Part 7

Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan, jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!

Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin mielikuvituksensa sentään uskomasta.

Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän, Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana? Itse ajatus oli jo naurettava!

Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä ... onni olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!

Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?... Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!

Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.

--Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen ympärilleen. Oletko yksin?

Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen korituoliin istumaan.

--Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?

--Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri tyytyväisenä rilliensä takaa... Öhöm! öhöm!

--Sinulla on yskä?

--Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan... Ei sinulla ole täällä mitään juotavaa?

--Ei muuta kuin vettä.

--Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen nallikan... Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa... Kippis!

--Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö jotakin?

--Vapaus eläköön!... Olenhan sanonut sinulle, että asiat kehittyvät...

--Hyväänkö vai pahaan?

--Hyvään luonnollisesti... Taikka se riippuu siitä, mitä pitää hyvänä ja pahana. Minulle puolestani ei ole mitään ehdotonta hyvää eikä pahaa. Ja tässä tapauksessa on minulle hyvä se, mikä on sinulle hyvää.

Paavo Kontio rupesi jo tuskastumaan.

--Etkö voisi olla vähemmän filosofinen? hän kysyi.

--Filosofia on elämän mehu, deklamoi Jaakko Jaakon-Lauri, se jalo neste, se kallis eliksiiri, jonka me kaikista sen tuhansista turhista yksityisseikoista esille puserramme. Ihminen ilman filosofiaa on nauta, on eläin! Ellei ihmisellä olisi filosofiaa...

--Suoraan sanoen, minä puolestani olisin tällä hetkellä enemmän huvitettu noista yksityisseikoista.

--Ellei ihmisellä ole filosofiaa, sanon minä, niin eivät mitkään elämän realiteetit voi häntä hyödyttää. Hän ei voi havaita niiden välistä yhteyttä, näetkös...

--Sinä olet humalassa, tukkihumalassa!

--Mutta minä voin nähdä yhteyden...

--Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit, kuinka ne verestävät!

--Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on nietu...

Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.

--Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle terveisiä hautajaisista.

--Kuinka? Hän on haudattu jo?

--Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä kiekahtanut.

--Ei mitään poliisitutkintoa siis?

--Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin keväinen kierä-jää.

--Uskomatonta!

Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin kummallisesti ympäri menemään.

»Siliä maailman tie», hyräili Jaakko Jaakon-Lauri hänen korvansa juuressa.

--Lakkaa jo tuosta! Ja jos tänään olet liian hutikassa voidaksesi esiintyä ihmisiksi, voit tulla huomenna.

Hän painoi päänsä jälleen kätten varaan.

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hetkisen osaa-ottavasti häneen. Nakkasi sitten aimo kulauksen konjakkipullostaan, painoi korkin suulle ja sijoitti sen huolellisesti avaran pitkäntakkinsa sisätaskuun. Läheni nyt hiljaisin askelin ystäväänsä ja laski kätensä hänen olalleen.

--Minä voin tulla huomennakin, hän virkahti säveästi. Minä voin tulla minä päivänä hyvänsä! Mutta turha sinun silti on vielä noin epätoivoon antautua.

--Epätoivoon?

--Niin. Eihän kaikki vielä ole kadotettu. Nyt se vasta alkaakin...

--Kadotettu? Mikä alkaa?

--Asia, suuri asia!... Näetkös? Enhän minä ole siellä jouten ollut. Tosi on, ettei syytä siellä, missä ei syyttäjää...

--Mutta yleinen syyttäjä siellä kuitenkin on!

--Hän on tollo, hän on nulkki, joka ei ymmärrä mitään, ei uskalla mitään! No niin, onhan se luonnollistakin, eihän sitä noin vaan mennä Kuusiston kartanon emäntää kaksoismurhasta syyttämään.

--Kuule, etkö voi puhua vähän hiljemmin? He voivat kuulla.

--Kuolleetko? Ole huoleti, he lepäävät kiltisti, hiiren-hiljaa.

--Toimiston jäsenet!

