Part 4

--Eikä minua koko tässä jutussa ylimalkaan ihmetytä mikään muu kuin se seikka, miten sinä olet jo ennen tännetuloasi saanut tietää heidän tällä hetkellä juuri minun kattoni alla majailevan.

--Sen saat kuulla sitten... Anteeksi, sallitko, että teen sinulle meidän vanhan toveruutemme nimessä yhden kysymyksen?

--Vaikka kaksi, jos sinä kerran vetoat niin juhlallisiin todistuskappaleihin!

--Ainoastaan yhden: Mitä on rouva Sinikka sinulle?

--Anteeksi, etköhän sinä nyt poikkea liian kauas lainopillisen neuvonantajan tilapäisestä asemastasi?

--Paavo! Sinun täytyy vastata minulle!

--Täytyy?

--Niin. Sinun täytyy luottaa minuun! Sillä muuten en minäkään voi osoittaa tarpeellista luottamusta sinulle.

He katsoivat tuokion silmästä silmään toisiaan.

--No niin, sanoi Paavo Kontio hitaasti. Rouva Sinikka ei ole minulle samantekevä.

Jaakko Jaakon-Lauri näytti vilpittömästi ilahtuvan hänen toverillisesta tiedon-annostaan. Hän nousi ylös, astui pari askelta eteenpäin ja laski kätensä juhlallisesti Paavo Kontion olkapäälle.

--Vanha veli! hän lausui mahtipontisesti. Johan sen arvasinkin! Täytyihän sen niin olla. Hän ei voi olla sinulle samantekevä.

Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.

--Arvasit...? Täytyi...? Miksi hän muka ei voisi olla minulle samantekevä?

--Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa. Ei se käy ... ei se käy meidän ikäpolvellemme.

--Mikä?

--Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei! Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä...

--Epäilemättä. Mutta...

--Älä keskeytä minua!... Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina. Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi... Me kuulumme siihen polveen, siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat, kuten ikimuistoinen Heine sanoo.

Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.

Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi, joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.

Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu. Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.

Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.

--Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän ... hän rakasti myös sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän ... hän oli sinun arvoisesi! Me olimme kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa oli aatetta, ihanteellisuutta... Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh, enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole voinut ko-koskaan häntä unohtaa... Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?

Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.

Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.

--Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen miehensäkään.

--Sinä et siis vielä tiedä mitään?

--En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?

--On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.

Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.

--Kuollut? Milloin ja missä?

--Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.

Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.

Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.

--Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä väität siis...?

--Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.

--Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?

--Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole olemassa.

--Kyllä! On kolmas!

--Mikä?

Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti rystysillään:

--Se mahdollisuus, että he tiesivät kuolemantapauksesta ja olivat läsnä sen kestäessä. Tiedätkö mitä se merkitsee?

Hän oli kamalan näköinen noin sanoessaan. Jaakko Jaakon-Lauri voi tuskin kestää hänen katsettaan.

--Tuo mahdollisuus ei ole mieleeni juolahtanut, hän vastasi välttelevästi.

--Se merkitsee, että Kuusistossa on tapahtunut murha tai että sen herra ainakaan ei ole kuollut luonnollisella kuolemalla.

--Minusta tuntuu, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri silmiään epämääräisesti räpyttäen, että juuri sinä menet ehkä liian pitkälle johtopäätöksissäsi.

Paavo Kontio heitti vastauksen asemasta vain ylenkatseellisen silmäyksen häneen, kumahutti vielä kerran päättävästi pöytään rystysillään ja rupesi kiivaasti edestakaisin kävelemään. Hänen mielensä oli hirvittävässä kiihtymistilassa. Hänestä oli kuin koko huone olisi keinunut hänen silmissään. Tuhat kuvaa kulki yht'aikaa hänen aivojensa läpi! Tuskan kuvia, kauhun kuvia... Koko hänen olemuksensa ja henkinen koneistonsa tärisi kuin laivan runko, jonka propellit kapteeni on äkkiä komentanut takavauhtia ottamaan, silloin kun se juuri on ollut täyttä vauhtia eteenpäin porhaltamassa.

