Part 2

Dunois. Oi taisiko niin kurjaan suostumukseen Saintrailles myöntyä?

Raatiherra. Ei herra! Ei! Niinkauvan kuin se pylväs seisoi, eipä Ois antaunta puheiks tullut koskaan.

Dunois. Hän kuollut onpi siis?

Raatiherra. Niin, muureillamme Hän miesnä kuninkaansa eestä kaatui.

Kaarlo. Saintrailles kuollut! Oi, hän yksin mulle Ol' sotajoukko suuri!

(Yksi ritari tulee ja kuiskaisee muutaman sanan Bastardille, joka säikähtää ja näyttää hämmästyneeltä).

Dunois. Tuota vielä!

Kaarlo. No mikä nyt?

Dunois. Kreiv' Dauglas antaa tietää, Ett' Skottilaisit mennä uhkaavat, Jos täyttä palkkaa eivät oitis saa.

Kaarlo. Du Chatel!

Du Chatel (kohauttaa olkapäitänsä). Neuvoa en tiedä, Sire!

Kaarlo. Paa pantiks' vaikka puolen valtakuntaa --

Du Chatel. Ei auta! Lupauksiin eivät luota!

Kaarlo. Ei heidän vertojansa miehissäin! Mua hyljätä nyt eivät saa, ei, ei!

Raatiherra (polvillansa). Meit' auta, herra! Kurjuuttamme muista!

Kaarlo (epätoivon tuskissa). Oi voinko armeijoita maasta nostaa, Tai onko kämmeneni viljapelto? Mua jaatkaat, sydämeni kiskokaat Ja rahaks' laatikaatte! Vereni Teill' antaa voin, en miehiä, en kultaa!

(Näkee Sorelin tulevan sisälle ja rientää avosylin häntä vastaan).

Neljäs Kohtaus.

EDELLISET. AGNES SOREL, lipas kädessä.

Kaarlo. Oi Agnes armas! Sydämeni riemu! Sa ennät epätoivon synkiöstä Mua päästämään! Oot täällä, rintaas riennän, On kaikki mulla, mun kun olet vielä.

Sorel. Oi herra! (Katselee levottomin silmin ympärillensä). Dunois, se totta onko? Du Chatel!

Du Chatel. Valitettavasti!

Sorel. Rahaa Siis puututaan, ja miehet kapinoivat?

Du Chatel. Niin niinpä!

Sorel (tyrkyttäen hänelle lipasta) Tässä, tässä helmilöitä Ja kultaa -- Hopeani sulatkaat Ja kartanoni myykäät -- Morsioni Provencilaiset pantatkaatte -- Rahaks' Kaikk', kaikki tehkäät, palkat maksakaat! Pois, poijes! Viipymättä!

(Pakottaa häntä menemään).

Kaarlo. No Dunois? Du Chatel? Oonko vielä Ma köyhä mielestänne, naisten naisen Kun sain? -- Niin jalona kuin mie hän syntyi; Ei verta puhtahampaa Valois'ilta; Maailman istuinpaikkaa ylhäisintä Hän kaunistais -- vaan tuota hylkää hän Ja armahani olla tahtoo vaan. Häll' muuta lahjaa sainko koskaan antaa Kuin kukan talvisäällä puhjenneen Tai heelmän oudon? Multa uhria Ei salli hän, vaan itse kaikki tarjoo, Kaikk' koristeensa, maansa onnelleni, Jo laskevalle, altihiksi uskoo.

Dunois. Hän hourailee kuin sinä, tavaransa Hän huonehesen syttyneesen viskaa Ja Danaidein seulaa täyttää pyytää. Sua ei hän auttaa voi, vaan sinun kanssa Saa surman itsekin --

Sorel. Hänt' ällös kulko! Sun eestäs tuhat kerrat elämänsä Hän altiiks' pannut on ja suuttuu, että Ma kultani nyt uhraan. Enkö sulle Oo suonut kaikki, mi kallihimpi Kuin kulta on, ja onneain en antais? Käy, turhat hemmut heittäkäämme kaikki! Oi, salli luopumuksen esimerkki Mun miellä riemuisella antaa sulle! Sun hovilaises sotureiksi muuta, Sun kultas raudaks! Kaikki omaisuutes Oo kruunus tähden valmis heittämään! Oi tullos! Vaivat, vaarat jakakaamme! Me ratsahille oitis astukaamme, Me päivän kärsikäämme nuolia, Me pilvet suojaksemme ottakaamme Ja paateroiset kylmät patjaksemme. Ei raaka joukko suutu vaivoihinsa, Kun kuningas, kuin halvin alammainen, Käy vajavuutta kestämään ja tuskaa!

