Part 5

"Mitä häiriötä te teette. Oletteko unohtaneet, missä olette, kirotut paholaiset?"

Grigorin silmissä hämärti. Hän ei nähnyt, kuka ovella seisoi ja puhutteli häntä bassoäänellä. Hän haukkui ja reuhasi, töytäsi ihmisiä kylkeen ja juoksi pois, ulos. Matrjona seisoi vielä hetkisen hiljaa; sitten asteli hän horjuen ja kuni sokea käsin hapuillen vuoteelleen ja lyykähti huohottaen sille.

Ilma pimeni ja akkunasta katsoi taivaalta harmaitten risaisten pilvien lomitse kultainen kuu luoden varjoja lattialle. Pian pieksi taaja, vihmova sade akkunalautoja ja seinää. Se oli aikaisen syksyn loppumattomain ikäväin päivien enne. Kellon heiluri naksutti sekuntejaan, sadepisarat putoilivat yhä edelleen akkunalautaa vasten, tunti kului toisensa jälkeen, sade ei lakannut. Ja vuoteellaan makasi nainen katsellen tulehtunein silmin kattoa kohti. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat, poskipäät pistivät esiin ja silmistä loisti kauhu ja tuska. Ja yhä pieksi sade seiniä ja akkunaa. Kuin painoa pannen kuiskasi se jotain väsyttävän yksitoikkoista. Se tuntui tahtovan vakuuttaa jollekin jotain. Mutta ei ollut sillä riittävästi voimaa sanoa sitä nopeasti ja varmasti ja näytti se toivovan saavuttavansa tarkotuksensa tuskaisan päättömän värittömän saarnan kautta, jossa ei ollut uskon vilpitöntä pontta.

Sadetta kesti kauvan ja ennusti se synkkää päivää. Eikä Matrjona voinut nukkua, yksitoikkoisen sateen rapinan keskestä kaikui hänen korviinsa tuskaisa kauhistava kysymys:

Mitä nyt? Mitä tulee nyt? Yhä ja uudelleen kuului tämä kysymys akkunaruutujen takaa ja iskeytyi raatelevalla tuskalla koko hänen olemukseensa.

"Mitä tulee nyt?"

Ei uskaltanut hän siihen kysymykseen vastausta antaa, vaikkakin vastaus sukeltautui hänen eteensä yhä uudelleen juopuneen ja eläimellisesti raivoisan miehen muodossa. Mutta tuskaisa oli hänen erota ajatuksesta, että elämä muuttuisi hiljaiseksi ja rakkaaksi. Hän oli jo niin tähän ajatukseen tottunut ja pelkäsi hän uhkaavaa aavistustaan. Ja kuitenkin oli hän varma siitä, että niin kävisi, että jos Grigori taas alkaisi juoda, hän ei enää voisi elää tämän kanssa. Toisena oli hän jo tämän nähnyt, oli itsekin uudistunut ja vanha elämä kauhisti, tuskastutti häntä. Tämä oli aivan uusi ja tuntematon tunne. Mutta hän oli vaimo ja vihdoin alkoi hän moitiskella itseään tämän riidan takia.

"Mutta miten tämä kaikki tapahtui, hyvä Jumala, miten minä sen teinkään?"

Ristiriitaiset tuskaiset ajatukset häntä kalvoivat. Päivä alkoi koittaa. Keveä usva leijaili yli lakeuden. Eikä taivasta näkynyt tämän kostean harmaan usvan läpi.

"Orlowa tulkaa toimeen!"

Noudattaen koneellisesti kutsua, joka ovelta kuului, nousi hän ja meni parakkiin voimattomana ja sairaana. Siellä hämmästyivät kaikki hänen hidasta liikuntoaan ja nähdessään hänen synkät kasvonsa sammunein silmin.

"Orlowa, te ette ole terve?" kysyi lääkäri.

"Ei mitään."

"Sanokaa pois vaan, voihan joku tulla tilallenne."

Matrjonaa tuskastutti. Hän ei tahtonut näyttää suruaan tälle hyvälle mutta kuitenkin vieraalle ihmiselle. Ja kiusatun sielunsa syvyydestä ammennettuaan voimaa, sanoi hän lääkärille nauraen:

"Ei mitään, minä riitelin hiukkasen mieheni kanssa, kyllä se ohi menee, ei ollut ensi kerran."

"Vaimo parka", sanoi huoaten lääkäri, joka tunsi hänen elämänsä.

