Part 5

Tämän saat sinä kalliisti maksaa, ajatteli varatuomari.

Uusi ajatus oli syntynyt hänessä.

Samassa tuli näyttämölle paljasjalkainen Duncan-tanssijatar, jonka alastomat sääret alkoivat välähdellä heidän silmäinsä edessä. Kaihtimet liehuivat; heidän näköalaansa olisi voinut kuka kilisevä-kannuksinen miekan urho tahansa kadehtia.

Tyttö haukotteli.

Hyvä merkki, ajatteli varatuomari.

— Te ette pidä Duncan-tanssijattarista, sanoi hän.

— En erityisesti. Miksi ei meillä koskaan saa nähdä oikeata vatsatanssia?

Varatuomari ei kysynyt enempää.

Hän maksoi nopeasti sampanjansa ja esitti poislähtöä. Tyttö katsoi häneen kummastuneesti, mutta suostui. He tungettelivat jälleen pöytien välistä. Tuttavat katsoivat heihin ja varatuomari kiitti kun pääsi eteiseen.

Skandaali on tapahtunut, ajatteli varatuomari. Tietysti tietää koko kaupunki huomenna, että minä olen ollut yliopettaja Lyyn tyttären kanssa varieteeta katsomassa. Muuten ei siinä mitään niin merkillistä olisi, mutta tuo hänen salaperäinen karkaamisensa tanssitilaisuudesta? Sitä hän ei mitenkään enää voisi tyydyttävästi tytön äidille selittää.

Jääköön selittämättä siis! ajatteli hän. Se oli tytön oma asia. Mitä oli houkutellut häntä harharetkille?

Hänellä oli tällä kertaa oma kunnia pelastettavanaan. Kunnia tytön silmissä.

— Oletteko usein ollut täällä? kysyi hän kadulle tultuaan.

— Joskus entiseen aikaan, vastasi tyttö.

Ihana entisyys, ajatteli varatuomari. Siihen voisi ehkä olla hauska tutustua.

Hänen päätöksensä oli kypsynyt. Vielä ei hän ollut viimeisintä valttiansa lyönyt pöytään.

— Ajuri!

Varatuomari kuiskasi jälleen jotakin hänen korvaansa. He kiisivät eteenpäin salaman nopeudella.

— Seis!

He pysähtyivät erään paraatikäytävän eteen. He kohosivat ylös pimeitä portaita ja tulivat erääseen eteiseen. Varatuomari riisui tyynesti päällysvaatteensa ja pyysi neitiä tekemään samoin. Hän väänsi sähkölampun palamaan ja pyysi neitiä astumaan saliin.

— Kuka tässä asuu? kysyi hän viattomasti.

— Minä, vastasi varatuomari.

Se oli hänen viimeinen valttinsa.

— Te asutte sangen mukavasti.

Hän heittäysi veltosti pehmeälle leposohvalle ja näytti aivan ilmeisiä väsymyksen oireita.

Varatuomari päätti ottaa asian humoristisesti.

— Aiotteko te jäädä siihen nukkumaan? kysyi hän.

— Niin, ellei teillä muuta lepopaikkaa ole.

Nyt oli mahdoton enää jatkaa tähän äänilajiin, ellei mieli keskustelun kääntyä tosiasioihin. Sitä taas ei varatuomari uskaltanut.

— Te olette hupainen tyttö, lausui hän happamesti.

— Hyvä, että te vihdoinkin huomaatte sen.

Varatuomari tunsi itsensä tosiaan varsin epävarmaksi. Jos tyttö olisi ollut joku muu, olisi tilaisuus ollut sangen yksinkertainen. Mutta yliopettaja Lyyn tytär, perheen, jossa hän seurusteli, sivistynyt nainen, jolta ei ainakaan näyttänyt itsetietoisuutta puuttuvan ... prrr! hänen kävi kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Ja jälleen katui hän, että hän oli ollenkaan lähtenyt hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan. Hän pelkäsi kaikkea mikä vain vivahti skandaaleihin enempi kuin kuolemaa ja olisi maksanut tuhat riikintaaleria päästäkseen täältä sinne, missä pippuri kasvoi. Päälle päätteeksi oli hänellä kaiken aikaa eräs kiusallinen tunne, että häntä vedettiin armottomasti nenästä.