Kaarlo (hymyillen). Niin, nytpä täyttyy vanha ennustus, Jon Clermont'issa muuan nunna kerta Mull' innostuksissansa lausueli: Mua nainen, nunna virkki, auttava Ois vainolaisiani voittamaan Ja isäin kruunun mulle tuova. Kaukaa Ja vihollisten luota häntä etsein: Ma äidin syömen toivoin leppyvän; Tääll' on se urho, joka Rheims'iin vie: Sun lempes, Agnes, mulle voiton tuottaa!

Sorel. Sen ystäväisi miekka tuottaa sulle.

Kaarlo. Ma vihollisten eripuraisuuteen, Myös luottaun -- On varma tieto mulla, Ett' ylpeäin Englannin lordien Ja serkkuni Burgundin kesken kaikki Ei oikeassa oo -- La Hiren kautta Oon herttualle viestin pannut siis, Jos päärin suuttuneen mun onnistuisi Taas suopeaks' ja kuuliaaksi tehdä. -- Ma joka hetki häntä ootan jälleen.

Du Chatel (ikkunassa). Hän kartanolle syöksee juuri nyt.

Kaarlo. Oi terve tultuas! Nyt tietää saamme, Ken tappiolle käy ja kenkä voittaa.

Viides Kohtaus.

EDELLISET. La HIRE.

Kaarlo (menee häntä vastaan). La Hire! Tuotkos toivoa, vai ei? No, lausu suoraan! Mitä oottaa voin?

La Hire. Ei muuta kuin min miekallas sa voitat.

Kaarlo. Tuo korska herttua ei suostu siis? Oi lausu! Miksi viestini hän pani?

La Hire. Hän eellä kaikkien ja ennenkuin Sua kuullaksensa ottaa, vaatii, että Hän valtahansa saa Du Chatelin, Jon taattosensa murhaajaks' hän kutsuu.

Kaarlo. Ja ellen tuohon kurjaan ehtoon suostu?

La Hire. Niin liitto rikkuu ennen syntymistään.

Kaarlo. No, haastitkos hänt' otteluhun, niin- Kuin käskin, Montcreaussa Siltasella, Miss' isä hältä kaatui.

La Hire. Hansikkas Ma viskasin ja hälle lausuin, että Sa ylhäisyyttäs kieltäin ritarina Käyt valtakunnastas nyt otteluun. Vaan hänpä vastas, ettei kiistaella Hän viitsis siitä, jok' on hällä ennen. Vaan otteluun jos mieles laatinee, Sa hänen löydät Orleans'in eessä, Jonn' huomispäivänä hän mennä hankkii, Ja sillä pois hän kääntyi nauraen.

Kaarlo. Vaan eikö parlamentissanikaan Oo oikeuden puhdas ääni noussut?

La Hire. Sen puolueitten raivo vaijentaa. On parlamentin päätös istuimelta Sun pannut, sun ja kaiken sukus myös.

Dunois. Haa, julkeata porvar'ylpeyttä!

Kaarlo. No etkös äitiäni suostutellut?

La Hire. Sun äitiäs?

Kaarlo. Niin! kuinka mieltyi hän?

La Hire (hetken mietittyänsä.). Ol' juuri kruunaus, kun Saint Denis'iin Ma ennätin. Kuin triumfia varten Ol' kansa koristeissa; kaikkialla Ol' riemukaariloita, joitten kautta Englannin hallitsia kulki. Tie Ol' täynnä kukkia, ja riemuiten Kuin ihanimman voiton Franska saanut Ois, rahvas vaunuin ympärillä juoksi.

Sorel. He riemuitsit -- he riemuitsit, ett' syöntä Niin hellän kuninkaan he polkivat!

La Hire. Ma Harry Lancaster'in, pojan nuoren, Näin istuimella pyhän Ludvigin; Ja hänen rinnallansa seisoivat Bedford ja Gloster, langot ylpeät, Ja polvillaan ol' Filip herttua Ja maakuntainsa eestä valan antoi.

Kaarlo. Oi, kelvotointa, julmaa orpanaa!