Jaakko Jaakon-Lauri ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Mutta peittääkseen omaa äärimmäistä mielenkiintoaan hän kuitenkin katsoi parhaaksi ruveta kaikessa rauhassa uutta whiskylasia laittelemaan.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

--Kuka takaa minulle, että puhut totta? hän kysyi luoden tuiman katseen ystäväänsä.

--Tiedät hyvin, vastasi tämä ääntään sopivasti vavahutellen, että tällaisissa tapauksissa ei valehdella.

Mutta tässä on sanomalehti!

Hän otti sanomalehden takkinsa sisätaskusta, oikaisi sen suoraksi, etsi paikan ja ojensi lehden Paavo Kontiolle otsaketta sormellaan osoittaen.--Tuossa! Lue!

--Missä?

Paavo Kontio tempasi lehden häneltä ja luki hätäisesti:

--Äkillinen kuolemantapaus...

Siinä oli vain muutamia rivejä, joissa se ja kuolinhetki todettiin. Mutta se riitti tällä kertaa.

--Paljoko matkaa luulet olevan täältä maantietä Kuusistoon? kysyi Paavo Kontio äkisti.

--Hm. Vaikea sanoa tarkalleen. Mutta ehkä noin 5 à 6 peninkulmaa.

--Sen ehtii autolla puolessakolmatta tunnissa?

--Kyllä, kun hyvin ajaa. Mutta saa siinä ajaa, varsinkin syysrömssyssä ja pilkkopimeässä.

--Hm!

Paavo Kontio rutisti lehden kädessään ja aikoi heittää sen pöydälle, mutta pysäytti äkkiä liikkeensä.

--Anteeksi, hän virkahti, mutta saanko minä pitää tämän? Minulle ei, näetkös, tule mitään kotimaisia sanomalehtiä.

--Ole niin hyvä! Minun taas täytyy ammattini vuoksi seurata kaikkia niitä.

Paavo Kontio pisti lehden taskuunsa, istui entiselle paikalleen nojatuoliin, painoi kyynärpäänsä pöytään ja jäi tässä asenteessa liikkumattomana kotvaseksi ystäväänsä tuijottamaan. Seurasi pitkä vaitiolo.

--Mitä arvelet? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Murha siis?

Jaakko Jaakon-Lauri rykästeli pari kertaa vaivatusti.

--Toistaiseksi, lausui hän sitten virallisimmalla, kuivakiskoisimmalla äänenpainollaan, meidän on paras pysyä vain tosiasioissa. Siinä seisoo: Äkillinen kuolemantapaus...

--Niin. Ja ensi kerralla siinä seisoo: Murha vai itsemurha?

Jaakko Jaakon-Lauri ojensi palavan, paksun beirutskinsa kuin mörssärin häntä kohden.

--Riippuu meistä, sanoi hän salaperäisesti, riippuu kokonaan meistä kahdesta, mitä me tahdomme siinä seisomaan.

--Niinkö arvelet? kysyi Paavo Kontio hajamielisesti.

--Epäilemättä, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri silmiään viekkaasti siristäen. Mutta se vaatii luonnollisesti suurta taitavuutta.

--Luonnollisesti.

Paavo Kontio näytti tuskin kuulevan hänen sanojaan.

Jaakko Jaakon-Lauri saattoi siis alkaa rauhassa kehittää hänelle sotasuunnitelmaansa. Hän lähti siitä edellytyksestä, siitä strateegisesta peruspisteestä, kuten hän nimitti sitä, että rouva Sinikka joka tapauksessa oli pelastettava. Eikö se ollut myöskin Paavo Kontion mielipide?

--Kyllä. Tietysti! Joka tapauksessa.

