Part 3

Hänen miehensä ei ollut kuulevinaan, ajatuksissaan ankarana istui hän vaieten. Sammuva teekeittiö surisi hiljaista säveltä, ikkunasta tuoksahti sisään öljyvärin, karbolihapon ja pengotun tunkion tuoksua. Hämärä, keittiön surina ja hajut, kaikki tämä suli yhteen ja ympäröi Orlowin kuin painavalla unella ja uunin musta aukko katseli pariskuntaa ikäänkuin vain odottaisi sopivaa tilaisuutta nielläkseen heidät. Kauan oltiin puhumatta, mies ja vaimo nakertivat sokeria, kolistelivat astioita ja ryyppivät teetä. Matrjona huokaili, Grigori koputteli sormellaan pöytään.

"Siellä sitten on puhdasta, etten mokomaa ole nähnyt", sanoi hän äkkiä. "Koko väki on valkeissa. Sairaita kylvetään, annetaan viiniäkin... kolme ja puoli ruplaa pullo! Entäs ruoka sitten... sen hajukin jo tekee kylläiseksi... ja hoito ja huolenpito... Ja kaikkia niitä hoidetaan kuin omia lapsia. Tjaa. Ymmärrä sitä. Niin sitä maailmassa eletään. Ei sinua kukaan halveksi eikä häiritse, siitä puhumattakaan, että kukaan kurkistaisi toisen asuntoon. Voiko ihminen siellä hengittää vai eikö? Ja kun sitten on kuoleman kielissä, silloin ei tiedetä miten oikein parhaiten voitaisi auttaa. Parakkeja... viiniä... Kuuden ja puolen pullosta. Onko ihmiset sitten niin vähäjärkisiä? Parakit ja viini maksavat paljon rahaa. Eikö tätä rahaa voitaisi käyttää elämän parantamiseksi... jos joka vuosi sitä jonkun verran käytettäisi."

Vaimo ei vaivannut itseään ymmärtääkseen hänen puheitaan, häntä tyydytti jo se, että ne olivat uusia ja siitä päätti hän, että Grigorin sielussa liikkui outoja tuumia. Tämän havaittuaan tahtoi hän mahdollisimman pian tietää, missä määrin nämä uutuudet saattavat koskea häntä.

"Kai ne siellä sen paremmin ymmärtävät kuin sinä", sanoi hän ja puri epäillen huulensa yhteen.

Grigori kohautti olkapäitään, katsahti häneen sivultapäin ja alkoi sitten hetken vaiettuaan äänekkäästi puhua:

"Jos tietävät tai ovat tietämättä, oma asiansa. Mutta jos minun täytyy kuolla elämää juuri haistamattakaan, niin siitä voin minä sanani sanoa. Sanonpa sinulle: tällaista järjestystä en minä enää siedä enkä aio odottaa, kunnes kolera tulee ja vie minut kuten soittoniekan -- sen ymmärrän. Sitä en tahdo! Peti Ivanowits sanoo: estä se, jos kohtalosi on sinua vastaan! niin taistele, niin sittehän nähdään, kuka voittaa! Sotaa siis! Eipä sitten muuta... Mitäs nyt sitten? Minä rupean parakin palvelijaksi -- ymmärrätkö? Menen suoraan sen pedon luokse -- kas, niele minut ja minä pyristelen käsin ja jaloin... En siellä vähempääkään ansaitse... kakskymmentä ruplaa kuukaudessa palkkaa ja voi saada palkinnonkin... Voi kai kuollakin?... Kyllä, mutta pikemmin täällä kutjahtaa. Ja onhan elämä vaihtelevampaa..." Ja Orlow löi kiihkeästi nyrkillään pöytään, niin että astiat helähtivät. Matrjona katsoi miestään alussa hieman levottomana ja uteliaana, mutta lopuksi siristi hän vihasesti silmänsä.

"Se ylioppilas kai neuvoi", kysyi hän vielä rauhallisena.