La Hire. Ol' poika pelvossaan ja kompastui, Kun istuimelle korkealle astui. Se huono merkki, kansa jupisi, Ja räikkä nauru huonehessa kaikui. Tul' silloin leskikuningas, sun äitis, Jo -- tuota kammon kielin kertomasta!

Kaarlo. No?

La Hire. Pojan käsivartehen hän tarttui Ja isäs istuimelle hänen vei.

Kaarlo. Oi, äiti, äiti!

La Hire. Itse Burgunditkin, Nuo joukot hurjat, murhaan tottuneet, Tuon nähden häpeästä kiihottuivat. Vaan senpä huomaten hän ääneen huusi: Mull' kiitollisna, Franskalaiset, olkaat, Ett' puuhun lahonneesen oksan tuoreen Ma istutan ja teitä autan houru- Pää isän luoti-lasta torjumaan.

(Kuningas peittää kasvonsa, Agnes rientää hänen luoksensa ja sulkee hänen syliinsä, kaikki läsnä-olevaiset osottavat inhoa ja kauhistusta).

Dunois. Oi tiikeriä, raivoisaa Megairaa!

Kaarlo (hetken päästä raatiherroille). Te kuulleet ootte, kuinka tääll' on seikat. Orleans'iin viipymättä kääntäkäät, Sill' kunnon kaupungille viestit vieden: Ma valastaan sen päästän, parastansa Se aatelkoon ja armoihin Burgundin Nyt pyrkiköön: hän Hyväks' mainitaan, Hän sääliväinen ollee.

Dunois. Kuinka, Sire! Te Orleans'in heittää tahtoisitte?

Raatiherra (polvillansa). Oi kuningas! Sun kättäs ällös meistä Viel' ottako! Sun kaupunkias ällös Englannin ruoskan alle heittäkö! Se kruunussas on kallis helmi, eikä Niin uskollisna esi-isilles Oo ollut yksikään.

Dunois. Kuin? Oommeko Jo lyötynä? Oi, käykö tanner heittää Jo ennenkuin on taistelussa oltu? Oi, tahdotkos sa sanan lausumalla Ja ilman verta parhaan kaupungin Pois Franskan sydämestä antaa?

Kaarlo. Kylliks On verta vuotanut ja turhanpäiten! On taivon käsi mua vastaan: multa On sotajoukot lyöty, parlamentti Mun hylkäjää, pääkaupunkini ottaa Mun vainojani riemullisna vastaan, Mun heimot heittävät, mun pettävät, Ja rinnoillansa oma äitini Käy korpinsikiötä ruokkimaan. -- Loiren yli kulkea ma tahdon Ja taivon ankarata kättä karttaa, Jok' Englantia suojelee.

Sorel. Sen Herra estäköön, ett' toivotoinna Tän valtakunnan heittäisit! Se sana Sun uljahasta rinnastas ei käynyt. Mun kuninkaani urhosydämen On äidin raaka käytös murtanut! Sa mieles maltat, taasen rohvaistut, Käyt miesnä kohtaloa vastaan, joka Sua raivokkaana vainoo.

Kaarlo (synkkiin ajatuksiin vaipuneena). On synkän sallimuksen johdon alla Tää Valois'in huone; Jumala Sen hyljännyt on; äidin pilttotyöt On furiat sen kimppuun saattanut. Mun isäni ol' mielipuolla kauvan, Kolm' veljeä on kuolo ennen mua Jo vienyt, huone Kaarlo kuudennen, Se taivon päätös on, en seistä saa.

Sorel. Sun kanssas on se uunna nouseva! Sa itsees luota vaan. -- Ei turhan vuoksi Sua onni armas säästänyt ja suonut Sun viimesyntynehen, istuimelle Niin oottamattomalle astua. Sun hiljaluontehessas lääkärin On taivas harkkinunna haavoin, jotka Tää Puolueitten raivo maahan iski. Sie veljes riidan liekin häädät vihdoin, Sie rauhan istutat, sen tunnen tarkoin, Sie Franskan vallan laadit uudestaan.

Kaarlo. En mie. Tää raaka, melskehinen aika On mahdikkkaisen miehen tarpehessa. Ma säysyn kansan voisin onnistaa; Vaan kapinoitsevaa en suistaa taida, En miekoin päästä sydämihin, jotka Mua kammovat ja multa sulkeuivat.