Paavo Kontio tuijotti tyhjään ilmaan kummallisesti lasittunein silmäterin. Samalla päästeli hän suustaan myöntäviä, koneellisia, oudon äänekkäitä huudahduksia, jotka näyttivät nekin kuin tyhjään ilmaan ammutuilta.

--Kuoleman syytä ei ole voitu todeta vielä, selitti Jaakko Jaakon-Lauri. Yhtä vähän on ruumiissa voitu havaita mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä. Siis halvaus, arvattavasti ja luultavimmin!

--Arvattavasti! Luultavimmin!

--Mutta siitä tulee ruumiin-avaus. Mitä sitten seuraa, jää tietysti riippumaan sen tuloksista. Ilman poliisitutkintoa ei asia voine mennä missään tapauksessa. Kuusiston herran oma kuolema voisi vielä mennä ohi suurempaa huomiota herättämättä. Mutta hänen tyttärensä...

Paavo Kontio käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häneen.

--Kuinka? Onko siinä siis vielä jotakin muuta?

--On. Hänen tyttärensä...

--Myöskin murhattu?

--Ei, mutta sairastunut hengenvaarallisesti. On vain vähän toivoa hänen parantumisestaan.

--Suuremmoista! Sukumurhaista! Borgialaista!

--Luullaan nimittäin, että hän on ottanut myrkkyä...

--Assasinilaista! Hahhah!

Paavo Kontion nauru vaikutti liian kolkosti ja kaameasti Jaakko Jaakon-Lauriin. Tämä katsoi hätääntyneenä ystäväänsä.

--Ei, kuulehan, älähän naura! Lakkaahan toki. Otahan lasi whiskyä! Se virkistää... Enhän minä tiennyt sinulla niin huonot hermot olevan.

Hän kaasi kiireesti whiskylasin myös ystävälleen ja saattoi sen suorastaan hänen nenänsä alle. Oli jotakin äärettömän liikuttavaa hänen kömpelössä, suojelevaisessa avuliaisuudessaan. Ainakin vaikutti se niin Paavo Kontioon ... vaikutti ja teki hyvää hänen tällä hetkellä kivikovaksi pusertuneelle sydämelleen.

--Huonot hermot? Minulla? Minulla on hermot kuin laivantouvit!

Hän heitti lasinsa pohjaan, nousi ylös, meni ikkunan luo, avasi sen ja veti syvään raikasta syysilmaa keuhkoihinsa. Alhaalta puutarhasta kuului hilpeitä ääniä ja naurunkajahduksia.

--Herra tohtori, herra tohtori! soinnahteli sieltä äkkiä heleä nais-ääni. Tulkaa tänne! Joko teidän vieraanne on mennyt pois?

--Ei vielä!

Ikkuna sulkeutui rämähtäen... Hän rupesi jälleen hitain askelin permantoa mittailemaan.

Seurasi pitkä vaitiolo. Kumpikin mietti omia mietteitään.

Äkkiä pysähtyi Paavo Kontio.

--Olenko minä hullu? hän kysyi, seivästäen silmänsä Jaakko Jaakon-Lauriin.

--Et.

--Oletko sinä hullu?

--En. Mutta asiat, itse asiat ovat hullusti, näetkös.

--Sen pahempi! Toivoisin mieluummin tässä tapauksessa, että me kaksi olisimme järkemme kadottaneet.

Hän jatkoi kävelemistään. Mutta hän pysähtyi jälleen.

--Mitä uskot? hän kysyi.

--En mitään, vastasi tyynesti Jaakko Jaakon-Lauri.

--Sinä et usko heitä syyllisiksi?

--Enkä syyttömiksi. Minä puolestani, kuten jo sanoin, pidän kiinni ainoastaan tosiasioista.

--Ja tosiasiat ovat?

--Nämä: Rouva Sinikka on karannut miehensä luota...

--Samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina kuin tuo mies on murhattu...

--Kuollut, käyttääksemme oikeata sanaa. Se on ensimäinen kohta.

--Ja toinen on?

--Hän on karannut yhdessä miehensä serkun kanssa...

--Tai tytärpuolensa sulhasen, kuinka häntä vain tahtoo nimittää.

--Niin. Tuo tytärpuoli on samassa hetkessä taikka ainakin samoina minuutteina...

--Myrkytetty!

--Saanut myrkytyksen, jälleen oikeaa sanaa käyttääksemme. Se on toinen kohta.

--Ja kolmas?

--He ovat tulleet sinun luoksesi...

--Kuinka?

--Epäilemättä. Taikka tarkemmin määritellen: he ovat ajaneet suorinta tietä ja suurimmalla mahdollisella nopeudella sinun luoksesi...

--No niin?

--Siis miehen luo, joka tunnetusti on ennen nuorempana ollut lemmensuhteissa karanneen vaimon kanssa...

--Kuinka? Et suinkaan syytä ehkä minua...?

--En. Pidän edelleenkin kiinni pelkistä tosiasioista. Nyt kysytään: Missä yhteydessä saattavat nuo tosiasiat olla toistensa kanssa?

--Ja sinä vastaat?

--Vastaa itse! Sinulla on nyt kortit käsissäsi.

Jaakko Jaakon-Lauri kohotti tyynesti whiskylasin huulilleen. Asetti sitten lihavahkot kätensä ristiin vatsansa yli ja jäi peukaloitaan pyöritellen ystävänsä ajatustoiminnan tuloksia odottamaan.

Paavo Kontio oli katsonut suurin silmin häneen. Nyt pudisti hän hitaasti päätään ja virkahti vilpittömällä, avuttomalla äänenpainolla:

--Tiedätkö? Minä en näe mitään yhteyttä niiden välillä.

--Siinä tapauksessa en minäkään. Siinä tapauksessa me saamme vain luvan uskoa, että poliisitutkinto on luova jotakin valaistusta asiaan.

Paavo Kontio katsahti epäluuloisesti häneen.

Uusi ajatus näkyi työskentelevän esille hänen aivokomeroistaan.

--Kuulepas, virkahti hän sitten yksinkertaisesti. Mistä sinulla on nuo kortit?

--Mitkä kortit?

--Nuo lisätiedot. Sanomalehdessähän puhutaan vain Kuusiston herran kuolemasta.

--Niin, näetkös, se on minun salaisuuteni.

--Sinulla on siis salaisuuksia? Minulta?

--Ainoastaan niin kauan kuin sinä et täydellisesti luota minuun.

He katsoivat toisiinsa terävästi ja epäluuloisesti kuin kaksi gladiaattoria, jotka mielellään heti antaisivat armonpiston toisilleen. Mutta he tunsivat toisensa ja tiesivät jo vanhastaan kumpikin olevansa siinä määrin varuillaan, ettei se niin yksinkertaisesti eikä ainakaan ennen kuin pitkän, väsyttävän taistelun jälkeen voisi kummallekaan onnistua.

Paavo Kontio katsoi parhaaksi tehdä ensi yrityksen.

--Hyvä on, hän sanoi. Minä luotan. Millä voin sen sinulle todistaa?

Jaakko Jaakon-Lauri hymyili herttaisinta hymyään.

--Ensiksikin sillä, että istut alas ja lupaat pysyä aivan tyynenä ja maltillisena. Toiseksi sillä, että kaadat itsellesi whiskyn ja otat sikarin...

--Hyvä! Molemmat ehdot ovat täytetyt jo.

--Ja kolmanneksi sillä, että lupaat käyttää juriidista, huomaatko, pelkästään juriidista järkeäsi. No niin, nyt voimme alottaa!

--Siis siitä, missä yhteydessä nuo merkilliset tapaukset voivat olla toistensa kanssa?

