Part 2

"Niin, paranee, paranee... niin sinä usein sanot. Mutta eivät meidän asiamme parane Motrija... yhä useamminhan me tappelemme -- ymmärrätkö."

Tuo oli totta. Tappelujen välit kävivät yhä lyhemmiksi ja vihdoin oli Grischka joka lauantai jo aamusta alkaen vaimolleen vihamielinen.

"Tänä iltana minä pidän juhlaa, menen kapakkaan... Juon aika humalan", selitti hän.

Matrjona räpäytti silmiään ja oli vaiti. "Et puhu mitään, no ole vaiti, vaan parempi itsellesi", kehoitti mies.

Päivän kuluessa selitti Grischka yhä uudelleen käyden yhä ilkeämmäksi, että hän aikoi illalla juoda itsensä humalaan, ja kun hän huomasi vaimonsa siitä pahastuvan, ja että tämä vaieten, silmissä omituinen kiilto, oli valmis taistelemaan, tuli hän yhä raivoisammaksi.

Illalla julisti Senka Tschischik, että taistelu oli alkanut.

Sitten kuin Grischka oli piessyt vaimonsa, katosi hän usein koko yöksi, eikä tullut sunnuntainakaan kotiin. Vaimo otti hänet vastaan täynnään mustelmia. Oli vakava ja vaikeni, mutta sääli myöskin salassa häntä, sillä hänkin oli rääsyissä ja tuli usein lyötynä ja verisin silmin kotiin. Vaimo tiesi, että Grischkan täytyi juoda itsensä selväksi ja olikin hänellä puolipullonen valmiina. Ja Grischkakin tiesi sen.

"Anna minulle ryyppy..." pyysi hän käheällä äänellä, joi lasin, kaksi, kolme ja laittautui työhön. Se päivä kului omantunnonvaivoissa, jotka väliin olivat niin kovat, että hän ei voinut niitä sietää, vaan heitti työnsä menemään, noitui kauheasti, raivosi pitkin huonetta tai heittelehti vuoteellaan. Matrjona antoi hänen rauhottua ja sitten viettivät he sopiaisia.

Ensi alussa kuului näihin sopiaisiin paljon katkeraa ja paljon suloista, mutta ajan ollen katosi tämä ja he sopivat ylipäänsä vain siksi, että oli epämukavaa elää vaieten viikon viisi päivää lauantaihin saakka.

"Turmiolle sinä itses juot", saneli Matrjona huokaillen.

"Minä juon itseni turmiolle", vahvisti Grischka ja sylkäsi sivulleen kuin olisi hänestä aivan sama, joiko itsensä pilalle tai eikä. "Ja sinä juokset tiehesi..." kuvaili hän tulevaisuutta ja katsoi vaimoaan tutkivasti silmiin.

Jonkun aikaa oli vaimolla ollut tapana luoda tällöin silmänsä alaspäin, Grischka oli tämän huomannut ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti ja hän kiristeli hampaitaan. Mutta salaa kävi Matrjona yhä edelleen tietäjäin ja kortinlukijain luona sekä kuljetteli kaikenlaisia juuria ja yrttejä mukanaan. Mutta kun tämä ei mitään auttanut, kustansi hän messun pyhälle marttyyrille Bonifasiukselle, joka auttaa viinanhimoa vastaan ja polvillaan itki hän katkeria kyyneleitä ja rukoili hiljaa vapisevin huulin koko messun ajan. Ja yhä uudelleen tunsi hän miestään vastaan kylmää vihaa, joka herätti synkkiä ajatuksia ja hän sääli yhä vähemmän ihmistä, joka kolme vuotta sitten niin paljolla naurulla, hyväilyllä ja rakkailla puheilla oli hänen elämäänsä huvittanut.

Niin elivät he päivästä päivään, vaikk'eivät olleet mitään pahoja ihmisiä ja odottivat tuhoaan, tapausta, joka oli lopettava heidän tuskaisan, järjettömän elämänsä.