"Oma minun järkeni... tiedän itse mitä teen." Hän ei tahtonut vastata suoraan.

"No, ja miten neuvoi hän sinua pääsemään irti minusta?" jatkoi Matrjona.

"Sinusta?" Grigori nolostui hieman, hän ei ollut sitä asiaa ajatellut. "Voisihan vaimon jättää yksin, mutta on monenlaisia naisia. Matrjona yksin -- se olisi vaarallista. Sitä täytyy pitää silmällä." Orlow pysähtyi tähän ajatuksissaan ja murisi: "Ylioppilas... Mitä sinusta tulee? Asut tässä... ja minä saan palkan..."

"Vai niin", sanoi vaimo lyhyesti ja rauhallisesti ja nauroi tuota paljon puhuvaa naisen naurua, joka miehessä heti herättää mustasukkaisuuden.

Tämän tunsi Orlow, hän kun oli hermostunut ja herkkätunteinen, mutta arvonsa tunnossa ei hän tahtonut sitä vaimolleen osottaa, vaan sanoi lyhyesti:

"Mitä sinä loruat?" ja odotti sitten mitä tämä vielä sanoisi.

Tämä vaan hymyili ärsyttävästi eikä puhunut mitään.

"No mitä tahdot sitten?" kysyi Grigori kovalla äänellä.

"Mitäpä minä", sanoi Matrjona välinpitämättömästi ja peseskeli astioita.

"Senkin nauta, älä siinä kuomaile, minä pieksen sinut", kohahti Orlow. "Menen ehkä vielä kuolemaan."

"Enhän minä sinua lähetä... älä mene..." keskeytti Matrjona.

"Jopa sinä olisit valmis", sanoi Orlow ivallisesti.

Vaimo vaikeni, joka seikka yhä enemmän raivostutti miestä, mutta tämä ei kuitenkaan ilmaissut tunteitaan tavallisella tavalla. Häntä pidätti jokin ovela ajatus, hän hymyilikin vahingoniloisesti.

"Tiedän minä, että sinä ajaisit minut helvettiin. No, katsotaampa, kuka viimeksi nauraa... Osaan minäkin!"

Hän nousi pöydästä, sieppasi lakkinsa, meni ulos ja jätti vaimonsa tyytymättömänä tämän menettelyyn. Tämä oli uhkausten sekottama ja pelkäsi tulevaisuutta entistä enemmän. Hän katseli ikkunasta ulos ja kuiski itsekseen:

"Herra Jumala! Pyhä neitsyt Maria."

Kauvan istui hän pöydän ääressä kaikellaisia levottomia ajatellen ja kuvitellen, mitä Grigori voisi tehdä. Puhtaat astiat olivat pöydällä. laskevan auringon säteet heittivät vastapäiselle seinälle punasen läiskän. Siitä heijastui valo alas ja sokeriastian reuna kiilsi. Otsa rypyssä katseli vaimo tätä kiiltävää pistettä, kunnes silmänsä väsyivät. Sitten nousi hän istualleen, korjasi pois astiat ja paneutui maata.

Hänen oli paha olla.

Grigori tuli illan pimeässä. Askeleista päätti Matrjona, että hän oli hyvällä tuulella. Hän murahti jotain siitä, että huoneessa oli pimeä, huusi vaimoaan, meni vuoteen luo ja istahti siihen. Vaimo kohennaite hänen vierelleen.

"Tiedätkö mitä?" sanoi Orlow nauraen.

"No mitä?"

"Saat sinäkin paikan!"

"Mistä?" kysyi tämä värisevällä äänellä.

"Sieltä parakista mistä minäkin", selitti mies juhlallisesti.

Vaimo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja tanakasti puristaen häntä suuteli suoraan suulle. Tätä ei mies ollut odottanut ja hän töykkäsi tämän takaisin. Se vaan teeskentelee, senkin lutka, ei tahdo olla minun kanssani, kiemailee viekkaasti, pitää miestään narrina.

