Part 8
--Tai kaksin, mikäli on kerrottu minulle... Mitä hittoa? Ihminen on vain ihminen ja jos pojassani vähänkään on isänsä verta.
--Sitä en epäile.
--No niin, eihän sen itse asiassa tarvitsisi mitään vaarallista olla... Ja jos tuo nainen olisi oikea nainen, samaa säätyluokkaa, tarkoitan, niin ei kenelläkään olisi eikä olisi voinut olla mitään sen suhteen huomauttamista.
--Ei, luonnollisesti.
--Siinäpä se. Mutta tässä tapauksessa? Huonomaineinen nainen...
--Huonomaineinen?
--No niin, kevytjalkainen sitten ... tietysti, kuten kaikki aktriisit! Nyt ovat senkin seitsemät tädit ja vanhatpiiat liikkeellä...
--Hyvin ymmärrettävää!
--Minäkin pelkään, että siinä on jotakin. Ja nyt, kuultuani, että he ovat yhteisellä kaupunkiretkellä...
--Niin! Se voi näyttää kylläkin hiukan läheiseltä.
--Eikö totta? Olisi aivan suotta, että tuo kaikki tulisi sanomalehtiin ja oikeuden pöytäkirjoihin. Mutta tehän lupasitte puhua järkevän sanan heidän kanssaan?
--Kyllä. Ja mikäli järjellinen puhe ylimalkaan heihin vaikuttaa, luulen todellakin voivani tehdä jotakin tässä asiassa.
--Kiitoksia, hyvin paljon kiitoksia...
--Kaikki sillä edellytyksellä luonnollisesti, että teidän poikanne ei ole häneen vakavasti rakastunut.
--Häh?
--Kuten sanoin. Satun nimittäin tietämään omasta kokemuksestani, että silloin ovat turhia kaikki todistuskappaleet.
Vanha sotaherra purskahti täyttä kurkkua nauramaan.
--Hihhih! Herra tohtori on erinomainen leikinlaskija... Minun poikani? Oh, hänet minä takaan! No, te lupaatte puhua heidän kanssaan? Hyvä, hyvä.
Hän nousi lähteäkseen.
--Mutta jos hän ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla? kysyi Paavo Kontio kätensä jäähyväisiksi ojentaen.
Sotaherra näytti säpsähtävän. Sitten alkoivat hänen silmänsä tuikahdella jälleen, hän tuli aivan hänen lähelleen ja kuiskasi puoliääneen hänen korvansa juuressa:
--Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan, niin se on tuo lemmon akka, joka on tappanut hänet!... Sht! Se on minun yksityinen ajatukseni.
Hän meni raskaita silmäluomiaan räpyttäen ja tehden toisella kädellään viipottavia liikkeitä ilmaan, joiden tarkoitus oli antaa ymmärtää, että maan ja taivaan välillä on paljon asioita...
Ovessa kääntyi hän vielä.
--Vielä yksi seikka. Unohdin kysyä, milloin herra tohtorille sopii ottaa vastaan heidät?
--Milloin hyvänsä. Olen täällä klo 4:ään. Mutta onko herra kenraali myös vakuutettu siitä, että he ovat niin valmiit tulemaan?
--Eivät tulisi? Sitä puuttuisi vielä? Silloin otan minä heitä korvista kiinni ja tuon heidät tänne. He ovat täällä tunnin kuluessa.
Hän näyttikin rypistettyine kulmakarvoineen ja sankarillisine viiksineen tällä hetkellä mieheltä, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
--Hyvästi. Sillä aikaa koetan minä saada käsiini yhtiön johtajaa.
Paavo Kontio saattoi hänet ovelle ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen. Vanhan kenraalin näennäisesti epäloogilliset sanat eivät lakanneet hänen korvissaan kaikumasta: Jos veljenpoikani todella on tehnyt itsemurhan...
Mitä enemmän hän mietti niitä, sitä enemmän rupesi niissä piilevä uusi selitys hänestä mahdolliselta tuntumaan.
11.
Yhtiön johtaja oli hänen vanha tuttavansa. Hän soitti heti hänelle, mainitsi lyhyesti kenraalin käynnistä luonaan ja ilmaisi halunsa tavata häntä.
Johtajalle ei sopinut tällä hetkellä. Mutta hän neuvoi Paavo Kontiota kääntymään heidän lakimiehensä, varatuomari Savolan puoleen, joka tiesi asian yhtä hyvin kuin hänkin ja jonka neuvosta hän oli myöskin jättänyt Kuusiston herran henkivakuutuksen maksamatta.
