Part 6

Chapter 6 2,989 words Public domain Markdown

Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!

Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.

--Taisit sittenkin tehdä pienen tuhmuuden, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri heidän asemarakennuksen portaita Rautatientorille astuessaan.

--Kuinka niin? Minkä? kivahti Paavo Kontio.

--Senpähän vain, ettet ennen lähtöäsi sopinut vieraasi kanssa yhteisestä menettelytavasta. Ei tiedä, mitä tuhmuuksia he voivat tehdä tällä aikaa.

--Ole huoleti! Mikäli minä tunnen rouva Sinikkaa...

Mutta hän oli kuitenkin valmis mielessään myöntämään, että Jaakko Jaakon-Laurin puheessa saattoi olla jotakin perää. Ja hän päätti heti hotelliin tultuaan kirjoittaa Sinikalle täydellisen selonteon uusista aikeistaan ja tarjota, mikäli tämä katsoi tarvitsevansa, hänelle kaikkea lakitieteellistä tukeaan ja kannatustaan. Mutta osote? Minne hän lähettäisi kirjeen?

--Luuletko, että he ovat vielä siellä Kontiolassa? kysyi hän huolestuneena Jaakko Jaakon-Laurilta, joka vaieten kulki hänen sivullaan.

--Tuskin. Arvattavasti istuvat he tällä hetkellä autossa, matkalla joko Kuusistoon taikka...

--Taikka?

--Helvettiin! Sillä eihän voi tietää, mitä siinä sieluntilassa saattaa vaivaisen syntisen päähän pälkähtää.

Se oli kyllä totta, myönsi Paavo Kontiokin mielessään. Ja hän päätti lähettää kaksi sanasta sanaan yhtäpitävää kirjettä, toisen Kuusistoon, toisen kotiinsa.

Torin kulmassa pysähtyi Jaakko Jaakon-Lauri.

--Meidän tiemme eroavat nyt tässä, hän sanoi, viitaten Kaivokadulle päin.

--Niinkö? Sinä menet toimistoosi?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi terävästi ja tutkivasti häneen rilliensä yli.

--Toimistooni? Niinpä kyllä, tavallaan, hymähti hän. Minne aiot majoittua asumaan?

--Kämppiin. Se on minun vanha majapaikkani. Rupean heti työhön ja touhuun. Mutta me voisimme syödä päivällistä yksissä. Klo 6? Sopiiko?

--Kyllä. Mutta mieluimmin yksityishuoneessa.

--Tietysti!... No niin, se on päätetty siis! Me tapaamme.

--Näkemiin.

He erosivat kumpikin taholleen, Jaakko Jaakon-Lauri tavallisessa hitaassa varovaisessa tahdissaan hiihätellen ja kopsutellen katukäytävää sateenvarjollaan, Paavo Kontio taas nopein, joustavin askelin, keppiä hengenvaarallisesti ilmassa heiluttaen.

Merkillistä, ajatteli hän, kuinka vähän minä tiedän tuosta Jaakko Jaakon-Laurista ja hänen nykyisistä olosuhteistaan! Enhän minä tiedä edes, onko hän nainut vai naimaton, vielä vähemmän, mitä osaa hän on päättänyt näytellä tässä asiassa... No niin, päivällisillä ainakin tahdon ottaa tarkan pohdin hänestä.

Heti huoneen Kämpissä saatuaan hän istui kirjoittamaan kirjettä rouva Sinikalle.

Se oli sittenkin vaikeampi tyylitellä kuin mitä hän oli luullutkaan. Eihän hän voinut noin vaan ilman muuta syyttää häntä murhaajaksi! Taas toisakseen se olisi ollut välttämätöntä, jos hänen mieli tyydyttävästi ja todenmukaisesti selittää äkillistä, muodotonta lähtöään Kontiolasta.

Hänen täytyi sorvailla sanansa sangen taitavasti ja ylimalkaisesti... Hän oli muka saanut äkkiä tärkeitä tietoja, jotka olivat pakottaneet hänet siinä silmänräpäyksessä Helsinkiin matkustamaan... Tiedot olivat yhteydessä tuon odottamattoman kuolemantapauksen kanssa... Hän valitti surua, toivoi voivansa olla edes jonkinlaiseksi avuksi ja lohdutukseksi hänelle näissä vaikeissa olosuhteissa ja pyysi suorastaan, että hän kääntyisi hänen puoleensa kaikella sillä luottamuksella, mitä hän sekä entisyyteen että nykyisyyteen katsoen luuli ansaitsevansa. Lopuksi ilmoitti hän aikeestaan jättää maalainen erakko-elämänsä ja ruveta uudelleen asianajajaksi, joten hän ehkä tulisi tilaisuuteen palvella häntä lakimiehenäkin.