--Yhyy, se on toista, kokonaan toista. No niin, yleinen syyttäjä vaikenee, ainakin vielä toistaiseksi, lääkäri on todennut sydänhalvauksen ja itsemurhan, mitään ruumiin-avausta ei omaisten puolelta ole vaadittu...

--Kaikki hyvin siis?

--Taikka huonosti, miten vain tahtoo sanoa sen... Mutta ei sentään niin huonosti kuin sinä jo nyt näyt otaksuvan. On liikkeellä huhuja...

--Huhuja?

Paavo Kontio käännähti ja katsoi suoraan silmiin ystäväänsä. Jaakko Jaakon-Lauri näytti erehtyvän hänen sielunliikkeestään.

--Niin, sanoi hän matalalla äänellä ... huhuja, jotka voivat nostaa vielä kuolleetkin haudoistaan... Minä olin hautajaisissa, näetkös...

--Sinä?

--Aivan selvänä, pyydän vakuuttaa, ja sitä paitsi vainajan vanhana tuttavana.

--Sinä olet nähnyt rouva Sinikan?

--Sekä nähnyt että puhutellut häntä.

--Kuinka hän voi?

--Kuin kala vedessä. Voisi luulla, että hän ei ole hommannutkaan muuta koko elämässään kuin hautajaisia. Tuo toinen, tuo nuori herra sitävastoin...

--Hän ei kuulu asiaan. No niin, rouva Sinikka... Hän tuntui tietävän minun käynnistäni Kontiolassa ... niin, luonnollisesti, lähetinhän minä sisällekäyntikorttini...

--Mitä hän sanoi?

--Hän suvaitsi muistaa minun vähäpätöisen olentoni. Niin, ja sitten lausui hän ihmettelynsä sinun äkillisen lähtösi johdosta ja siitä, ettet ollut katsonut vaivaksesi sanoa edes jäähyväisiä.

--Mitä hän muuta sanoi? Onko hän saanut kirjeeni?

--Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä hänelle... Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.

--Kiitos.

Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!

Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka särkeä jotakin.

--Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.

--Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä silmillään.

--Sinä ja koko maailma! Perkele!

--Älä kiroo!... Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.

--Mene helvettiin paukkuinesi!

--Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.

Paavo Kontio ei viitsinyt enää vastata hänelle. Hän jatkoi kiivasta kävelyään ja pysähtyi vihdoin tuikeana Jaakko Jaakon-Laurin eteen.

--Entäs nyt? hän kysyi.

Jaakko Jaakon-Lauri tuntui jälleen väärinkäsittävän hänen mielentilansa.

--Minä olen sanonut, virkahti hän, järkähtämättömällä tyyneydellä yli rilliensä tirkistäen, minä olen sanonut, että asiat järjestyvät... On liikkeellä huhuja, joiden täytyy, kuuletko, täytyy kääntää myös yleisen syyttäjän huomiota puoleensa...

--Ja nuo huhut ovat sinun liikkeelle panemiasi? Eikö niin?

--Sitä en tahdo sanoa. Mutta että ne ovat liikkeellä, siitä olen valmis pääni pantiksi panemaan...

--Konna! sanoi Paavo Kontio matalalla äänellä.

--Sinun palveluksessasi...

--Pääkonna! Mestarikonna!

--Vain vähäpätöinen oppilaasi Herran edessä. Mutta jos mieli noiden huhujen johtaa johonkin tulokseen...

Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus, viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu sujuisi kyllä sitten itsestään.

Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata hänen ajatuksiaan...

Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia, niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista, amoraalisista aivokomeroistaan!

Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus, tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?... Hänenkin toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano kaupanpäällisiksi.

Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään, herättää kuolleetkin haudoistaan...

Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.

Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis? Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita, apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?

Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!

Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.

Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt. Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi... Mutta millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti tuota nilviäistä!

Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.

--Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.

--Häh?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia kysymystä odottanut.

--Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.

Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.

--Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa. Hyvästi!

--Hyvästi!

Jaakko Jaakon-Lauri meni.

Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi työntyvällä alahuulellaan...

10.

Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä. Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä, tohtori Kontiota.

--Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan... Mitä noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää varsin vähässä määrin ansaitsevani.

--Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.

--Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.

--Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.

Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.

--Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.

Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.

--Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta...

--Kieltäytyy?

--Niin. Tiedättehän, hänen, Kuusiston herran, joka kuoli äskettäin! Te tunsitte hänet?

--Minulla oli se kunnia. Aivan ohimennen muuten.

--No hyvä!... Muuten en minäkään ollut pitkiin aikoihin tavannut häntä, voinut tavata häntä, sanalla sanoen. En sitten kuin hänen edellisessä avioliitossaan...

--Niinkö? Onnettomat perheolot ehkä?

--Tjah! Miksi sitä nyt tahtoo nimittää... Hänhän oli nainut jonkun aktriisin, jonkun tuollaisen, te ymmärrätte, kevytjalkaisen...

--Minä ymmärrän. Täydellisesti.

--Sitäpaitsi aivan maatiaisen... Mitä lempoa? Eihän sitä sentään, vaikka olisi kuinka vapaamielinen, voi seurustella karjapiian kanssa!

--Ei luonnollisesti. Kenties omansa kanssa...

--Häh? Kuinka herra tohtori tarkoittaa?

--Tarkoitan: kenties oman karjapiikansa kanssa korkeintaan. Mutta sen täytyy olla sitten sangen nuoren ja kauniin.

--Hihhih! Herra tohtori suvaitsee laskea leikkiä. Sangen onnistuneesti, sangen onnistuneesti leikattu todellakin! No niin, sanalla sanoen... Mihin minä jäinkään taas?

--Herra kenraali kertoi, että teidän ja veljenpoikanne välit olivat katkenneet hänen jälkimäisen avioliittonsa johdosta.

--Aivan oikein! Samoin kuin koko suvun muuten... Te ymmärrätte, kaikki koettivat puhua järkeä hänelle...

--No, hänen edellinen vaimonsa oli kovin erinomainen? -- Hän oli harppu! Hän oli todellinen harpyija!... Ooh! Te ette voi kuvitella... Mikä meijerska! Mutta hänellä oli nyt sentään suku ja vanhemmat...

--Hyvät vanhemmat?

--Nooh, tavalliset!... Muuten en minä koskaan voinut rakkaan veljenpoikani makua nais-asioissa ymmärtää. Hän oli siinä asiassa, kuinka sanoisin, omituinen ... hän rakasti harvinaisuuksia...

--Voin sen vakuuttaa, ainakin mitä tulee hänen jälkimäiseen puolisoonsa.

--Hän ei kuulu olevan paha. Herra tohtori on nähnyt hänet?

--Monta kertaa.

--Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?

--Eivät liian pyylevät.

--No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä, temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.

--Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille...

--No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.

Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä silmänräpäyksessä.

--Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?

--Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?

--Kyllä, minun oma poikani Bertel...

--Pajalan herra?

--Te tunnette hänet? No niin, samanpitäjäläisenä hän ei luonnollisesti ole voinut välttää kanssakäymistä Kuusiston herrasväen kanssa. Oh, sehän on ymmärrettävää!

--Täydellisesti. Herra Bertel on siis kaupungissa?

--Kyllä, ja akka myös ... tarkoitan, tuo iloinen leski... Tjah, he tulevat konttoriin, he tahtovat nostaa summan...

--Mutta sitä ei makseta?

--Ei. Asia lykätään toistaiseksi joillakin verukkeilla. Minä saan kuulla siitä johtokunnassa. Rahat pöytään! sanon minä heille. Oikein on oikein!...

--Ja mitä he siihen sanovat?

--He väittävät minulle vasten naamaa, että on olemassa kaikenlaisia salaperäisiä huhuja, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Roistoväellä täytyy olla aina jotakin puhuttavaa! jyrisen minä heille. Mutta voitteko arvata, mitä he vastaavat minulle?

