Part 9

»Siksi että minä en tuntenut enää itseäni sinun vertaiseksesi. Kaikille muille minä voin olla heikko, mutta en sinulle. Ja silloin minä olin niin heikko, niin maan matala, näet.»

»Juuri silloin olisi sinun pitänyt tulla minun luokseni.»

»Väsyneenä, voitettuna...?»

»Niin! Kenellä ei ole heikkoja hetkiä? Enimmän sillä, joka kovimmin kamppailee. Mutta niitä vartenhan juuri olin minä olemassa.»

»Ystäväni! Olisitko sinä sellaisena tullut minun luokseni?»

»Tuskin ... siihen aikaan.»

»Niinpä en minäkään siihen aikaan voinut sinua siten lähestyä.»

»Mutta sinä tulit kuitenkin! Vihdoin ja viimein.»

»Vihdoin ja viimein ... mutta niin pian kuin tunsin itseni siihen kyllin voimakkaaksi.»

Noin kiisteli Paavo Kontio hänen kanssaan sydämessään. Mutta jälleen pelkäsi hän pienimmälläkään sanalla häiritä tätä hetkellistä, kallisarvoista keskinäistä luottamusta, joka jos nyt haihtuisi, ei ehkä koskaan enää palajaisi ... vain kuunnella, vain ymmärtää, vain edes koettaa ymmärtää ja tunkeutua tuon armaan, tuon ainokaisen sydämen salaisimpiinkin sopukoihin...

Siksi sanoi hän ääneen vain:

--Kerro!

Taas kertoi Sinikka-rouva. Hän kuvaili avioon menoaan ja aikaa, joka sitten oli seurannut, asemaansa ja elämäänsä Kuusiston kartanon emäntänä. Raaka ja voimakas oli hänen miehensä ollut, mutta tässä hän oli tavannut itseään voimakkaamman. Oli alkanut pitkä, vuosia kestänyt hermotaistelu heidän välillään, jossa ei oltu armoa pyydetty eikä annettu, vaan käytetty kaikkia keinoja, joita vain mies ja nainen voi keksiä toisiansa vastaan, silloin kun on sota elämästä ja kuolemasta. Tulta säkenöineet olivat Kuusiston suojat, kun pii ja teräs niiden sisällä olivat iskeneet vastakkain. Mutta Sinikka-rouva oli ollut sitkeämpi, Kuusiston ankara isäntä oli alkanut hervota ja vireestään laueta vähitellen. Määrättömien mässäysten ja hurjistelun hetkiä seuranneet äkilliset synkkämielisyyden puuskat olivat käyneet hänellä aina tiheämmiksi ja pysyvämmiksi ja hän oli silloin ruvennut yhä useammin itsemurhasta puhumaan. Kaukana siitä, että tuo tuuma olisi Sinikka-rouvaa kauhistuttanut, hän oli siitä iloinnut ja ihastunut, sillä se oli kajastanut hänelle uudelta huomenkoitolta. Samaan aikaan oli murhan ajatus herännyt hänessä itsessään...

Nyt ei Paavo Kontio enää voinut, ei jaksanut itseään pidättää.

--Sinä murhasit hänet? kysyi hän kiivaasti hänen kättään puristaen. Sinä murhasit hänet todellakin?

--Niin, vastasi Sinikka-rouva hitaasti ja katsoen häneen suoraan silmää räpäyttämättä. Minä murhasin hänet, mutta vasta sitten, kun olin ensin hänen sielunsa vähitellen myrkyttänyt, niin että hänessä todellakaan ei ollut enää paljoakaan murhattavaa.

Paavo Kontio painoi pään kätensä varaan, toisella kädellään yhä Sinikka-rouvan kättä puristaen. Seurasi pitkä vaitiolo.

--Että sinä voit, että sinä voit todellakin! kuiskasi hän hiljaa. Tehdä murhan!

Sinikka-rouva katsoi tyynellä ja toteavalla ylemmyydellä kokoon kuuristunutta miestä edessään.

--Kyllä, minä voin, sanoi hän sitten lujalla, hillityllä äänenpainolla. Minä voin, siksi että minä olin tuossa kaksintaistelussa saanut takaisin kaiken henkisen joustavuuteni.