Loppu oli tarkoitettu leikilliseksi, mutta sai syvän vakavuuden pienen jälkilisäyksen kautta, jossa hän pyysi eräisiin vielä hämäriin asianhaaroihin katsoen mitä täydellisintä vaitioloa heidän vieraskäyntiinsä nähden Kontiolassa... Hän luki läpi kirjeensä ja oli siihen sangen tyytymätön. Mutta eihän hän voinut muuten kirjoittaa! Eihän siitä saanut tulla suora syytöskirjelmä, mutta ei myöskään pelkkä rakkauden tunnustus.

Hän jäljensi sen sitten, sulki kirjekuoret ja jätti ovenvartialle, jonka oli heti toimitettava toinen niistä postiin, toinen heti autonkuljettajan mukana Kontiolaan.

--Jahah! Tuossa tuokiossa!

Sitten vasta hänellä oli aikaa hengähtää.

Hän pistäytyi kahvilan puolelle, joka oli tähän aikaan melkein tyhjä, tilasi kahvia ja pyysi päivän sanomalehdet. Siitä olikin jo kauan kuin hän oli pitänyt sellaisia käsissään.

Tekstiosastoon hän ei vilkaissutkaan. Hän syventyi heti vuokra-ilmoituksiin, sillä hän muisti tarvitsevansa huoneistoa sekä itselleen että toimistolleen. Hän merkitsi ylös muutamia osotteita ja käänsi lehteä... Kas, siinähän olikin helsinkiläisten asianajajain luettelo!

Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.

Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.

Uusia nimiä, uusia nimiä... Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä... Tuo taas oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten kirjoissa pysyneen... Uusia nimiä, uusia nimiä... Tuo oli ollut välillä senaattorina... Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua eräillä käräjillä Satakunnassa... Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen tapaturma-korvauksia.

Uusia nimiä, uusia nimiä... Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän etsi turhaan koko luettelosta.

Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.

--Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No, tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen...

Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.

Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.

--Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen. Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.

--Samoin sinua!... Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla? Minkälaiset metsästysmaat siellä on?

Paavo Kontio ilmoitti, että hän ei metsästänyt.

--Vahinko, valitti suuri kirjailija. Eihän siitä muuten maalais-elämästä... Olisi pitänyt käydä joskus katsomassa sitä sinun linnaasi, niin eipähän ole tullut tehdyksi.

--Olisitpa tullut. Tällä kertaa en voi kutsua sinua, sillä olen itsekin juuri päättänyt Helsinkiin asettua.

--Se on oikein! Koetin minäkin aikani sitä erakkoelämää. Se oli nyt siihen aikaan muodissa... Taisi olla jonkinlaista henkistä pohmeloa, kun oli ensin juotu päänsä täyteen sitä modernismia ja kylläkseen elää retusteltu Parisissa...

--Taisi olla. Te kirjailijat olette sentään siitä onnellisia, että te pääsette kaikesta syntinne tunnustamalla.

Suuri kirjailija hymyili homeerisesti.

--Kukin itsensä pappi, hän sanoi. Eikös sitä siihen pitäisi kaikkien ihmisten tulla? Vai kuinka, sinä vanha tolstoisti?

--Taidat sinä olla yhtä paljon tolstoisti kuin minäkin. Muuten voin ilmoittaa, jos todella olet ruvennut niitä asioita harrastelemaan, että minun mestarini on tätä nykyä Svedenborg.

--Pysy sinä vain valtiokirkossa kiinni äläkä aina niitä lahkolaisia... Ei sitä kuitenkaan parempaakaan uskontoa keksitä meidän aikoinamme.

--Kuin kristin-uskoa? Mutta Svedenborghan se vasta oikea kristitty olikin...

--Mikä lie ollut, henkien manaaja!... Minä heitä en ole nähnyt enkä kuullut milloinkaan.

--Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä piloillaan.

--En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan... Kyllä se, mikä minun kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla kaljamalla kasvanutta.

Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa, tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa hiljaisuudessa ihailematta.

Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin, kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.

--Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta hiukan leukailla sinun kanssasi.

--Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa vähän... Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.

--Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.

--Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä...?

--Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?

--En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina takaisin ensimäiseen rakkauteensa.

--Rakkauteensa?

Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin, vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.

--Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.

--Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta... Vai asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?...

--En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.

--Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi, rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta päätöstäsi?

--Rupea sinä!

--Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla... Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein liemessä ole.

Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen lävitseen.

--Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?

Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.

--Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei todellisessa elämässä näe ... niitä suuria luonteita ja suuria intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut ... sitä suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa ... murhia, tappeluita ja myrkytyksiä.

Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?

--Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.

--Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija... Eihän sellaista tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?... Oli se sentään suuri runoilija. Kun osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!

--Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli hyvinkin elävä malli käytettävänään.

--No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä nähnyt...

--Ketä?

--Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja. Mutta teatterissa niitä näkee... Et sinä aio tänä iltana teatteriin?

--Tuskin. Taitaa tulla jo kaksitoista vuotta siitä kuin olen käynyt niissä.

--Tulisit nyt kerran. Siellä näytetään Tolstoin Pimeyden valta... Siinä se on draama, niin että luut ruskaa.

--Vaikka kuvaakin nykyaikaista elämää?

--Niin, tapahtuuhan niitä rikoksia ja lapsenmurhia nykyäänkin, mutta ei niissä silti ole sitä suurta intohimoa... Mitä se on? Puukotat miehen? Siinä se on!... Joku mökinakka keittää huonon kahvin miehelleen...

--Kuinka niin, huonon kahvin?

--Ka, sekoittaa siihen vähän rotanmyrkkyä... Siinä se on! Ei se vielä ole intohimoa. Minäkin olen turhaan kolunnut nuo meidän sanomalehtemme...

Paavo Kontio tunsi jälleen säpsähtävänsä.

--Mitä varten? kysyi hän korviaan heristäen.

--Että löytäisin edes jonkun draaman aiheen, semmoisen oikean draaman ... rakkausdraaman tai muun...

Paavo Kontio tuskin tohti hengittää enää. Asia oli aivan selvä. Suuri kirjailija oli nähtävästi lukenut Kuusiston herran kuolin-uutisen, hänellä oli käytettävinään samat lisätiedot kuin Jaakko Jaakon-Laurillakin ja hän oli tehnyt samat johtopäätökset. Hyvä, ettei toki vielä nimiä maininnut.

Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.

--Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.

--En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.

Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä tuon summan häneltä.

--Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos tapaisin sellaisen todellisuudesta?

--Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista... Mutta mitäpä siitä jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi siihen näyttelijöitä.

--Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan vasta oikein tulkita osasivatkin.

--Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät. Soma sitäkin kuulla!... Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva Sinikan?

Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.

--Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin. Kuinka niin?

--Ilman vain. Tulin tänään muistaneeksi, kun näin lehdistä, että hänen miehensä on kuollut. Ehkä hän jälleen liittyy teatteriin.

--Ehkä. Piditkö hänestä?

--Paljon. Matki Ida Aalbergia ... ka, sitähän ei voinut auttaa siihen aikaan!... Niin keinotekoinen, että nauratti. Mutta semmoista sen pitää olla, jos mieli hepäistä oikein.

Suuri kirjailija kehitteli vielä hetken draamallisia mielipiteitään. Paavo Kontio vastaili vain hajamielisesti. Hän oli nyt aivan varma asiastaan, varma siitä, että kaikki näkivät Kuusiston tapaukset samassa rikosdraamallisessa valaistuksessa kuin hänkin ja olivat Sinikan syyllisyydestä vakuutetut.

Hän vaipui ajatuksiinsa.

Puhelinkeskustelu tuli. Suuri kirjailija nousi lähteäkseen.

--Hauska, että asetut kaupunkiin, sanoi hän. Tavataan sitten useammin. Minulla on juuri tekeillä eräs romaani, josta tahtoisin neuvotella kanssasi.

--En tiedä, mitä hyötyä minusta voisi olla.

--Älä sano! Teen tässä juuri par'aikaa sitä varten psykologisia tutkimuksia...

--Minusta? Etköhän säästäisi minua sentään vielä siihen draamalliseen mestariteokseesi?

