Part 1

ORLOWIT: MIES JA VAIMO

Kirj.

Maksim Gorki

Tampereella, K. Kaatra, 1908.

Isak Julinin kirjapaino.

... Miltei joka lauvantai kuului kauppias Petunnikowin vanhan, likaisen talon ränstyneen piharakennuksen kellarikerroksesta naisen hirveätä kirkunaa.

"Odotas! Senkin juoppolalli, perkele!" kirkui nainen syvällä alttiäänellä.

"Hellitä!" vastasi miehen tenori.

"En, enpäs hellitä, en hellitä, senkin peto."

"Valehtelet! Sinä hellität!"

"Tapa minut, en hellitä."

"Sinäkö? Sinä valehtelet senkin hälläkkä!"

"Herra Jumala! Se tappaa minut... Apuun!"

"Sinä hellität."

"Lyö vaan, elukka, lyö vielä!"

"Odota vaan... toisen kerran lisää!"

Tämän vuoropuhelun alkaessa hypähti Sutschkowin maalarinoppilas, joka päivät pitkät pienessä vajassa jauhoi väriä, lähemmäs, hänen silmänsä loistivat kuin pienen hiiren ja hän huusi niin kovin kuin taisi:

"Suutari Orlowissa tapellaan taas! Hohoo!"

Tschischik, joka oli kaikellaisten seikkailujen harrastaja, juoksi Orlowin akkunan luo, asettui mahalleen maahan ja pistäen takkuisen veijaripäänsä viekkaine kasvoineen, jotka olivat yltäänsä maalissa, akkunasta sisään, katseli hän ahnain silmin pimeään kosteaan luolaan, josta löyhki vanhan nahan ummehtunut haju. Sisällä kieriskeli raivoisasti kaksi olentoa.

"Ihanhan sinä tapat minut!"... kirkui vaimo tukahtuneella äänellä.

"Eipä väliä!" rauhoitti häntä mies, ääneensä kooten koko raivonsa.

Kuului kumeita iskuja jotain pehmeää vasten, huokauksia, ihmisen tukahdutettua ähkimistä niinkuin jotain painavaa nyöritettäisiin.

"Hajdjai, kylläpä kolhii sitä halolla", kuvasi Tschischik tapausta, ja yleisö, joka ali kokoontunut hänen ympärilleen -- Schneider, raastuvan palvelija, Lewtschenko, soittoniekka Kistiakow ja muut ilmaisten huvien ystävät -- kyselivät häneltä innokkaasti nyppien hänen jalkojaan ja housujaan, jotka olivat yltäänsä maalissa:

"No, mitenkäs nyt? Onko se saanut sen akan alleen?"

"Selässä istuu ja painaa sen nokkaa maahan..." kertoi Senka ja vapisi mielenhalusta näkemistään nauttien.

Yleisö kumartui akkunaa kohti hartaasti haluten itse nähdä taistelun yksityiskohtia, ja vaikka tunnettiinkin ne tavat, joita Grischka Orlow käytti sodassa vaimoaan vastaan, oli hämmästys kuitenkin yleinen.

"Hyi perhana! Kylläpä on sen peitannut."

"Koko nenä on verissä", selitti Senka.

"Hyvä Jumala", huusivat naiset.

"Kylläpä on peto."

Miesten lausunto oli puolueettomampi.

"Kuoliaaksi kai se sen nuijii..." sanoivat he.

Ja soittoniekka selitti profetan äänellä:

"Muistakaa minun sanoneen, että puukolla se sen tappaa. Ei tuota kauvan kestä, kerrassa siitä loppu tulee."

"No nyt loppui!" kertoi Senka kuiskaten, hypähti ylös ja juoksi nurkkaansa, johon asettui havaintojaan tekemään, sillä hän tiesi Grischka Orlowin tulevan pihalle.