Sorel. On kansa hurjapäänä, hourehissa, Se vimma tok' ei kestä; kiihtyvä On taas, ja kaukana ei oo se päivä, Tuo lempi kuninkaasen perittyyn, Mi Franskaisten sydämihin juurtui, Ja kiihtyvä on vanha vaino myös Ja luulevaisuus, joka ikipäiviks' Nää kaksi kansaa toisistansa kääntää. Tuo korska voitonsaaja onnellensa On lankeava. Tanteretta älä Siis pikapäissä heitä, taistele Jok' ainoasta jalan alueesta, Tät' Orleansiasi suojele Kuin omaa rintaas! Kaikki venheet ennen Sa vaivuta ja sillat polta, jotka Tuon valtakuntas jakajan Loiren Veen stygiläisen poikki saattavat.

Kaarlo. Oon tehnyt, minkä taisin. Kruunustain Ma ritarillisehen otteluun Oon tarjounna. -- Vaan se estetään. Ma kansalaisten verta turhaan tuhlaan, Ja kaupunkini maahan uupuvat. Kuin äiti julma oman lapseni Ma miekan jaattavaksi antaisinko? En, siitä luopua ma tahdon ennen.

Dunois. Kuin, Sire? Niin, niinkö haastaa kuningas? Niin kruunu heitetäänkö? Omaisuutta Ja verta kurjin kansalainen valmis On lemmen, vainon eestä uhraamaan; Kaikk', kaikki lahkouu, kun purpuraisna Tuo veljesriidan lippu nostetaan. Maamiesi auraa, vaimo kehrävartta Ei muista, lapset, vanhat aseisin He käyvät, kaupunkinsa porvari, Maanviljeliä maansa polttaa itse, Sull' hyötyä tai turmaa tuodakseen Ja tuumiansa puolustaakseen. Hän Ei säästä, eikä säästämystä pyydä, Kun kunniata etsii jumalainsa Tai epäjumalainsa eestä reutao. Pois sääli heikko siis, se kuninkaalle Ei sovi. -- Anna sodan riehua, Kuin alkanut se on. Sa itse tuota Et kevytmielin leimumahan saanut. Ett' kuninkaansa eestä kansa uupuu, On sallimus, on mailman järjestys. Ei Franskalainen muuta voi, ei tahdo. Se kehno kansa, joka kaikkia Ei kuninkaansa eestä uhraa.

Kaarlo (raatiherroille). En tiedä -- Herra teitä suojatkoon. Se mull' on mahdotointa.

Dunois. Selän sulle Nyt voiton jumalatar kääntäköön, Kuin peritylle maalles käänsit itse. Sa itses heitit: mie sun heitän myös. Englannin ja Burgundin valta ei, Sun oma arkuutes sun langettaa. Ol' sankareita Franskan kuninkaat. Jo syntyään; sie arkurina synnyit. (Raatiherroille). Hän teidän hylkää. Mutta Orleans'iin. Mun isän kaupunkiin, ma syöstä tahdon Ja sinne raunioitten alle jäädä.

(Hankkii mennä, Agnes Sorel pidättää häntä.)

Sorel (kuninkaalle). Äl' anna hänen vihapäissä mennä! Hän suulla herjaa, mutta sydämensä Kuin kulta puhdas on, se vanha sydän, Mi sulle verta vuosi useasti. Oi, tulkaat, Dunois! Oi myöntäkäät, Ett' innoissanne hairahduitte -- Sie Suo ystävälle jyrkät sanat anteeks'! Oi, tulkaat! Sydämenne sallikaat Mun kohta liittää, ettei vihan puhti Sais sammumattomana leimuumaan!

(Dunois tarkastaa kuningasta ja näyttää odottavan vastausta).

Kaarlo (Du Chatelille). Loiren yli käymme. Kuormastomme Vie laivaan!

Dunois (äkkiä Sorelille). Jääkäät hyvästi!

(Kääntyy äkkiä pois ja menee, raatiherrat seuraavat häntä).

Sorel (vääntäen käsiänsä epätoivon tuskissa). Jos pois Hän lähtee, turvatoinna oomme! (La Hirelle). Käykäät Ja häntä suositella koittakaat.

(La Hire menee).

Kuudes Kohtaus.

KAARLO. SOREL. Du CHATEL.

Kaarlo. Kuin? Onko kruunu ainoo tavara? Niin raskas onko siitä luopua? Ma tunnen mit' on raskahampi vielä! Kun mielten korskain mestaroittavana On ainiaan ja itsepintaisten Vasalliloitten armon alla, tuo On sydämelle tuntevalle kovaa Ja kovempaa kuin sallimuksen puuska! (Du Chatelille, joka vielä empii). Tee tehtäväs?

