitäkään, niin kaikissa tapauksissa heikko niinkuin Kiinan valtakunta, joka välttämättömästi tarvitsee ympärillään buffertivaltioita pysyäkseen ollenkaan pystyssä.

— Ja nyt sinä olet päättänyt hankkia itsellesi tuollaisen buffertivaltion?

— Niin. Ensiksi yhden, ja sitten, jos jumala sallii, useampia. Tämä nuorenmiehen elämän demokraattisuus ei miellytä minua enää. Tällä sohvalla on kuka tahansa istunut ja tämän pöydän ääressä ovat sadat ihmiset janonsa sammuttaneet. Minä tahdon olla isäntä talossani. Täällä minä en ole isäntä enkä vieras.

— Mutta juuri sehän on ihanaa tässä kapakkaelämässä. Minun mielestäni on ravintola juuri nykyaikaisen kansanvaltaisen kulttuurin kaunein hedelmä. Ajattele vaan ulkomaita! Missä tahansa kulttuuri on korkealla, siellä kukoistaa myöskin ravintolaelämä. Eipä sillä, että minä olisin käynyt siellä, mutta minä olen kuullut niin. Täällä tapaavat kaikki toisensa, täällä suoritetaan kaikki asiat. Huvi ja hyöty ovat täällä yhdistetyt. Köyhä unohtaa täältä hetkiseksi köyhyytensä ja rikas rikkautensa. Kaikki ovat täällä tasa-arvoisia. Samoin kuin ennen vanhassa Hellaassa torit ja voimistelulaitokset olivat kaikkien kokouspaikkoja, ovat nyt ravintolat. Sitä vaatii meidän ilmanalamme. Ihanteellinen yhteiskunta olisi minun mielestäni se, jossa kaikki ihmiset asuisivat suurissa hotelleissa, siellä olisi heillä kirjastonsa, pankkinsa, sanomalehdentoimistonsa ja lopuksi suuret ravintolasalit, joissa kaikki nauttiminen suoritettaisiin valtion kukkarosta.

— Juuri tuosta kukkarosta aion minäkin vähitellen päästä osalliseksi. Mutta muuten annan minä palttua sinun ihanneyhteiskunnallesi.

Setä Malakias höristi korviaan.

— Aiotko jotakin valtionvirkaa hakea?

— Nykyään ei niitä haeta enää, niitä tarjotaan.

— Sinulle? Perustuslailliselle!

— Kukatietää.

Veljenpoika hymyili salaperäisesti. — He istuivat kahvilan puolella Seurahuoneen alakerrassa mukavasti sohvaan ojentuneina. Hyvä päivällinen, hyvä sikaari, kuppi kahvia ja lasi likööriä, kaikki oli omiaan elämää eheäksi soinnuttamaan.

Setä Malakias pudisti päätään.

— Mahdotonta. Mikä virka?

— Tietysti hyvä virka.

— Hallinnollinen?

— Luonnollisesti. Kukapa tässä enää hallittavaksikaan! Sitäpaitsi: kun kerran kuuluu hallitsevaan puolueeseen...

Setä ei ollut kuulevinaan kompasanaa.

— Jossakin keskusvirastossa?

— Senaatissa.

— Joku sihteerinpaikka?

— Senaattorin salkku.

Setä ponnahti. Sitten vihelsi hän pitkään.

— Vai niin? Joko ollaan niin pitkällä?

— Kuten näet, on sovinto puolueiden välillä täydellinen.

Veljenpoika nauroi ääneensä. Mutta setä Malakiasta ei naurattanut.

— Kyllä se sentään on liian hävitöntä.

— Kuinka niin? Minun mielestäni pitäisi juuri sinun vanhana suomettarelaisena olla ensimäinen tukemaan kotimaista hallitusta.

Setä Malakias ryyppäsi ja katsoi lasin laidan yli. Kannattaisiko tuolle ollenkaan ruveta selittämään?

— Minä tosin olen suomettarelainen, sanoi hän, mutta en minä sentään eläissäni ole kaikkia hallituksen metkuja kannattanut. Jos sinne sitäpaitsi alkaa päästä semmoisia miehiä kuin sinä, niin...

Hän sylkäsi voimakkaasti. Varatuomari nauroi. Setä painoi pään käsivartensa varaan ja katsoi häneen tutkivasti:

— Vai niin! Sinä Senaattiin!