* * * * *

Muutamana maanantai-aamuna, juuri kun Orlowin pariskunta oli päässyt teetä juomasta, ilmestyi heidän epäystävällisen asuntonsa kynnykselle poliisin komea vartalo. Orlow hypähti istuimeltaan ja vaimonsa moittivasti katsellessa hapuili hän juopumuksen vielä sekoittamista aivoistaan jotain edellisen päivän tapausta muistaaksensa; vaieten ja uhmaavasti katseli hän samein silmin vierastaan ja odotti pahinta.

"Käykää tännepäin", kehotti poliisi jotain ulkona olevaa.

"Täällähän on pimeä kuin luolassa. Piru vieköön Petunnikowin", kuului nuori ja iloinen ääni sanovan. Poliisi astui sivuun ja valkopukuinen ylioppilas astui lakki kädessä nopeasti huoneeseen. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu, otsa päivän paahtama ja iloiset, ruskeat silmänsä vilkkuivat pilkallisina lasien takaa.

"Hyvää päivää", huudahti hän äänellä, jonka basso ei vielä ollut oikein vankka. "Saan kunnian esittää itseni, olen terveyden hoitaja. Tulen ottamaan selkoa, miten voitte... ja koettamaan hieman ilmaanne täällä... ilma on todella huoneessanne hyvin huono."

Orlow hengähti helpotuksesta ja naurahti hyväntahtoisesti. Tämä iloinen ylioppilas miellytti häntä heti, sillä oli terveet hyvät kasvot ja poskilla hento, vaalakka ilme. Hänen koko kasvonsa hymyilivät niin erikoisen raikasta, tervettä ja kirkasta hymyä, että Orlowin maakuoppa heti valkeni iloisemmaksi.

"Sitten, hyvät ystävät", sanoi ylioppilas keskeytymättä, "tyhjentäkääpä likaämpäriä useammin, sillä siitä se ilma pahenee. Ja teitä, äiti hyvä, kehottasin pesemään sitä useammin ja heittelemään tänne nurkkiin vähän sammuttamatonta kalkkia ilman puhdistukseksi... Hyvää se on kosteuttakin vastaan. Entäs te, isä hyvä, miksikäs olette niin tyytymättömän näköinen?" kysyi hän Orlowilta ja tarttui tämän käteen valtasuonta koetellen.

Orlowit ällistyivät niin tämän ylioppilaan irtonaisesta olennosta, että Matrjona myhäili hämillään ja katseli häntä vaieten, Grigori taas hymyili iloissaan.

"No, ja mitenkäs maha jaksaa?" kysyi tämä taas. "Onkos matoja? Kertokaa vaan kainostelematta, sehän on jokapäiväinen asia, ja jos jotain on epäkunnossa, niin annetaan jotain karvasta lääkettä ja se kyllä lähtee."

"Hyvä meidän on... terveitä ollaan", lausui Gregori lopuksi, "ja vaikka minä olen tämän näköinen, niin on se vain ulkonaista... sillä jos oikein totta puhun, niin tuli tässä eilen kumotuksi muutamia laseja."

"Niin, hajusta sen heti tunsin, hyvä herra, että te eilen olitte ottanut... Tietäkääppäs, siitäpä minä pikkusen sanoisinkin..."

Hän oli niin huvittava ja hänen kasvonsa niin hauskat, että Orlow remahti luottavaan ja äänekkääseen nauruun, ylioppilas nauroi äänekkäämmin ja hauskemmin kuin muut, mutta lakkasi myös pikemmin, ja kun naurun aiheuttamat poimut hänen suu- ja silmäpielissään olivat silinneet, näyttivät hänen avoimet kasvonsa vieläkin vaatimattomammilta.

"Ihminen, joka tekee työtä, tarvitsee kai joskus ryypyn, jos pysyy kohtuudessa, mutta meidän aikanamme on paras, jos siitä pysyy kokonaan erillään. Oletteko kuulleetkaan, mikä tauti nyt raivoo?"