Matrjonaa halutti langeta maahan, painaa päänsä tämän polville ja purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi voimansa, puri huulensa yhteen, koetti käsin kurkkuaan kuin tahtoisi painaa tukahtumisen takaisin.

"Mitä nyt tulee?" Ja hänen sydämmensä sykki ankarasti näiden sanojen tahdissa.

Kauvan istui hän yksin syvässä puol'unessa, ja kun vain askeleita kuului käytävässä, hypähti hän ylös, nousi tuoliltaan ja katseli ovea kohti.

Mutta kun ovi vihdoin aukeni ja Grigori astui sisään, ei hän mennyt kokoon eikä noussut ylös, sillä hänestä tuntui kuin olisivat syyspilvet täydellä painollaan äkkiä laskeutuneet hänen päälleen.

Grigori pysähtyi kynnykselle, heitti sitten märän lakkinsa lattialle ja kulki kolisevin askelin vaimonsa luo. Vesi valui hänestä, hänen kasvonsa olivat punaset, silmät ja huulet olivat venyneet leveään tyhmään hymyyn. Hänen astuessaan, kuuli Matrjona kuinka vesi losahteli hänen saappaissaan, hän näytti surkealta eikä ollut Matrjona häntä sellaiseksi kuvitellut.

"Tahdotko, että lankean eteesi polvilleni?"

Vaimo vaikeni.

"Etkä tahdo? Oma asiasi, minä aina ajattelin: olenko sinua kohtaan syyllinen vai enkö? Niin, olen syyllinen. Siksi sanonkin: jos tahdot, niin lankean polvilleni!"

Vaimo oli yhä vaiti, mutta hän tunsi viinan hajun ja katkera tunne kalvoi hänen sieluaan.

"Näethän! Käytä nyt aikaa niin kauvan kuin olen rauhallinen", sanoi Grigori ja kysyi äänekkäämmin: "No, annatko anteeksi?"

"Sinä olet humalassa", sanoi Matrjona huoaten. "Mene nukkumaan!"

"Sinä valehtelet, en minä ole humalassa, vaan väsynyt, minä kuljeskelin ympäriinsä ja ajattelin. Olen paljon ajatellut. Ota nyt vaarin!"

Hän uhkasi sormellaan ja hymyili.

"Miksi olet vaiti?"

"En voi puhua kanssasi."

"Et voi, mikset?"

Mies kuohahti äkkiä ja hänen äänensä kävi kiinteäksi.

"Sinä olet eilen täällä kirkunut, haukkunut, no ja nyt minä kuitenkin pyydän sinulta anteeksi. Huomaa tämä!"

Hän sanoi tämän onnettomuutta uhkaavasti, huulet käyristyivät ja sieramet laajenivat. Matrjona tiesi, mitä tämä merkitsi, ja entinen elämä sukelsi selkeänä hänen eteensä: maakuoppa, lauvantai, tappelu, ikävä ja tuska!

"Minä huomaan", sanoi hän terävästi, "sinä olet taas tullut elukaksi."

"Elukaksi! -- Tämä ei kuulu asiaan. Minä sanon, annatko minulle anteeksi? Mitä ajattelet? Luuletko, että minä tarvitsen sinun anteeksiantamustasi? Kyllä minä ilman sinuakin toimeen tulen, mutta kuitenkin tahdon minä, että sinä antaisit anteeksi? Ymmärrätkö?"

"Mene matkaasi, Grigori", huusi vaimo täynnä tuskaa ja kääntyi pois.

"Matkaani?" nauroi Grigori ilkeästi, "matkaani, jättäen sinut rauhaan, Ahaa, joko sinä olet jonkun löytänyt?"

Hän tarttui tämän hartioihin, veti hänet lähemmäksi ja asetti hänen kasvojensa eteen veitsen, lyhyen, paksun ja terävän palan ruostunutta rautaa.

"Jospa tappaisit minut", sanoi Matrjona ja hengähti syvään, ja irtauduttuaan hänen käsistään kääntyi hän jälleen pois. Silloin käännähti mieskin pois, kun häneen sattui tämän ääni eivätkä sanat. Hän oli usein kuullut nämä sanat, mutta noin ei hän koskaan ollut puhunut, Ja se seikka, että tuo nainen pelkäämättä hänen veistään käännähti poispäin, tämä yhä lisäsi hänen ällistystään. Joku hetki sitten olisi hänen ollut helppo iskeä, mutta nyt ei hän voinut. Vaimonsa välinpitämättömyyden kauhistamana heitti hän veitsen pöydälle ja kysyi synkällä raivolla:

"Perkele, mitä sitten tahdot?"