"Mistä sinä iloitset?" kysyi hän karkeasti ja teki mielensä heittää hänet maahan.

"Siitä vaan", vastasi vaimo iloisesti.

"Teeskentele! Minä tunnen sinut!"

"Sinä urhoollinen mies."

"Ole vaiti!"

"Rakas Grisania, omani!"

"Mikä sinun oikein on?"

Kun hyväilyt olivat häntä vähän lepyttäneet, kysyi hän huolekkaasti:

"Etkö sinäkään pelkää?"

"Ollaanhan siellä yhdessä", kuului yksinkertainen vastaus.

Tämä oli miehestä hauskaa kuulla ja hän sanoi:

"Oletpa kunnon eukko."

Ja samalla nipisti hän tätä kyljestä, niin että Matrjona kirkasten kiemurteli.

* * * * *

Ensi päivänä, jona Orlowin pariskunta oli paikassaan, sattui tulemaan paljon sairaita ja molemmat tulokkaat, jotka olivat tottuneet hiljaiseen elämään, tunsivat outoa levottomuutta tässä vilkkaassa liikkeessä, johon olivat joutuneet. He olivat taitamattomia, eivät ymmärtäneet käskyjä ja monien vaikutusten valtaamina juoksivat he hätäännyksissään edestakaisin koettaen tehdä jotain, mutta häiritsivät enemmän toisia. Grigori tunsi usein sangen selvästi, että hän taitamattomuudessaan oli ansainnut ankaran muistutuksen, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen ei kukaan mitään rähissyt.

Kun muuan lääkäri, iso tumma mies, jolla oli kotkanenä ja iso luomi oikeanpuolisten kulmakarvain yllä, käski Grigoria auttamaan muuatta sairasta kylpyyn, tarttui Grigori sairaaseen sellaisella kiihkolla, että tämä kiljasi ja lyyhistyi kokoon.

"Hyvä ystävä, älä heti hänen luitaan riko, hän kyllä paratessaan pääsee itse kylpyyn", sanoi lääkäri vakavasti.

Orlow nolostui; mutta sairas, laiha pitkä riuku, naurahti hyvin väkinäisesti ja sanoi heikosti: "hän on vielä tottumaton touhuun." Toinen lääkäri, vanha mies, jonka harmaa parta oli suippo ja silmät loistivat, oli antanut Orloweille heidän tullessaan neuvoja, miten heidän piti seurustella sairasten kanssa, miten milloinkin menetellä, miten nostaa sairaita. Lopuksi kysyi hän, olivatko he eilen kylpeneet ja antoi heille valkeat puvut. Tällä lääkärillä oli hento ääni ja hän puhui nopeasti. Orlowit olivat häneen heti mieltyneet, mutta pian olivat he parakin kihinässä unohtaneet hänen neuvonsa. Heidän ympärillään kuhisi valkopukuisia ihmisiä, he kuulivat käskyjä, jotka heti käsitettiin, sairaat yskivät ja ähkivät, veden loisketta kuului ja kaikki nämät äänet sekottuivat ilman terävään, kutkuavaan hajuun, joka tuntui siltä kuin jokainen lääkärin sana, jokainen sairaan huokaus olisi haissut ja revellyt nenää.

Ensin tuntui Orlowista, kuin vallitsisi täällä mieletön sekamelska, jossa hän ei paikkaansa löytäisi ja tuntui kuin tulisi hän kuuroksi, sairaaksi, tukehtuisi... Mutta kun muutamia tunteja kului, tempasi hänet ympäristön tarmokas touhu ja hän oli innostunut hakemaan paikkaansa. Hän tunsi, että kävisi helpommaksi olento, jos hän pääsisi samaan mylläkkään, jossa muut liikkuivat.

"Karboolia!" huusi lääkäri.

"Vielä kuumaa vettä kylpyyn", käski laiha, pieni ylioppilas, jonka silmäluomet olivat punaset, turvonneet.