Yleisö hajaantui nopeasti, kukaan kun ei tahtonut joutua liian lähelle hurjaa suutaria, joka ei nyt taistelun jälkeen enää ollut yhtä mieltäkiinnittävä eikä ihan vaaratonkaan. Ja tavallisesti kun Orlow tuli luolastaan, ei pihalla ollut muita kuin Senka. Syvään hengittäen, paita rikki, tukka hajalla ja hikinen naama naarmuissa katseli Orlow veristävin silmin ja kädet taapäin ojossa ympäri pihaa ja kulki hitain askelin vanhalle kivirauniolle, joka oli halkovajan lähellä. Välillä vihelsi hän kuin olisi aikonut kutsua kaikki talon asukkaat taisteluun. Sitten istahti hän rauniolle, pyyhkäsi paidan hialla hikeä ja verta otsaltaan ja jäi istumaan väsähtäneeseen asentoon, retkahtaen likasta, kirjavaväristä seinää vasten, johon Sutschkowin maalareilla oli tapana työstä tullessaan puhdistella siveltimiään.

Orlow oli kolmissa kymmenissä ijältään. Pronssinvärisiä, hienopiirteisiä hermostuneita kasvoja koristivat pienet tummat viikset, joiden alta näkyivät täydet punaset huulet. Suuren käyrän nenän yli olivat taajat kulmakarvat kasvaneet ja niiden alta tirkisteli pari aina epävarmoja hehkuvia silmiä. Kiharat hiukset valahtivat takaa ruskealle jänteiselle niskalle. Kasvultaan oli hän keskikokoinen, hieman työn kumartama, vankkalihaksinen ja kiihkeä. Ja istuessaan nyt kauvan kuin jäykistyneenä veti hänen terve ruskea rintansa syviä hengenvetoja. Aurinko on jo laskenut, mutta ilma on painava; pihalla tuntuu öljyvärin, hapankaalin ja kaikenlaisen mädännyksen haju. Molempain kerrosten akkunoista kuuluu lauluja ja haukkumasanoja ja väliin tirkistää jokin juopponaama akkunasta Orlowiin päin ja katoaa taasen.

Maalarit tulevat työstä, sivumennen katsahtavat he Orlowiin, viittaavat toisilleen ja iloisesti lörpötellen lähtevät saunaan tai kapakkaan. Yläkerrasta kiipeevät räätälit pihalle -- puoliksi pukeutuneita, laihoja, vääräsäärisiä ihmisiä -- tekevät pilaa maalarien puhetavasta, joka kuuluu kuin herneitä pudistelisi. Koko piha kaikuu meteliä, iloista ja vilkasta naurua ja sukkeluuksia... Orlow istuu nurkassaan vaieten, eikä katso kehenkään. Ei kukaan mene hänen luokseen, ei uskallakaan kukaan häntä pilkata, sillä kaikki tietävät, että hän nyt on hurja peto.

Siinä istuu hän synkeänä ja raivoisana, rinta huohottaa, sieramet vavahtelevat, huulet käyristyvät ja suusta näkyy kaksi riviä vankkoja, isoja, keltaisia hampaita. Hänen silmissään väikkyy punaisia läiskiä, viinan himo kalvaa hänen sisuksiaan. Hän tietää, että juoma helpottaisi, mutta häntä hävettää näin valoisaan aikaan reveltynä ja rääsyisenä mennä kadun yli kapakkaan, sillä kaikki tuntevat Grigori Orlowin.

Hän tuntee arvonsa eikä tahdo antaa aihetta pilkalle, mutta ei hän myöskään voi mennä kotiin pukeutumaan ja peseytymään. Siellä lattialla makaa hänen rääkätty vaimonsa, joka inhottaa häntä. Kuuluu ähkinää sisältä ja mies tietää, että tuo toinen on marttyyri ja että vääryys on hänessä itsessään. Hän tietää olevansa syyllinen ja se kiihdyttää vain hänen vihaansa, sillä tämän tiedon ohella hehkuu hänen sielussaan ilkeä, hämärä tunne ja tämä on tietoisuutta voimakkaampi. Kaikki tuntuu niin synkeältä ja tuskaiselta, tahdottomana antautuu hän tuskansa valtaan ja tietää, että vain puolpullonen viinaa voi hänen mieltään helpottaa.