"En mitään, en yhtään mitään", huudahti Matrjona. "Mutta mitä sinä tahdot? Jos olet tullut minua tappamaan, niin iske sitten!"

Grigori katseli häntä vaieten eikä tiennyt mitä tehdä. Hänen aatoksensa olivat sekaisin. Hän oli tullut varmasti luullen voittavansa Matrjonan. Eilisen törmäyksen sattuessa oli tämä ollut voimakkaampi ja se alenti häntä omissa silmissään. Tämän täytyi ehdottomasti alistua. Hän ei tiennyt miksi, mutta hän oli varma siitä, että niin täytyi tapahtua. Kuumaverisenä luonteeltaan oli hän näiden neljänkolmatta tunnin kuluessa paljon elänyt ja ajatellut, Ja sekava kun oli, ei hän päässyt perille tunteittensa sekamelskasta, johon oli joutunut vaimonsa heittäessä häntä vastaan tuon oikeutetun syytöksen. Hän käsitti, että tämä oli kapinaa häntä vastaan ja hän otti mukaansa veitsen, pelottaakseen Matrjonaa. Hän olisi iskenyt, jollei tämä niin välinpitämättömästi olisi kohdellut hänen yritystään nöyrtyä. Mutta nyt oli tämä hänen edessään avuttomana, tuskan runtelemana, mutta kuitenkin voimakkaampana. Häntä loukkasi ja tämä seikka selventi hänen ajatuksiaan.

"Kuule", sanoi hän, "älähän konstaile, sinä tiedät, että minä todellakin voin iskeä kylkeesi ja siihen se loppuu, kaikki loppuu ihan yksinkertaisesti."

Grigori vaikeni tuntiessaan, ettei sanonut sitä, mitä piti. Matrjona ei liikahtanut, seisoi vain poispäin käännähtäneenä. Kuumeisen nopeasti teki hän tiliä kaikesta menneisyydestä ja yhä uudelleen tunkeutui hänen mieleensä kysymys:

"Mitä tulee nyt?"

"Motrija", sanoi Grigori äkkiä hiljaa. Hän nojautui pöytää vasten ja kumartui vaimoaan kohti. "Olenko minä syyllinen kaikkeen siihen, etteivät asiat ole järjestyksessä? Tuntuu niin pahalta ollakseni."

Hän pudisti päätään ja huokasi.

"Niin pahalta tuntuu, niin ahdasta on elämä, elämääkö tämä on? Sanahan minulle: koleerasairaat, mitä ne ovat? Ovatko ne minun tukijoitani. Toiset kuolevat, toiset paranevat ja minun täytyy elää. Miten elää? Ei tämä ole elämää? Tämähän on kuin taudin kouristusta. Eikö tämä tunnu tuskalta? Minä ymmärrän kaikki, mutta tuntuu vaikealta sanoa, etten minä näin voi elää. Ja miten minun tulisi elää, sitä en tiedä. Nuo tuolla paranevat, niille ollaan niin huomaavaisia, minä taasen olen terve, mutta jos sieluni on sairas, niin olenko huonompi kuin he. Ajattele, minähän olen huonompi kuin kolerasairas, minun sydämmeni kouristeleikse. Siinä on vika ja sinä huudat minulle. Luuletko että minä olen elukka, juoppolalli? Siinäkö on kaikki! Voi sinä nainen millainen olet, puukuva!"

Hän puhui hiljaa, järkevästi, mutta vaimo ei juuri kuullut, mitä hän sanoi. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla.

"Sinä vaan vaikenet", sanoi Grischka ja hänen sisällän kohosi jokin uusi ja voimakas tunne. "No, miksi vaikenet, mitä tahdot?"

"Minä en tahdo sinulta mitään!" huusi Matrjona. "Miksi kiusaat minua? Mitä sinä tahdot?"

"Niin, sitä vaan."

Tällöin tunsi Orlow, että hän ei voinut sanoa, mitä hän tarvitsi, sanoa niin että se molemmille kävisi selväksi ja hän käsitti, että heidän välilleen oli äkkiä tullut jotain, mikä ei enää ollut yksin sanoin poistettavissa.

Silloin kuohahti hurja raivo taasen. Äkkiä iski hän nyrkillään vaimonsa niskaan ja eläimenä ulvoi hän:

"Sinä, senkin noita-akka, sinä leikit minulla, minä lyön sinut kuoliaaksi."