Ja hän ehättikin kertomaan, vakain kasvoin ja järkevällä äänellä kolerasta ja taistelukeinoista sitä vastaan. Hän puhui kulkien huoneessa edestakaisin, milloin seinää koetellen, milloin katsahtaen oven taa, jossa oli likaämpäri ja likavesinen vati. Hän kumartui uunin aukkoa kohti, nuuskien mistä sieltä haju nousi. Hänen äänensä heilahteli basson ja tenorin välillä ja hänen yksinkertaiset sanansa painuivat tarkasti kuulijain mieleen ilman ponnistuksia heidän puoleltaan. Hänen kirkkaat silmänsä loistivat ja hän oli täynnä innostusta asiaansa, jota niin yksinkertaisesti ja iloisesti palveli.

Gregori seurasi hänen olemustaan uteliaasti hymyillen. Matrjona niisteli nenäänsä, poliisi oli kadonnut.

"No, te hommaatte sitte tänään vielä kalkkia, hyvä isäntäväki. Tästä läheiseltä rakennukselta antaa muurari teille viidellä kopeekalla kalkkia, niin paljon kuin tahdotte. Ja juomisesta, hyvä isäntä, jollei se ole ihan kohtuullista, pysytään erillään... Ja sitten näkemiin... Minä pistäydyn vielä täällä."

Ja yhtä nopeasti hän katosi kuin oli tullutkin ja näytti jättäneen silmiensä muistoksi hämmästyneen ja tyytyväisen hymyn Orlowin pariskunnan kasvoille.

Hetkisen vaikenivat he, katselivat toisiaan eivätkä näyttäneet voivan vielä oikein käsittää sitä vaikutusta, jonka tämä tietoisen tarmon äkillinen ilmaus oli tehnyt heidän koneelliseen elämäänsä.

"Hehhee", sanoi Gregori hitaasti päätään puistaen. "Siinäpä oli... kemisti! Ja noista sanotaan, että he myrkyttävät ihmisiä. Rupeisiko nyt tuollainen ihminen mokomiin puuhiin? Ja minkälainen äänikin sillä oli ja koko olento... Ei, tuo se on oikea tapa, tulee ja on juuri sellainen kuin on -- kas tällainen olen. Kalkkia... Onko se vaarallista? Sitruunahappoa... Mitä se on? Happoa vain eikä muuta ja pääasia että kaikki pitää olla puhdasta, ilma ja lattia ja ämpäri... Voiko nyt tällä tavalla ihmisiä myrkyttää? Perhana! Myrkyttäjät, sanotaan... Ei. Tämäkö oli mies? Työtä tekevä ihminen, sanoi hän, täytyy vähän ryypätä, kohtuudella. Kuulitko Motrija. No... kaadappas lasiin, onko sinulla mitään?"

Tämä kaatoi hänelle kernaasti puolikuppisen viinaa pullosta, jonka jostain veti esiin.

"Kyllä se oli hyvä mies", sanoi hän naurahtaen, "mutta ne toiset -- kuka ne takaa, kenties ovatkin ne juonessa."

"Missäpä juonessa ne olisivat ja kukapa sen olisi tehnyt", kivahti Gregori.

"Tappaakseen ihmisiä... Sanotaan, että missä on paljon köyhiä, siellä on käsky toimittaa liiat pois maailmasta", selitti Matrjona.

"Kuka sen sanoi?"

"Kaikkihan sanovat... tuo maalarin oppilas sanoo ja monet muut."

