Part 4

Kolme, neljä päivää kului ja jo oli Orlowia muutaman kerran mainittu järkeväksi ja taitavaksi mieheksi ja hän huomasi myös, että Proniw ja muut parakin palvelijat katselivat häntä kateellisesti ja olisivat kernaasti tehneet hänelle jonkun jutkun. Hän oli myös varuillaan ja hänessä kohosi raivo tuota paksuturpaista Proniwia vastaan, jonka kanssa hän niin kernaasti seurusteli. Mutta samalla tuntui hänestä katkeralta nähdessään toverien halun tehdä hänelle työn jälkeen jotain kiusaa. "Huonoja miehiä", huudahti hän itsekseen ja purasi hiljaa hampaitaan sekä koetti olla varuillaan, ettei jäisi vihamiehilleen mitään velkaa. Ja ehdottomasti pysähtyi hän ajattelemaan vaimoaan. -- "Sen kanssa saa puhua kaikista asioista eikä se kadehti hänen menestystään eikä kaada saappaille karbolia kuten Proniw."

Kaikki työpäivät olivat yhtä meluisia kuin ensimäinen, mutta ei hän väsynyt niin, kun päivä päivältä yhä tietoisemmin käytti voimiaan. Hän oli oppinut erottamaan lääkkeiden hajun toisistaan, ja kun hän huomasi tulikivisen eetterin tuoksun, imi hän sitä kun sattui tilaisuus usein salaa, sillä hän oli huomannut, että se vaikutti yhtä mieluisasti kuin ryyppykin. Ensi sanalta ymmärsi hän lääkärien käskyt, oli aina hyvä ja puhelias, osasi pitää seuraa sairaille ja niin miellytti hän yhä enemmän lääkäreitä ja ylioppilaita ja kaikkien näitten uusien vaikutelmien johdosta tuli häneen ylevä, juhlallinen mieliala. Hän tunsi olevansa jokin erikoinen ihminen. Hän tunsi kiihkeää halua tehdä jotain, joka vetäisi huomion hänen puoleensa, joka hämmästyttäisi kaikkia ja saattaisi heidät vakuutetuiksi hänen arvostaan, jonka omasta puolestaan tunsi kohoavan. Tämä oli erikoista kunnianhimoa, jota tunsi äkkiä moisen toimen saanut ihminen, hän kun halusi olla jotain itselleen ja muille, se oli kunnianhimoa, joka vähitellen muuttuu kiihkeäksi haluksi toimittaa jokin epäitsekäs sankarityö.

Tämän tunteen vaikutuksesta otti Orlow toimittaaksensa kaikenlaisia vaarallisia tehtäviä. Niinpä kantoi hän aivan yksin, apua odottamatta, vankan sairaan tämän vuoteelta kylpyammeeseen, hoiteli likaisimpia sairaita ja uhmasi ihan tarttumismahdollisuuksia ja katsoi kuolemaa silmiin tavalla, joka monasti oli miltei kyynillinen. Mutta ei tämä tyydyttänyt häntä. Hän himoitsi jotain suurempaa. Tämä toive tuli yhä kiihkeämmäksi, kiusasi häntä, jopa tuotti tuskaakin. Silloin purki hän sydämensä vaimolleen, kun ei hänellä ketään muutakaan ollut.

Muutamana iltana työstä päästyään ja teen juotuaan menivät he kentälle. Parakki oli sivulla kaupungista suurella vihreällä kentällä, jota toiselta puolen rajotti metsän musta reuna ja toiselta rivi kaupunkilaisrakennuksia. Pohjoseen päin ulottui lakeus kauas sulaen yhteen sinitaivaan kanssa, etelässä rajotti sitä mäen törmä, joka vietti alas joelle, alaspäin sitä pitkin kulki tie ja yhtä kaukana toisistaan reunusti tätä rivi vanhoja paksurunkoisia puita. Aurinko laski ja kirkkojen ristit kohosivat puistojen tumman lehvästön yli ja loistivat taivaalla heijastellen kultasia sädekimppuja ja kaupungin laitatalojen ruuduista loisti auringonlaskun punanen loimo. Jostain kuului soittoa. Taajapuisista kuopista virtaili pihkan hajua, metsäkin levitti mehukasta tuoksuaan ilmaan. Lämpösen tuulen keveät leuhaukset virtailivat lemmekkäästi kaupunkia kohti ja laajalla autiolla kentällä oli niin kaunista, rauhaisaa ja surullista.