"Te... mikä onkaan nimenne? Orlow... vai? Peskää tämän jalkoja... Noin -- noin -- katsokaas, noin... Köykäsemmin, älkää raastako hänen pintaansa..." -- "Oh kun väsyttää..." Näin puhui toinen ylioppilas, jolla oli pitkä tukka ja rokonarpiset kasvot.

"Taas tuotiin sairas", sanoi joku.

"Orlow, menkää ottamaan vastaan."

Grigori oli innoissaan, hiki tippui otsalta ja silmiä tuntui hämärtävän. Väliin häneltä vaikutteiden lukuisuuden takia katosi personallinen tietoisuus. Vihreät läiskät väsyneitten silmien alla, tuhkanharmaat kasvot, silmäkulmat, jotka tauti oli tehnyt pistäviksi, niljakas, haiseva iho, kaikki tämä kouristi hänen sydäntään ja herätti hänessä pahoinvoinnin tunteen.

Kerran näki hän ohimennen parakin käytävällä vaimonsa. Tämä oli laihtunut, näytti harmaalta ja kuluneelta. Käheällä äänellä kysyi Grigori häneltä:

"Mitä kuuluu?"

Tämä hymähti heikosti ja katosi vastaamatta.

Uusi odottamaton ajatus lennähti läpi Grigorin aivojen: Kenties oli mieletöntä tuoda vaimoaan tähän iljettävään työhön, saa vielä tartunnan, ja kun hän seuraavan kerran tämän tapasi, sanoi hän ankarasti:

"Pese nyt usein käsiäsi ja pidä varasi!"

"Mikäs täällä on hätänä?" kysyi vaimo ärsytellen ja näytti pikkusia valkosia hampaitaan.

Miestä suututti. Oli tämäkin nyt leikin paikka! millaista väkeä ovat naiset! Mutta ei hänellä ollut aikaa enempään puhelemiseen, ja kun Matrjona huomasi hänen ilkeän katseensa, katosi hän nopeasti naisten osastoon.

Seuraavana hetkenä oli Orlow jo kantamassa tuttua poliisia ruumishuoneeseen. Poliisia kuljetettiin paareilla ja lasittunein silmin tuijotti hän kirkasta taivasta kohti. Grigori katsoi häneen synkkä kauhu sydämessään. Toissapäivänä oli tämä poliisi ollut toimessaan ja ohimennen oli hän sitä vähän ärsyttänyt -- heillä oli hanhi kynimättä keskenään. Ja nyt oli tämä ihminen, terve mies, kuollut, taudin runtelemana!

Orlow tunsi, kuinka ilkeätä tämä oli. Mitä varten sitten synnytään, jos päivässä voi kuolla tähän kauheaan tautiin? Hän katsahti taasen poliisiin ja sääli täytti hänen mielensä, mitä tulee senkin lapsista, niitähän on kolme? Vuosi sitten vietiin vaimo hautaan, eikä hän ollut uusiin naimisiin mennyt.

Tuntui ihan ruumiillista tuskaa, mutta äkkiä liikahti ruumiin vasen käsi ja oikeni hitaasti. Samalla sulkeutui koukistuneen suun vasempi puoli, joka oli ollut ammollaan.

"Seis!" huusi Orlow käheästi ja laski paarit maahan. "Hän elää!" kuiskasi hän palvelijalle, jonka kanssa paaria kantoi. Tämä käännähti ympäri, katseli tarkkaavasti ruumista ja sanoi Orlowille täydellä vakaumuksella:

"Miksi valehtelet? etkö ymmärrä, että hän ojentuu arkkua varten? Katsohan, miten on käyristynyt, eihän sitä noin voisi arkkuun pistää. Kanna pois!"

"Mutta hänhän liikkuu..." sanoi Orlow kauhusta väristen.