"Pässinpäitä. Olisiko se nyt mikä etu niille? Ajatteles: parantaako? miten sen nyt ymmärtää? Vaiko haudata! Eikö se nyt sitten muka toisi vahinkoa? Siihen tarvitaan arkku, hauta ynnä muuta. Valtion rahoista... Tyhmyyksiä. Jos he tahtoisivat yhteiskuntaa puhdistaa ja pienentää, niin lähettäisivät Siperiaan, siellä on tilaa kyllä kaikille. Tai asumattomille saarille, työhön. Työtä tekemään ja veroja maksamaan... Ymmärrätkö? Kas, siinä olisi sinulle puhdistusta, mikä olisi vielä edullistakin, sillä asumaton saari ei tuota tuloja, jollei siellä ole ihmisiä. Ja valtiolle ovat tulot pääasia eikä sen puolelta olisi ihmisten tappamisessa mitään järkeä... Ymmärrätkö? Niin ja mitä sitten ylioppilaaseen tulee, niin on hän aika veitikka, se on selvä. Se on niinkuin enemmän kapinantapaista. Mutta ihmisten tappamiseen ei tuollainen rahasta rupea, näkeehän tuon heti, ettei se semmoista hommaa ja kuuleehan sen puheestakin."

Koko päivän läpeensä puhuivat he ylioppilaasta ja siitä, mitä tämä oli ilmoittanut. He muistelivat hänen nauruaan, kasvojaan, huomasivat että hänen takistaan puuttui nappi ja olivat ihan riitaantua siitä, kummasta rivistä se puuttui. Matrjona väitti vankasti, että se puuttui oikealta puolelta, mies väitti vasempaa ja oli jo kaksi kertaa nostaa meteliä, mutta muisti samalla, ettei viina ollut vielä kokonaan loppunut ja antoi siksi perää. Ja sitten päätettiin huomisesta lähtien noudattaa puhtautta. Ja ikäänkuin raikas henkäys olisi heihin sattunut, puhelivat he edelleen ylioppilaastaan.

"Olipa se aika poika", sanoi Gregori ihastuneena, "tulee sisälle ja heti tuntuu kun oltaisi oltu kuusi vuotta tutut... Nuohtoo joka paikan... selittää kaikki... eikä muuta mitään. Ei kilju eikä huuda, vaikka onkin esivaltaa... Katsos, Matrjona, se pitää väliä meistä. Sen näki heti. Tuommoiset tahtovat pitää meitä puhtaina eikä muuta. Tyhmyyttä se on se puhe tappamisesta. Akkain lörpötyksiä... Kysyi, onko maha kunnossa. Jos hän tahtoisi minut tappaa, niin mitä pirua hän minun mahastani huolehtii. Somastipa se sen selitti. Perhana. Mikä sinne mahaan olisi madellut?"

"Satua se on", myhäili Matrjona. "Sen se vaan sanoi pelotellakseen, että ihmiset paremmin pysyisivät puhtaudessa."

"No, kuka sen tiesi ehkäpä on totta sekin... Kosteudessa ne madot sikiävät. Perhana, mikä niitten petojen nimi taas olikaan, ei se ole satua... kyllä minä tiedän... ihan se sana on tuossa kielelläni, mutta en saa sanottua."

Vielä kun he menivät levolle puhelivat he tästä päivän tapahtumasta samalla naivilla innostuksella, millä lapset puhelevat ensi vaikutteista, jotka heihin ovat syvästi sattuneet, ja kesken puhettansa he nukahtivat.

Aikasin aamulla he heräsivät siihen, että heidän vuoteensa vieressä seisoi maalarin täyteläinen keittäjätär ja hänen tavallisesti punaset ja täysinäiset kasvonsa olivat ihan harmaat ja pitkulaiset.

"Mitäs nyt tehdään", sanoi hän nopeasti ja maiskutteli paksuja punaisia huuliaan, "meidänkin talossa on nyt kolera... Jumala koettelee meitä." Ja hän hyrähti itkuun.

"Mitäs sinä... valehtelet", kirkasi Gregori.

"Enkä minä tuota ämpäriä illalla tyhjentänyt", sanoi Matrjona syyllisyyden tunnossa.

"Hyvät ystävät, minä menen tieheni, maalle", sanoi keittäjä.

"Kehen se sattui?" kysyi Gregori nousten.

"Siihen harmonikan soittajaan, siihen sattui. Joi eilen vesijohdon vettä ja yöllä tuli tauti, mahaa kouristi niinkuin olisi arsenikkia ollut."