--Niin. Vaikkakaan meillä ei ole vielä kaikki edellytykset selvillä, meillä on kuitenkin sen verran ainehistoa, että voimme tehdä, ellei muuta niin ainakin eräitä loogillisia johtopäätöksiä.

--Siinä tapauksessa pyydän ensiksikin, että jätämme kokonaan pois kolmannen kohdan.

--Suostutaan! Me voimme ottaa sen myös vasta viimeisenä käsiteltäväksi.

--Mitä Kuusiston herran kuolemaan tulee, on nähdäkseni kolme mahdollisuutta olemassa.

--Murha, itsemurha...?

--Tai luonnollinen kuolema, niin. Joka tapauksessa se näyttää olevan jossakin yhteydessä hänen vaimonsa karkaamisen kanssa.

--Niin. Siltä näyttää todellakin.

--Molemmat jälkimäiset mahdollisuudet todistaisivat, että hän on rakastanut äärimmäisyyteen saakka vaimoaan... Jota hän todistettavasti ei ole tehnyt, sillä tiedetään hänen usein kaupunkimatkoillaan seurustelleen mitä vapaimmin ja vilkkaimmin kauniiden varieteenaisten kanssa.

--Hyvä! Murha näyttää siis todennäköisemmältä.

--Myöskin minä olen valmis samaa vaihtoehtoa äänestämään.

--Katsomme sen seikan siis ratkaistuksi... Tulemme sitten murhaajaan. Kukaan kartanon väestä se ei voi olla?

--Ei juuri, sillä kartanon väki on todistettavasti ollut samana iltana tanssiaisissa eikä kotona muita kuin eräs piika ja hänen oma tyttärensä.

--Sen täytyy olla jonkun muun sitten. Mutta katsoen murhaamiskeinoon ja koska mitään ulkonaisen väkivallan merkkejä ei ole voitu havaita...

--Niin! Myrkky on otaksuttavin.

--Myöskin minun mielestäni. Murhaajan on täytynyt olla jonkun läheisen, joka helposti ja hänessä itsessään epäluuloja herättämättä on voinut tekonsa suorittaa.

--Ja jonkun, jolla on täytynyt olla tärkeät syynsä siihen...

--Eikä ainoastaan syynsä, vaan itsetietoinen päämääränsä, johon hän on tahtonut tulla tuon tekonsa kautta.

--Siis?

--Hänen vaimonsa! Että hän karkaa samana iltana, on omiaan tuon epäluulon melkein todennäköiseksi vahvistamaan.

Sen sanottuaan otti Paavo Kontio syvän kulauksen lasistaan. Jaakko Jaakon-Lauri riensi mielihyvällä hänen esimerkkiään seuraamaan. He olivat kumpikin aivan tyynet ja kylmät ulkohahmoltaan niinkuin olisivat vertailleet toisiinsa joitakin asiakirjoja, joista heillä kummallakin oli oma puhtaaksikirjoitettu kappaleensa kädessään.

--Yhdyn edelliseen puhujaan, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri.

Jatko sujui sitten samalla tapaa. Ajatuksen kanssarikollisista he hylkäsivät mahdottomana. Moinen tuuma saattoi syntyä ainoastaan eroottisen, hysteerisen ja rikoksellisilla taipumuksilla varustetun naisen aivoissa eikä hän tarvinnut ketään rikostoveria sen toteuttamiseen. Mutta karkaamiseen hän tarvitsi ja sen järjestämisen oli, nähtävästi tietämättään, saanut tehtäväkseen Pajalan herra.

Jäi jäljelle kysymys tämän suhteesta murhatun tyttäreen.