Orlowit astelivat vaieten ruohoa pitkin ja vetivät keuhkoihinsa puhdasta ilmaa parakin tuoksujen sijaan.

"Mistä tuo soitto kuuluu? Kaupungistako vaiko leiristä?" kysyi Matrjona hiljaa mieheltään, joka ajatuksiinsa vaipuneena asteli hänen rinnallaan.

Tällaisena ei hän tahtonut tätä nähdä, tuntui niin oudolta ja kaukaiselta. Viime aikoina olivat he olleet niin vähän yhdessä ja vaimo pani tällaisille hetkille sitä suuremman arvon.

"Soittoko?" kertasi Grigori kuin unesta havahtuen, "vieköön piru koko soiton. Jospa kuulisit mikä soitto käy minun sielussani... sepä on jotain!"

"Mitä sitten?" kysyi vaimo katsahtaen häneen rauhattomasti.

"Enpä tiedä itsekään... Enkä siis osaa sitä kertoa... Ja jos osaisinkin, et ymmärtäisi. Sielussani on poltto... se tahtoo vapautta, enemmän tilaa... että oikein saisin koettaa voimiani... Ah! Minussa tuntuu olevan sellainen voima... ihan voittamaton. Tuntuu siltä kuin jos kolera muuttuisi ihmiseksi, oikein sankariksi, minun puolestani vaikkapa Ilja Murometsiksi, niin minä sen kukistaisin. Tuleppas taisteluun! Minä sen nitistäisin ja itsekin siihen kaatuisin... Minun haudalleni pantaisi risti, jossa seisoisi: 'Grigori Andrejew Orlow vapautti Venäjän kolerasta!' Muuta ei tarvita."

Hän puhui ja hänen kasvonsa hohtivat, silmät säteilivät.

"Sinä voimakas mieheni!" kuiskasi hänelle Matrjona ja painautui häntä vasten.

"Ymmärrätkö... minä kävisin sen kimppuun... jos siitä vain olisi hyötyä ja elämä tulisi helpommaksi. Sillä minä näen ihmisiä: tohtori Waschtschenko, ylioppilas Kokrjakow -- ne tekevät työtä, niin että täytyy hämmästyä! Luulisi jo väsymyksestä kuolevan... luuletko sinä niitten tekevän sitä rahan edestä? Ei semmosta voi rahan edestä tehdä. Tohtori, jumalan kiitos, jaksaa vielä. Kun se vanhus viime kerran sairastui, valvoi Waschtschenko hänen kanssaan neljä kertaa 24 tuntia, eikä käynyt koko aikana kotonaankaan... Tällä ei ole mitään tekemistä rahan kanssa! Sääli siinä on pohjana. Sääli ihmisiä... ei sääli itseään... kysyppäs sitten miksi? Jokaisen puolesta... Mischka Usowin puolesta, joka kuuluu pakkotyöläisiin! Tietäväthän kaikki, että se on varas ja pahempikin. Se parannettiin ja kaikki olivat iloisia sekä nauroivat, kun se nousi vuoteeltaan... Ja minä tahdon näetkös saada tuntea tämän saman ilon. Tahtoisin saada sitä niin paljon, että kuolisin. Sillä kun näen heidän ilossaan nauravan, niin on kuin olisi naula lihassani. Minä ihan tuskasta näännyn, minä tahdon, mutta miten? Ah! Perkele!"

Orlow antoi kätensä retkahtaa toivottomasti ja vaipui taas ajatuksiinsa.

Matrjona vaikeni, mutta hänen sydämensä tykytti levottomasti, hän pelkäsi miehensä kiihkoa ja tämän sanoissa näki hän koko sen kiihkoisan intohimon, jota hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan ymmärtää. Hänelle oli miehensä kallis ja rakas mutta ei tuommoinen sankari.

He kulkivat laakson reunalla ja istuutuivat rinnakkain maahan... Kaukaa näkyi nuoren kauniin koivun tuuhea latva, laakson pohja oli jo sinervässä hämärässä, sieltä kohosi kostea märkien lehtien ja neulasien tuoksu. Väliin puhalsi tuulen henkäys, koivun lehdet liikahtivat, pienet männytkin -- koko laakso täyttyi hennolla, hätäisellä kuiskeella, tuntui kuin olisi joku nukkunut, jota puut rakastivat, ja jonka lepoa ne suojasivat, ja jonka takia, etteivät häntä herättäisi, ne kuiskaten puhelivat. Kaupungin tulet syttyivät ja näyttivät sen puistojen tummaa taustaa vasten punasten ruusujen kaltaisilta. Taivaalla alkoivat tähdet kimallella. Orlowit istuivat vaieten. Mies rummutti sormin polveaan, vaimo katseli häntä sivusta ja huokasi.

Äkkiä kietoi hän kätensä tämän kaulalle, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja sanoi kuiskaten:

"Rakas Grischenka, kultaseni, kuinka hyvä oletkaan taas minulle! Rakkaani! Mehän elämme niinkuin silloin häitten jälkeen! Et puhu pahaa sanaa, olet minun kanssani, puhut minulle asiasi... et rääkkää minua!"

"Joko sinun on ikäväsi sitä? Voinhan minä taas alkaa", sanoi Grigori rakkaasti tuntien sydämessään hellyyttä ja sääliä vaimoaan kohtaan.

Hän silitti hiljaa tämän päätä ja tämä tuntui hänestä niin hyvältä, isälliseltä. Matrjona olikin ison lapsen kaltainen. Hän istui miehensä polvilla ja oli painautunut tämän rintaa vasten hentona, pienenä, lämpimänä.

"Rakkaani", kuiski hän.

Mies veti henkeään syvään ja puhkesi sanoihin, jotka olivat hänelle itselleen ja hänen vaimolleen uusia.

"Sinä pikkuinen kissanpoika! Rakkaani katsohan... miten ovatkaan asiat, niin ei ole lähempää ystävää kuin oma puoliso. Jos minä teenkin sinulle monasti pahaa, niin tuskasta se johtuu, Motrja. Olemme eläneet semmoisessa luolassa, emme nähneet valoa, tuskin ihmisiäkään. Kun ryömin esille luolasta, tulin näkeväksi, olinhan kuin sokea elämässä. Ja nyt ymmärrän, että vaimo on lähin, ensimmäinen ystävä, niin, miten sitten asiat lienevätkin. Sillä ihmiset, ne ovat aina käärmeitä, totta puhuen, toinen tahtoo aina haavottaa toista, niinkuin tuo Proniw Wasinkow. Piru vieköön... Motrtja, vielä me pääsemme eteenpäin, älä huoli, me elämme vielä ihmisiksi, ihan järkevästi. No mikäs on, pikku raukkaseni?"

Vaimo itki suloisia onnen kyyneleitä ja vastasi suudellen.

"Ainokaiseni", vastasi mies ja suuteli uudelleen.

He suutelivat toistensa poskilta pois suolaset kyyneleet ja kauan puhui Orlow hänelle aivan uusin sanoin. Tuli pimeä. Taivas, jonka lukemattomat tähdet kirkkaina loistivat, katseli maata juhlallisen surumielisenä ja lakeus oli yhtä hiljainen kuin taivas.

* * * * *

Heidän tapanaan oli ollut juoda teetä yhdessä. Seuraavana aamuna tuli Orlow huoneeseen vähän nolona ja nyrpeänä. Felisita oli sairas ja Matrjona, joka yksin oli huoneessa, otti miehensä vastaan säteilevin kasvoin. Mutta pian synkkenivät ne taas ja hän kysyi:

"Miksi olet tuon näköinen? Voitko pahoin?"

"En, ei mitään", vastasi tämä kuivasti, istuutui ja tempasi itselleen teelasinsa.

"No, mutta mikä sinun sitten on?" kysyi Matrjona.

"En voinut nukkua... ajattelin... tulimmepas me eilen tunteellisiksi, maistui ihan omenatortulta... ja minua hävettää nyt... Ei semmonen kelpaa. Teikäläiset koettavat tuommoisina hetkinä saada miestä kynsiinsä, niin niin... älä luulottele liikoja, et sinä onnistu, en minä tule taipumaan, pane mieleesi se!"

Hän sanoi kaiken tämän hyvin painokkaasti, mutta ei katsonut vaimoonsa. Matrjona ei koko aikana kääntänyt katsettaan hänen kasvoistaan ja kummasti käyristyivät hänen huulensa.

"Miksi sinä siitä olet pahoillasi, että eilen lähestyit minua?" kysyi hän. "Sekö sinua pahoittaa, että eilen olit hyvä minulle ja suutelit. Sekö? Minun on paha mieli sitä kuullessani... hyvin katkeraa... ihan sydäntä kouristaa tuollaista puhetta kuullessa, mitä tahdot sitten? Ikäväkö sinun on minun kanssani... etkö voi minua sietää, vai mikä sinua vaivaa?"

Hän katseli miestään tiukasti ja hänen äänessään oli katkeruutta, uhmaa.

"Ei nyt juuri niinkään", sanoi Grigori nolona, "sanompahan niin vaan... elettiin yhdessä siellä maakuopassa, itsehän tiedät millaista se elämä oli. Mieluummin siitä ei puhu. Ja nyt olemme päässeet ylös, mutta se panee pelkäämään. Kaikki on niin pian muuttunut... minä olen vieras itselleni ja aivan uusi sinäkin olet. Mitä tämä kaikki on ja mitä tästä tulee?"

"Mitä herran nimessä tahdot?" sanoi Matrjona vakavasti. "Älä vaan kadu, että eilisiltana olit niin hyvä!"

"Jätetäänhän tämä", sanoi Grigori yhä nolona ja huokasi. "Minä luulen sittenkin, että me emme onnistu. Ei ollut kaunista entinen elämämme, mutta en minä tästäkään oikein pidä. Ja vaikka en juokkaan enkä riitele sinun kanssasi enkä hauku..."

Matrjona nauroi hermostuneesti:

"Sinulla ei ole nyt aikaa semmoiseen."

"Mutta juomiseen olisi aikaa", nauroi Orlow. "Ei ole halua, sepä on ihme. Ja sitten tuntuu niin merkilliseltä, en tiedä oikein, olisiko omantunnonvaivoja vaiko tuskaa." Hän pudisti taas päätään ja kävi ajattelevaksi.

"Hyvä Jumala yksin tietää, mikä sinua riivaa", sanoi Matrjona ja huoahti syvään. "Kyllä tämä elämä on hyvää, vaikkakin on paljon työtä. Kaikki lääkärit pitävät sinusta, olet itse niin tunnollinen kaikessa, en vaan ymmärrä, miksi olet niin levoton!"

"Siinäpä se juuri on, levoton... Minä ajattelin näinikään: Peter Ivanowits sanoo, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. No, enkö minä sitte ole ihminen, toisten kaltainen? Mutta kuitenkin on tohtori Waschtschenko parempi kuin minä ja monet muut myös. Emme olekaan siis samallaisia. He paransivat Mischka Usowin ja ovat siitä iloissaan. En ymmärrä sitä. Mitäs siitä iloita, jos yksi ihminen onkin tullut terveeksi? Hänen elämänsähän on huonompi kuin koleera, jos totta puhutaan. He tietävät sen ja iloitsevat kuitenkin. Tahtoisin minäkin niin iloita, mutta en voi, sillä mitäpä siitä iloita?"

"Ne säälivät ihmisiä", väitti Matrjona. "Kun meidänkin puolella joku sairas alkaa parantua, hyvä Jumala, mitä kaikkea tehdäänkään. Ja kun joku köyhä pääsee pois, niin annetaan hänelle neuvoja, rahaa ja lääkkeitä. Ihan itkuksi vetää. Hyviä, tunteellisia ihmisiä ovat."

"Niinpä sinäkin sanot -- itkeä... Minä oudostelen vaan, en muuta!..." Orlow kohautti olkapäitään, kynsäsi kovallistaan ja katseli vaimoaan epäillen.

Tämä oli äkkiä tullut puheliaaksi ja todisti miehelleen innokkaasti, että ihmiset todella ansaitsevat sääliä. Kumartuen miehensä puoleen ja katsellen häntä rakkaasti silmiin puhui hän kauan ihmisistä ja miten raskas elämä on.

Tämä katseli häntä ja ajatteli:

"Katsoppas nyt, mitä kaikkea se osaa. Mistä ottaakin kaikki nuo sanat!"

"Säälithän sinä itsekin, sanot, että tahtoisit tuhota koleran, jos vallassasi olisi, mitä varten sitte? Ketä se sitte vahingoittaa? Ihmisiä juuri eikä sinua. Sinun elämäsihän on oikeastaan sen kautta tullut paremmaksi."

Orlow naurahti ääneensä.

"Totta niin. Minä olen parempi, yhä edelleen vaan reippaasti! Ihmiset kuolevat ja sen kautta elän minä paremmin! niinkö? Ompa tämä elämää! Hyi..."

Hän nousi ja meni nauraen työhönsä. Kulkiessaan käytävää pitkin valitti hän itsekseen, ettei kukaan ollut kuullut Matrjonan puhetta. "Hyvästi se puhui, aika eukko, ymmärtää yhtä ja toista."

Ja hyvillä mielin meni hän omaan osastoonsa sairasten ähkinän ja voihkinan keskeen.

Joka päivä laajeni hänen tunteittensa piiri ja samalla kasvoi myöskin halu puhua. Ei hän tietenkään osannut kertoa siitä, mitä hänen sisässään liikkui, sillä suurin osa hänen tunteistaan ja ajatuksistaan oli aivan hämäriä. Tuskaisa tunne kalvoi häntä siksi, että hän ei voinut iloita ihmisistä.

Ja yhä riehui hänessä toivo toimittaa jotain sankarillista ja hämmästyttää kaikki. Hän tunsi, että asemansa parakissa on jonkinlainen väliaste. Lääkärit ja ylioppilaat ovat häntä ylempänä, palvelijat alempana. Niin, mikä hän onkaan? Ja hän tunsi olevansa yksin. Silloin tuntui hänestä kuin leikkisi kohtalo hänellä, että se on temmannut hänet paikastaan ja ajelee häntä ilmassa kuin höyhentä. Hän surkutteli itseään ja meni vaimonsa luo. Monasti ei hän tahtonut mennä, luuli näet että hän avomielisyydellään alenti itseään tämän silmissä, mutta hän meni kumminkin. Hän tuli tämän luo äreänä ja pahatuulisena, mutta lähti lemmen lohduttamana. Hänen vaimollaan oli omat omituiset sanansa. Niitä oli vain muutamia harvoja yksinkertaisia, mutta niissä oli niin paljon tunnetta, ja hämmästyen huomasi hän, että Matrjona valtasi yhä enemmän ja enemmän sijaa hänen elämässään, että hänen yhä useammin täytyi ajatella tätä ja puhua hänelle täydestä sydämestä.

Matrjona omasta puolestaan käsitti myös tämän hyvin ja koetti yhä vahvistaa kasvavaa vaikutustaan miehensä elämään. Työteliäs ja eloisa elämä oli kohottanut hänen itsetuntoaan ihan hänen huomaamattaan. Ei hän sitä ajatellut, ei mietiskellyt, mutta kun hän muisti entistä elämää maakerroksessa, jolloin hän huolehti vain miehestä ja taloudesta, niin vertaili hän ehdottomasti menneisyyttä nykyisyyteen ja entisyyden synkät kuvat palasivat yhä uudelleen hänen mieleensä. Ne, joiden käskettävänä hän parakissa oli, olivat ruvenneet hänestä pitämään hänen työteliäisyytensä takia, kaikki olivat hänelle hyvät, häntä pidettiin ihmisenä ja tämä oli hänelle uutta, elähyttävää.

Muutamana yönä kun oltiin toimessa, kysäsi se paksu naislääkäri hänen elämäänsä ja Matrjona kertoi hänelle alttiisti ja avoimesti kaikki, mutta äkkiä vaikeni hän ja naurahti.

"Mitä naurat?" kysyi lääkäri.

"Muuten vaan... elin niin huonosti ja uskokaa minua hyvä tohtori, en minä sitä edes ymmärtänyt enkä minä tähän hetkeen saakka ole oikein ymmärtänyt, kuinka huonoa se kaikki oli."

Tämän menneisyyden tarkastelun jälkeen iti Matrjona Orlowin sielussa aivan erikoinen tunne miestään kohtaan. Hän rakasti tätä yhä vieläkin niinkuin ennen vaimon sokealla rakkaudella, mutta hänestä tuntui, kuin olisi Gregori hänen velallisensa. Usein puhutteli hän tätä suojelevalla äänenpainolla, kun tämä levottomuudellaan sai hänet huolestumaan, mutta usein epäili hän, oliko mahdollista tuon miehen kanssa elää rauhassa ja levossa, vaikkakin hän ylipäänsä uskoi, että Grigori oli tullut rauhallisemmaksi ja päässyt tuskastaan.

Kohtalo oli heidät yhteen saattanut ja olisivat he molemmat -- nuoria, työkykyisiä ja voimakkaita ihmisiä kun olivat -- olettaneet väritöntä elämää puolinaisessa köyhyydessä, elämää, jossa pääasiana olisi ollut rahapennin kokoomispyrkimys. Tästä kauheasta oli heidät lopuksi pelastanut se, mitä Grischka nimitti sielunsa levottomuudeksi, ja mikä hänen luonteensa mukaan ei sallinut hänen tyytyä jokapäiväiseen elämään.

* * * * *

Muutamana syyskuun aamuna ajoivat rattaat taasen parakin pihalle ja Proniw nosti niistä pienen, yltäänsä väritahraisen nuorukaisen, joka oli laiha ja keltainen, ja jonka hengitys kävi raskaasti.

"Taaskin Petunnikowin talosta, sen kostean kadun varrelta", vastasi ajuri kysymykseen.

"Tschischik", huudahti Orlow tuskallisesti. "Hyvä Jumala, Senka Tschischik, tunnetko minua?"

"Ky-yllä", sanoi Tschischik ponnistuksella maatessaan paareilla ja käänsi hitaasti silmiään nähdäkseen Orlowin, joka seisoi kumartuneena häntä kohti.

"Sinäkin... iloinen veitikka. Mistä sen sait?" kysyi Orlow. Häneen vaikutti tuon taudin runteleman pojan näkeminen hyvin kiihdyttävästi. Miksipä juuri tämä poika? Hän puri hampaansa yhteen ja pudisti surullisesti päätään.

Tschischik huohotti vaan. "Kylmä on", sanoi hän, kun hänet pantiin vuoteelle ja riisuttiin pois väritahraiset ryysyt.

"Me pistämme sinut heti lämpimään veteen", puheli Orlow, "ja parannamme sinut."

Tschischik pudisti päätään ja kuiskasi: "Ei, ette te minua paranna! Grigori setä, kumarruhan tänne, korva lähemmäksi, minä sieppasin sen harmonikan! Se on halkovajassa. Toissa päivänä vasta ensi kerran soitin. Ompa se soittopeli, minä piilotin sen ja silloin alkoikin vatsaa koskea. Se synti sen teki. Siellä portaitten alla seinänvierellä se riippuu. Peitin sen puulla. Kuules, Grigori setä, anna se sen soittajan sisarelle, se kyseli sitä." Hän alkoi vaikerrella ja kyyristyi kouristuksen käsissä.

Kaikki mitä voitiin, tehtiin hänen hyväkseen, mutta hänen kuihtunut laiha ruumiinsa ei kestänyt, ja illalla kantoi Orlow hänet ruumishuoneeseen.

Orlow koetti asetella Tschischikin jäseniä luonnolliseen asentoon, mutta se ei onnistunut hänelle, masentuneena ja äreänä kulki hän pois ajatellen mielessään tuota iloista poikaa, jonka kauhea tauti oli niin runnellut.

Hänet valtasi kauhea tietoisuus voimattomuudestaan kuolemaa vastaan ja sen johdosta, ettei hän sitä ymmärtänyt. Kuinka paljon olikaan hän nähnyt vaivaa ja kuinka olivatkaan lääkärit koettaneet ja kuitenkin kuoli tuo poikanen! Tuntui tuskalliselta. Hänetkin, Orlowin, se jonain kauniina päivänä nutistaa ja loppu tuli! Tuntui kauhistavan ja elämä oli niin yksinäinen. Jospa voisinkin puhua jonkin viisaan ihmisen kanssa! Hän oli jo usein yrittänyt pitempää puhelua ylioppilasten kanssa, mutta ei kellään ollut aikaa filosofeerauksiin ja Grigorin yritykset eivät onnistuneet. Täytyi mennä vaimonsa luo ja puhella hänen kanssaan. Synkkänä ja surullisena menikin hän tämän luo.

Tämä oli juuri tullut toimestaan ja peseytyi kamarissaan, mutta teekeittiö oli jo pöydällä ja täytti ilman höyryllä ja surinallaan.

Vaieten istahti Grigori tuolille ja katseli vaimonsa paljaita, pyöreitä hartioita. Keittiö porisi, vesi roiskahteli, Matrjona niisti nenäänsä, palvelijat juoksentelivat nopeasti käytävässä ja Grigori koetti käynnin mukaan avata kuka kulki.

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä kuvitelma, että Matrjonan hartiat ovatkin yhtä kylmät ja niljakkaat ja hiessä kuin Tschischikin äsken, kun tämä kiemurteli kouristuksissa. Hän lyykähti kokoon ja sanoi jylhästi: "Senka on kuollut."

"Kuollut tulkoon autuaaksi", sanoi Matrjona kuin rukouksessa ja sylkäsi sitten voimakkaasti suuhunsa joutuneen saippuan ulos.

"Minun on niin ikävä sitä", huokasi Grigori.

"Oli se aika veitikka."

"Hän on kuollut ja se sovittaa kaikki. Ei ole aikaa mietiskellä millainen hän oli. Vahinko että kuoli. Taitava poika..."

"Se harmonikka! Hm. Viisas veitikka, usein katselin minä sitä ja ajattelin: pitäisi ottaa oppilaaksi. Orpo oli. Olisi siihen hyvin totuttu ja olisi ollut kuin oma poika, eihän ole meillä lapsia. Sinä olet terve, mutta et saa. Kerran synnytit etkä enää. Ohhoh. Olisipa meillä pari sellaista palleroista, niin ei olisi niin ikävää... Elää, tehdä työtä, miksi hyväksi? Ruokansa takiako? Niin, mutta mihin me oikeastaan kuulumme ja mitä me ruualla teemme? Voidaksemme tehdä työtä. Tämähän on hullutusta, päätöntä. Niin, olisipa lapsia niin olisi toista!"

Hän sanoi tämän surullisella ja tyytymättömällä äänellä, pää syvälle painuksissa. Matrjona seisoi hänen edessään, kuunteli ja kävi yhä kalpeammaksi.

"Olen terve, sinä olet terve eikä ole lapsia! Mistäs se tulee, miksei ole? Sitä ajattelee ja ajattelee ja rupeaa lopuksi juomaan!"

"Sinä valehtelet", sanoi Matrjona varmasti ja kovalla äänellä, "valehtelet, uskallappas täällä puhua tuommoista! Ymmärrätkö! Koitappa! Sinä juot vaan siksi, että sinua haluttaa, kun et voi pitää itseäsi aisoissa. Minun lapsettomuudellani ei ole siinä mitään tekemistä. Sinä valehtelet, Grischka!"

Grigori hämmästyi, hän nojautui taapäin tuolillaan, katseli vaimoaan eikä tuntenut tätä. Koskaan ennen ei hän ollut tätä nähnyt niin raivoissaan, ei ollut tämä koskaan niin armottoman ilkeästi katsonut eikä koskaan niin painokkaasti puhunut.

"No, no", ärähti hän ärsyttäen ja tarttui vankasti käsin istuimeensa. "No sano vielä jotain!"

"Kyllä sanonkin, en olisi sanonut, mutta sinulta en tahdo kuulla tuota moitetta. Minä en synnytä sinulle enkä tule synnyttämään, en enää voi, minä en synnytä!" Hänen huutonsa kuului kuin olisi itku ollut kurkussa.

"Älä kilju", sanoi mies.

"Miksen minä synnytä? No ajatteles, Grischka, kuinka usein olet minua lyönyt, kuinka usein olet kupeitani kolhinut. Muistelehan kuinka olet minua rääkännyt ja kiusannut! Tiedätkö kuinka paljon verta minusta lähti sinun kidutustesi jälkeen. Paita oli kaulaa myöten verissä. Siksi en minä synnytä, rakas mieheni. Kuinka voit minua siitä moittia? Etkö häpeä katsoa minua silmiin!... Sinähän olet murhaaja, ymmärrätkö: murhaaja. Itsehän olet lapsesi tappanut! Kaikkea olen sinulta sietänyt, kaikki olen sinulle antanut anteeksi. Tuollaisia sanoja en anna elämässäni anteeksi. Kun kuolen, niin ajattelen niitä. Etkö ymmärrä, että itse olet syynä siihen, että minä olen pilalla. Enkö minä ole niinkuin muutkin naiset, enkö minä tahtoisi lapsia? Minä en tahdo, arvelet sinä. Oh monta yötä olen valvonut ja Jumalalta rukoillut, että hän varjelisi kohtuni lasta sinulta -- murhaajalta... Kun minä näen vieraan lapsen, niin kuohahtaa sappeni kateudesta ja säälistä itseäni kohtaan. Taivaan kuningatar, kuinka olisinkaan minä häntä hoitanut! Mikä minä olen? Herra Jumala, minä olen hedelmätön!"

Hengästyksissään oli hän läkähtyä. Sanat pursuivat suusta ilman yhteyttä, sekanaisina. Hänen kasvonsa olivat täynnä täpliä, hän vapisi ja yski kuin tukehtumaisillaan. Grigori pidättyi kiinni tuolissa. Kalpeana ja masentuneena istui hän ja katseli ammottavin silmin tätä vierasta naista.

Hän oli peloissaan tämän puolesta, hän pelkäsi, että tämä oli tarttuva häneen käsiksi ja kuristava hänet. Sitä uhkasivat nuo kauheat raivoisat silmät. Tällä hetkellä oli tuo nainen kahta vertaa voimakkaampi kuin hän. Sen tunsi hän ja pelkäsi. Hän ei voinut nousta ja iskeä tuota, kuten ennen oli tehnyt. Hän ymmärsi, että tämä oli muuttunut, että mahtava voima oli tähän asettunut. "Sinä olet loukannut sisimpääni, Grischka. Tämä synti minua vastaan on ääretön. Minä olen kärsinyt, vaiennut... Minä rakastin sinua... Mutta tuota moitetta en voi kestää. Ei ole minulla voimia enää, sinä, Jumalan minulle antama. Ole niitten sanojesi tähden kolme kertaa kir-- -- --"

"Vaikene!" ulvoi Grischka ja kiristeli hampaitaan.