Silloin tulee harmonikan soittaja Kistiakow. Tällä on yllään samettimekko, punanen silkkipaita ja housut keikailevasti saappaisiin pistetyt. Kainalossaan on hänellä vihreässä pussissa vetopepelinsä, mustat viiksensä ovat huipukkaiksi kiverretyt, lakki on takaraivolla ja kasvot loistavat oman arvon tuntoa ja iloa. Orlow rakastaa häntä tuon oman arvon tunnon, soiton ja iloisen luonnon takia sekä kadehtii hänen kevyttä, huoletonta elämäänsä.

"Sua onnittelen voitostas ja haavoistasikin."

Orlow ei suutu sukkeluudesta, vaikka onkin sen jo monasti kuullut, eikä soittoniekkakaan tarkota sen pahempaa, tapansa on vaan viskellä sukkeluuksia.

"Mitä nyt, veli? Joko taas näyteltiin Plevnan tappelua?" kysyy Kistiakow ja jää hetkeksi suutarin eteen. "Voi sinä, Grinia, oletpa aika kappale! Jospa vain tahtoisit käydä samaa tietä kuin me kaikki käymme... Mennäänkö jo?"

"Kohta, kohta..." vastaa Orlow päätään nostamatta.

"Mä sua kaihoon ja odotan."

Hän lähtee ja Orlow seuraa pian perässä.

Silloin tulee pieni, täyteläinen vaimo maakerroksesta seinää pitkin hapuillen. Pään ympäri on huivi kiedottu niin että vain toinen silmä sekä vähän poskea ja otsaa näkyy. Horjuen kulkee hän yli pihan ja istahtaa miehensä äskeiselle paikalle. Ei kukaan ihmettele hänen ilmestymistään, siihen on totuttu ja kaikki tietävät, että hän istuu siinä, kunnes Grischka juopuneena ja katuvaisena palaa kapakasta. Hän tulee pihalle, koska maakuopassa on ahdistava ilma ja myös taluttaakseen juopuneen miehensä portaita alas. Portaat ovat rikkinäiset ja liukkaat, Grischka on kerran pudonnut niitä myöden alas ja nyrjäyttänyt käsivartensa, niin ettei kahteen viikkoon voinut tehdä työtä ja täytyi pantata kaikki, jotta voitiin tulla tuo aika toimeen.

Siitä saakka odotti Matrjona häntä aina. Usein istui joku naapuri hänen kanssaan, enimmäkseen Lewtschenko, virasta eronnut isoviiksinen aliupseeri, joka on järkevä vähävenäläinen, kaljupäinen ja harmaanenäinen. Nytkin hän istahtaa paikalleen, haukottelee ja kysäsee:

"Jokos taas olette tapelleet?"

"Mitä se sinulle kuuluu!" sanoo Matrjona kipsakasti.

"Minä vaan tarkotin..." selittää mies, ja sitten vaikenevat molemmat.

Matrjona hengittää syvään ja rintansa korisee.

"Miksi te aina tappelette. Ettekö voi tulla toimeen?" alkaa taas vähävenäläinen.

"Se on meidän asiamme..." sanoo Matrjona Orlow.

"Niinpä kyllä, omahan asianne on", sanoo Lewtschenko ja nyykäyttää sanansa vahvikkeeksi päätään.

"Miksi tulet luokseni?" kysyy Orlowa tuikeasti.

"Perhana... kylläpä olet! Eikö sinulle saa sanaakaan sanoa. Kun minä teitä katselen -- niin oletpa sinä Grischkoinesi aika pariskunta! Joka päivä pitäisi teitä piiskata, aamuin ja illoin, niin, niin... Kylläpä sitte muuttuisitte."

Vihoissaan menee mies pois ja Matrjona on siitä iloinen, sillä jo kauan on huhu käynyt, ettei se vähävenäläinen taida ihan turhaan häntä kierrellä ja hän on vihoissaan tälle ja kaikille ihmisille, jotka huolehtivat asioista, mitkä eivät heitä liikuta. Vähävenäläinen astelee sotilaan askelin pihanurkkaa kohti, hänen käyntinsä on ijästään huolimatta voimakas ja reipas.