Paavo Kontio soitti tuomari Savolalle. Tämäkin oli hänen vanhoja tuttaviaan.
Tuomari Savola ilahtui kovasti, kun tunsi hänen äänensä ja kuuli hänen asiansa.
--Päivää! Päivää!... Vai niin, sinä tahdot tavata minua?... Jahah, se Kuusiston juttu. Minullakin olisi ollut sinulle pientä asiaa... Huomenna? Uudella Seurahuoneella siis? Sopiiko?
Paavo Kontio kiitti ja lupasi. Sitten oli hänellä hiukan keskusteltavaa apulaistensa kanssa, joista toisen täytyi huomenna mennä raastupaan.
Hänellä oli kaksi apulaista, toinen entinen pormestari, juuri palannut Krestystä, toinen, senaattorinpoika, vasta viime keväänä tutkintonsa suorittanut. Kumpikin meriteerattuja miehiä siis, kuten Jaakko Jaakon-Lauri oli sanonut, joka oli heidät keksinyt ja heitä suositellut.
Paavo Kontio ei itse ollut vielä oikeuden edessä esiintynyt. Hän odotti hetkeään. Hän oli kyllin viisas ymmärtääkseen, että tuon uuden tulikasteen täytyi tapahtua jonkun suuren, huomiota herättävän jutun yhteydessä, ja olisi ollut kyllin taituri myös sellaisen vaikka tyhjästä järjestämään, jos se olisi näyttänyt välttämättömältä. Mutta nythän ei tarvittu mitään keinotekoisia valmistuksia! Nythän oli selän takana aina tuo Kuusiston juttu, joka täytti koko hänen inhimillisen ja lainopillisen mielenkiintonsa ja näytti lupaavan yleisönhuomiota aivan liiaksikin.
»Jos hän on tehnyt itsemurhan...?»
Niin se voi olla! päätteli hän itsekseen. Tuo nainen on voinut yllyttää hänet itsemurhaan tai ollut suorastaan mukana sitä suorittamassa. Mutta mitä hän on mahtanut sillä tarkoittaa? Vainko päästä irti miehestään taikka myöskin samalla liittyä johonkin uuteen rakastajaan?
Ja siinä tapauksessa, kehen? Häneenkö vai Pajalan herraan?
Puhelin kilahti. Hänen täytyi kiirehtiä vastaamaan.
Se oli sotaherra. Hän oli pitänyt lupauksensa. Hän oli nähnyt syylliset erään konditorian ikkunasta, missä nämä kaikessa rauhassa söivät leivoksiaan, hän oli rientänyt sisälle, tavoittanut kiinni heidät ja pyysi nyt kysyä, pitikö hänen tuoda heidät elävinä vai kuolleina korkeasti-oppineen herra tohtorin käsiteltäviksi.
Tällä hetkellä he olivat kadulla. Hän soitti puhelinkaapista.
Paavo Kontio katsoi kelloaan.
--Tervetulemaan, sanoi hän.
Kello näyttikin jo liki 4:ää. Hänen toimistonsa tyhjeni vähitellen. Hän nousi kävelemään ja koetteli kuvailla mielessään, millaiseksi tämä niin oudoissa olosuhteissa tapahtuva kohtaus Sinikka-rouvan kanssa muodostuisi.
Miltä hän näyttäisi? Mitä hän sanoisi, kuinka esiintyisi? Ylpeänä ja uhmailevanako, nöyränä ja katuvaisenako, kylpienkö teeskennellyn surun ja murheen kyynelissä, vaiko vain menneiden sisällisten myrskyjen urat suurten, teräsharmaiden silmiensä ympärillä?
Hänen oli mahdoton kuvitella sitä. Mutta mistä hän sensijaan saattoi olla varma, oli se, että rouva Sinikka, mitkä olosuhteet häntä ympäröivätkin ja mitkä mielentilat hänen olentoaan tärisyttivätkin, oli aina esiintyvä hänelle yhtä kauniina kuin kavalanakin.
Paavo Kontio päätti tänään aivan erikoisesti tarkata häntä. Eipä hänellä joka päivä tulisi olemaankaan niin mielenkiintoista havaintohalunsa esinettä. Eikö voisi kerrankin nähdä sisälle tuohon hienoon, harvinaiseen koneistoon? Eikö voisi kerrankin purkaa ihmistä aines-osiinsa, niin että haihtuisi häntä ympäröivä salaperäisyys?
