Part 5

--Paras, ettet lupaa mitään, päätteli Jaakko Jaakon-Lauri.

--No niin, huomenna tai ylihuomenna siis!... Tämän sanomalehden saa Susanna samalla viedä heille. Susanna sanoo, että minä pyysin sen heille lähettämään.

He menivät jo portaita alas.

--Paras olisi myös, ainakin toistaiseksi, ettei kukaan saisi tietää heidän käyneen täällä, huomautti Jaakko Jaakon-Lauri.

--Se on totta!

Paavo Kontio pistäytyi alikerran ovesta sisälle ja tapasi siellä pehtorin, vanhan, rokon-arpisen miehen, joka juuri istui ja suutaroitsi vanhanaikaiset, messinkisankaiset silmälasit sisäänpäin lutistuneella nenällään. Hän nousi hämmästyneenä.

--Herra on hyvä... Tohtori on hyvä, hän sopersi ja rupesi tuolille tilaa tekemään.

--Päivää! Ei, minulla ei ole aikaa. Minä matkustan! Tahdoin vain sanoa, että näistä viime-öisistä vieraista ei sitten halaistua sanaa. Ymmärtääkö? Suu poikki!

Paavo Kontio näytti luisevaa nyrkkiään hänen nokkansa alla.

--Yhyy. Kyllä ymmärrän...

--Ne ovat anarkisteja, nihilistejä! Minun täytyy lähteä nyt juuri heidän tähtensä...

--Ei suinkaan Siperiaan?

--Ei vielä! Pehtori pitää sitten huolen siitä, että Susanna myös panee suunsa lukkoon, munalukkoon...

--Kyllä ymmärrän. Se onkin noilla muutamilla ämmillä suu sellainen kuin...

He eivät kuulleet vertausta. He jo riensivät pihan poikki, Paavo Kontio edellä, Jaakko Jaakon-Lauri töin ja tuskin hänen perässään.

--Minä olen pelastanut tuon miehen kuritushuoneesta, selitti Paavo Kontio. Hän on minulle koiraa uskollisempi.

--Näin tehdään vääränvalan-tekijöitä, tuumi Jaakko Jaakon-Lauri askeliaan hoputtaen. Toivokaamme kuitenkin, ettei joudu uudelleen sinun pelastettavaksesi Kakolasta.

Aivan oikein! Hevonen ja rillat odottivat portin edessä.

He nousivat molemmat niihin.

--Aja! huusi Paavo Kontio kyytipojalle. Asemalle niinkuin oltaisi jo!

Puutarhasta kajahteleva iloisten äänten pajatus lisäsi heidän kiirettään.

Rillat lähtivät vierimään päivänpaisteista, yöllisen sateen jälkeisistä vesilammikoista kimaltelevaa maantietä, jonka hiekassa vielä siellä täällä näkyivät tuoreet auton jäljet.

--Tuo ei ole hyvä, mutisi Jaakko Jaakon-Lauri, niitä sateenvarjonsa kärjellä osoittaen. Mutta jumalan kiitos, meillä ei ole Sherlock Holmes'eja.

--Paitsi me kaksi, hymyili Paavo Kontio.

Samalla vilkaisi hän epäluuloisesti ystäväänsä, sillä hänen mieleensä johtui, ett'eivät he vielä olleet sopineet edes mistään yhteisestä sotasuunnitelmasta.

Kuka voi taata, missä tarkoituksessa tuo vanha kyynikko oli häntä lähestynyt ja kenen asioilla hän kulki oikeastaan? Mistä hän oli osannut tulla juuri tänä aamuna ja miksi hän oli ollut niin aulis asettamaan hänen käytettävikseen noita lisätietojaan, joiden alkulähde oli yhä edelleenkin outo hänelle ja saattoi olla kuinka samaskainen hyvänsä? Taisi olla parasta olla varovainen hänen suhteensa, sillä eihän tiennyt vielä, istuiko hän tässä todella ystävän kanssa vai ehkä juuri päinvastoin pahimman vihollisensa?