"Harmonikan soittajaan", murisi Gregori. Ei voinut hän uskoa, että soittoniekkaan voisi mikään tauti tarttua, niin iloinen poika oli vielä eilen. Kulki pihalla. "Minä menen katsomaan", päätti Orlow epäilevästi naurahtaen.

Molemmat naiset kirkasivat.

"Grischka, sehän tarttuu."

"Mihin menet rakas, mihin menet?"

Grigori haukuskeli heitä, kiersi rääsyt ja veti jalkineet jalkaansa ja meni avoimin paidoin ovea kohden. Vaimonsa tarttui takaa hänen hartioihinsa ja hän tunsi tämän käden vapisevan ja raivostui.

"Minä vetäsen päin turpaasi! Heitä irti!" rähähti hän ja meni töykästyään vaimoaan rintaan.

Piha oli tyhjä ja hiljainen, ja kun Gregori kulki soittoniekan ovea kohti, tuntui kyllä kauhistavalta mutta samalla hyvältäkin, kun hän ajatteli olevansa ainoa koko talossa, joka uskalsi mennä sairaan soittajan luo. Mielihyvänsä lisääntyi vielä, kun hän huomasi räätälien katselevan häntä toisesta kerroksesta. Hän viheltelikin ja heilautti päätään ylpeästi, mutta soittoniekan ovella odotti häntä pieni pettymys Senka Tschischikin muodossa.

Tämä oli hiukkasen raottanut ovea ja pistäen terävää nokkaansa esille raosta teki hän tavallisia havainnoitaan ja oli niin syventynyt siihen, että vasta käännähti, kun Orlow häntä sipaisi korvalle.

"Kylläpä on käynyt huonoksi", sanoi hän kuiskaten ja katseli Orlowia terävin katsein. "On kuin olisi kuivanut, hyvä Jumala."

Orlow, jonka nenään oli pistänyt kauhea löyhkä, pysähtyi kuunnellen ja koetti samalla kurkistaa yhdellä silmällä sisään.

"Jos annettaisi sille vähän juomavettä, Grigori setä", ehdotti Tschischik.

Orlow katsoi tuota poikasta kasvoihin, jotka olivat niin kiihtyneet, että miltei värisivät hermostuksesta ja hän tunsi itsekin kiihtyvänsä.

"Mene tuomaan vettä", käski hän Tschischikiä, tempasi rohkeasti oven auki, mutta jäi kynnykselle hiukan taapäinkin vetäytyen.

Grigorin silmiä hämärti, hän näki edessään Kistiakowin. Soittoniekka makasi juhlapuvussaan, rinta pöytää vasten. Hän oli tarttunut siihen käsiksi ja laikkasaappaisiin puetut jalat liikkuivat väsyneesti kostealla maalla.

"Kuka siellä?" kysyi hän heikosti ja välinpitämättömästi, kuin olisi hänen äänensä sammunut ja menettänyt sointunsa. Grigori rohkasi mielensä, astui varovasti yli lattian ja yritti puhua iloisesti leikkiä laskien.

"Minähän täällä, veli Mitri Pawlow... Mikäs on? Olet kai juonut vähän liikaa?" Tarkkaavasti, tuska ja uteliaisuus kuvastuen kasvoilla, katseli hän Kistiakowia tätä tuntematta.

Sairaan kasvot olivat kulmikkaat, poskipäät pistivät terävinä kulmina esiin, silmät olivat uponneet syvälle, niiden ympärillä oli vihreitä läiskiä ja tuijottivat ne liikkumattomina. Poskien pinta oli sen värinen kuin ovat kuumina kesäpäivinä vainajain kasvot. Ihan kuin kuolleen kasvot nuo olivat ja vain poskien hidas liikunta osoitti henkeä vielä olevan. Kistiakowin liikkumattomat silmät katsoivat kauan Gregorin kasvoja kohti ja tämän kuollut katse säikäytti häntä. Orlow hapuili käsillään omia kupeitaan, hän seisoi parin kolmen askeleen päässä sairaasta ja tuntui hänestä kuin olisi joku kostealla kylmällä kädellä puristanut hänen kurkkuaan ja hän halusi mahdollisimman pian päästä pois tästä huoneesta, joka ennen oli ollut niin kirkas ja hauska, mutta joka nyt oli täynnä pistävää löyhkää ja omituisen kylmä.