Olivatko he kihloissa vai salakihloissa? Sitä oli vaikea sanoa, mutta kaikesta päättäen he olivat suuresti rakastaneet toisiaan. Tytärpuolten ja emintimien väli sensijaan ei tavallisesti ollut aivan sydämellinen. Oli mahdollista, että myöskin emintimä oli kaikessa hiljaisuudessa rakastanut Pajalan herraa, sitä häikäilemättömämmin ja intohimoisemmin, koska hän itse ei ollut aivan nuori enää, ja oli päättänyt rohkealla tempaisulla raivata tieltään ne molemmat esteet, jotka hänet erottivat hänen rikollisen lempensä esineestä.

Siinä tapauksessa oli hänkin myrkytetty, vaikka murhayritys ei häneen nähden jostakin vielä tuntemattomasta syystä ollut johtanut toivottuun tulokseen.

Toinen mahdollisuus oli, että kysymyksessä oli itsemurha-yritys. Monet asianhaarat näyttivät puhuvan sen puolesta, m.m. se, että hän eli vielä, vaikka hän oli joutunut lääkärin käsiteltäväksi samaan aikaan kuin hänen isänsäkin. Silloin olisi tapahtumien sarja nähtävästi ollut se, että hän, saatuaan äkillisen varmuuden isänsä murhasta, kenties murhaajastakin, ja aavistuksen tämän luvattomasta rakkaudesta hänen oman sydämensä valittua kohtaan, näiden yhteisestä paosta ja mahdollisesta kanssarikollisuudesta, oli epätoivoissaan ottanut myrkkyä isänsä ruumiin ääressä. Ellei kysymyksessä siis ehkä ollutkaan kaksoismurha, oli murha ja kuoleman aiheuttaminen.

Jäi jäljelle vielä kolmas kohta. Miksi oli murhaaja juuri Paavo Kontion luo ohjannut tietysti jo ammoin edeltäpäin suunnitellun pakomatkansa? Epäilemättä hän oli tehnyt sen jälkiään peittääkseen. Mutta siihenkin saattoi olla monta selitystapaa.

Mikään sattuma se ei voinut olla. Täytyi etsiä sen takaa jotakin itsetietoista tarkoitusperää. Naisen, joka oli voinut tuon kaamean, kuulumattoman rikoksen yksityiskohdat suunnitella, täytyi kaikesta epäterveestä sielun-elämästään huolimatta olla sangen viisaan, järkiperäisen ja harkitsevaisen. Miksi hän oli tahtonut viettää ensimäisen vapaan yönsä juuri entisen ihailijansa katon alla ... viettää sen juuri täytetyn murhatyönsä muistoissa ja kenties uusien yhtä murhaisten, yhtä rafineerattujen lemmenunelmien hekkumassa?

Rakastiko hän ehkä vielä Paavo Kontiota? Oliko hän ehkä koko ajan häntä rakastanut ja tehnyt tekonsa vain jälleen solmitakseen toistakymmentä vuotta sitten katkenneen suhteensa häneen? Vai rakastiko hän ehkä Pajalan herraa ja tahtoi käyttää entistä ihailijaansa vain kilpenään ja miekkanaan siinä jättiläiskamppailussa, jonka hän tiesi, jonka hänen täytyi tietää olevan edessään?

Tässä tunsivat vanhat toverukset kurkistavansa eräisiin ihmissielun kuiluihin, jotka saivat itse ajatuksen säihkymään synkällä, pilkkopimeällä pohjattomuudellaan.

--Yksi asia on ainakin varma, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri. Jos hän etsi pakopaikkaa...

--Pakopaikkaa? Eihän voi paeta sellaisen rikoksen tieltä.

--No niin, paikkaa, missä hengähtää hetkinen ja tuumia hiukan eteen- ja taaksepäin. Jos hän etsi sellaista, hän ei todellakaan olisi voinut valita mitään sopivampaa.

--Ei. Täällä käy niin harvoin kukaan.

--Ja jos hän tahtoi neuvotella jonkun lakimiehen kanssa, hän tiesi myös sellaisen täällä tapaavansa, vieläpä päämiehen vertaistensa seassa niin sanoakseni.

Paavo Kontio hymähti välinpitämättömästi kohteliaisuudelle.

Hänen aivonsa työskentelivät kuumeentapaisesti. Kaikki hänen entiset loogilliset ja lainopilliset asianajaja-vaistonsa tuntuivat nyt heränneen ja kuin verryttelevän itseään vuosikausia kestäneen horrostilansa jälkeen, pyrkien epätoivoisella ponnistuksella niiden uusien vaikutusten herroiksi, jotka viime yönä ja tänään olivat äkkiä liikkeelle lähteneiden jäälauttojen tavoin hänen elämänsä tavalliseen, tyyneen virran-uomaan patoutuneet. Täytyihän saada ne johonkin järjestykseen, täytyihän löytyä joku väylänkohta, josta ne jälleen voisivat suuremmille, laajemmille suvantovesille purkautua.

Nyt tuntui kuin olisi itse elämä seisahtunut. Mitä tehdä, mistä alottaa? Jotakin oli tehtävä ja pian, sillä aika ja tapaukset kiirehtivät tuolla jossakin tuntemattomassa maailmassa huimaavaa, kohtalokasta kulkuaan... Kuka voi sanoa, mitä jo seuraava hetki oli tuopa mukanaan?

Jaakko Jaakon-Lauri katsoi kelloaan.

--Minun täytyy ehtiä tästä 1/2 2:n junalle, hän sanoi, joi lasinsa pohjaan ja nousi ylös. Sitäpaitsi minulla ei ole enää mitään edelliseen lisättävää.

--Minä lähden sinun kanssasi, virkahti Paavo Kontio nopeasti. Ymmärräthän, etten voi jäädä tänne enää hetkeksikään.

--Mutta sinun vieraasi? Ethän voi heitäkään jättää tänne?

--En! Mutta myös heidän täytyy siinä silmänräpäyksessä pois! Eikö niin, sinunkin mielestäsi?

--Suoraan sanoen, kyllä. Heille olisi paras olla nyt niin pian kuin suinkin Kuusistossa, josta heidän oman turvallisuutensa nimessä ei olisi pitänyt poistua ollenkaan.

--Juuri niin! Heillä on auto, he voivat heti matkustaa.

--Suo anteeksi, etkö aio heille selittää mitään?

--En! He tietävät tarpeeksi. Ja jos he eivät ole tietävinään, on tämä sanomalehti heille ainakin jotakin selittävä.

Hän oli noussut hätäisesti ja rientänyt jo edellä eteiseen. Nyt hän oli ruvennut kiireisesti pukeutumaan.

Jaakko Jaakon-Lauri seurasi häntä tyynenä ja järkähtämättömänä.

Paavo Kontio painoi sähkönappulaa. Kun ei Susanna heti siinä silmänräpäyksessä tullut, hän painoi toisen ja monta kertaa.

Susanna saapui vihdoin lääpästyneenä.

--Onko pehtori kotona? kysyi Paavo Kontio ärtyneenä pitkästä odotuksesta.

--Missäpä hän olisi...

--Hevonen on heti valjastettava! Minun täytyy nyt juuri, tällä hetkellä, matkustaa Helsinkiin.

--Herra siunatkoon! Helsinkiin!

Sellaista ei ollut vuosikausiin tapahtunut.

--Niin, niin! Nyt heti! Susanna koettaa nyt joutua vähän nopsemmin. Hevonen, vaunut! Mars!

--Ei tarvitse, ehti Jaakko Jaakon-Lauri siihen huomauttaa. Minulla odottaa oma kyytihevonen portin edessä.

--Jahah! Sen parempi! Ei tarvitse siis... Minun vieraani ovat puutarhassa. Susanna menee ja ilmoittaa minun lähdöstäni... Minä tulen takaisin vielä ennen iltaa.