--Olkoon sitten sillä puhein! Mutta siinä minä sitten kuvaankin sinut oikeassa karvassasi.

--Mikähän se mahtaa olla?

--Sinä vanha kameleontti!

Suuri kirjailija taputti häntä olalle herttaisesti hymyillen ja meni menojaan. Paavo Kontio jäi hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan. Kameleontti? Sekö oli hänen olemuksensa ydin siis?

Paavo Kontio asteli vaihtelevin mielialoin uudessa toimistossaan. Kaikki oli järjestynyt sähkön nopeudella, huoneisto, kalusto, avustajat ja henkilökunta. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut liikkeellä aamusta iltaan. Paavo Kontio itse oli enimmäkseen istunut vain puhelimen ääressä ja kirjoittanut maksumääräyksiä.

Nyt puuttuivat vain kundit. Mutta jo ensi päivästä saakka rupesi niitäkin tulvailemaan.

Hänen nimellään oli vielä vanha vetovoimansa. Tuli entisiä liiketuttavia, jotka puristivat voimakkaasti hänen kättään ja julkilausuivat mielihyvänsä saada jälleen uskoa asiansa hänen koeteltuun ja eteväksi tunnettuun lakitieteelliseen huolenpitoonsa. Tuli maalais-ukkoja, jotka ensin katselivat epäilevästi ympärilleen ja kysyivät sitten varmuuden vuoksi, oliko se se sama tohtori Kontio, josta he takavuosina olivat kuulleet puhuttavan. Tuli jo joku vaatimaton sanomalehtimieskin yhtä vaatimattomine painokanne-juttuineen, joku punasteleva, avio-eroa pyytelevä nuori rouva ja heti hänen jälkeensä joku raivostunut, oikeudessaan loukattu talonomistaja.

Varsinaiset suuret kundit, yhtiöiden johtajat ja muut, odotuttivat vielä itseään. Mutta Paavo Kontio lohduttausi sillä, että ne kyllä tulisivat ajan oloon nekin, kunhan ensin ehtisivät irroittautua nykyisistä lainopillisista asiamiehistään. Jaakko Jaakon-Lauri taas hieroi vain käsiään ja naurahteli sulasta ihastuksesta.

--Hyvin käy, hyvin käy, virkahteli hän rilliensä takaa, Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä. Mutta jos sinä olet uskollinen vähässä, niin Herra panee sinut vielä paljon päälle.

Nyt oli Paavo Kontio jo selvillä hänestäkin.

Syy, miksi Jaakko Jaakon-Lauri otti niin vilpittömästi osaa ystävänsä toimistohommien menestykseen, oli yksinkertaisesti se, että hänellä itsellään ei ollut mitään toimistoa ja että hän aikoinaan erään hyvinkin laajalti kaikuneen, joskaan ei Paavo Kontion erakkoisuuteen saakka ehtineen käräjäjutun vuoksi oli menettänyt asianajo-oikeutensa... Tullut kalastelleeksi vähän sameassa vedessä, käyttäneeksi vääriä ja lisäksi typeriä todistajia... Tarvittu koko hänen lainopillinen nerokkaisuutensa, että hän oli niinkin vähällä suoriutunut ja edes hyvän kansalaiskunniansa säilyttänyt. Nimensä hän kuitenkin oli katsonut olevansa pakotettu muuttamaan.

Tuon kommelluksensa jälkeen hän oli perustanut yksityisen »tietotoimiston», joka oli valmis mitä hämärimmissä ja erilaisimmissa asioissa yleisöä palvelemaan.