Silloin kiepsahtaa jostain sopesta Tschischik hänen eteensä.

"On tuo Orlowin akka aika lammas!" kuiskaa hän Lewtschenkolle, viekkaasti viitaten Matrjonaa kohti.

"Minä selitän sinulle kyllä sen asian", vastaa vähävenäläinen nauraen partaansa. Hän pitää iloisesta Tschischikistä ja kuuntelee kernaasti tämän juttuja, tämä kun tuntee kaikki talon salaisuudet.

"Ei sen kimppuun pääse niin marssien", jatkaa Tschischik. "Maschinka, se maalari yritti, mutta sai selkäänsä. Itse minä kuulin eikä ollutkaan se leikkiä, päin naamaa vaan sai."

Hän on puoliksi täysikasvuinen, puoliksi lapsi, kahdentoista ijässä, vilkas ja tunteellinen, ja kuten sieni imee kosteutta, niin imee hänkin itseensä kaikkea ympäröivää elämän lokaa. Otsallaan on jo hieno ryppy, joka osoittaa Senka Tschischikin ajattelevan.

... Ilma on pimennyt, näkyy palanen sinistä taivasta, tähtien valossa näyttää paljaiden seinäin ympäröimä piha syvältä kuopalta, jos ylöspäin katsahtaa. Sen sopessa istuu pieni naisolento tappelusta leväten ja odottaen juopunutta miestään.

* * * * *

Orlowit olivat olleet neljä vuotta naimisissa. Heillä oli ollut lapsi, joka eli toista vuotta. Eivät sitä kauvan surreet, vaan rauhoittuivat pian toista odottaen. Kellari, jossa asuvat, on iso, pitkä ja pimeä holvikattoinen huone. Oven pielessä on venäläinen uuni; sen ja seinän välitse johtaa kapea käytävä huoneeseen, jota valaisee kaksi pihallepäin antavaa akkunaa. Valo tulee sameina säteinä luolaan. Se on kostea, tunkkainen ja kalsea. Jossain tuolla ylhäällä tykkii elämä, tänne saakka tunkeutuu vain kaukaisia epämääräisiä ääniä, jotka yhdessä tomun kanssa leijailevat mahdottomina, värittöminä joukkioina Orlowin kuoppaan. Uunia vastapäätä on puinen kaksikerroksinen vuode ruskeine kukikkaine peitteineen. Toisella seinällä pöytä, jonka ääressä syödään ja juodaan teetä ja vuoteen sekä ikkunaseinän välillä työskentelee Orlowin pariskunta. Seinillä juoksentelee russakoita hakien ravintoa leipäpalloista, joilla vanhojen aikakauslehtien kuvia on seinille liimattu. Kärpäsiä on joka paikassa, ne surisevat ikävystyttävästi ja niiden likaamat kuvat ovat kuin tummia läiskiä likasenharmaalla seinällä.

Päivä alkoi tässä asunnossa seuraavasti: Kuutta käydessä heräsi Matrjona, peseytyi ja laittoi kuntoon teekeittiön, joka tappeluissa oli saanut monta kuhmua sekä oli monesta kohdin sinkillä paikattu. Veden kiehuessa keittiössä siivoili vaimo tupaa, käväsi kaupassa ja herätti sitten miehensä. Kun tämä nousi ja pukeutui, surisi ja kiehui teekeittiö jo pöydällä. Sitten istuutuivat he pöydän ääreen ja joivat teensä sekä söivät sen kanssa kaksi naulaa valkeata leipää.

Grigori teki hyvää työtä ja työtä hänellä aina olikin. Hänen työssään näkyi mestarin käden jälki. Vaimo piti työkaluja järjestyksessä ja auttoi pikkutöissä. Aamu-teen aikana keskusteltiin päivällisruuasta. Talvisin, jolloin syötiin enemmän, oli tämä hyvin tärkeä kysymys. Kesällä lämmitettiin uunia säästäväisyyssyistä vain juhlapäivinä eikä silloinkaan aina. Tavallisesti syötiin kaljaan kastettua leipää, vähän sipulia ja suolakalaa, joskus myös palanen lihaa, joka oli keitetty jonkun naapurin keittiössä. Teen juotuaan istuutui Grigori suutarirummulleen, vaimo viereen matalalle jakkaralle.