Mutta tässä täytyi tunnustaa pataa. Hän päätti tehdä suoran kysymyksen.

Tyttö ennätti hänen edelleen.

— Minäpä tiedän, mitä te mietitte nyt.

— Mitä?

— Te mietitte, miksi minä olen täällä.

— Juuri sitä tahdoin minä kysyä teiltä.

— Miksi ette ole ennemmin kysynyt? Onhan se aivan luonnollista.

— Kuinka niin?

— Aiottehan te naida minun sisareni.

Ahaa, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän. Mutta minusta ei tuo vielä ole aivan riittävä syy.

— Eikö? Minä olen mustasukkainen, tietystikin.

Tyttö oli nähtävästi suuri humoristi. Taikka lapsi.

— Siksi te välttämättömästi tahdotte skandaliseerata itsenne?

— Teidät tahdon minä skandaliseerata.

Jos hän oli lapsi, oli hän ainakin sangen viisas lapsi. Varatuomari päätti jatkaa tiedusteluaan.

— Te siis rakastatte minua? heitti hän keveästi.

— Kaikkea muuta. Mutta minä vihaan sisartani.

Hän oli lapsi.

— Miksi te vihaatte häntä?

— Tietysti siksi, että hän on minun sisareni.

Ei, ei hän mikään lapsi ollut. Noin puhuvat vain täyskasvaneet.

— No niin, minä en rakasta häntä.

— Sen minä kyllä tiedän.

— Mutta luulette, että minä sittenkin aion hänen kanssaan naimisiin.

— Miksi te muuten kävisitte meillä?

— Minä kuulun arpajaistoimikuntaan.

— Mutta miksi te kuulutte siihen?

— Tietysti siksi, että minut on valittu.

— Mutta miksi te annoitte valita itsenne?

Yksi hullu voi kysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata, ajatteli varatuomari. Istuiko hän tässä tunnustuksilla?

Hän päätti tehdä pikaisen lopun seikkailusta.

— Entä jos minä rakastaisin teitä? sanoi hän.

— Se ei olisi tämän illan jälkeen ollenkaan mahdotonta.

— Mutta mitä te siinä tapauksessa tekisitte?

— Kenties menisin teidän kanssanne naimisiin.

— Vaikka ette rakasta minua?

— Se ei suinkaan olisi mikään este teille.

— Eikä teille?

— Vielä vähemmän.

Ei kiitoksia, ajatteli varatuomari. Mutta hän ei vielä ollut oikein varma siitä, puhuiko hän lapsen tai täyskasvaneen ihmisen kanssa.

— No niin, me menemme siis naimisiin?

— Milloin?

— Milloin tahansa.

— Teillä ei olisi mitään sitä vastaan?

— Ei ollenkaan.

— Kenties nyt heti?

— Miten herra varatuomaria vain huvittaa.

Ahaa, ajatteli varatuomari. Jopas tuli edes arvonimi.

— Minulla on siis lupa esim. suudella teitä?

— Muut eivät ole lupaa kysyneet.

Tyttö oli suorastaan hävytön. Hänen tyyneytensä oli sitäpaitsi niin kyynillisen kylmää, että jos varatuomarilla olisi tilapäisesti joitakin intohimoja ollutkin, olisivat ne varmaan jo aikoja sitten kauhuissaan karkonneet.

Varatuomari tunsi itsensä yksinomaan koomilliseksi.

— Ettekö pelkää? sopersi hän hampaittensa välistä.

— En ollenkaan.

Varatuomari kallistui hammasta purren hänen ylitsensä. Samassa sattui hänen katseensa tytön silmiin, jotka olivat vihlaisevat ja kylmät niinkuin rauta pakkasessa. Hän ei värväyttänyt niin jäsentäkään.

He katselivat näin hetken toisiaan.

— Te menette liian pitkälle, hyvä neiti, sanoi varatuomari äänellä, josta oli leikki hyvin kaukana.