Isku heitti Matrjonan kasvot pöytää vasten, mutta hän kohosi heti ylös ja täynnä vihaa katsoen miestään silmiin sanoi hän varmasti, kuuluvasti ja lyhyesti:

"Lyö!"

"Hiljaa!"

"Mikset lyö?"

"Sinä perkele!"

"Ei Grigori, jo riittää!"

"Hiljaa!"

"Minä en anna sinun pitää itseäni pilkkanasi!"

Hän kiristeli hampaitaan ja astui taaksepäin ehkäpä vain sitä mukavammin voidakseen lyödä.

Mutta silloin aukeni ovi ja kynnyksellä seisoi tohtori Waschtschenko.

"Mitä tämä on? Missä luulette olevanne, mitä teette?"

Hänen kasvonsa olivat ankarat ja hämmästyneet. Orlow ei nolostunut hänen tullessaan, sanoihan vaan:

"Onpahan vaan pieni desinfektsioni miehen ja vaimon kesken."

Ja kolkosti naurahti hän lääkäriin katsoen.

"Miksi et ole tullut toimeesi?" huudahti lääkäri ankarasti tämän naurun ärsyttämänä.

Grischka kohautti olkapäitään ja selitti rauhallisesti:

"Oli tekemistä; omia asioitani!"

"Vai niin ja kuka täällä eilen metelöi?"

"Me."

"Te? Vai niin, te olette kuin kotonanne!"

"Emmehän toki ole orjia!"

"Vaiti! Kapakan olette tänne laittaneet, elukoita olette, minä näytän missä olette!"

Grischkan valtasi kiihkeä halu panna kaikki nurin, päästä pois tästä painavasta sekamelskasta. Hänestä tuntui, kuin täytyisi hänen tehdä jotain tavatonta ja kerrassaan vapauttaa sielunsa kaikesta sen sekamelskasta. Hän oikasihe, tunsi sydämmessään miellyttävän viileyden ja kissan liikkein käännähtäen lääkärin puoleen sanoi hän:

"Älkää nyt kurkkuanne niin kiljutelko, älkää huutako, minä tiedän missä olen... kidutuslaitoksessa!"

"Mitä? Mitä sanot?" Ällistynyt tohtori kumartui hänen puoleensa.

Grischka tiesi sanoneensa hurjan sanan, mutta ei siitä rauhottunut, kiihtyi vaan.

"Olkaa huoletta, kyllä jo selviää. Te nielette pillerin! Matrjona, pane myttysi kokoon."

"Ei, ystävä hyvä, odotahan! Vastaa ensin!" sanoi lääkäri uhkaavan tyyneesti. "Minä sinut, sinä ilkeä mies..."

Grischka katsoi häntä uhmaavasti ja alkoi puhua. Hänestä tuntui kuin juoksisi hän ja kuin joka askeleelta hengitys helpottaisi.

"Te, Andrei Stepanowits, älkää huutako, älkää haukkuko! Te luulette koleran takia voivanne komentaa minua. Turhaan. Ei kukaan tarvitse teidän parannustanne ja se, että sanoin 'kidutuslaitos' oli vain tyhjä sana, minä vain tahdoin ärsyttää, mutta te älkää huutako noin!"

"Sinä valehtelet", sanoi lääkäri rauhallisesti. "Minä sinut opetan. Hei tulkaa tänne!"

Käytävään oli kokoontunut ihmisiä, Grischka siristi silmänsä ja puri hampaansa yhteen.

"Minä en valehtele enkä pelkää, ja jos te tahdotte antaa opetuksia, niin sanonpa minäkin opetukseksi jonkun sanan."

"No sano!"

"Minä menen kaupunkiin ja huudan: ystävät, tiedättekö miten koleraa parannetaan?"

"Mitä?" Ja lääkärin silmät levenivät.

"Silloinpa tänne tulee puhdistus ja ilotulitus."

"Mitä sanot, sinä perkele!" huusi lääkäri jylhästi. Kiihtymys oli hänessä muuttunut hämmästykseksi. Hänhän tiesi, ettei tämä mies ollut tyhmä ja tunsi hänet ahkeraksi, mutta nyt: miksi oli hän ilman asiaa tullut tuommoiseksi?

"Mitä sinä puhut tyhmyyksiä, narri!"

"Narri", kajahti kaikuna Grischkan koko olemuksessa. Hän tiesi, että tuomio oli oikea ja loukkaantui siksi sitä enemmän.