Du Chatel (lankee hänen jalkainsa juureen). Oi herra kuningas!

Kaarlo. Se päätöksemme on. Ei sanaakaan!

Du Chatel. Burgundin herttuan kanss' rauhan käy! En muuta pelastusta tiedä sulle.

Kaarlo. Sa tuohon neuvot, ja sun vertas toki Se rauha vahvistukseksensa vaatii.

Du Chatel. Täss' pääni on. Sun eestäs tappeluissa Sen altihiksi annoin ja sun eestäs Sen pyövelille riemuiten nyt kauppaan. Tee herttualle mieliks'! Työnnä minä Häll' ankarimman koston uhriks', anna Tuo vanha viha verelläin mun häätää!

Kaarlo (katselee häntä hetken alkaa liikutettuna ja äänetöinnä). Se totta onko siis? Niin kehno oonko, Ett' ystäväni, jotka sydämeeni Voi nähdä, häväistystä neuvovat? Ma syvän lankeemukseni nyt tunnen, Kun luottamusta kunniaani puuttuu.

Du Chatel. Oi, muista --

Kaarlo. Ei, vaiti! Sata valtakuntaa Jos selin nähdä täytyis, pelastusta En ystäviä uhraamalla osta. -- Tee tehtäväsi. Sotakuormastomme Vie laivahan.

Du Chatel. Se äkkiä on tehty.

(Rientää pois. Agnes Sorel itkee katkerasti).

Seitsemäs Kohtaus.

KAARLO ja SOREL.

Kaarlo (tarttuen hänen käteensä). Äl' itke, Agnes kultani! Loiren Tois' puollakin on Franskanmaata vielä, Me rikkahampaan maahan muutetaan. On taivas siellä lauha, pilvetöin, Ja tuulet lempeät ja tavat miedot Ja puhtahat; siell' laulut soivat aina Ja rakkaus ja riemu kukkivat.

Sorel. Sen kurjan päivän nähdä saanko vielä? Maankiertäjäksi kuninkaamme kääntyy, Pois isän huonehesta poika siirtyy Jo kehtoansa selin katselee. Oi, maata herttahaista, meiltä jääpää, Sua emme riemullisna polje koskaan!

Kahdeksas Kohtaus.

La HIRE tulee takaisin. KAARLO ja SOREL.

Sorel. Te yksin? Häntä ette jällen tuo? (Häntä tarkemmin silmäillen). La Hire! Mik' on? Min katsantonne lausuu? Mit' uutta turmaa taasen?

La Hire. Turman aika On loppunut ja päivänpaiste tullut.

Sorel. Ei, kuinka?

La Hire (kuninkaalle). Orleans'in sanansaattajat Taas luokses kutsu!

Kaarlo. Miksi niin? Mik' on?

La Hire. Ne luokses kutsu! Kääntynyt on onni, On tappelussa oltu, voitto saatu.

Sorel. On voitto saatu! Enkeleitten ääni!

Kaarlo. La Hire! Ei, tyhjä huuto sinun pettää. On voitto saatu! Voittoihin en usko.

La Hire. Sa suurempiinkin kohta uskot vielä. -- Tuoll' arkkipiispa on. Hän Bastardin Sun syliis tuo.

Sorel. Oi voiton kukkaa. Mi, niinkuin taivon heelmät, sovitusta Ja rauhan kantaa!

Yhdeksäs Kohtaus.

EDELLISET. RHEIMS'IN ARKKIPIISPA. DUNOIS. Du CHATEL haarniskaan puetun ritarin RAOULIN KANSSA.

Arkkipiispa (saattaa Bastardin kuninkaan luo ja panee heidän kätensä yhteen).

Syleilkäätte, prinssit! Pois riita heittäkäät ja vihan kauna, Kun taivas itse puolellemme käy.

(Dunois syleilee kuningasta).

Kaarlo. Mua hämmingistä päästäkäätte. Mitä Tää vakavaisuutenne tietää? Kuinka Tuo äkki muutos syntyi?

Arkkipiispa (vie ritarin esiin ja asettaa hänen kuninkaan eteen). Haastakaat!

Raoul. Kuus' toista lippua, Lothringin kansaa, Ol' meillä koossa, sulle tuotavaksi, Ja Baudricour, yks' Vaucouleurs'in mies, Ol' johtajamme. Vermantonin luo Kun päästy ol' ja laaksoon tultiin, josta Yonne juoksee, tanterella vastassamme Ol' vainoja ja miekat välkkyivät, Kun taaksepäin me katsottiin. Ol' meidät Kaks' joukkiota saartanut, ei voiton, Ei pääsön toivehetta ollut: silloin Ei mielet uljahimmat kestäneet, Ja antauntaa aattelivat kaikki. Kun päällysmiesten kesken neuvoa Viel' etsittiin, vaan eipä löytty -- silloin Meill' outo kumma silmihimme astui! Kas, metsän synkiköstä äkkiä Tul' neitsyt nuori, päässä kyperä Kuin sodan jumalalla, kaunihina Ja hirveänä nähdä; kiehkuroina Sen hiukset hartioille vierivät, Ja valo kirkas niinkuin taivahista Hänt' ympäröitsi, äänehen kun lausui: Mit' aattelette! Vihollista vastaan! Jos heitä ois kuin meren hiekkaa, Herra Ja pyhä neitsyt teitä johdattaa! Ja lipun kantajalta äkkiä Hän lipun temmasi ja joukon eessä Niin valtiaana, rohkeana riensi. Me hämmästyin ja vasten tahtoamme Minn' lippu vie ja neitsyt, seurataan, Ja vihollista vastaan oitis käymme. Hän pakosalle syöksähtää, Hän häiryksissä, liikkumatta seisoo Ja avo-silmin ällämöitsee kummaa, Jon eessään nähdä saa -- vaan äkkiä, Kuin taivas itse häntä säikyttäisi, Ja kilvet, miekat luotaan viskaten Tuo joukko suuri sinnetänne juoksee; Kuin suunniltansa, taakse katsomatta, Niin mies kuin ratsu virtaan karkaja Ja vastuksetta surman saaliiks käy; Miestappoo se ol! ei tappelua! Kaks' tuhat miestä tanterelle jäi Pait niitä, jotka virta vei, ja meistä Ei ainoata puutu.

Kaarlo. Kummallista! Niin, kummallista tottakin!

Sorel. Ja neitsyt Sen suuren ihmeen aikaan sai? No, mistä Hän on? Ja kenkä?

Raoul. Sen hän kuninkaalle Vaan ilmottaa. Hän tietäjäksi lausuu Ja taivon profetaksi itseään. Ja ennenkuin jo kuuhut vaihtuu, tahtoo Orleansia hän auttaa. Kansa häneen Jo uskaltaa ja tappeluhun hartoo. Hän sotajoukkoamme seuraa, tänne Hän kohta saapuu. (Kellojen ääntä ja aseitten kalsketta kuuluu.) Kuulkaat pauhua Ja kelloja! Hän on se, kansa häntä Nyt tervehtää.

Kaarlo (Du Chatelille). Hän tänne tuokaat -- (Arkkipiispalle). Kuinka? Mull' tyttö voiton tuo ja juuri nyt, Kun taivon urho yksin auttaa taitaa! Se ei oo luonnollista, saanko, piispa, Niin, saanko -- ihmehiä uskoa?

Useammat Äänet (näyttämön takaa). Oi terve, terve neitsyt, auttajamme!

Kaarlo. Hän tulee! (Dunois'ille) Paikkaa vaihtakaamme, Dunois, Tuot' ihmetyttöä ma koittaa tahdon. Jos tietäjä hän on ja taivahinen, Hän kuninkaan voi muista erottaa.

(Dunois käy istumaan, kuningas ja Agnes Sorel seisovat hänen oikealla puolellansa, arkkipiispa ja muut vastapäätä, niin että keskikohta jää tyhjäksi).

Kymmenes Kohtaus.

EDELLISET. JOHANNA RAATIHERRAIN ja useampain RITARIEN seurassa, jotka täyttävät peräpuolen näyttämöstä; astuu uljaana esiin ja katselee läsnä-olevia järjestänsä.

Dunois (pitkän, juhlallisen äänettömyyden jälkeen). Sie, siekö tyttö kumma? --

Johanna (keskeyttäen, kirkkaasti ja ylevästi häntä katsellen). Bastardi, Sa Jumalata pyydät kiusata! Se paikka heitä, sulle ei se sovi! Tän vihaisemman luo ma pantu oon.