— Minä tiedän kyllä rajani, hyvä herra, sai hän vastaukseksi yhtä lujalla äänellä.

— Hyvä, että tiedätte sen.

— Muuten ei olisikaan hyvä.

Heidän kasvonsa olivat vain vaaksan päässä toisistaan. He mittailivat toisiaan kuin kaksi jäämeren petoa, silmillä, joista liekehti keskitetty, puserrettu vihamielisyys.

— Te olette merkillinen nainen, sanoi varatuomari.

— Niin ne kaikki sanovat, virkkoi tyttö.

Varatuomari ojensihe noustakseen. Samassa tunsi hän hehkuvan laavavirran laikahtavan läpi sisälmyksiensä. Hänen sydämensä löi haljetakseen ja hänen polvensa vapisivat. Oli kuin olisi koko ruumis ollut karreksi muuttumassa.

Tämä harrastaa myös ruumiinpolttoa, ehti hän vielä ajatella humoristisesti.

Sitten pimenivät hänen silmänsä, hän lankesi polvilleen ja suuteli häntä nopeasti suulle. Yksi, kaksi, kolme, monta kertaa. Tyttö lepäsi kuin kuollut jäsentäkään liikahuttamatta.

"Noh, miehet, veikot, veikkoset näin näitä häitä juodaan. Lopussa viel' ei entiset ja uutta aina tuodaan",

kuului samalla loilotettavan jossakin portaiden alapäässä.

Tyttö kohousi istualle.

Nyt tulee korvatillikka, ajatteli varatuomari. Hän päätti esiintyä gentlemannina.

— Tahdotteko, että me huomenna julkaisemme kihlauksemme?

Tyttö nauroi.

— Ei sen ainakaan tämän tähden tarvitse tapahtua.

— Mutta jos se ei olisi tämän tähden?

— Julaistaan vaan.

Nyt olen minä satimessa, ajatteli varatuomari. Siitä tulee ihanteellinen avioliitto.

Hänen lohdutuksensa oli, että sadin olisi voinut olla epämiellyttävämpi.

"Onpa meillä mööpeleitä, ämpäri ja kiulu, vanha roka seinällä ja ravistunut viulu",

kuului jälleen, tällä kertaa lähempää.

Varatuomari yritti jälleen suutelemaan.

— Sht! sanoi tyttö ja kuunteli. Sieltä tulee joku.

Nyt kuului loilotus aivan oven takaa. Varatuomari kuunteli ja tunsi äänen.

— Setä! Tänne ei pääse kukaan.

Samassa muisti hän antaneensa sedälle avaimet. Hän kiirehti eteiseen sulkemaan varmuuslukkoa.

Ovi oli jo auki. Setä oli jo ovenraossa ruumis puoleksi sisällä. Mutta hän ei tullut yksin. Onni Lyy ja Vilho Viksari taluttivat häntä.

— Anteeksi, herra Tavela sairastui äkkiä ja me katsoimme parhaaksi...

Setä oli aika lailla humalassa. Hän hoiperteli ja etsi tukea pihtipielestä.

— Minä olen ollut nuorten kanssa, puheli hän. Nuoret ovat maan suola! Nuoret ovat kansan omatunto! Minä olen nuori, minä. Mene sinä matkaasi! Sinä olet sellainen ... varatuomari! — Oo!

Hän oli tullut salin ovelle, ja nähnyt Ainon, joka seisoi tyynenä keskellä lattiata kasvot oveenpäin.

Setä kumarsi. Veljenpojan korvalehdet kipenöitsivät.

— Saanko luvan esitellä: morsiameni.

— Aa! Saan luvan onnitella.

Aino oli tullut eteiseen. Onni Lyy ja Vilho Viksari seisoivat paikallaan kuin suolapatsaat.

— No, ettekö tekin onnittele? sanoi Aino hymyillen.

— Kernaasti, sanoi veli. Onni on minun nimeni.

Hän kätteli sekä sisartaan että varatuomaria. Mutta hän ei tiennyt, mitä ajatella ja tunsi itsensä tuiki typeräksi.

Viksarilla oli omat ajatuksensa tästä kihlauksesta.