"Kanna vaan, lapsellinen mies! Etkö ymmärrä, mitä sinulle puhutaan? minähän sanon sinulle, että hän vaan ojentaa itseään. Tuo tietämättömyytesi tulee sinulle vielä kalliiksi. Elää muka! Niinkö sitä kuolleesta puhutaan? Kapinaahan se on hyvä veli, ymmärrätkö? Pidä vaan suus kiinni, äläkä puhu, että hän liikkuu, kaikkihan ne liikkuvat. Ja sitten sitä kuiskitaan ympäri kaupunkia ja sitten tulee kapina, kun täällä mukamas eläviä haudataan. Tulevat tänne, koko joukko, ja lyövät meidät palasiksi. Saat sinäkin silloin osasi, ymmärrätkö! Pannaan tänne vasemmalle."

Proniwin rauhallinen ääni ja tyyni käynti vaikuttivat Grigoriin virkistävästi.

"Äläs sinä, veli, masennu, kyllä tähän tottuu. Hyvä on olla. Kohtelu ja kaikki niinkuin kuuluukin. Kaikkihan kerran kuollaan, veli, yksinkertaisin asia maailmassa. Ollaan vaan iloisia eikä pelätä, se on pääasia. Juotko viinaa?"

"Kyllä", sanoi Orlow.

"Minulla on tuolla tuvassa pullo, otetaanpas ryyppy!"

He menivät parakin takana olevaan tupaan, joivat ja Proniw antoi Orlowille sokeripalan, johon oli tiputettu pippuriminttua ja sanoi:

"Otappas tuo, muutoin haiset viinalta. Ne ovat täällä siitä kovat, sanovat olevan vaarallista."

"No, ja sinä olet tottunut jo tähän?" sanoi Grigori.

"Mikäs? Alusta pitäen se kävi. Minun aikanani on täällä jo aika joukko ihmisiä kuollut. Satoja saa sanoa. Levotonta on elämä, mutta hyvä on ja -- täytyy sanoa, Jumalan työtä tämä on. Ihan kuin sodassa, oletko kuullut laupeuden sisarista? Turkin sodassa minä niitä näin. Olin Ardaganissa ja Karsissa. Ne, veliseni, ovat toista maata kuin me sotamiehet. Kulkevat ympäriinsä ihan suojatta luotisateessa puistossa. Ja luodit vinkuvat... viuuh... sattuupa väliin päänuppiinkin ja siihen loppuu koko juttu..."

Tämän juttelun ja hyvän ryypyn vaikutuksesta tuli Orlow hieman rohkeammaksi.

"Kun on leikkiin mennyt, niin leikin kestää", sanoi hän itselleen ja pesi sairasten jalkoja. Hänen selkänsä takana ähki joku:

"Juotavaa, hyvät ystävät!"

Toinen vaikeroi:

"Hohoi! Lämpösempää!... Herra tohtori, tämä auttaa. Hyvä Jumala, paremmalta tuntuu, antakaa vielä vähän kuumaa."

"Antakaa viiniä", huusi tohtori Waschtschenko.

Orlow touhusi, katsoi tarkasti mitä ympärillään tapahtui eikä se hänestä enää ollutkaan niin ilettävää ja kauheaa kuin äsken tuntui. Hän huomasi, ettei tämä ollutkaan mitään sekasoppaa, vaan että täällä vaikutti suuri ja järkevä voima. Mutta kuitenkin, kun hän muisti sen poliisin, kauhistui hän ja katseli akkunasta ruumisvajaa kohti. Hän arveli sen kyllä kuolleen, mutta tämä luulo oli häilyvä. Entäs jos se äkkiä tulee ulos ja huutaa! Nyt muistikin hän jonkun kerran kertoneen, että kolerakuolleet pyrkivät pois arkuistaan.

Kun Orlow juoksi parakin läpi ja milloin hieroi jotain, milloin auttoi kylpyyn, niin tuntui hänestä, kuin olisi päässään käynyt myllynratas. Hän ajatteli vaimoaan: mitenhän sekin jaksaa? Väliin ohimennen tuli halu mennä häntä katsomaan. Mutta pianpa hän ikäänkuin häpesi tätä toivoaan ja murisi itsekseen:

"Liiku nyt vaan ahkeraan, läskilöntti! Laihdut... ja pääset kirotuista aikomuksistasi."