— Miksei? On siellä huonompiakin miehiä istunut.

— Mutta ei nuorempia. Ethän sinä vielä ole laillisessa ijässäkään.

— Se ei olekaan enää nykyaikana tarpeellista.

— Mitä ansioita sinulla on?

— Ei mitään.

— Mitä ymmärrät sinä maan ja kansan asioista?

— En tämän enempää.

— Ja siitä huolimatta...?

— Juuri siksi, rakas setä.

Varatuomarin tyyneys oli hermostuttava. Sitä paitsi väreilivät hänen suupielensä niin kutkuttavasti, että setää väkisinkin rupesi naurattamaan:

— Luonnollisesti lasket sinä vain leikkiä.

— Siitä on ollut puhetta. Asia riippuu ainoastaan minusta itsestäni.

— Tiedä huutia!

— Aivan totta.

— Tarjoillaanko niitä noin vaan?

— No, kenelle tahansa!

— He ottaisivat sinut todellakin?

— Avosylin. Voit olla varma siitä. He ovat kiitollisia, kun saavat minut.

— Taikka, kuten sanoit: kenen tahansa.

— Kenen tahansa perustuslaillisen.

— Sangen merkillinen hallitus.

— Ja vielä merkillisempi oppositsionipuolue. Eikö totta?

Setä nyykäytti päätään hajamielisesti.

— Minua ei siis tarvita täällä enää?

— Ei mitään sovintoa aikaansaamaan. Mutta sinä voit sovinnon vahvistaa.

— Kenties myöskin sinun avioliittosi?

— Se riippuu siitä, otanko viran vastaan.

— Taikka päinvastoin.

— Miten vaan sinua miellyttää.

— Oletko kosinut jo?

— En vielä. Mutta luultavasti tänä iltana.

— Rakastatko häntä?

— Sitä en juuri voi sanoa.

— Miksi nait hänet?

— Miksi niin monet muut ovat tehneet saman tempun?

— Minä en.

— Syytä itseäsi!

Setä oli jutellut yhä hajamielisemmin. Nähtävästi harhailivat hänen ajatuksensa jo aivan toisissa asioissa.

— Tanskanmaassa on jotakin mätää, virkahti hän miettiväisesti.

— Minulla ei ole mitään halua rupeamaan sen Hamletiksi.

— Mieluimmin Poloniukseksi, arvaan minä?

— Kohotat minut liian korkealle. Toistaiseksi olen minä ainoastaan sen haudankaivaja.

— Sinä olet haaska, Tauno.

— Se kuuluu minun ammattiini. Muuten pyydän minä päästä kaikista lähemmistä tuttavallisuuksista.

Sedän katsanto kävi yhä miettiväisemmäksi.

— Luulen, että minusta pian tulee teille Fortinbras.

— Miksei yhtä hyvin suoraan haamu tuonelasta?

Setä oli nyt päättänyt ajatussarjansa. Hän löi äkkiä pöytään kämmenellään, niin että lasit läikähtivät.

— Tässä pitää tehdä puhdasta, sanon minä.

— Näen, että aiot pian tehdä puhdasta ainakin tällä pöydänkulmalla.

— Tällä maan kulmalla tarkoitan minä. Tämä sovinto ei käy kontoon.

— Etkö juuri tullut rauhaa rakentamaan?

— Rauhaa kyllä, mutta en tällä pohjalla. Nyt tahdon minä sotaa.

— Sinun mielipiteesi muuttuvat liian pikaisesti.

— Entä sinun?

— Ne ovat syvän ja perinpohjaisen miettimisen hedelmiä.

— Mitä aiot tehdä Senaatissa?

— Tietysti jatkaa vanhaa virkavaltaa.

— Sen uskon sinusta kyllä.

— Toivon, että et pidä minua sosialistina.

— Luulin ainakin sinua vapaamieliseksi?

— Sen hulluuden olemme me jo aikaa sitten jättäneet.

— Niinkuin kansanvaltaisuudenkin?

— Niin.

— Mitä te sitten olette?

— Ainoastaan ja pelkästään perustuslaillisia.

— Se ei ole paljon, se.

— Se riittää meidän aikoinamme.