— Kenties saan minä viedä ilmoituksen jo lehteen? sanoi hän viekkaasti.

— Viekää te vaan, hymyili Aino.

Sehän siitä sittenkin lopuksi tuli, ajatteli varatuomari.

Hän repäisi lehden muistikirjastaan ja kirjoitti: "Kihloissa, Aino Lyy, Tauno Tavela." Ojensi sen Vilho Viksarille.

— Minä olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän. Muutoin: tietysti tämä kohtaus jää meidän kesken.

— Tietysti.

Viksari tunsi olevansa sangen nolo. Lempoko hänet oli pannutkin leikkimään tässä rakkauden postiljoonia?

Hän kumarsi lähteäkseen.

— Minä tulen mukaan, sanoi Onni.

— Me tulemme kaikki, sanoi varatuomari.

He lähtivät. Setä yksin jäi saliin. Varatuomari saattoi hänet sohvalle nukkumaan ja asetti tyynyn hänen päänsä alle. Sähkön jätti hän kuitenkin varovaisuuden vuoksi palamaan.

Onni odotti sisarensa kanssa porraskäytävässä.

— Me menemme kai kotiin? sanoi veli.

— Kaiketikin, sanoi sisar.

— Tietääkö mamma mitään asiasta?

— Hän saa sen tietää ennen maatamenoaan.

— Missä sanot olleesi?

— Kihlautumassa.

Varatuomari tuli ja ojensi käsivartensa morsiamelleen. He astuivat kaikki ulos kadulle.

9.

Setä Malakias heräsi hyvin varhain seuraavana aamuna. Hän löysi itsensä veljenpojan sohvalta vielä täysissä juhlatamineissaan.

Hän ei aluksi muistanut ollenkaan, missä oli.

Mutta heti kuin hän sen muisti myös, kimposi hän kohoksi, riisui hännystakkinsa ja rupesi päätäpahkaa pukeutumaan.

— Saanko minä tuoda herralle kahvia? kysyi piika ovelta.

— Ei ole tarpeellista.

Hän köytti kiini hylkeennahkaisen kapsäkkinsä ja vilkaisi aikataulua. Katsoi kelloaan ja puki turkin päälleen.

— Saa sanoa varatuomarille, että minä olen matkustanut, ilmoitti hän kyökin ovesta.

— Kenties minä kuitenkin herätän varatuomarin?

— Ei ole tarpeellista.

Hän löysi ajurin ja saapui asemalle juuri kuin soitettiin toista kertaa. Hän syöksyi tuulena ylös portaita, sysäsi kantajat syrjään, ehti vielä ostamaan aamulehdet ja heittäytymään toisen luokan vaunuun, jonka hän aatteellisessa innostuksessaan oli lähtiessä sallinut itselleen.

Juna vihelsi. Nyt vasta oli hänellä aikaa huoahtaa.

Hän muisti hämärästi, mitä hänelle viimeisen vuorokauden kuluessa oli tapahtunut. Mutta hän ei tahtonut sitä ajatella enempää. Kaikki oli käynyt häneltä kuin unessa, aina tuosta hänen äkillisestä lähdöstään pääkaupunkiin, jatkuen yhtenäisesti humuun ja humaltumiseen nuorten miesten parissa.

Nyt alkoi hän herätä vähitellen. Hän kaipasi takaisin pieneen maaseutukaupunkiinsa, kodikkaaseen työväenkeittiöön, rakkaiden sanomalehtiensä luo ja puhumaan politiikkaa koulupoikien kanssa.

Se tulisi tästä lähtien olemaan hänen ainoa maailmansa. Eikä hän enää milloinkaan jättäisi sitä.

Samassa muisti hän sanomalehdet taskussaan. Ensimäinen, joka sattui hänen eteensä, oli veljenpojan kihlaus-ilmoitus.

— Kas vaan, sanoi hän itsekseen ja luki toisen kerran.

— Onneksi olkoon, hymähti hän.

Nyt tiesi hän katkenneeksi viimeisen siteen, joka häntä oli vielä pääkaupunkiin kiinnittänyt. Veljenpoika ei varmaankaan enää koskaan kirjoittaisi hänen vekseleihinsä.