Hän tiesi sen mahdottomaksi. Mutta hän päätti tänään jännittää kykynsä siinä suhteessa äärimmilleen.
Ovikello soi. He tulivat jo.
Paavo Kontio riensi heille avaamaan.
--Tässä he ovat, ilmoitti sotaherra tehden kunniaa. Käskettekö jotakin muuta, herra tohtori?
--Käsken nyt teitä ensin astumaan sisälle, hymyili Paavo Kontio.
He pysähtyivät tuokioksi eteiseen... Sinikka-rouva vielä arvoituksellisena mustassa suruhunnussaan, Pajalan herra virallisena ja vakavana, hänen isänsä hengästyneenä, mutta karskina, heidän jälessään puuskuttaen.
--Me olemme päättäneet syödä yhdessä päivällistä, jatkoi sotaherra hyväntuulisesti raporttiaan. Herra tohtori tekee meille ehkä sen kunnian...?
Ehdotus tuli tuiki odottamatta. Paavo Kontio ei tiennyt, mitä vastata siihen.
--Tuskin, virkahti hän epäröivästi. Olin aikonut matkustaa maalle tänään...
--Mitä hulluja? Myöskin minä aion matkustaa maalle, mutta kyllähän me silti voimme syödä yhdessä päivällistä! He, madame ja minun poikani, ovat jo suostuneet.
Vanhan sotaherran into oli Paavo Kontion mielestä sitäkin ihmeellisempää, kun heidän äskeisestä keskustelustaan ei mitenkään ollut käynyt esille hänen olevan erikoisesti ihastunut tähän ala-arvoiseen sukulaisuussuhteeseensa.
Hän katsoi kysyvästi muihin kutsuttuihin.
--Niin, herra kenraali on tehnyt meille sen kunnian, virkahti Sinikka-rouva huntunsa takaa.
--Pyydän, olkaa hyvä!
Paavo Kontio ohjasi heidät vastaanottohuoneeseensa.
Hän ei tiennyt, kuinka peittää oikein sisällistä mielenliikutustaan! Tuo taipuisa, metallinen ääni, tuo pitkä, joustava vartalo ja nuo silmät, jotka outoina ja tutkimattomina paistoivat hänen huntunsa takaa niinkuin kaksi umpilampea syvän korven pimennosta ... ne herättivät jälleen tuhat tummakuteista, punapäärmäistä mielikuvaa hänen sielussaan.
Välkähtivät esille monet jo välillä vaalentuneet värisoinnut, leimahtivat liekkiin monet jo kuihtuneet surun ja riemun, jäytävän ikävän ja tulvehtivan onnen kuviot siinä kohtalotarten koru-ompelussa, jolla hänen tähänastisen elonsa tarina oli kullankirjaeltu.
Tuotako naista hän oli epäillyt murhaajaksi? Mahdotonta! Tuolleko hänen olisi pitänyt järjen ja lainopillisen saivartelun kylmiä sanoja puhua? Ei, aivan toista kieltä hän olisi halunnut nyt haastaa hänelle, sopertaa ilmi hänelle sydämensä hullut, salaiset kaihomielet ja hänen polviensa juuressa suureen jumalanpalvelukseen purkautua.
Herra siunatkoon, kuinka hän rakasti tuota naista! Ja hänenkö olisi pitänyt lempeän, oikeudenmukaisen, vakavanhan holhoojasedän osaa nyt esittää?
Hiiteen kaikki holhoukset ja varoitukset! Mitä merkitsivät kaikki murhat ja rikokset, kaikki lait ja lainpykälät silloin, kun elämä, suuri, pyhä, tuntematon elämä itse alentui soittamaan kanneltaan poloisessa ihmispovessa? Kuinka pieneksi kutistuikaan siinä kaikki yhteiskunnallinen! Voiko mitata meren äärettömyyttä, voiko päivänpaistetta säkkiin sovittaa?
Sellaiselta tuntui hänestä hänen koettaessaan tavoittaa sielustaan sitä järjen sanaa, jonka hän oli luvannut tässä tilaisuudessa lausua noille molemmille,
Mutta sotaherra tuli hänen avukseen.