Hän kuvitteli aina mielessään, että hänen vaimollaan oli salaisia, loukkaavia aikomuksia ja usein, kun hän ajatuksissaan saavutti jonkinlaisen puolueettoman aseman, myönsi hän, että nämät aikomukset olivat tavallaan oikeutetut. Kirottuahan se elämä oli ja voihan siinä pistää päähän tyhmiä ajatuksia.

Tämä ajatus tuli väliin varmuudeksi. Hän kysyi itseltään: niin kukas on sitten siirtänyt minut maakuopastani tähän kuohuvaan kattilaan? -- eikä hän osannut itse vastata. Mutta kaikki nämät ajatukset olivat kokonaan sisäisiä, ne eivät mitenkään suorastaan vaikuttaneet hänen jännitettyä tarkkaavaisuutta vaativaan työhönsä. Hän ei ollut koskaan nähnyt ihmisten näin menettelevän. Ja usein nähdessään lääkärien ja ylioppilasten väsyneet kasvot, ajatteli hän, etteivät ne rahaansa tyhjällä ansaitse.

Kun Orlow sai lomavuoronsa, meni hän tuskin jaloillaan pysyen parakin pihamaalle ja paneutui apteekin seinävierelle akkunan alle.

Päässä suhisi ja sydänalassa tuntui vihlova tuska. Hän ei ajatellut mitään, ei tahtonut mitään, ojensi vain itsensä ruoholle, katseli taivasta kohti pilviin, joita auringon lasku kauniisti väritti ja nukahti kuolon raskaaseen uneen.

Hän näki unta olevansa vaimoineen tohtori Waschtschenkon suuressa huoneessa, jossa oli wieniläisiä tuoleja.

Tuoleilla istuu pelkkiä parakin sairaita. Tohtori ja Matrjona tanssivat keskellä salia venäläistä tanssia, hän itse soittaa harmonikkaa ja nauraa ääneensä, kun tohtorin pitkät koivet eivät näytä taipuvan ja tohtori käy tärkeänä ja kopeana Matrjonan kanssa salin läpi kuin haikara yli suon. Ja kaikki sairaat heittelehtivät nauraen tuoleillaan.

Äkkiä ilmestyy poliisi ovelle. "Ahaa!" huutaa hän synkkänä ja uhkaavana. "Sinä Grischka luulit minun jo kuolleen, soitat harmonikkaa ja kannat minua ruumishuoneeseen. Tuleppas nyt mukaan, nouse pois ja tule!"

Vavisten ja yltäänsä hien vallassa nousee Orlow istualleen. Hänen luonaan seisoo tohtori Waschtschenko ja sanoo moittien:

"Ystävä, mikäs sairaanhoitaja sinä olet, kun käyt maahan maata ja vielä vatsallesi? Jos vilustaisit vatsasi, silloinpa saisit maata tuolla ja vielä kuolisit. Ei tämä kelpaa, hyvä ystävä, parakissahan sinulla on makuupaikka. Sinähän hikoat, taisi olla kuumetta. Tules tänne, niin annan sinulle jotain."

"Väsytti vaan", myrisi Orlow.

"Sen pahempi. Täytyy pitää huolta itsestään, nyt on vaarallinen aika ja sinä olet ihminen, jota tarvitaan."

Orlow asteli vaieten lääkärin jälessä käytävän päähän, vaieten otti hän lääkkeen ja ryyppäsi vielä jotain toisesta lasistakin, irvisti ja sylkäsi.

"Ja nyt minä menen maata, näkemiin." Ja lääkäri lähti pitkine koipineen käytävää käymään.

Orlow katseli hänen menoaan ja äkkiä koko kasvot iloisessa naurussa juoksi hän tämän jälkeen ja sanoi:

"Kiitän nöyrimmästi, herra tohtori."

"Mistä?" Tämä jäi seisomaan.