--Sitä on minun mahdoton aavistaa.

--He vievät minut sisäkammioon ja väittävät minulle, että minun veljenipoika kaikesta päättäen on tehnyt itsemurhan. Se on saatanan vale! ärjäsin minä heille...

--Ja he?

--He vilkuttavat minulle silmiään, pyytävät rauhoittumaan, tissuttelevat ja tassuttelevat...

--Sanovatko he vielä jotakin muuta?

--Kyllä, he sanovat, että asia on ikävä ja että olisi parasta painaa se alas ja että olisi kaikin mokomin vältettävä oikeudenkäyntiä, sillä sen yhteydessä voisi paljastua paljon muita ikäviä asianhaaroja... Ne lemmon brakat!

--Ja te, herra kenraali?

--Minä luin lain heille. Minä sanoin, että meidän sukumme jäsenet eivät tosin ole pelkkiä neroja ja valopäitä niinkuin esim. herrat johtokunnan jäsenet, mutta että heidän yksityis-elämänsä hyvin kestää tarkastelua haudan tuollapuolenkin...

--Ja he? Mitä he siihen sanoivat?

--Kas, sitäpä juuri minä en jäänyt kuuntelemaan!

--Te poistuitte?

--Minä löin oven kiinni perästäni niin, että käytävät kajahtelivat, ja olen nyt täällä... Noh, mitä te sanotte, herra tohtori? Se on siisti historia, vai mitä?

--Hm. Toistaiseksi ei se vielä niin vaaralliselta tunnu.

--Ei! Mutta se on skandaali, se on helvetin skandaali!... Minun poikani ja tuo noita-akka tulevat yhdessä konttoriin, he esittävät paperit, niitä ei hyväksytä...

--Luonnollisesti se on jonkunverran kiusallista. Mutta mitä te vaaditte minua nyt tekemään?

--Tjah, sen saa herra tohtori itse sanoa.... Mitä on tehtävä? Sitävarten minä olen täällä.

Sotaherra heittäytyi selkäkenoon nojatuoliinsa vastausta odottaen ja paljosta puhumisestaan vahvasti lääpästyneenä. Kaikesta päättäen hän katsoi nyt jo tehneensä enemmän kuin kylliksi oman tehtävänsä.

Paavo Kontio vaikeni, tietämättä oikein, mistä alottaa.

--Hm, virkahti hän vihdoin, on tietysti olemassa useampiakin mahdollisuuksia...

Sotaherra teki torjuvan liikkeen kädellään.

--Ei, ei, ei! sanoi hän. Minä tiedän, että lakimiehillä on niitä aina tarjona kuinka paljon tahansa. Sanokaa mikä on paras, niin pääsemme paljon vähemmällä!

Paavo Kontio ei voinut olla väkisinkään hänelle hymyilemättä. Hauska ukko! ajatteli hän itsekseen. Liian hyvä ukko täällä kerta kerralta juoksutettavaksi! Täytyy todellakin miettiä hänelle paras mahdollinen.

Hän mietti hetkisen ja virkahti sitten vilpittömästi:

--Parasta olisi, jos asianomaiset itse, ensin teidän poikanne ja tuo nainen, sitten tuon yhtiön johtaja täällä kävisivät. Lupaan puhua järkevän sanan heidän kanssaan.

Ukko oli pelkästä ihastuksesta hänen kaulaansa kavahtaa.

--Topp! sanoi hän, vankasti ja lämpimästi hänen kättään puristaen. Tuosta minä pidän! Se oli neuvojen neuvo, lyhyt ja suora kuin Napoleonin päiväkäsky. Te lupaatte puhua järkeä päähän heille?

--Minä koetan ainakin.