--Ja hänen tyttärensä? uskalsi Paavo Kontio kysyä vielä.

--Hän tappoi itsensä. Mutta minä voin kertoa sinulle, kuinka se kaikki tapahtui.

Jälleen kuunteli Paavo Kontio henkeä pidättäen. Olihan itse pääasia niin kuin hän oli uskonutkin, olivathan monet sivuseikatkin siten kuin hän näinä päivinä ja öinä oli itsekseen kuvitellut, mutta hän oli kuvitellut ja uskonut myös niin monia muita, että lopullinen varmuus vaikutti häneen kaikella tärisyttävällä tehollaan. Siis se oli sittenkin totta! Siis hän ei ollut hourinut eikä nähnyt unta, kun hän oli huomannut omaksi kauhukseen rakastavansa murhaajaa.

Eikö hän vieläkin istunut hänen vierellään? Eikö hän yhä vieläkin pitänyt kädestä kiinni häntä? Eikö hän vielä äsken ollut suudellut noita huulia, joiden kapea, punainen viiva siis kertoi murhaa ja kuolemaa?

Vaistomaisesti veti hän kätensä pois ja siirtyi hänestä hiukan loitommalle.

Sinikka-rouvalta ei hänen liikkeensä jäänyt huomaamatta. Ja oli kuin hänen silmäteränsä olisivat tuokioksi pienentyneet ja hänen kasvonsa kärsivästi kokoon supistuneet, mutta mikään muu ei hänessä sen erikoisempaa mielenliikutusta osoittanut. Päinvastoin oli hänen äänensä aivan kylmä ja välinpitämätön, kun hän kertoi Kuusiston murha-yön tapauksista ja niistä asianhaaroista, jotka olivat sen aiheuttaneet.

Paavo Kontioon vaikutti tuo tyyni virallisuus, tuo tyly täsmällisyys sitäkin kamalammalta, kun hän vertasi sitä siihen mielenkuohuun, joka äsken oli hänen silmistään loimottanut, kun oli ollut kysymys hänen omasta personallisuudestaan ja sen kärsimistä loukkauksista.

13.

Tämä yö oli ratkaiseva heidän keskinäiselle suhteelleen, joka oli jo parikymmentä vuotta kestänyt eikä sillä välin lakannut hetkeksikään, kaikista heidän ulkopuolisten kohtaloittensa puitteista kokonaan huolimatta.

He huomasivat kaiken entisen ja nykyisen kiintymyksensä uhallakin joutuneensa sentään liian kauas toisistaan. Heidän kehityksensä oli kulkenut omia latujaan. He olivat kuin kaksi puuta, joiden juuret olivat yhteen kietoutuneet, mutta kumpikin oman luontonsa ja elämänpaatensa painosta eri teitä oman voimansa korkeuteen kohonneet.

Rouva Sinikka oli omassa kaksintaistelussaan vain nuortunut, vain karaistunut, vain petomaistunut. Nyt oli hänen yksilöllinen mahtipontensa jo suorastaan yhteiskunnalle vaarallinen. Paavo Kontio taas omassa erakkoisessa kamppailussaan oli vain vanhentunut, vain pehmennyt, vain kesyttynyt ja ihmistynyt. Hän puolestaan oli jo ollut valmis pelkän laajan ihmisyytensä pohjalla takaisin yhteiskuntaan astumaan. Miksi olivat he näin eri suuntiin kehittyneet? Arvattavasti siksi, että toinen oli taistellut yksin, toinen kaksin. Sillä ei mikään murjo ihmistä niinkuin yksinäisyys eikä kenenkään katse ole niin lempeä muihin nähden kuin sen, joka tietää jo muista kauaksi kulkeneensa.

Mutta samoin ei myös mikään pidä ihmistä niin pirteänä kuin taisto muiden kanssa eikä kenenkään askeleet ole keveämmät kuin sen, joka tietää suuresta hengenvaarasta onnellisesti suoriutuneensa.

Paavo Kontio oli vanha, auttamattomasti vanha, sillä hän ei voinut enää rikollista naista rakastaa.

Rouva Sinikka taas oli nuorempi kuin koskaan ennen, sillä hän oli valmis kenet hyvänsä oman onnensa polulta musertamaan tai syrjään siirtämään.