"Työstä. Nyt minä panen siihen kaiken voimani. Sillä tämä levottomuus, tämä on minun mieleeni... ja että minä olen ihminen, jota tarvitaan... Muuten vaan, kiitän nöyrimmästi!"

Ällistyneenä katsoi tohtori tätä jonkin ilon elähyttämää parakkipalvelijaa tarkkaavasti ja naurahti.

"Lysti mies; sievästi, tarkasti teet työsi. No mene nyt lepäämään ja sitten tee työtä, ei minulle vaan sairaille, meidän täytyy ottaa ihmisistä pois sairaus, riistää ne sen kourista, ymmärrätkö? Meidän täytyy kaikin keinoin poistaa tautia, mene nyt nukkumaan!"

Pian makasi Orlow sijallaan ruumiissaan miellyttävä lämpimän tunne. Hän oli iloinen ja ylpeä tuon juttelunsa johdosta tohtorin kanssa. Ja hän nukahti vain sitä valittaen, ettei vaimonsa ollut kuullut. Täytyy huomenna kertoa, mutta jos se perhana ei usko.

* * * * *

"Tule teetä juomaan, Grischka", herätti hänet vaimonsa aikaisin aamulla. Hän kohotti päätään ja katseli vaimoaan. Tämä hymyili hänelle. Sileäksi suittuna näytti hän valkeassa mekossaan niin raikkaalta ja puhtaalta, mieluista oli häntä katsella, mutta samalla muisti mies, että tuollaisenahan tuota naista parakin muutkin miehet saavat katsella.

"Mitä teetä? Oma teenihän minulla on; mihin pitäisi minun tulla?" kysyi hän.

"Tulet kai minun kanssani teetä juomaan", ehdotti Matrjona häntä rakkaasti katsellen.

Grigori katseli sivulleen ja sanoi lyhyesti tulevansa. Vaimo meni ja hän vetäysi uudelleen pitkoksensa.

"Katsoppas vaan! Kutsuu minua luokseen teelle ja on niin ystävällinen... Mutta on laihtunut kovasti lyhyenä aikana." Hänen kävi sääliksi ja hän tahtoi tehdä vaimolleen jonkin ilon. Ostaisikohan jotain hyvää teen kanssa, vai mitä sitä tekisi, mutta pestessään itseään luopui hän tästä ajatuksesta. "Mitä sitä naisia semmoseen totuttaa! Elää se ilmankin!"

Teetä juotiin pienessä valoisassa kaksiakkunaisessa huoneessa, josta oli näköala kentälle, mitä aamuauringon kultaset säteet häikästen valasivat. Ruoholla kimalteli vielä kaste, kaukana taivaan rannalla olivat postitien puut punevan pilven peitossa. Taivas oli kirkas ja pelloilta nousi kostean maan ja märän ruohon tuoksu.

Pöytä oli akkunan välikohdalla ja kolme ihmistä istui sen ääressä. Grigori, Matrjona ja muuan työtoveri, vanha laiha nainen, jonka kasvot olivat rokonarpiset ja silmät hyvin harmaat. Hänen nimensä oli Felicato Jegorowna, ja oli asessorin naimaton tytär. Hän ei voinut juoda teetä sairaalan vedestä, vaan laittoi aina kuntoon oman teekeittiönsä. Kun hän tärisevine äänineen oli kertonut tämän Orlowille, pyysi hän tätä ystävällisesti istuutumaan akkunan ääreen ja siemasemaan "oikeata taivaan ilmaa" ja katosi sitten johonkin.

"Taisit väsyä eilen?" kysyi Orlow vaimoltaan.

"Kauheasti", vastasi Matrjona vilkkaasti. "Tuskin tunsin jaloillani seisovani, päätä pyörrytti, en ymmärtänyt, mitä minulle puhuttiin, luulin ihan nääntyväni. Tuskin kestin siihen saakka kun pääsin vapaavuorolle... Rukoilen aina Jumalaa, että hän auttaisi minua."

"Kyllä kai pelkäät?"