Hän päätti pitää tästälähtien silmällä epäiltävää vierustoveriaan ja hankkia mitä pikimmin täyden selvyyden siitä, mikä tämä oli miehiään ja missä hänen yksityiskohtaisten uutistensa keränpohja oli.

7.

Itse ei Paavo Kontio tarvinnut pitkiä aikoja päästäkseen selville omasta tehtävästään ja osastaan Kuusiston järkyttävään murhenäytelmään nähden. Se valkeni hänelle suurin pääpiirtein jo matkalla Helsinkiin.

Hän oli jo todennut, että hän rakasti Sinikka-rouvaa, rakasti kaikella harmaantuneen miehuutensa palavalla, kipeällä, elämän-syksyisellä kiihkeydellä niinkuin hermot ärsytystään, niinkuin hukkuva oljenkorttaan, niinkuin ajokoira eellä kiitävää saalistaan...

Mutta saattoiko hän rakastaa myös murhaajaa?

Kyllä, hän oli ehtinyt jo senkin todeta, tosin ensin omaksi kauhukseen, mutta sitten yhä avartuvalla, yhä lämpenevällä ja kirkastuvalla inhimillisen yhteenkuuluvaisuuden tunteella, johon tuntui mahtuvan kuin Herran temppeliin sekä hurskaat että väärintekijät. Mikä oli hän asettumaan ihmisten ja heidän intohimojensa tuomariksi? Hän, joka ei kaikesta kuuluisasta älyllisyydestään ja juriidisesta järjestään huolimatta ollut onnistunut hillitsemään edes omaa intohimoaan, vaan jonka elämäntarinan se suorastaan oli määrännyt, vaikuttaen viimeisiin vuosiin saakka sen pienimpiinkin yksityiskohtiin?

Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen arvioivassa mielipiteessään.

Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat, tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.

Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi pukeutuneet: Sinikka...

Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.

Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.

Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa, he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet heidän ohi kulkiessaan... Kerrankin kaunis kansallinen pari! huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä toivottaneet.

Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet. Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.

Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.

Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä, vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen. Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.

Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona, näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui! Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän mahdollisesta pankkinimestään.

Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää. Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.

Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta, miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan, sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta pesiytyneet!

Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.

Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä. Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien, dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.

Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin! Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille sijoittumaan.

Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!

Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa, yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa...

Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa. Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa ... ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät hänen tahdostaan.

Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä mukaisiksi!

Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi, hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi...

Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa ... lähestynyt häntä oman jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria, tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa. Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot, nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.

Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari ja kuningasrakastaja!

Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä... Tietysti he menisivät naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa, lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus...

Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia. Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.

Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen, tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä kulissien takana että yleisön suosiossa.

Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten kautta.

Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi, kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa tyytymättömiä.

Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista valta-asemaa... Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle itselleen!

Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut käräjätuvan.

Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.

Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen. Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston herran kanssa.

Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet... Kuusiston herra! Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa sukuakaan... Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.

Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Luultavasti hän oli tehnyt molempia... Hän ei ollut senjälkeen tavannut enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen... Vain suurimmalla tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut, koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.

Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.

Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä mahdottomalta... Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.

Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.

Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle. Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja toista toimitella.

Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat käsivarret kaulallaan... Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.

Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän tunsi täysin heräävänsä... Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi? Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?... Kaikki selvisi hänelle muutamissa silmänräpäyksissä.

Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle kesannolle.

Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!

Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään. Sinikka tarvitsi lakimiestä ... no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa tultaisiin syyttämään rikoksesta ... no niin, hän puolustaisi ja pesisi puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties tuomittaisiin alioikeudessa ... no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä, kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen vapauttamisekseen!

Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa mittelemään.

Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio... Jumal' armahtakoon, ken aikoi hänen tielleen asettua!

Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä, kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen. Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian onnistumiselle.

Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.

Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta...