Part 3

He tapasivat kaikki kolme toisensa aamiaispöydässä, jonka Susanna vieraiden kunniaksi oli oikein kukkasilla koristanut. Punaviini ja lasit olivat taas ilmestyneet siihen talon isännän nimenomaisen määräyksen mukaan hänen hyvin varustetusta kellaristaan.

Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa, joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula rinnassa ja neilikka napinlävessä ... hän vaikutti ranskalaiselta ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja kalpea ihonsa vielä lisäsivät.

Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen vuotta eilisestä nuorentunut.

Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös matkatoverilleen välittämättä.

--Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt oikein toalettia meidän kunniaksemme.

--Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen. Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin metsänpeto.

--Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette taikoja.

--Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa. Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin kaikista lainsäätäjistä.

--Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.

--No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti onnistumatta.

--Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa, yritti Sinikka-rouva siihen...

--Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät kattoni alla. Maljanne!

--Maljanne!

Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja taitava salaatinlaittaja...

--Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?

Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia, kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa sen valmistukseen.

--Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas, joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.

--Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.

--Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni »Koko maailm' iloit' mahtaa...»

--Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!

--Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi päärynää. Ne ovat tässä!

Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti huvittavan.

Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut nuorukainen!

Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään sangen salaperäiseltä.

--Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä, tähtitornista, on sangen kaunis näköala.

--Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan suupalan päärynästään.

--En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.

--Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole järkeänne sen enempi kadottanut!

--Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.

--Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva hurmaavimmalla hymyllään.

--En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta, vastasi Pajalan herra.

--Onni ei tule kello kaulassa, selitti Sinikka-rouva. Se on harvinainen lintu ja näyttäytyy vain kerran sadassa vuodessa.

--Silloin täytyy minun sanoa, huomautti Paavo Kontio kohteliaasti, että se juuri tällä hetkellä liihoittelee minun kattoni alla.

Hän tarkoitti todellakin, mitä hän sanoi. Milloinkaan ei leikki ja nalja ollut vielä näin vaivattomana lennellyt hänen linnansa suojissa. Hänen täytyi myös mennä sangen paljon taaksepäin ajassa, ennen kuin hän voi muistaa tuokiota omasta elämästään, jolloin hän olisi tuntenut itsensä näin keveäksi ja huolettomaksi mieleltään. Nyt, päivänpaisteessa, viinien ja kukkien välkkeessä ja iloisten, nuorekkaiden naurunpuuskien kajahdellessa näyttivät myös eilis-illan tapahtumat aivan toisenlaisilta. Miksi ottaa niin elämän-raskaasti, miksi niin kuoleman-kohtalokkaasti kaikkea? Miksi ei ottaa hetkeä sellaisena kuin se oli, elämää sellaisena kuin se tuli, ja antaa kohtalon pitää huolta lopusta? Mitä hän oli surrut, mitä mökötellyt oikein? Elämän houkka hän oli ollut, joka oli antanut toistakymmentä parasta vuottaan vieriä tyhjinä ja sisällyksettöminä ohitseen!

Tämän tarttuvan perhostunnelman vallitessa he rupesivat nyt lähemmin tarkastelemaan nykyistä tilannettaan ja asianhaaroja, jotka olivat sen aiheuttaneet.

--Minä puolestani olen päättänyt ainakin toistaiseksi jäädä tänne, selitti Sinikka-rouva, iskien samalla veitikkamaisesti silmää Paavo Kontiolle, joka par'aikaa oli vaipunut hänen valkean, kaarevan joutsenkaulansa ihailuun. Tämä on erinomainen talo eikä täältä puutu muuta kuin emäntää.

--Eikä enää sitäkään, lisäsi Paavo Kontio, täyttäen samalla hänen lasinsa. Maljanne ja tervetulemaan!

--Minulla ei ole mitään, ilmoitti Pajalan herra surumielisesti lasiinsa tuijottaen. Mutta saattaakin olla parasta näin, sillä pelkään pahoin, että minun asevelvollisuuteni päättyy yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin.

--Kuinka niin? kysyi Sinikka-rouva ottavasti.

--Päinvastoin, mikäli minusta riippuu, selitti Paavo Kontio, rientäen täyttämään onnettoman nuorukaisen lasin piripinnoilleen. Toivon päinvastoin, että teette minulle ilon viihtyä mitä kauimmin vieraanani.

--Myöskin minä pyydän talon tilapäisenä emäntänä yhtyä tähän esirukoukseen, sanoi Sinikka-rouva. Te olette vasta jefreitteri. Eikö teidän tee mieli työskennellä itseänne luutnantiksi ja kapteeniksi kauneuden palveluksessa?

--Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton luonteeltaan.

--Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi muuttaa toiseen taloon.

--Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että perhe on yhteiskunnan perustus.

--Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide, lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.

--Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina morsiantaan, minun tytärpuoltani.

--Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio, kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä tekemään. Onko hän kaunis muuten?

--Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on uskollinen luonteeltaan.

--Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan lemmittynsä kauneudesta.

--Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän voi elää sitten?

--Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein, että hän joutuu naimisiin?

--Ah, jospa se onni pian koittaisi minulle! deklanoi Pajalan herra käsi sydämellään..

--Koettakaa pysyä hyvissä väleissä minun kanssani, virkahti Sinikka-rouva, niin onni ehkä kerran koittaa teille.

--Siinä tapauksessa otan mielelläni erottaakseni teidät kuinka monta kertaa tahansa! puhkesi Pajalan herra haltioituneena puhumaan. Kättä päälle! vaikka nyt heti... Tie on auki, auto odottaa...!

--Anteeksi, pisti Paavo Kontio väliin, mitä happamin ja kuivakiskoisin ilme kasvoillaan. Portin avain on minun taskussani.

--Te kuulette, minä olen vanki! huokaisi Sinikka-rouva. Neitsyt kammiossa! Kuka minut vapauttaa?

--Jos lupaatte minulle tyttärenne ja puolet valtakuntaanne, niin vapautan teidät, lupasi Pajalan herra.

--Hän on heittiö! virkahti Sinikka-rouva loukkautuneen näköisenä. Ettekö kuullut, herra tohtori, että hän monista lupauksistaan huolimatta kutsui minua jälleen anopiksi?

--Sitä en kuullut, vastasi Paavo Kontio. Mutta minusta tuntui kyllä kuin hän olisi ohimennen viitannut eräisiin neitseelle kammiossa hiukan sopimattomiin perhesuhteisiin.

--Oh, täytyy antaa hänelle anteeksi! pyysi Sinikka-rouva. Hän ei tiedä, mistä hän puhuu. Hän ei ole itse vielä perhettä perustanut.

Pajalan herra oli painanut päänsä uneksivasti käsivartensa varaan.

--Miksi ei minun morsiameni ole täällä? virkahti hän murhemielisenä. Silloin olisi minulla edes joku, joka minua puolustaisi.

--Te sanoitte sanan! virkahti Paavo Kontio lasinsa kohottaen. Miksi hän ei ole täällä?

--Me olemme unohtaneet ottaa hänet mukaan, selitti Pajalan herra.

--Niinkuin minun kapsäkkinikin! nauroi Sinikka-rouva. Ja se oli vahinko todellakin, sillä kaikki oli niin hyvästi ja valmiiksi pakattu siinä...

--Ettehän te voi olla ilman kapsäkkiä, myönsi Paavo Kontio vakavustuneena.

--Yhtä vähän kuin hän ilman morsianta! nauroi Sinikka-rouva.

--Tiedättekö? Me noudamme ne molemmat tänne! esitti Paavo Kontio.

Ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen.

Sinikka-rouva oikein hihkui ilosta. Pajalan herra joi lasinsa pohjaan ja nauroi juhlallisena.

--Pyydän saada portin avaimen, hän sanoi.

--Aina tätä tarkoitusta varten, hymyili Paavo Kontio. Taikka ... ehkä minun on varovaisinta kysyä ensin tarkoitusta.

--Oh, antakaa se vain hänelle! huusi Sinikka-rouva. Hän tahtoo nähdä vielä viimeisen kerran sellaisen ennen naimistaan.

--Minä lähden, vakuutti Pajalan herra.

--Kuinka hauskaa meidän neljän täällä tulisi! riemuitsi Sinikka-rouva käsiään taputtaen.

--Viiden! korjasi Pajalan herra. Sillä anteeksi, minä aion todellakin tuoda myös teidän kapsäkkinne.

--Hän ei vain tarkoittane minun miestäni! kysyi Sinikka-rouva säikähtyneen näköisenä.

--Hän kysyy vielä, kuka on viides pyörä vaunuissa! ilvehti Pajalan herra.

Paavo Kontion huomio oli jo pari sekuntia ollut toiselle taholle kääntyneenä. Nyt pyysi hän yleistä hiljaisuutta.

--Aivan oikein, hän sanoi. Sähkökello soi. Joku on portin takana.

He katsoivat kaikki hämmästyneinä toisiinsa.

--Herra siunatkoon! Se on varmaan minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.

--Siinä paha, missä panetellaan, mutisi Pajalan herra. Niin mahdottomalta kuin se tuntuukin, voi sattua sellaista. Kenties on parasta, että minä sittenkin saan portinavaimen.

--Susanna menee kyllä avaamaan, selitti tyynesti Paavo Kontio. Joka pelkää, se paetkoon! Maljanne, jalot naiset ja herrat!

--Siinä tapauksessa me jäämme kaikki tänne, lausui Pajalan herra istuen päättävästi paikoilleen. Maljamme! Mutta minä vakuutan, että serkkuni kanssa, mikäli tunnen häntä, ei ole eräissä asioissa leikkimistä.

--Ajatelkaas, jos hän on pannut poliisit etsimään meitä! virkahti Sinikka-rouva levottomana.

--Oli, miten oli, meidän on myöhäistä paeta enää, hymyili Paavo Kontio. Pyydän sitäpaitsi huomauttaa, että te tällä hetkellä olette joka tapauksessa minun vieraitani.

He koettivat vielä naljailla jotakin, mutta se ei käynyt. Pilvi oli kerta kaikkiaan mennyt päivän tiehen.

5.

Susanna tuli hetken perästä ilmoittamaan, että siellä ulkona todellakin oli joku, joka tahtoi tavata tohtoria.

--All right! sanoi Paavo Kontio. Antaa hänen vain tulla sisälle.

--Hän pyytää tavata tohtoria kahdenkesken. Hän sanoo olevansa vanha tuttu tohtorille. Samalla pyysi hän minua jättämään tämän.

Hän ojensi käyntikortin, johon Paavo Kontio heti riensi uteliaana tutustumaan.

--Lakitieteen kandidaatti Jaakko Jaakon-Lauri, luki hän ääneen. Ajaa kaikkia lainopillisia asioita. Omituinen nimi! En muista koskaan kuulleeni sitä.

--Jumalan kiitos, se ei ole minun mieheni! huudahti Sinikka-rouva.

--Mutta se voi olla hänen edustajansa, tuumi Pajalan herra. Sehän on asianajaja. Ja sellaisen ihmisen ilmestyminen keskelle sivistynyttä seurapiiriä haiskahtaa mielestäni aina enemmän tai vähemmän kuritushuoneelta.

--Entinen asianajaja kiittää teitä, lausui Paavo Kontio syvään kumartaen. Mutta anteeksi, ettekö ollut lakimies?

--Päinvastoin! Me jätämme teidät, virkahti Sinikka-rouva ylös hypähtäen. Enhän ole vielä ehtinyt nähdä edes puutarhaanne.

--Pyydän siinä tapauksessa olla oppaananne, lausui Pajalan herra, hänelle kohteliaasti käsivartensa ojentaen.

He menivät. Paavo Kontio pyysi Susannaa ohjaamaan vieraan ylös.

Hän tunsi olevansa reippaimmalla tuulellaan. Hän oli noussut pöydästä muiden kera, avannut takkinsa, pistänyt kädet housuntaskuihin ja käveli nyt vihellellen edestakaisin lattialla... Ainoa laatuaan tuo Sinikka-rouva! Olisi hauska tietää, millaisia hänen miehensä ja miehensä tytär olivat...

Hän oli seisahtunut ikkunan eteen. Ovelle koputettiin.

--Sisään! sanoi hän taakseen katsomatta.

--Anteeksi, että häiritsen...

Ovi aukeni varovaisesti.

Siitä työntyi sisälle mies, joka oli kenties vielä kookkaampi Paavo Kontiota ja jotakuinkin hänen ikuisensa. Hänen kasvonsa olivat suuret ja pöhöttyneet. Mutta hänen pienet, tihruiset silmänsä tuikkivat sangen terävinä ja viisaina hänen mustareunuksisten rilliensä yli, jotka olivat kiinnitetyt pitkällä silkkinyörillä jonnekin liivinpieliin ja antoivat merkillisen arvokkuuden hänen juhlalliselle kyömynenälleen. Siinä, samoin kuin hänen leveässä, tasaisessa ja korkeassa otsassaan, vankassa, suonikkaassa kaulassaan ja kuparinvärisessä niskassaan, joka liittyi kuin valettu leveihin, tukeviin hartioihin, oli jotakin sankarillista, jotakin roomalaista. Paksut, ulospäin kaartuvat huulet muistuttivat Neroa, paljaaksi ajeltu alaleuka Sullaa tai Vespasianusta.

Tukka oli musta, vaikka jo harventunut. Hänen päälakensa mahtoi olla jo aivan paljas, mutta hän peitti sen taitavasti kampaamalla kaikki hiukset yli pään toiselta korvalliselta. Ne näyttivät kuin kiinni päänahkaan liimatuilta.

Hänen kauluksensa oli alaspäin taittuva, antaen edessä tilaa harvinaisen kehittyneelle aatamin-omenalle. Hänen suunnaton, aukinainen pitkä takkinsa, joka oli nähnyt parempia päiviä, putosi pystysuorana hänen pyylevälle vatsalleen ja kukallisille liiveille, joiden yli taskusta taskuun kulki paksut, kultaiset kellonperät. Laajat, mustat housunlahkeet olivat huolellisesti käärityt. Tylppäpäiset, kiillotetut saappaat, silinteri, joka ei ollut aivan uusi enää, harmaat hansikkaat, sateenvarjo ja ruskea syyspalttoo käsivarrella kuuluivat vielä hänen ulkonaisen hahmonsa täydellisyyteen.

--Anteeksi, että häiritsen ... veljellä taitaa olla vieraita...?

Paavo Kontio riensi häntä riemuiten tervehtimään. Olihan se Jaakko, hänen vanha ylioppilastoverinsa, Jaakko todellakin, tunnetuimpia asianajajia hänen aikoinaan, vieläpä hänen vaarallisimpia vastustajiaan tuomaripöydän edessä. Mikä oli hänetkin saanut isiltäperityn nimensä muuksi muuttamaan?

--Terve! lausui hän vilpittömällä ilolla tulijaa kädestä sydämellisesti puristaen. Tervetulemaan! Vielä elät? Onpa siitä aikoja kun me kaksi olemme tavanneet.

--Taitaa tulla jo lopun parikymmentä vuotta, virkahti Jaakko Jaakon-Lauri kummallisen korkealla falsetti-äänellään, jota ei olisi ollenkaan niin turpeasta miehestä uskonut. Mutta taitaa olla vähän niinkuin vikaa sinussakin...

--Kunko olen maalle muuttanut?

--Kun asut niinkuin kyöpeli muurien ja telkien takana. Kuka tänne uskaltaa? Ettei tässäkin ole vain joku rotanloukku!

Hän koputti varovasti permantoa sateenvarjollaan ikäänkuin koetellakseen sen kestävyyttä. Samalla katsoi hän nauraa hekotellen merkitsevästi rilliensä yli ystäväänsä.

Tämänkin täytyi hymyillä hänelle.

--Käy sinä sisälle vain! hän sanoi. Olipa se todellakin onnistunut mielijohde sinulta pistäytyä kerran minuakin katsomaan.

--Niin vai, niin vai, hekotteli Jaakko Jaakon-Lauri. Sattuuhan se kerran sokeakin kana jyvän löytämään...

Hän asetti ensin sateenvarjon kädestään eteisen nurkkaan, ripusti palttoonsa naulaan, etsi jonkun aikaa paikkaa silinterilleen ja löysi sen vihdoin tuolilta peilin alla. Kalossinsa hän oli riisunut jo heti kynnykselle ilmestyttyään. Riisui sitten vielä hansikkaan toisesta kädestään, laski ne kauniisti yhteen ja pudotti silinterin pohjalle. Kääri vielä housunlahkeensa huolellisesti alas, vilkaisi peiliin, pyyhkäisi harjalla takinkaulustaan ja kosketti kämmenellä hellävaroen kiiltävää hiuslaitettaan, otti salkkunsa naulakon päältä ja oli valmis sisälle astumaan.

--Eihän täällä ole ketään, lausui hän hiukan kummastuneena, heitettyään ensin pitkän ja tutkivan katseen ympärilleen. Emännöitsijäsi sanoi kuitenkin...

--Vieraani ehtivät juuri mennä puutarhaan, selitti Paavo Kontio, ohjaten hänet kirjastokammioonsa. Paina puuta!... He tahtoivat katsella vähän talon ympäryksiä.

--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin linna ... vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä...

Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli! Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.

--Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi...

--Mitä sanoi? Kenestä?

--Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.

--Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös minun yksityinen mielipiteeni.

Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon. Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta varatuomaria hämille saattaneet.

Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian hyvin vanhan kuomakultansa.

Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.

--Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.

--Mistä?

--Siitäpähän kuritushuoneesta, johon hän tahtoi kaikki asianajajat sijoittaa. Kuka sinun vieraistasi?

Hänen silmissään oli jälleen niin ilkeä kiilto, että Paavo Kontio jo katui tuota ohimennen heitettyä kokkapuhetta ollenkaan koskettaneensa.

--En tiedä, tuntenetko häntä, hän vastasi välttelevästi. Pidettiin ennen tuloasi vähän vallatonta pilaa tässä.

--Eikös se ollut Pajalan nuori herra? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri.

--Kyllä, vastasi Paavo Kontio hiukan ihmeissään. Sinä tunnet siis hänet?

--Aina vähän, aina vähän. Ja nainen, joka näkyi menevän hänen rinnallaan puutarhaan...?

--Hän on kyllä meidän yhteisiä nuoruuden tuttujamme. Olet sinäkin monta kukkavihkoa haaskannut hänelle.

--Rouva Sinikka?

--Oikein arvattu, Kuusiston kartanon emäntä. Taisit sinäkin aikoinasi olla vähän niinkuin pikiintynyt häneen?

--Taisin olla. He ovat täällä sinun vierainasi?

--Niin. Tulivat eilen-illalla myöhään, yhtä äkkiarvaamatta kuin sinäkin...

--He tulivat autolla?

--Kyllä. Mutta luvalla sanoen, he näyttävät sinun mieltäsi suuresti kiinnittävän.

--Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri, koska minä juuri heidän tähtensä olen tullut tänne.

Paavo Kontio loi läpitunkevan katseen ystäväänsä.

--Niinkö? hän kysyi vakavasti. Siis virka-asioissa?

--Niin. Heitä etsitään...

--Minä tiedän!

--Sinä tiedät?

--Kaikki. Rouva Sinikka on karannut miehensä luota eikä aio koskaan palata enää. Pajalan herra...

--Niin. Mitä hänestä?

--Oikeastaan se ei kuulu asiaan... Kuten näet, minä tiedän kaikki. Onko hänen miehensä jättänyt asian sinulle?

--Minulle? Asian? Minkä asian?

--Tietysti avioero-asian, sillä minä arvaan, että siitä tulee ero.

--On jo tullut, tarkoitat sinä?

--Miten vain tahtoo sitä nimittää... No niin, se siitä! Sinä tahdoit tavata heidät?

--En. Tulin tänne sinua tapaamaan.

--Mielestäni luulin kuulleeni kuitenkin sinun mainitsevan, että olit tullut heidän tähtensä.

--Aivan oikein! Mutta minulla oli asiaa vain sinulle.

--Tahdoit neuvotella minun kanssani heistä?

--Niin... Mutta anteeksi, eikö sinulla ole tarjottavana jotakin juotavaa? Minun kurkullani on merkillinen taipumus kuivua ennen lainopillista keskustelua.

--Kyllä. Lasi viiniä, jos sallit?

--Mieluummin whiskyä tai konjakkia. Ja sitten pyydän, että suljemme tuon oven. Sillä asialle, josta aion neuvotella kanssasi, on edullisinta, että se ainakin toistaiseksi jää kokonaan meidän kahden kesken.

Jaakko Jaakon-Lauri oli lausunut nuo sanansa harvinaisen painokkaasti ja juhlallisesti. Paavo Kontio loi jälleen terävän, tutkivan katseen häneen. Mutta mikään ihmistuntemuksen tutkain ei voinut tunkeutua tuon jääkylmän, hyväntahtoisesti hymyilevän ja tiirottavan ulkohahmon läpi.

Hän painoi sähkönappulaa, pyysi Susannan tuomaan whiskyä ynnä pari vesipulloa ja siirsi ruokasalista pöydän laidalle oman viinilasinsa. Sytytti sitten sikarin ja lukitsi huolellisesti ruokasalin oven. Istui takaisin paikalleen ja katsoi kysyvästi Jaakko Jaakon-Lauriin, joka mielihyvästä irvistäen laitteli whiskylasiaan makunsa ja halunsa mukaiseksi.

--Kippis! sanoi hän sitten. Hyvä tavara!

--Maljasi! No niin, millä minä voin palvella sinua?

Jaakko Jaakon-Lauri painoi rillit lujemmin nenälleen, nojasi pään käsivartensa varaan ja jäi häneen ystävällisellä, selittämättömällä ilmeellä tuijottamaan.

--Sinä? virkahti hän viimein aivan kiusallisen pitkän vaitiolon jälkeen. Mitäs sanoisit, jos asianlaita olisikin tällä kertaa niin, että minä olisin tullut sinulle palvelustani tarjoamaan.

--Sen parempi, mikäli vain katsot minut kelvolliseksi sitä vastaan ottamaan. Missä asiassa?

--Juuri tässä, josta meillä oli kysymys, koskeva rouva Sinikkaa ja...

--Mutta Herran nimessä! Minullahan ei ole eikä voi olla mitään sen asian kanssa tekemistä. Hän on karannut miehensä luota, häntä on huvittanut...

--Paeta sinun luoksesi?

--Minä puolestani olen valmis sitä mieluummin pieneksi vieraskäynniksi nimittämään. Siinähän ei ole mitään merkillistä!

--Ei.

--Eikä lainvastaista?

--Ei.