Niin tehtiin työtä vaieten -- mistäpä he olisivat puhuneetkaan! Jonkun työtä koskevan sanan heittivät toisilleen ja taas oltiin vaiti puolisen tuntia. Väliin haukotteli Grigori ja mylvähti lopuksi. Matrjona huokaili ja oli vaiti. Joskus lauloi Orlow laulun. Hänellä oli metallikirkas ääni ja osasi laulaa. Laulun sanat sulivat pian valittavaksi ja nopeaksi kerronnaksi ja ikäänkuin peläten, etteivät voi tulkita kaikkea, mitä tahtoivat, tunkeutuivat ne nopeasti Grischkan rinnasta esille, muodostuivat väliin surullisiksi huokauksiksi tai lentelivät kaihoten ja huokaillen akkunasta pihalle. Matrjona yhtyi lauluun hennolla alttoäänellään. Molempain kasvot saivat ajattelevan ja surullisen ilmeen. Grischkan tummat silmät kostuivat. Vaimo, joka kokonaan näytti vaipuvan lauluun, heilahteli puoleen ja toiseen kuin puol'unessa, keskeytti usein laulamisen, yhtyäkseen siihen taasen. Ei kumpikaan havainnut laulun kestäessä toisensa läsnäoloa ja koettivat he vierain sanoin tulkita synkän elämänsä tyhjyyttä ja ikävyyttä, tahtoivat kenties näihin sanoihin pukea puoliksi tiedottomat ajatuksensa ja tunteensa, jotka heidän sieluissaan itivät.

Väliin teki Grischka omia laulunpätkiä:

Oi, mun elämäin... sua kiroon... Tuskani oi! Kirottu kolmin verroin!

Matrjonaa eivät nämä tällaiset miellyttäneet ja hän tokasi silloin:

"Miksi ulvot kuin koira kuolleen lähellä?"

Mies suuttui silloin heti:

"Vanha norsu, mitä sinä ymmärrät!"

"Ulvot, ulvot ja haukut vielä..."

"Suus kiinni! Kuka minä olen? Sinun sällisi kai, koska täällä rehentelet ja saarnailet? Hä!"

Kun Matrjona näki, että miehen kaulasuonet paisuivat ja silmät loistivat vihassa, vaikeni hän, vaikeni kauan, jätti mielenosotuksellisesti vastaamatta miehen kysymyksiin, jonka viha nopeasti haihtui.

Vaimo käännähti poispäin, vaikka miehen katse jo haki sovintoa ja odotti hänen nauruaan, nähtävästi peläten, että tämä taasen suuttuisi. Mutta samalla häntä huvitti olla häijy ja myös nähdä miehen pyrkivän sovintoon -- sillä olihan se edes elämää ja ajattelemista... He molemmat -- hehän olivat nuoria terveitä ihmisiä, rakastivat toisiaan ja olivat toisistaan ylpeät. Grischka oli voimakas, kiihkeä ja kaunis ja Matrjona oli valkea, täyteläinen ja hänen harmaat silmänsä loistivat kirkkaasti. "Komea eukko", kuten talonväellä oli tapana sanoa. He rakastivat toisiaan, mutta heillä oli ikävä, kun ei minkäänlaisia vaikutteita eikä harrastuksia ollut, jotka olisivat voineet antaa vaihtelua -- kiihtymystä, ajatusta, lepoa -- sanalla sanoen: tyydytystä. Sillä jos ei ulkoapäin tule mitään vaikutteita eikä ole henkisiä harrastuksia, niin täytyy miehen ja vaimon vaikka olisivat korkeallakin sivistysasteella, tulla toisilleen tuhoisiksi. Tämä on laki, yhtä välttämätön kuin oikea. Jos Orloweilla olisi ollut elämän tarkoitus niinkin ahdas, kuin on ropojen kokoaminen ropojen päälle, niin olisi heidän elämänsä ollut helpompi.