"Mitäkö minä puhun? Minä tiedän, minusta on ihan samaa", sanoi hän ja silmänsä loistivat hurjasti. "Nyt minä ymmärrän, että on aivan samaa ja turhaan me tunteitamme pakotamme. Matrjona, ota myttysi!"

"En minä lähde", selitti Matrjona varmasti.

Tohtori tuijotti heihin molempiin, hieroi otsaansa eikä ymmärtänyt mitään.

"Sinä olet humalassa tai hullu. Tiedätkö mitä teet?"

Grischka ei antanut, ei voinut antaa myöten ja hän vastasi lääkärille ivallisesti:

"No ja mitä te sitten ymmärrätte? Desinfektsionia! Niin. Parannatte sairaita ja terveet kuolevat, kun ei elämässä ole tilaa. Matrjona, minä murskaan pääsi, tule!"

"Minä en tule sinun kanssasi!"

Hän oli kalpea ja luonnottoman jäykkä, mutta hänen silmänsä katsoivat varmoina ja kylminä miehen silmiin. Grischka käännähti rohkeudestaan huolimatta pois ja painunein päin oli hän vaiti.

Tohtori sylkäsi: "Perhana tätä ymmärtäköön, sinä, mene tiehesi! Mene ja ole kiitollinen, että sinut tänne otin. Oikeuteen pitäisi, aasi, mars!"

Grigori katseli vaieten lääkäriä ja hänen päänsä painui uudelleen. Parempi olisi, jos olisi lyöty tai kutsuttu poliisia, mutta lääkäri oli hyvä ihminen ja hän näki, että Orlow oli miltei syyntakeeton.

"Minä sanon viime kerran; tuletko?" kysyi Grischka vaimoltaan käheästi.

"Ei, minä en tule", vastasi tämä ja kumartui hieman kuin itkua välttääkseen.

Grischka antoi kätensä pudota.

"No, vieköön piru teidät kaikki helvettiin, mitäpä minä teitä tarvitsen."

"Sinäpä olet visainen", alkoi lääkäri hyvitellen.

"Älkää te veikistelkö!" kirkui Grischka.

"No, kirottu narttu, nyt minä lähden, emme kai tapaa toisiamme. Ehkäpä sentään, se riippuu minusta, mutta jos me tapaamme, niin käy sinun huonosti, huomaa se!"

Ja Orlow astui ovea kohti.

"Hyvästi, traagikko", sanoi lääkäri ivallisesti, kun Grischka oli hänen vierellään.

"Älkää kajotko minuun, älkää vetäkö vieteriä vireeseen, se on nyt rauhassa eikä kuulu kellekään. Hyvä niin!"

Hän otti lakin maasta, heitti sen päähänsä ja meni vaimoonsa katsahtamatta.

Vaimo katseli tätä tutkien. Kalpeana seisoi hän kasvot näköjään tunteettomina. Lääkäri osoitti Grigoria ja kysyi:

"Mikä häntä vaivaa?"

"En tiedä."

"Hm. Ja mihin menee hän?"

"Juomaan", vastasi Matrjona kiinteästi. Lääkäri kohautti olkapäitään ja meni.

Matrjona katseli akkunasta ulos. Parakista kulki illan pimeässä sateessa ja tuulessa nopeasti mies, yksin, keskellä märkää harmaata kenttää.

Matrjona Orlowin kasvot kävivät yhä kalpeammiksi. Hän asteli huoneen nurkkaan, lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla. Kiihkeästi heittäytyi hän maata vasten, tuskin veti hän henkeään innokkaasti rukoustaan kuiskiessaan ja vapisevin käsin repi hän rintaansa ja kaulaansa.

* * * * *

Kävin kerran E:n käsityökoulussa. Mukanani kulki muuan tuttava, sen koulun perustajia. Hän kuljetti minua mallikelpoisesti järjestetyssä koulussa ja kertoi:

"Kuten näette, voin minä näytellä näitä laitoksia. Ihmettelymme kasvaa yhä. Meillä on kerrassaan ihmeteltäviä opettajia. Kenkäteollisuusosastossa on esim. muuan opettajatar, yksinkertainen kengäntekijä, talonpoikaisnainen, aivan nuori vielä, mutta hieno moitteeton nainen, muuten piru vieköön. No jaa! Tämä nainen, sanon minä, on yksinkertainen kengäntekijä, mutta miten hän työskentelee, miten taitavasti hän opettaa käsityötään, kuinka rakkaassa suhteessa hän on lapsiin! Ihan täytyy hämmästyä. Hän on ihan korvaamaton, tekee työtä 12 ruplasta ja asunto koulussa. Ja niistä kolikoista elättää vielä kahta orpoa, minä sanon, että se on merkillisen mieltäkiinnittävä henkilö."