Nyt toivoi hän vanhan ystävänsä Paavo Kontion avulla pääsevänsä hiukan kohoamaan yhteiskunnallisessa asteikossaan. Koko tuo Kuusiston juttu oli tipahtanut kuin taivaasta hänelle! Hänellä oli ollut eräitä tehtäviä maaseudulla Helsingin läheisyydessä, jotka olivat häntä myöhään yöhön viivyttäneet. Hän oli ajanut tuulessa ja sateessa yöjunalle, tie oli vienyt Kontiolan linnan ohi, hän oli nähnyt tulta akkunoissa ja kuullut auton pihalla puksuttavan. Siellä on vieraita! oli hän ajatellut, mutta ei myöskään mitään muuta. Sensijaan hän oli seuraavana päivänä, luettuaan sanomalehti-tiedon Kuusiston herran äkillisestä kuolemasta, tullut merkillisellä mielenkiinnolla vanhaa ystäväänsä muistaneeksi. Hän oli kääntynyt puhelimitse erinäisten henkilöiden puoleen siinä pitäjässä, missä Kuusiston ja Pajalan kartanot sijaitsivat, saanut heiltä tietää lähemmin kuolemantapauksesta ynnä sitä seuranneesta itsemurhayrityksestä, vieläpä vihiä rouvan salaperäisestä poistumisesta paikkakunnalta yhdessä Pajalan herran kanssa, jonka auto oli poissa ja jonka todistettavasti tiedettiin lähteneen Helsinkiin. Samalla oli hänen mieleensä johtunut Paavo Kontion entinen suhde Sinikka-rouvaan. Nyt oli alkanut elää hänen oma mielikuvituksensa, hän oli ruvennut käyttämään juriidista sommittelukykyään, liittänyt renkaan renkaaseen, johtopäätelmän johtopäätelmään, ja tullut pikaisesti siihen lopputulokseen, että hänen oli suoraa päätä Kontiolaan matkustettava.

Suunnilleen noin paljon oli Paavo Kontio saanut hänestä esiin puserretuksi, kuitenkaan ei luonnollisesti sitä, mikä koski hänen omaa mahdollista hyötyään ja voitto-osuuttaan vastaisesta, vyörymäisillään olevasta rikosjutusta. Mutta sen oli taas Paavo Kontio ymmärtänyt sanomattakin. Hiukan häntä oli arveluttanut myös alussa tämä jonkunverran himmeä liiketuttavuus, mutta Jaakko Jaakon-Lauri oli tehnyt hänelle niin eittämättömiä palveluksia, että hän oli päättänyt ainakin toistaiseksi käyttää häntä hyödykseen. Ja olisihan hänellä tilaisuus aina myöhemminkin erota hänestä, mikäli tämä rupeisi käymään hänelle liian kiusalliseksi.

Hän tunsi nyt olevansa täysin asestettu kuin ritari turnajaisissa. Mutta vastustajaa vain ei näkynyt, eipä edes naista, jonka värejä hänen tuli kantaa ja jonka viittauksesta esille syöksähtää.

Tämä sekä hämmästytti että pöyristytti häntä. Kuusiston taholla vallitsi todellakin kuolemanhiljaisuus.

Hänen kirjeensä Kontiolaan oli autonkuljettaja tuonut takaisin sen sanoman kanssa, että vieraat olivat vain tuokio isännän lähdön jälkeen poistuneet. Hänen toinen kirjeensä oli nähtävästi heidät saavuttanut, sillä Jaakko Jaakon-Laurin puhelintietojen mukaan ... hän oli muuten nyt itse par'aikaa paikallisista olosuhteista selkoa ottamassa ... he olivat saapuneet Kuusistoon samana aamupäivänä. Mutta mitään vastausta hän ei ollut saanut siihen. Hän oli ehtinyt kirjoittaa jo toisenkin, jossa hän oli pyytänyt tietoa edellisen perille saapumisesta ja joka jo oli paljon enemmän rakkaudentunnustukseksi kuin viralliseksi asiakirjaksi muodostunut. Samalla seurauksella!

Hän ei tiennyt enää, mitä ajatella. Hän olisi voinut luulla Sinikkaa itseänsäkin jo kuolleeksi ja kuopatuksi, ellei Jaakko Jaakon-Lauri, edelleen samojen puhelintietojensa kautta, olisi ollut tilaisuudessa hänelle ilmoittamaan, että Kuusiston rouva sekä eli että voi hyvin ja puuhasi par'aikaa suuremmoisia hautajaisia.

Jos Paavo Kontio koskaan oli ollut ymmällä, oli hän nyt. Ja varmaan hän olisi ollut jo valmis koko juttua pahana unena pitämään, ellei Kuusiston herran tytärkin olisi kuollut seuraavan päivän iltana enää tuntoihin tulematta. Tämä oli kuitenkin jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa hän oli sanonut nimenomaan, että maailma oli liian raskas hänelle ja että hän tahtoi kuolla, koska hän oli varma siitä, ettei kukaan missään tapauksessa jäisi häntä kaipaamaan.

Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?

Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.

Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma olla!

Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?

Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!