--Se on hyvä, se on hiivatin hyvä! Kuulee heti, että te ette ole mikään tavallinen käräjäkirjuri... Nonoh, kyllähän minä tunnen pappenheimiläiseni! Vaikka minä asunkin siellä maalla, minä olen seurannut aikoinani paljonkin julkista elämää ja istunut monilla valtiopäivillä...

--Sukunne edustajana?

--Niin. Puolustamassa sitä, mikä on maassa laki ja oikeus... Ja sukuni päämiehenä täytyy minun luonnollisesti yhä edelleenkin pitää huolta sen kunniasta.

--Luonnollisesti.

--Juuri senvuoksi tulin tuossa kadulla ajatelleeksi ... olisi ehkä sittenkin hyvä, jos me voisimme välttää julkista oikeudenkäyntiä? Siinä voi todellakin ilmetä eräitä ikäviä asianhaaroja...

--Jahah. Niitä siis mahdollisesti on olemassa?

--Niitä voi olla...

Ukko siirsi tuolinsa lähemmäksi, laski tuttavallisesti toisen kätensä Paavo Kontion tuolinkarmille ja jatkoi ääntään ymmärtäväisesti ja toisen ymmärrykseen vetoavasti alentaen:

--Niitä on. Missä perheessä ei niitä olisi? Mutta eihän mikään laki ja oikeus käske niitä kaikkia esille penkomaan.

--Ei. Mutta jos siitä nyt sittenkin tulee oikeudenkäynti...

--Siinäpä se! Silloin pääsevät kaikki Pekat ja Paavot toisten yksityisiin perhesuhteisiin räkäisen nokkansa pistämään. Minun mielestäni meidän yläluokkalaisten velvollisuus näinä aikoina on vetää yhtä köyttä... Te ymmärrätte?

--Luulen voivani seurata herra kenraalin ajatusjuoksua.

--No hyvä! Asianlaita on nyt niin, että veljenipojan kuolemaan, jonka minä puolestani uskon aivan luonnolliseksi tapaukseksi, sydänhalvaukseksi, kuten lääkärikin on todennut ... meillä on heikko sydän meidän suvussamme...

--Niinkö? Herra kenraali on kuitenkin kuin itse terveys...

--Öhöm, myöskin minua tahtoo vaivata tämä hengen-ahdistus... No niin: tuohon kuolemantapaukseen liittyy eräs ikävä seikka, johon poikani Bertel on tavallaan sekoitettu.

--Niin, se on totta. Eikö hän ollut kihloissa vainajan tyttären kanssa, joka myös on kuollut ja, mikäli minulle on oikein kerrottu, hiukan omituisten olosuhteiden vallitessa.

Sotaherra oikaisi itsensä jälleen selkäkenoon ja katsoi suurin silmin häntä.

--Ei! Siinä ei ole mitään perää! huudahti hän... Niin, tyttären kuolemassa tietystikin, sillä hän otti myrkkyä isänsä kuolinvuoteen ääressä...

--Aivan oikein! Muistan kuulleeni jotakin sentapaista.

--Hän oli hysteerinen, hän oli hulluuteen saakka hermostunut. No niin, sen arvaa, sellaisissa kotioloissa, sellaisen emintimän hoidossa ... ei mitään tapoja, ei mitään kutsuja, ei mitään kanssakäymistä...

--Tyttöparka!

--Eikö totta? Ja vielä pelko jäädä yksin tuon noita-akan armoille!... Ei, ei hän ollut kihloissa poikani Bertelin kanssa. Mutta hyvä olisi, jos Bertelin käyntejä talossa olisi edes niin kauniisti selitetty...

--Minä ymmärrän? Niitä olisi voitu ehkä selittää myös eräällä toisella tavalla?

--Siinäpä se! Pelkään, että tuo maitoparta kävi liian usein talossa... Ja minä tiedän, että niitä on toisin selitetty! Veljenipoika viipyi usein poissa päiviä ja vuorokausia metsästysretkillään tai kaupunkimatkoillaan...

--Ja hänen vaimonsa istui yksin kotona?