Mutta sitä ei heillä ollut.

He näkivät aina vain toisiaan, olivat toisiinsa tottuneet, tunsivat joka sanan ja liikkeen. Päivä kului toisensa jälkeen ilman että mitään vaihtelevaa tapahtui. Usein pyhäsin kävivät he yhtä henkisesti köyhäin ihmisten luona. Juotiin, laulettiin ja usein tapeltiin. Sitten kului taasen päiviä, kuten ketjun renkaita, jotka raskauttivat näitten ihmisten elämän työllä, ikävällä ja järjettömällä keskinäisellä ärtymisellä.

Usein sanoi Grischka: "Ompa tämä elämää, ihan kuin helvetissä! miksikä olenkaan mailmaan tullut? Työtä ja ikävää, ikävää ja työtä..." Vaikeni hetkisen, kohotti katseensa ja omituisesti hymyillen jatkoi: "Äitini on minut Jumalan tahdon mukaan synnyttänyt... siitä ei mitään sanomista! Olen sitten tätä käsityötä mestariksi asti opetellut... Mitäs sillä? eikö ole minuttakin suutareita? No, olenpa siis suutari, entäs sitten, mitä iloa siitä on?... Istu rummullasi ja ompele... No, ja sitten kuolen. Kerrotaan, että se kolerakin... No, entäs sitten? Onhan Grigori Orlow elänyt, ommellut kenkiä ja kuollut koleeraan. Mutta mitäs tämä merkitsee? Ja mitä varten on tarpeen, että elän, ompelen ja kuolen?"

Matrjona oli vaiti. Miehen sanat kajasivat kamalilta. Väliin pyysi hän, ettei tämä niin puhuisi, koska se oli Jumalan tahtoa vastaan, joka kyllä tiesi, miten ihmisen elämä oli järjestettävä. Ja monasti, kun oli sillä tuulella, sanoi hän miehelleen:

"Et joisi viina -- eläisit paremmin, eikä mokomia ajatuksia tulisi päähäsi. Toiset elävät, eivät valita, vaan kokoovat rahaa, laittavat verstaan ja elävät kuin herrat."

"Mitäs siinä horiset, noita-akka. Pidä tietosi ominasi! Miksen minä joisi, kun huvittaa? Toiset! Tunnet kai niitä paljon, noita toisia, noita onnenpoikia, mitä? Olinko minä naimiseen saakka tällainen, hä? Jos sanon totuuden, niin sinäpä minua kalvat ja teet elämäni happamaksi, senkin sammakko."

Matrjona loukkaantui, mutta hänestä tuntui, kuin olisi mies oikeassa. Kun hän oli päissään, oli hän hauska ja rakas -- toisia tunsi hän vain mielikuvituksissaan. Ennen naimisiin menoa ei hän ollut tuollainen. Silloin oli hän hauska, miellyttävä ja hyvä mies... Ja nyt tuollainen elukka.

"Mistä se riippuu? Olenkohan minä sen rasituksena?" ajatteli hän. Ja hänen sydämensä kutistui kokoon hänen näin katkeria ajatellessaan, hän sääli itseään ja miestään, meni tämän luo, katsoi häntä rakkaasti silmiin ja puristautui hänen rintaansa vasten.

"No, vielä siinä nuolemaan kuin lehmä"... sanoi Grischka myristen ja oli työntävinään pois, mutta vaimo tiesi, ettei hän sitä tarkottanut ja puristautui yhä kovemmin häneen kiinni. Silloin välähtivät miehen silmät, hän heitti työnsä maahan, otti vaimonsa polvelleen ja suuteli häntä kauan. Ja koko rinnastaan huoaisten sanoi hän puol'ääneen ikäänkuin peläten jonkun kuulevan:

"Hohhoo, Motrija! Huonostihan me elämme, tappelemme kuin elukat... Mutta mihinkä tästä pääsee? Se on niin minun tähdessäni määrätty... ihminen syntyy jonkun tähden alla ja se tähti on hänen kohtalonsa."