--Kuulkaas, herra tohtori! sanoi hän, pysähtyen veitikkamaisen näköisenä kynnykselle. Minulla on eräs ajatus. Täällä!
Hän osoitti juhlallisesti aivokoppaansa.
--Ja se kuuluu?
--Näin: emmekö me voisi säästää tuota lakitieteellistä keskustelua siksi kun me ensin olemme syöneet päivällistä?
--Varsin hyvin minun puolestani, kiirehti Paavo Kontio vastaamaan.
Hän oli tällä hetkellä todellakin sydämestään kiitollinen tuolle kunnon ukolle.
--Ja mitä sanoo muu pääesikunta?
--Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa jälleen soinnahtavan.
Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa olevankaan.
--Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan eteenpäin, mars!
Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio seurasivat heidän jäljessään.
--Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta ääneen hän sanoi:
--Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran mielipidettään?
--En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.
Kaikesta päättäen ei Paavo Kontiolla näyttänyt olevan suurtakaan syytä peljätä, että hänen ainakaan lähihetkinä olisi pakko puhua mitään liian järjellistä.
12.
Siitä muodostui sangen omituiset päivälliset.
Sotaherra oli koko ajan äänessä. Hän joi monta maljaa, ensin rakkaan veljenpoikansa, jonka kuoleman johdosta he tässä olivat kokoontuneet, vaikka hän puolestaan valitettavasti ei ollut voinut saapua hautajaistilaisuuteen. Sitten nuoren, ihastuttavan lesken, joka oli tämän piirin aurinko, joskin tällä hetkellä pilveen hunnutettu. Sitten heidän kunniavieraansa herra tohtorin, joka valistuneella läsnäolollaan oli antanut loistoa heidän pienelle, vaatimattomalle perhejuhlalleen. Sitten jalosukuisen poikansa, josta hän toivoi itseään parempaa ihmistä, vaikka tämä ei ollutkaan mainehikkaalle sota-uralle antautunut. Lopuksi itsensä ja koko maailman maljan, sillä maailma oli hyvä ja hän sopi niin erinomaisesti siihen.
Vielä joi hän monta muuta maljaa, joita hän ei erikoisesti perustellut, mutta jotka siitä huolimatta eivät olleet, ainakaan häneen itseensä nähden, tekemättä vaikutustaan. Hänen poskensa alkoivat hohtaa aina enemmän, hänen kielensä kangertaa ja hänen silmäluomensa käydä yhä raskaammiksi. Samalla tulkitsi hän aina selvemmin ja tulisemmin innostunutta ihailuaan rouva Sinikkaa kohtaan, jonka lopuksi täytyi jollakin tekosyyllä vaihtaa paikkaa välttääkseen hänen liian lähenteleviä tunnepurkauksiaan.
Kukaan muu ei juuri puhunut mitään. Pajalan herra hillitsi hyvin itsensä, vaikka hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, vielä paremmin Sinikka-rouva, joka oli täysin tyyni, ystävällinen ja täsmällinen. Hermostuneimmin kaikista käyttäytyi Paavo Kontio, joka alituisesti siirteli asentojaan ja koetti turhaan keksiä jotakin tilaisuuteen sopivaa sanottavaa.
Ei, tilaisuus itse oli mahdoton! Tuohon lopputulokseen tultuaan hän päätti sen ainakin omalta kohdaltaan mitä pikimmin keskeyttää.
Hänen ei tarvinnut sitä kuitenkaan.
Hän oli juuri aikeissa nousta jäähyväisiä sanomaan, kun hän äkkiä huomasi syvän hiljaisuuden ympärillään.
Sotaherran silmäluomet olivat kiinni lupsahtaneet. Pajalan herra sattui juuri silloin olemaan poispäin kääntyneenä mieleistään sikaria valitakseen.
--Ketä varten tämä narripeli? kysyi Sinikka-rouva matalalla äänellä.
--En tiedä. Minä en ole sitä järjestänyt.
--Lopettakaamme se siis!
Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Ja taas tuntui heistä sillä hetkellä, ettei koko maailmassa ollut ketään muita kuin he kaksi ja että riippui heillä keskinäisestä suhtautumisestaan, missä määrin uudet, paremmat sukupolvet tulisivat maan täyttämään.
Pajalan herra tuli samassa takaisin.
--Te kai pidätte huolen isästänne? kysyi Sinikka-rouva, uuvahtanutta urhoa katseellaan osoittaen.
--Kyllä.