"No", alkoi hän ja teki lähtöä, mutta sairaan harmaat kasvot alkoivat merkillisesti liikkua, mustuneet huulet aukenivat ja soinnuttomalla äänellä sanoi hän: "minä kuolen."

Näiden sanain syvä välinpitämättömyys ja sanomaton kyllästys kaikuivat Orlowin korvissa kuin jymeät iskut. Mieletön ilme kasvoillaan käännähti hän ovea kohti, kun samassa Tschischik hengästyneenä ja hiessä lennätti ämpäriä ovea kohti.

"Tässä on... Spiridonowin kaivosta... eivät tahtoneet antaa."

Hän asetti ämpärin lattialle, pistäytyi johonkin loukkoon, tuli esille taas ja ojentain lasia Orlowille jatkoi hän:

"Sanoivat, teillä on, sanotaan, kolera... no entäs sitte, sanoin minä, tulee se teillekin. Koko korttelissa se liikkuu, mutta silloin se vasta oikein kivahti."

Orlow otti lasin, kaatoi siihen ämpäristä vettä ja nielasi sen yhdellä henkäyksellä. Hänen korvissaan kaikuivat vielä kuolevan sanat: minä kuolen.

Ja Tschischik kieppui yhä hänen ympärillään ja oli toimessaan.

"Antakaa juoda", sanoi sairas ja liikkui pöytineen ympäri lattiaa.

Tschischik juoksi hänen luokseen ja ojensi vesilasin hänen mustia huuliaan kohti. Grigori seisoi ovella nojaten seinää vasten ja kuin unessa kuuli hän sairaan hörppivän vettä. Sitten kuuli hän Tschischikin ehdottavan, että Kistiakow riisuttaisi ja pantaisi vuoteeseen, ja sitten kuului maalarin keittäjättären ääni. Hänen leveät kasvonsa, joista kuvastui kauhu ja sääli, katselivat akkunasta sisään ja itkuisalla äänellä sanoi hän:

"Pitäisi antaa sille Hollantilaista kimröökiä rommin kanssa; teelasiin kaksi ruokalusikkaa ja paljon rommia."

Joku, jota ei näkynyt, ehdotti öljyä kurkkukastikkeen ja viinan kanssa.

Äkkiä tunsi Orlow, kuinka valoisa mielijohdatus valaisi hänen painavaa pimeyttään. Hän pyyhkäsi voimakkaasti otsaansa kuin tahtoisi sitä valoa vahventaa, juoksi nopeasti ulos, yli pihan ja katosi kadulle.

"Hyvä Jumala. Suutariinkin tarttui, juoksi kai sairashuoneelle", selitteli keittäjätär surkealla äänellä.

Matrjona, joka seisoi hänen vierellään, katseli häntä avoinna harrottavin silmin, kalpeni ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Valehtelet", sanoi hän käheästi ja hänen huulensa tuskin liikkuivat. "Gregoriin ei se tauti tartu, ei tartu."

Mutta keittäjätär oli jo ruikutellen kadonnut johonkin ja viidessä minutissa kokoontui Petunnikowin talon eteen metelöivä joukko naapureita ja ohikulkijoita. Kaikkien kasvoilla kuvastui sama tunne: toivottoman surun kanssa vaihteleva kiihtymys ja sitten oli niissä jotain ilkeätä, joka väliin väistyi teennäisen rohkeuden tieltä.

Tschischik juoksenteli pihan ja joukon väliä kertoillen, mitä sairaan huoneessa tapahtui, ja nopeasti kipasivat hänen jalkansa yli pihan.