Mutta tämä selitys ei häntä tyydyttänyt ja hän puristi vaimoaan rintaansa vasten käyden ajattelevaksi. Niin istuivat he usein maaluolansa hämärässä valossa ja huonossa ilmassa. Vaimo oli vaiti ja huokaili, mutta monasti muisti hän näinä hyvinä hetkinä loukkauksia ja iskuja, joita oli saanut, ja hiljaa itkien syytteli hän itseään. Mies taas näiden rakkaitten itsemoitteitten hämäämänä hyväili lämpimästi vaimoaan, joka yhä äänekkäämmin valitteli. Lopuksi kyllästyi mies ja sanoi:

"No, jo riittää ulvominen! Minusta tuntuu tuhat kertaa pahemmalta, kun sinua lyön. Ymmärrätkö? Mutta ole hiljaa nyt. Jos teille sormen antaa, niin tahdotte te koko käden. Lopeta lörpötys, minkäs voit sanoa ihmiselle, jonka elämä on ylhäältäkäsin niin määrätty."

Toisinaan tuli hän näinä hellyyden hetkinä herkäksi ja selitti synkästi: "Minkäs minä tälle luonnolleni teen? Teen väärin sinua kohtaan... Myönnän. Tiedänhän, että sinä olet ainoa uskollinen sieluseni... Mutta sitä en aina muista, ymmärrätkö, Motrija, etten väliin voi sinua silmissäni sietää. On kuin olisin sinusta liikaa nauttinut. Ja sitten on sydämessäni sellainen ilkeä halu repiä sinut ihan kappaleiksi. Ja minkä enemmän sinä olet oikeassa sitä enemmän tahtoisin sinua lyödä..."

Vaimo tuskin ymmärsi kaikkea, mutta miehen katuva ja rakas ääni rauhoitti häntä. "Jumalan avulla elämä tästä kyllä paranee, totumme toisiimme", sanoi hän huomaamatta, että he jo aikoja sitten olivat toisiinsa tottuneet ja ikävystyneet.

"Kunhan vain saisimme lapsen, olisi sekin parempi meille..." sanoi hän usein huoaten. "Olisihan leikkikalu ja huolehdittava."

"No, mitäs siten haikailet, laita se..."

"Niin mutta... Kun sinä lyöt -- en voi. Sinä lyöt niin kovasti vatsaan ja lanteille... Jollet sinä edes potkisi..."

"Hoh", myrähti Gregori nolona. "Voiko sitä sitten aina ajatella, millä sitä lyö. Enhän minä ole pyöveli... Enkä minä ilokseni lyö vaan tuskassa."

"Ja mihin se sinun tuskasi on nyt sinut vienyt?" sanoi Matrjona surullisesti.

"Se on nyt kerran kohtaloni", filosofeerasi Grischka, "kohtaloni ja luonnonlaatuni... Katsohan minua, olenko minä esim. huonompi kuin tuo vähävenäläinen? Ja kuitenkin se elää kärsimättä mitään. Hän on yksin, ei ole vaimoa... Minä en sinutta tulisi toimeen... Mutta hän ei ole milläänkään, polttaa piippua ja nauraa ja on sillä tyytyväinen, se perhana. Mutta minun ei käy... Minä olen kai tullut maailmaan sellainen levottomuus sydämessä. Luontoni on kerran nyt sellainen. Vähävenäläisellä on luonto kuin -- keppi ja minulla kuin -- vieteri. Kun siihen painaa, niin kimmahtaa se ylös. Kuljempa esimerkiksi kadulla, katselen, katselen kaikkea, itselläni ei ole mitään. Se tuskastuttaa. Vähävenäläinen ei tarvitse mitään. Mutta minua suututtaa jo se, ettei hän mitään tarvitse. Partasuu mies ja että minä... en oikein tiedä mitä tahdonkaan... Tahdon kaikkea. No niin... Tässä minä nyt istun luolassani, teen työtä, eikä minulla ole mitään... Ja sitten olet sinä siinä. Olet vaimoni, mutta mitäs erikoista siinä on? Vaimo kuin vaimo, jolla on jonnin joutavat vehkeet. Tiedän kaikki, mitä sinussa on, minä tiedän, miten sinä huomenna niistät, tiedän koska jo tuhat kertaa olen nähnyt... Mitä elämää tämä nyt on ja mitä tämä merkitsee? Ei se huvita. No, menenpähän kapakkaan, siellä kun on hauska."