Heidän tiensä erosivat, tällä kertaa ijäksi.

Rouva Sinikka on nyt maailmannainen, joka elelee Europan suurissa kylpypaikoissa yhdessä Pajalan herran kanssa. Jos jompikumpi heistä väsyy toiseensa, tai jälkimäisen omaisuus loppuu, on hän heti valmis toisen ottamaan.

Teatteriin ei hänen halunsa hehku enää. Mutta hän on kerran Monte Carlossa, toisen kerran Parisissa Punaisen ristin hyväksi esiintynyt, joka onkin toistaiseksi ainoa muoto, missä maailmansota on häneen syvemmin koskettanut.

Paavo Kontio asuu jälleen maalla omassa yksinäisessä linnassaan. Hänen uusi lakiasiain toimistonsa siirtyi hänen nuorille apulaisilleen, niin pian kuin sisällinen syy, joka sen perustamisen oli aiheuttanut, oli lakannut olemasta.

Jälleen saivat ihmiset ihmetellä hänen epävakaisuuttaan, joka ei kuitenkaan ollut muuta kuin mitä vakavinta ja mitä itsepintaisinta uskollisuutta omalle itselleen. Syy ei ollut hänen, vaan hänen raukan, onnettoman rakkautensa, jota hän ei kuitenkaan voinut syyttää mistään, koska se yksin oli antanut hänen elämälleen jonkun itsekohtaisen päämäärän ja sisällyksen.

Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.

Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen hoitaa hänen nimellään.

He tapaavat entistä useammin toisiaan.

Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan. Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön, on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin. Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan kerran rakentuvan.

Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta, sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.

Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen käsityksensä rakkaudesta.

Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.

Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.

Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.

Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti, milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on maasta erotettu.

Jaakko Jaakon-Lauri kuuntelee kummastuneena hänen mietteitään. Mutta koska hänen mielestään ijäisyys-ajatukset eivät suinkaan vahingoita ihmistä, joskaan eivät erikoisesti hyödytäkään, on hän milloin hyvänsä valmis mielellään niihin osaa ottamaan.

He haastelevat myöskin maallisemmista asioista.

Aihe, joka niihin nähden tiheimmin toistuu heidän keskustelemuksissaan, on se, miten he oikeastaan ovat näin vanhoja ja kumpikin kuin jo aikoja sitten tavallisen, normaalin elämän kulusta syrjään siirtyneitä. Ja kumpikin koettavat he sitä selittää omalla tavallaan.

--Minulta puuttui niitä suuria, kannattavia elämän-ihanteita, lausuu Jaakko Jaakon-Lauri raskasmielisesti. Siksi vanhenin minä ennen aikojani, sillä mikään ei mädätä ihmisen sielua ja ruumista niin nopeasti kuin ihanteettomuus.

Hän puolestaan olisi valmis kansan yleisen henkisen ja aineellisen terveydenhoidon kannalta ihanteellisuuden pakolliseksi kansalaishyveeksi määräämään, jonka puute olisi vähintään kuritushuoneella ja kaakinpuulla rangaistava.

Sitä taas ei Paavo Kontio voi myöntää ollenkaan.

--Minulta ei ole koskaan puuttunut ihanteita, sanoo hän, ja olen sentään vanhentunut yhtä nopeasti. Sillä ihanne, joka muuttuu intohimoksi, on kuin kuluttava tuli, joka polttaa poroksi omistajansa. Ellei se taas muutu intohimoksi, ei se mikään ihanne olekaan.

--Pitäisi pysyä aina kohtuudessa, huokaa Jaakko Jaakon-Lauri.

--Niin, sekä hyvään että pahaan nähden, myöntää Paavo Kontio miettiväisenä. Mutta kyllä elämä sitten olisi sangen yksitoikkoista ja toivotonta.

Juuri sellaista olisi heidän elämänsä nyt, elleivät he eläisi muistoillaan, istuisi iltakaudet niiden korkeiden, kuulakoiden tunnustähtien alla, jotka ovat kaiken elämänkatselmuksen ja elämänmietiskelyn ensimäiset suuret opettajat.

Mutta samalla myös airueet alkavan syyspimeän.