Ihmiset liikuskelivat joukossa ja tomuinen löyhkäävä ilma kaikui heidän metelöivästä puheestaan. Väliin kuului mehevä haukkumasana yhtä ilkeä kuin mieletön.

"Kas... tuolla tulee Orlow."

Orlow tuli istuen valkoisten, liinakuomuisten kärryjen istuimella, niitä ajava ihminen oli myöskin valkeaan puettu. Jymeällä äänellä huusi tämä:

"Tehkää tietä", ja hän ajoi suoraa päätä joukkoa kohti, joka hajaantui kaikille tahoille.

Tämä tapaus näytti vähän hämmästyttäneen katsojia ja he vaikenivat äkkiä ja menivät tiehensä. Kärryjen takaa esiintyi ylioppilas, joka oli käynyt Orlowin luona. Hänen lakkinsa oli niskalla, suuria hikipisaroita tippui otsalta, hartioilla oli valkea vaippa ja sen reunassa iso pyöreä aukko keltaisin reunuksin kuin olisi se palanut.

"No Orlow, missä on sairas?" sanoi hän äänekkäästi ja katseli yleisöä, joka oli kokoontunut portinpielukselle ja näytti katsovan häntä hyvin epäystävällisesti vaikka uteliaana.

Joku sanoi kovaa:

"Katsokaahan kokkia."

Toinen ääni kuiskasi ilkeästi:

"Odottakaahan, kyllä se teille näyttää."

Kuten tavallista, oli leikinlaskijakin joukossa.

"Kyllä se vielä teille juoman laittaa, joka ruumiinne hajottaa."

Naurettiin, mutta ei hauskasti vaan tuskaisasti, vaikkakin kasvot hieman kirkastuivat.

"Mutta eivätpä ne itse pelkää tartuntaa... Mitäs se merkitsee?" kysyi muuan mies merkitsevästi ja hänen kasvoillaan ja katseessaan oli jännitetyn ajatuksen leima.

Ja tämän kysymyksen vaikutuksesta kävivät kasvot taasen synkiksi ja puheet kaikuivat kolkkoina.

"Tuolta ne tuovat sitä."

"Orlow kantaa, senkin koira."

"Eikö se pelkää?"

"Mikä hätä hänellä on, juopporatti!"

"Varovammin, varovammin, Orlow, nostakaa jalkoja korkeammalle... Noin, hyvä. Anna mennä, Pekka", käski ylioppilas. "Sano tohtorille, että minä tulen kohta. No, herra Orlow, pyytäisin teitä auttamaan minua tuhoamaan tartuntapesät... Pian te opitte miten ne toimitetaan... Rupeatteko? Vai mitä?"

"Rupean kyllä", sanoi Orlow, katsahti ympärilleen ja oli oikein ylpeä.

"Kyllä minäkin auttaisin", selitti Tschischik.

Hän oli saattanut sairasrattaita kadulle saakka ja tuli juuri tarjoomaan apuaan, ylioppilas katseli häntä lasiensa lävitse.

"Mikäs sinä olet miehiäsi?"

"Maalari... oppilas..." selitti Tschischik.

"Etkä pelkää koleraa?"

"Minäkö?" kysyi Senka hämmästyneenä. "Sitä vielä puuttuisi! minä... en ylipäänsä pelkää mitään."

"Ohoh! mutta hyvä on! Aletaanpas sitten, pojat." Ylioppilas istuutui tynnyrille, joka oli kumollaan maassa ja kertoi Orlowille ja Senkalle, kuinka tärkeätä oli pestä itsensä kunnollisesti.