--Me lähdemme. Tohtori Kontio on lupautunut minua saattamaan. Näkemiin! Me tapaamme huomenna.
--Näkemiin.
Ilmeinen pettymys kuvastui Pajalan herran kasvoilla. Mutta hän ei voinut mitään. Hänen isänsä näytti todellakin kaipaavan tällä kertaa hänen pojallista suojelustaan.
Paavo Kontio ei ollut tullut vielä mitään omaa huoneistoa Helsingissä hankkineeksi. Hän asui yhä edelleen Kämpissä ja kävi vain silloin tällöin Kontiolassa kootakseen itseään ja ajatuksiaan. Sinikka-rouva tunnusti olevansa yhtä irrallinen.
--Onko teillä mitään erikoista ohjelmaa tänä iltana? kysyi Paavo Kontio hotellin portailla.
--Ei. Mitäpä minulla voisi olla!
--Hyvä. Siinä tapauksessa me ajamme suoraan Kontiolaan.
Sinikka-rouva suostui hetken mietittyään. Mutta hän pyysi saada kuitenkin ilmoittaa matkastaan Pajalan herralle, ettei tämä turhaan tulisi hänen vuokseen levottomaksi.
Paavo Kontio rypisti hiukan otsaansa. Hänen mielestään otti Sinikka-rouva aivan liiaksi lukuun tuota nuorukaista.
Mutta hänen hetkellinen pahatuulensa haihtui siinä silmänräpäyksessä kun he olivat suljettuun autoonsa asettuneet ja hän tunsi pienen hansikoidun käden lujasti ja uskollisesti kättään pusertavan. He kaksi! Siinähän he nyt olivat, he kaksi elämän mierolaista, yhtä kodittomia kumpikin ja kumpikin yhtä yksinäisiä, itsenäisesti kehittyneitä ilmiöitä. Saihan nyt tulla, mitä tuli! Olihan heitä nyt kaksi kaikesta vastaamassa.
Hän vastasi äänettömänä kädenpuristukseen.
Auto kiiti edelleen, ohi juuri syttyvien katulyhtyjen ja iloisen, hyörivän ihmisvilinän, joka täytti katukäytävät kahdenpuolen. Pian vieri se pitkin autiota maantietä, tuossa sivuuttaen jonkun maalaisen, tyynesti astelevan työhevosen, tuossa jyrisevän raitiovaunun moniväristen valojen ohi hurahtaen. Päivä oli jo mennyt mailleen, mutta syksyinen, hämärtyvä uusmaalainen maisema vilahteli vielä auton akkunasta kauniina ja kuulakkaana heidän ympärillään. Puunsivat somat talojen päädyt keskeltä kellertäviä puutarhojaan, helottivat mäkipihlajat pienten, kuusta ja mäntyä kasvavien peltokumpujen tummasta vehreydestä, kaarteli kaiken yllä tumma, korkeneva taivas, jonka sinestä jo ensimäinen tähti pilkahti esille yli matalan metsärannan. Ja tuntui heistä kummastakin kuin he olisivat omaa tähteään kohti kulkeneet, syöksyneet päin kohtalonsa viimeistä, välttämätöntä ratkaisua, joka oli päättävä heidän elonsa pitkät tilikirjat ja näyttävä lopullisesti, oliko heidän sisäisillä ja ulkonaisilla vaiheillaan ollut mitään syvempää, vakavampaa merkitystä.
--Kuinka täällä on kaunista! kuiskasi Sinikka-rouva. Tuhmaa, että otimme auton. Pelkään, että tie päättyy liian pian.
Paavo Kontio lohdutti häntä sillä, että matka joka tapauksessa kestäisi hyvän puolentuntia. Mutta hänenkin mielestään tuo ratkaisun hetki läheni liian nopeasti.
Eivätkä he jälleen pitkään aikaan mitään puhuneet.
Silloin he äkkiä kuin keskinäisestä suostumuksesta kääntyivät toisiaan katsomaan, heidän silmäteränsä imeytyivät toisiinsa, he huomasivat olevansa alasti eivätkä hävenneet... Heidän huulensa yhtyivät, heidän sielunsa soutelivat ja joutelivat toisissaan, aika ja paikka haihtui heiltä ja he sulivat suudelmaan niin kuumaan ja iankaikkiseen kuin he olisivat tahtoneet huoahtaa siihen sydämensä kaiken tuskan ja hädän, huolen ja ikävän... Huoahtaa pois menneiden vuosien ja vuosikymmenien mustat muistot ja apeat mielialat, synkkinä, peljättävinä, musertavina langenneet päivänlaskut ja harmaina, yksitoikkoisina sarastuneet huomenkoitot, öitten kauhunkuvat ja hirmuisten, päättömien, hitaasti vierivien päivien epätoivoiset tuijotukset... Huoahtaa kerrankin ennen kuolemaansa ja peseytyä puhtaiksi kaikesta elämän loasta, pilkasta ja häpeästä.