Setä naputteli rystysillään pöytään. Nähtävästi hän oli enemmän kiihdyksissä kuin mitä hän tahtoi näyttää hymyilevälle veljenpojalleen.

— Se ei olisi riittänyt minun aikoinani.

— Sinä oletkin jo vanha mies, setä.

Setä ei voinut hillitä itseään enää. Hän hypähti seisomaan.

— Olkoon! Mutta minä olen kuitenkin vielä tarpeeksi nuori näyttääkseni sinulle ja sinun kaltaisillesi, että tämä liitto on isästä ja p———eestä. Se ei saa tapahtua, jumaliste, niin totta kuin nimeni on Teofilus Malakias Tavela.

— Se tapahtuu kuitenkin.

— Ei, sanon minä.

— Aiotko potkia vasten virtaa?

— Vaikka koskea. Sittenpähän nähdään, kuka meistä kontin kantaa.

— Mitä aiot tehdä?

— Perästä kuuluu, sanoi torventekijä.

Setä mittaeli pitkillä askelilla kahvilan permantoa. Onneksi ei siellä ollut muita ketään. Mutta hän oli puhunut niin korkealla äänellä, että kalpeanaamainen viinuri hyökkäsi hätäytyneenä erään sisäoven pimennosta. Setä komensi hänet matkaansa diktaattorin käsiliikkeellä.

Hänen vartalonsa oli oiennut, hänen kasvonsa nuorentuneet. Vanha ylioppilasagitaattori ja kansanpuhuja oli herännyt hänessä. Hänen rintaansa olikin ruvennut aamusta alkaen ahdistamaan tämä kyynillinen ilman-ala. Nyt hengitti hän jälleen vapaasti ja voimakkaasti.

Hän voi myöskin laskea leikkiä vakavilla asioilla, mutta ainoastaan vähän aikaa. Sitten rupesi se häntä kyllästyttämään. Hän voi myöskin leikkiä kyynillistä, mutta ainoastaan leikkiä. Nyt oli hän saanut tarpeeksi leikistään. Hän oli jälleen sama vanha idealistinen Teofilus Malakias Tavela kuin istuessaan tuon pienen maaseutukaupungin työväenkeittiössä ja puhuessaan politiikkaa koulupojille. Nyt ei hänen kanssaan ollut leikittelemistä.

— Etköhän istuisi? uskalsi veljenpoika sohvankulmastaan esittää.

Hän pelkäsi, että tulisi joku.

— En, ärjäsi setä.

Hän jatkoi kävelyään. Veljenpoika teki uuden yrityksen.

— Sinä et ole vielä kertonut käynnistäsi yliopettaja Lyyn luona.

— En.

— Sinut vastaanotettiin toivoakseni hyvin?

— Liian hyvin.

— Puhuitko puoluesovinnosta?

— Puhuin.

— Hän oli yhtä mieltä?

— Liian yhtä mieltä. Samoin kuin sinäkin.

— Sinä näet, että se on ilmassa.

— Minä näen, että te olette sillä myrkyttäneet ilman.

— Etköhän istuisi?

— Voin istuakin.

Setä istui äreänä ja tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Kaasi täyteen toisen ja tyhjensi samoin.

Veljenpoika katseli ääneti.

— Sinä pidät likööristä?

— Käy laatuun.

— Tahdotko, että tilaan toisen.

— Ei ole tarpeellista.

Synkkä vaitiolo. Varatuomari alotti toisesta laidasta.

— Sinä et ole vielä lausunut oikein mielipidettäsi minun avioliitostani. Hyväksytkö sen?

— Mene ja nai!

— Sinä pidät sitä siis järkevänä?

— Parempi on naida kuin palaa.

Mieliala ei ollut vielä rauhoitettu. Veljenpoika tunsi, että tämä oli vaan tyyntä myrskyn edellä. Setä katsoi kelloaan.

— Milloinka sanoit sinä tuon iltamasi alkavan?

— Kello kahdeksan.

— Hyvä on.

— Aiotko tulla sinne?

— Entäpä, jos aikoisinkin.

— Sen parempi. Mietinkin tässä juuri, mitä ohjelmaa keksisin sinulle.

— Kiitän vaivoistasi. Minä kyllä pidän huolen itsestäni.

Hän painoi sähkönappulaa.

— Joko lähdemme?

— Minulla on vielä vähän toimitettavaa.