Hämillään hymyillen tuli Matrjona pian heidän joukkoonsa. Häntä seurasi keittäjä, joka pyyhkieli kosteita silmiään likasella esiliinallaan. Vähitellen tuli muitakin varovasti; niinkuin kissa lähenee varpusta. ylioppilaan ympärille oli näin muodostunut kymmenhenkinen joukko ja hän oli ihan innostunut. Seisoi keskellä, huitoi käsillään ja piti esitelmää saaden kuulijansa vuoroin naurahtamaan, vuoroin tarkkaavasti kuuntelemaan, väliin taas hiipi kuulijain kasvoille epäilevä hymy ja kuului sen mukaisia lausuntoja.

"Kaikissa taudeissa on ennen kaikkea ruumiin ja ilman puhtaus tärkeä, hyvät ystävät", selitti hän yhä uudelleen.

"Hyvä Jumala," huokaili ääneensä maalarin keittäjätär, "täytyy rukoilla pyhää Barbaraa varjelemaan äkillisestä kuolemasta."

"Ihmiset puhdistavat ruumistaan ja ilmaansa ja kuolevat kuitenkin", selitti muuan kuulijoista.

Orlow seisoi vaimonsa vieressä, katseli ylioppilasta silmiin ja ajatteli syvämielisesti jotain. Joku nykäsi häntä paidanliepeestä.

"Grigori-setä", kuiskasi Tschischik varpailleen kohoten ja silmät hehkuen kuin kekäleet. "Siellä se Mitri Pawlow nyt kuolee eikä sillä ole sukulaisia... kuka sen harmonikan saa?"

"Ole vaiti, pikku perhana", ärähti Orlow.

Senka siirtyi sivulle ja katseli soittoniekan tuvan akkunasta sisään jotain silmillään ahnaasti etsien.

"Kalkkia, tervaa", luetteli ylioppilas.

* * * * *

Tämän vilkkaan päivän iltana kysyi Matrjona uteliaana mieheltään, kun tämä istuutui teetä juomaan:

"Olit jossain tänään ylioppilaan kanssa?"

Grigori katsahti häneen hieman synkin silmin, joissa oli sellainen ilme kuin ei hän olisi kuullut, eikä vastannut mitään vaan kaatoi teen teevadille.

Päivällisaikaan kun Grigori oli puhdistanut soittoniekan huoneen, oli hän mennyt ylioppilaan kanssa johonkin ja tuli kotiin ajattelevana ja vaiteliaana, kävi vuoteelle ja makasi teen juontiaikaan saakka sanaakaan sanomatta, vaikkakin hänen vaimonsa yritti useaan kertaan saada häntä jutteluun. Ei hän edes rähissyt siitä, ettei saanut olla rauhassa ja tämä oli jo vallan tavatonta.

Naisen vaistolla, jonka koko elämä on mieheensä keskittynyt, aavisti Matrjona jo, että jokin uusi asia oli vallannut hänen miehensä. Hän oli tuskassa muutenkin ja halusi saada jotain tietää.

"Voitko pahoin, Grischka?"

Grigori kaatoi loput teestään suuhunsa, pyyhkäsi viiksiään, ojensi hitaasti tyhjän lasin vaimolleen, rypisti silmäkulmansa ja sanoi:

"Minä olin ylioppilaan kanssa parakilla... niin olin..."

"Koleraparakilla", huudahti Matrjona levottomasti ja kysyi hiljemmin; "onko siellä monta?"

"Tämän meikäläisen kanssa 53..."

"Vai niin."

"Kymmenkunta on jo paranemassa... kuljeskelevat... ovat keltaisia, laihoja..."

"Ovatko nekin kolerassa? Vai eivätkö?... Jos ne ovat panneet sinne joitakin muita joukkoon saadakseen sanoa; katsokaas, näin me parannamme ihmisiä."

"Pässinpää", sanoi Gregori päättävästi ja hänen silmänsä välähtivät pahasti. "Olette aika narrijoukkoa. Tietämättömiä ja tyhmiä. Ihan tässä teidän kanssanne tuskastuu, ette ymmärrä mitään." Hän tempasi karskisti lasinsa ja vaikeni.

"Missäs sinä nyt olet niin sivistynyt?" kysyi Matrjona pisteliäästi ja huokasi.