--Sinä rakas, rakas, kuiskasi Paavo Kontio, pitäen hänen päätään käsiensä välissä. Olenko minä siis jotakin sinulle?
--Eihän minulla ketään muita olekaan.
Ja jälleen suutelivat he toisiaan ja jälleen oli kuin heidän sielunsa olisi tyhjiin haihtuneet, mutta löytäneet samalla entistä suuremman, korkeamman ja onnellisemman olevaisuuden.
Auto kulki liian nopeasti. Pian pysähtyi se Kontiolan linnanportin eteen.
He melkein juoksivat yli linnanpihan, Sinikka-rouva, Paavo Kontio hänen jäljessään. Eivätkä he tunteneet oikein turvassa olevansa, ennen kuin he istuivat roihuavan lieden luona samassa pyöreässä tornikammiossa, missä Sinikka-rouva oli viettänyt yönsä edelliselläkin kerralla täällä käydessään, istuivat silmä silmää, käsi kättä vasten, sydän toisen sydämen sykintää kuuntelevana.
--Kerro! sanoi Paavo Kontio.
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi, kuinka hän oli korvesta kotoisin ja kuinka korven tumma veri oli aina kohissut hurjana ja pakanallisena hänen suonissaan. Vaikea oli hänen ollut päästä kesään ja aurinkoon, taiteen ja kultuurin kukkamaille, vielä vaikeampi siellä olla ja elää, pyrkiä ylemmä ja omana itsenään pysytellä, keskellä ahtaita, surkeita oloja, keskellä pieniä, pikkumaisia ihmisiä, ikuisessa, epätasaisessa, epätoivoisessa taistelussa kääpiöheimon kanssa, jota hänen muka vielä olisi ollut velvollisuus rakastaa, koska hänen kerran oli pakko nimittää sitä omakseen. Oh, kuinka hän vieläkin tunsi sitä vihaavansa!
Hänen äänensä sakeni, hänen sieramensa laajenivat, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hänen teräsharmaat silmänsä loimottivat kummallisella, kaamealla kajastuksella kuin kajastaa etäinen tulipalo kimmeltävässä pakkas-yössä matalan, aution metsänrannan yli. Paavo Kontio kuunteli hänen puhettaan henkeä pidättäen. Hänestä oli kuin olisivat kaikki kodit ja kylät, kaikki povet ja sydämet ympäri suuren Suomenniemen äkkiä tuleen leimahtaneet, mutta eivät siihen siunattuun, pyhään vaikeaan, joka on lempeä ja hyvä, hymyilevä ja lämmittävä, vaan siihen, joka polttaa ja hävittää, räiskyy ja raivoaa, jättäen jälkeensä vain suitsevia raunioita, pian haihtuvia pohjan pakkaseen ja kinoksiin. Ja oli kuin pimeys hänen ympärillään olisi käynyt entistä pimeämmäksi ja sydän entistä autiommaksi hänen povessaan, sillä sammuttihan tuo nainen sanoillaan pyhän liekin itse isänmaan alttarilta...
Hänen teki mieli väitellä hänen kanssaan sydämessään.
»Se oli sentään sinun oma kansasi», teki hänen mielensä sanoa. Mutta siihen hän kuuli heti Sinikka-rouvan vastaavan ylpeällä, uhmaavalla äänenpainollaan.
»Ei! Minun kansani on kaunis ja suuri.»
»Missä se on? Näytä se minulle siis!»
»Kaukana sinisten salojen takana, missä luonto on vielä terve ja totinen.»
»Mutta jos sitä ei ole sielläkään, jos ihmiset sielläkin ovat yhtä heikkoja ja kurjia, yhtä pieniä ja pikkumaisia kuin suurten kaupunkien kaduillakin?»
»Ei! Se ei voi olla mahdollista.»