"Sairaitako?"

"Eivät sairaat mitään tee."

"Ruumiita -- pelkään. Tiedätkö..."

Hän kumartui miestänsä kohti ja kuiskasi tälle tuskaisesti: "ne liikkuvat kuoleman jälkeen... hyvä Jumala."

"Sen minäkin näin", naurahti Grigori. "Minulle oli poliisi Nasarow eilen kuoltuaan antaa korvapuustinkin. Minä kannoin häntä ruumishuoneeseen, silloin heilahti hänen vasen kätensä... noin... oli ihan sattua minuun. Kas noin!" Hän liioitteli hiukan, mutta se kävi kuin itsestään.

Tämä teenjuonti valoisassa puhtaassa huoneessa akkunain ääressä, joista oli avara näköala vihreille kentille sinitaivaan alla, miellytti häntä suuresti. Vihdoin tuli häneen halu näyttäytyä parhaalta puoleltaan, tahtoi olla päivän sankari.

"Minä teen täällä työtä minkä vaan osaan, taivas tietäköön, siihen on syytä. Ensiksikin on täällä ihmisiä, sen sanon sinulle, jommoisia ei ole koko mailmassa."

Hän kertoi keskustelunsa lääkärin kanssa ja pani vähän omiaan ihan huomaamattaan ja tuli yhä paremmalle tuulelle.

"Ja toiseksi, itse tämä työ, tämähän on suuri asia ihan kuin sota. Kolera ja ihmiset -- kuka siinä kaataa toisensa? Täällä täytyy olla järki selvänä. Mitä on tämä kolera? Se pitää ymmärtää ja saada selville, mitä se ei siedä. Tohtori Waschtschenko sanoo minulle: sinä, Orlow, olet mies, jota tässä asiassa tarvitaan. Älä pelkää, sanoi, aja sinä se sairaitten jaloista vatsaan ja minä autan pikkusella rohtotipalla siitä pois. Siihen se loppuu ja ihminen pääsee jälleen elämään. Ja täytyy sen olla sinulle koko ikänsä kiitollinen, sillä kukapas hänet kuolemasta pelasti? Juuri me!" -- Ja Orlow pullisti ylpeästi rintaansa ja katseli vaimoaan loistavin silmin.

Ajattelevasti hymähti tämä ja katsoi miestään. Tämä oli kaunis, sen Grischkan näkönen, jonka hän kauan sitte oli nähnyt, silloin ennen häitä.

"Meidän osastossa tekevät kaikki myös kovasti työtä ja ovat niin hyviä. Tohtori, se paksu neiti, ja sitten nämät apulaiset, hyviä ihmisiä, puhuvat niin että meikäläinen kaikki ymmärtää."

"Taidat olla tyytyväinen?" kysyi Grigori, jonka kiihko vähä lauhtui.

"Minäkö, hyvä Jumala, ajatteleppas itse, minähän saan 12 ruplaa ja sinä 20. Yhteensä 32 kuussa. Kaikki vapaata! Jos nämä ihmiset ovat talveen saakka sairaat, niin kuinka paljon meillä onkaan koossa! Ja sitten me Jumalan avulla muutammekin pois siitä maakuopasta."

"Njaa, se on tärkeä juttu", saneli Orlow miettien ja vähän aikaa vaiettuaan huudahti hän toivehikkaalla äänellä, taputtaen vaimoaan hartioille:

"Ah, Matrjona, eiköhän meillekin kerran päivä paista! Ole nyt vain varuillasi, äläkä pelkää!"

Tämä loisti innosta.

"Kunhan sinä vaan voisit muuttua..."

"Ei puhuta nyt siitä. Kun olot muuttuvat, muutun minäkin."

"Hyvä Jumala, kunhan niin kävisi", huoahti vaimo syvään.

"Ole vaan huoletta!"

"Grischenka!"

He erosivat toisistaan iloisin toivein, valmiina tekemään työtä viimeiseen veripisaraan, iloisina ja reippaina.