Hän kehui tätä naista niin, että minussa heräsi halu tutustua häneen. Tapasinkin hänet ja hän, Matrjona Ivanowna, kertoi minulle surullisen elämänsä tarinan. Alkuaikoina, kun hän oli eronnut miehestään, ei tämä antanut hänelle rauhaa. Hän tuli päihtyneenä, metelöitsi, haki hänet käsiinsä kaikkialta ja löi. Kaikki oli hän sietänyt.

Kun parakki syksyllä suljettiin, ehdotti naislääkäri, että hän otettaisiin tänne kouluun ja laitettaisi niin, ettei miehensä pääsisi tänne. Tämä onnistui ja Orlowa elää nyt rauhallista työteliästä elämäänsä. Sairaanhoitajattarien avulla oppi hän lukemaan ja kirjoittamaan, otti kasvattaakseen kaksi orpoa, tytön ja pojan, ja hän tekee työtä, on tyytyväinen ja ajattelee kauhulla entisyyttään. Kasvattejaan rakastaa hän yli kaiken, ymmärtää heidän toimiskelunsa merkityksen ja on koulussa voittanut yleisen kunnioituksen, mutta hän yskii kuivasti ja se kuulostaa pelottavalta. Hänen kapeilla poskillaan on sairas hehku ja harmaissa silmissä paljon tuskaa. Avioliitto levottoman Grischkan kanssa on jättänyt jälkensä.

Tämä taasen on antanut asiain mennä eikä nyt yli kahteen vuoteen ole vaimostaan välittänyt. Väliin tulee hän N:ään mutta ei ole näyttäytynyt. Kuuluu "paljasjalkojen" joukkoon.

Minun onnistui saada hänetkin käsiini, muutamasta syrjäkaupungin sopesta. Kaksi kolme kertaa kohdattuamme olimme ystävät. Kerrottuaan saman tarinan kuin vaimonsakin vaikeni hän hetkisen ja sanoi sitten:

"Kas siten, Maksim Saratiewits, on elämä minua heitellyt. Enkä minä ole mitään sankarityötä suorittanut ja yhä vielä toivon minä jotain tekeväni. Jospa minä murentaisin koko maailman tomuksi tai kokoisin joukon ja tappaisin kaikki ihmiset viimeiseen saakka tai jotain muuta, joka kohottaisi minut kaikkien ihmisten yläpuolelle, mistä minä sylkäsisin, ja jospa saisin sanoa: voi te maan madot, miksi te elätte ja miten te elätte. Teeskentelijöitä olette ettekä muuta ja sitten yks kaks kolme lentää palasiksi. Vieköön piru, kuinka on ikävää! Ikävä ja ahdas on minulle elämä. Kun minä pääsin Matrjoskasta, niin ajattelin: no Grischka, ui nyt kaikkeen maailmaan, nyt olet vapaa! Mutta erehdys. Kiinnipä olin. Mutta vielä se tulee, vielä minusta kuullaan, miten, piru tiesi... Nainen? Piru vieköön, tarvitsemmeko me tämmöiset naista? Mitä varten? Minuahan elämä lennättää sinne ja tänne! Levottomuus sydämmessä olen minä maailmaan tullut ja osani on olla paljasjalka. Se on paras paikka elämässä! Vapaa ja kuitenkin tuntuu ahtaalta! Minä olen kulkenut ja matkustellut kaikkialla. Ei mitään lohdutusta. Juon tietysti. Entäs sitte? Viina rauhottaa sydäntä ja sydän se hehkuu. Kaikki inhottaa minua, kaupungit, kylät, ihmiset, hyi! Eikö nyt voi parempaa keksiä? Kaikki toinen toistaan vastaan! Minä tahtoisin ne hävittää kaikki. Oi, elämä, perkeleellinen viisaus sinä olet!"

Me istuimme kapakassa, sen raskas ovi aukeni ja sulkeutui yhä. Sen sisusta pani ajattelemaan hirviötä, joka vähitellen mutta ehdottomasti toinen toisensa jälkeen nielee venäläiset ihmisparat, levottomat ja muut!