Hän avasi lehden ja luki pääkirjoituksen otsakkeen:

— Sovinto puolueiden välillä.

— Niin vai, hymähti hän happamesti.

Ja ensimäisen kerran elämässään tunsi hän itsensä vanhaksi ja tarpeettomaksi. Ne näkyivät kyllä hoitavan asiansa. Hän oli ikäkulu ukkorähjä, joka jo joutikin romukoppaan.

Näissä synkissä mietteissä silmäili hän edelleen lehteä. Hänen silmäänsä sattui otsake: "Muukalainen Israelissa", painettu petiittivälikkeillä. Alla seisoi: Vilho Viksari.

Setä huomasi heti ensimäisistä riveistä, että tarkoitettiin häntä. Hän luki edelleen ja huomasi, että siinä oli leikillisessä muodossa kerrottu hänen seikkailunsa. Leikki ei ollut millään tavalla pahansuopaa taikka ilkeätä, mutta kaikissa tapauksissa kyllin ilkeätä saattaakseen hänet naurun-alaiseksi tuossa pienessä maaseutukaupungissa.

— Saakelin veitikat! sanoi hän ääneen.

Häntä huvitti leikki.

Mutta heti sen jälkeen tuli hän hyvin vakavaksi.

— On se sentään hyvin sikamaista, mutisi hän, ja luki uudelleen kirjoituksen.

Se oli täydellinen luonnekuvaus hänestä. Ei se ollutkaan niin viatonta kuin hän oli uskonut ensi näkemältä. Kun hän oikein rivien välistä luki, huomasi hän, että hänet oli esitetty siinä vanhaksi höperöksi, viimeiseksi mohikaaniksi, joka kummitteli selvällä päivällä valko-ihoisten parissa.

— Hävytöntä! murahti hän ääneen ja rypisti lehden.

Mutta hänellä ei ollut enää voimaa siveelliseen suuttumukseen. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo kynäniekka oli oikeassa. Mikä hän enää olikaan muuta? Romukoppaan, romukoppaan, niin että luut kalisevat!

Hänen päänsä nyykähti vasten rintaa ja sanomalehti putosi hänen käsistään. Junan jyrinä hytkytteli mielinmäärin hänen ruumistaan ja ohi kiitävät kiskojen liitekohdat soittelivat hänen korvaansa yksitoikkoista säveltään. Hän rupesi siinä jo erottamaan sanojakin. Hän kuunteli niitä kotvasen ja virisi vihdoin itsekin hyräilemään hiljaa vanhalla särkyneellä tenorillaan.

"Onpa meillä mööpeleitä, ämpäri ja kiulu, vanha roka seinällä ja ravistunut viulu."

Hänen äänensä katkesi särähtäen ja hänen nenänjuurensa kutisi hyvin kummallisesti. Hän tunsi tarvitsevansa nenäliinaa.

Samassa putosi kirkas kyynel hänen kädelleen. Hän itki.

— Itku pitkästä ilosta, myhähti hän.

Elämä on oikeastaan sangen yksinkertaista, ajatteli hän sitten. Kun on nauranut aikansa, niin itkee, ja kun on itkenyt, niin rupeaa jälleen naurattamaan. Tämän tietäen voi tehdä kumpaistakin melkoisella mielentyyneydellä.

Hän kuivasi kyyneleensä ja hymyili. Sitten oikasi hän jälleen rypistyneen sanomalehden ja luki sen tarkkaan, ensimäiseltä viimeiselle sivulle, kuten hänen tapansa oli. Sitten taittoi hän lehden huolellisesti taskuunsa ja jäi liikkumattomana katsomaan ulos vaunun ikkunasta harmaan pakkas-aamun hämärään, joka valkeni vähitellen.

Hänen oli hyvä olla. Ei mieli kaivannut mitään jäleltäpäin, ei mitään edeltäpäinkään toivotellut, oli hyvä niinkuin oli, vaikka kuolema huomispäivänä päälakeen putoaisi.

Lokakuulla 1905.