»Kyllä. Luonto yksin ei tee ihmistä, vaan olosuhteet ja ne voivat olla siellä saloilla paljon surkeampia ja epäterveempiä kuin konsanaan suurissa sivistyskeskuksissa.»
»No niin, silloin asuu se vain täällä, täällä minun omassa veressäni ja sydämessäni. Siellä on se kansa, jota rakastan ja jolle tunnen kokonaan kuuluvani.»
»Silloin kuolee se sinun kerallasi.»
»Kuulkoon! Mutta se on kuitenkin kerran elänyt.»
»Uskon, että kannat sitä sydämesi alla. Mutta miksi sinä et koskaan ole tahtonut lapsia synnyttää?»
»Siksi etten koskaan ole löytänyt isää lapsilleni.»
»Etkö koskaan?»
»Sinä olisit ollut ainoa, jolle kerran kenties olisin tahtonut tehdä sen. Mutta olosuhteet eivät ole sitä sallineet.»
Näin hän olisi tahtonut väitellä Sinikka-rouvan kanssa ja kuitenkin niin mielellään myöntää voiton hänelle. Mutta hän pelkäsi, että koko tuo kaunis ja samalla kaamea taruheimo häipyisi ijäksi hänen silmistään, heti kun hän karkeilla sanoillaan toisen tunnelmaa häiritsisi, eikä hän enää milloinkaan, koskaan milloinkaan saisi mitään tietää siitä. Siksi sanoi hän vain hiljaa:
--Kerro!
Ja Sinikka-rouva kertoi. Hän kertoi siitä hirveästä hetkestä, jolloin hän oli ruvennut itseään ja omaa taiteellista kutsumustaan epäilemään, jolloin hän oli ruvennut tinkimään ja kaupustelemaan omaa persoonallisuuttaan ja myöntämään, että hänen vastustajansa ehkä sittenkin olivat oikeassa. Hän oli tuntenut oman henkilöllisyytensä luisuvan päivä päivältä aina alemmaksi, mitä korkeammalle hän oli yleisönsuosiossa kohonnut ja mitä ruhtinaallisempina kukkakimput olivat kättentaputusten paukkuessa hänelle näyttämöpartaan yli ojentuneet. Usein jonkun sellaisen voiton jälkeen, kun hän oli päässyt itku kurkussa omaan pieneen pukukammioonsa pujahtamaan, hän oli riistänyt kullat kulmiltaan, heittänyt helmet kaulaltaan sillä häpeällisellä tunteella, että hän ei ollut taiteen valtiatar, vaan portto, ja että portonleima paloi hänen otsallaan. Sillä eihän hän ollut antanut sitä syvintä ja parasta itseään, jota hän olisi tahtonut antaa, jos joku vain olisi huolinut siitä, vaan anniskellut pientä, pintapuolista keimailuaan ja teatteritemppuiluaan. Silloin oli tullut Kuusiston herra. Hän on ollut kypsä, hän oli ollut kypsä omena puussa, valmis sen syliin putoamaan, joka vain viitsi nähdä vaivan puuta pudistaa.
Nyt, jos koskaan, olisi Paavo Kontion tehnyt mieli väittää häntä vastaan, väittää äskeistä vielä kiivaammin ja itsepintaisemmin.
»Tuollainen aika tulee kerran kaiketi jokaiselle näyttelijättärelle», olisi hän tahtonut sanoa, »mutta kaikki eivät ole yhtä onnellisessa asemassa kuin sinä sillä kertaa».
»Kuinka niin? Minun asemani oli toivoton omasta mielestäni.»
»Kaikilla ei ole varaa valita, sillä kaikilla ei ole kahta kosijaa.»
»Minulla oli vain yksi, hän.»
»Minua sinä luonnollisesti et lue miksikään?»
»Sinä olit minun ystäväni ja taistelutoverini. Sinua minä rakastin, mutta enhän minä voinut siinä mielentilassani ajatellakaan mennä sinun kanssasi naimisiin.»
»Minun yhteiskunnallinen asemani ei ehkä ollut kyllin korkea sinulle?»
»Aivan liiankin korkea!»
»Siis en minä itse mahtanut sinua kylläksi miellyttää?»
»Miellytit aivan liiaksi minua. Mutta etkö muista, että me olimme pyhästi päättäneet olla vertaisia kaikessa, työssä, taistelussa ja rakkaudessa?»
»Juuri niin! Miksi et siis silloin minulle mieltäsi ilmoittanut?»