"Miksi sitten menit naimisiin", kysyy Matrjona.

"Miksikä", nauraa Grischka. "Piru tiesi, miksi... Jos minä oikein tuntoni mukaan sanon, niin ei se niin tarpeellista ollutkaan... Olisin mieluummin kuljeskellut paljasjalkain joukossa... Siellä ollaan kyllä nälässä, mutta ollaan vapaita. Saat juosta, mihin tahdot, mailman ympäri, jos tahdot."

"No mene sitten ja jätä minut rauhaan", selitti Matrjona. "Kyllä minäkin pois menen."

"Mihin sinä menet?" kysyi Grischka painavasti.

"Se on sitten minun asiani."

"Mi-ihin?" ja hänen silmänsä välähtivät tuhoa ennustavasti.

"Älä ulvo, en minä pelkää."

"Joko sinä olet jonkun löytänyt? Sano pois vaan!"

"Anna minun olla."

"Missä minä sinun olla annan?" ulvoi Grischka.

Hän oli jo tarttunut toista tukkaan ja riuhtassut huivin päästä. Iskut paaduttivat naisen, hän nautti ilkeydestä, hän kiivastui ja sen sijaan, että parilla sanalla olisi tehnyt lopun miehensä mustasukkaisuudesta, ärsytti hän tätä yhä enemmän katsellen häntä merkitsevästi hymyillen, mies raivostui ja löi, löi säälimättä.

Ja lopuksi, kun hän ihan muserrettuna ja väsyneenä ähkien makasi vuoteella miehensä vieressä, katseli tämä häntä sivultapäin ja huokasi syvään. Hänestä tuntui pahalta, omatunto kalvoi, hän käsitti syyttä suotta olevansa mustasukkainen ja lyöneensä ihan aiheettomasti.

"No, jo riittää", sanoi hän nolona. "Onko se minun syyni, että minulla on tällainen luonto? Olet sinäkin hyvä, kun pitäisi rauhottaa, niin sinä vaan ärsytät. Mitä varten?"

Vaimo vaikeni, mutta tiesi, että nyt kun häntä oli lyöty ja loukattu, hän voi odottaa innokkaita sovintohyväilyjä. Ja hän itki nyt vain odotuksen ilosta jo ennenkuin miehensä oli häneen kajonnutkaan.

"No, jo riittää Motrija, älä itke kultaseni anna anteeksi." Hän silitteli tämän hiuksia, suuteli häntä sekä kiristeli hampaitaan katumuksen katkeruudessa.

Akkunat olivat auki, mutta vastapäinen seinä esti taivasta näkymästä. Heidän tuvassaan oli ainainen hämärä ja ahdas, kolkko ilma.

"Voi sinä elämä, sinä olet erinomainen pakkotyö", kuiskaili Grischka osaamatta pukea sanoiksi, mitä tuskissaan tunsi. "Tämä loukko sen vaikuttaa Motrija. Mehän olemme kuin elävältä haudatut..."

"Muutammeko toiseen taloon?" kysäsi Matrjona kyynelissään hymyillen. Hän käsitti ehdotuksen sanojen mukaan.

"Ah, ei se siitä parane. Jos me kömpisimmekin maan pinnalle, niin olisimme kuitenkin kuin loukussa... Ei yksin tämä asunto ole loukku, koko elämä on loukku."

Matrjona ajatteli hetkisen ja sanoi: "Jumalan avulla tämä kyllä paranee... Me totumme toisiimme."