(Lähestyy kuningasta vakavilla askeleilla, notkistaa toista polveansa hänen edessänsä ja nousee kohta seisoalle, astuen taaksepäin. Kaikki läsnä-olevaiset osottavat hämmästystä. Dunois nousee istualta, jättäen siaa kuninkaalle).

Kaarlo. Mun silmäni nyt ensi kerran näät: Vaan mistä moisen tiedon sait?

Johanna. Sun näin, Miss' muut ei nähnehet pait Herra yksin. (Lähestyy kuningasta ja lausuu salamielisesti). Sa viimis yönä, tuota muistele, Kun ympärilläs kaikki unen helmaan Ol' uupununna, nousit vuoteheltas Ja Herraa hartahasti rukoilit. Nuo syrjäytä ja sun rukoukses Ma kerron.

Kaarlo. Mitä taivahalle uskoin, En ihmisiltä peitä. Pyyntöni Tuo ilmi, enkä epäellä tahdo, Ett' Herra itse sua innostuttaa.

Johanna. Kolm' anomusta sulla ol': no, huomaa Nyt tarkalleen, Dauphin, ne mainitsenko! Sa taivahilta pyysit ensin, että Jos väärää voittoa sun kruunuhus On tarttunut tai josko velka muu, Sun esi-isies, viel' maksamatta jäänyt, Tän sodan surkean on nostanut, Se uhriksensa kansan kaiken eestä Sun ottais vastahan ja vihan maljan Sun pääsi päälle vuodattais.

Kaarlo (astuu säikähtyyneenä taaksepäin). Ken oot sa, mahtava? Ja mistä saavuit?

(Kaikki osottavat hämmästystä).

Johanna. Sa taivahalta pyysit toiseks', että, Sen tahto korkea ja päätös jos Ois jälkeisiltäs riistää valtikka, Se sulta ottais kaikki, jonka Franskan- Maan kuninkaat on nauttinunna ennen -- Kolm' ainoata lahjaa pyysit vaan Sen jättämään, sun rintas rauhaisen Ja vanhat ystävät ja Agneksen. (Kuningas peittää kasvonsa, itkien katkerasti; suurta hämmästystä läsnä-olevissa. Hetken äänettömyyden jälkeen). No, mainitsenko viime pyyntös?

Kaarlo. Ällös! Sun ilman uskon! Moista ihminen Ei tehdä voi! Sua Herra johdattaa.

Arkkipiispa. Ken oot sa, tyttö pyhä, ihmehinen? Mik' onnen maa sun siittää sai, ja kutka Ol' vanhempas, nuo taivahalle rakkaat?

Johanna. Oon Johannaksi, herra hurskas, pantu Maamiehen halpa tytär olen vaan Mun kuninkaani kauppalasta Dom Rem'ista, jok' on Toulin kirkkokuntaa, Ja isän lampahia paimentanna Oon lapsuudesta -- Ja ma kuulin paljon Sen vieraan saarikansan vehkehistä, Jok' yli vetten saapunut on tänne Meit' orjiks saattamaan ja uutta herraa Meill' tunkemahan, jok' ei kansaa helli, Ja että suuren Parisin he saaneet Jo ol' ja hallituksen. Herran äidin Luo huusin silloin pyytäin, ett' meistä Hän kahlehetten häväistyksen kääntäis Ja kuningasta kotimaista suojais. Ja ulkopuolla kylää, missä synnyin, On vanha Herran-äidin kuva, jonka Luo paljon vaelluksia on tehty, Ja pyhä tammi seisoo siellä myös, Niin monen ihmelahjan kautta tuttu. Ja tammen alla paimenessa istuin Niin mielelläin, sill' niinpä sydän vaati, Ja vuoristoon jos multa lammas eksyi, Sen unelmassa aina nähdä sain, Kun tammen varjohon ma maata laskin. -- Ja kerta kun sen pitkän yösen siellä Ma tammen alla istuin harrasmiellä Ja unta torjuin pois, mun luokseni Tul' pyhä neitsyt miekkaa kantaen Ja lippua, vaan vaattehissa muutoin Kuin paimen ainakin ja lausui mulle: "Mie, mie se oon. Johanna! Laumas heitä! Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois Tää lippu saa! Tää miekka vyölles vyötä! Sill' vainolaiset Franskan maasta torju Ja Herras poika saata Rheims'ihin Ja kuningasten kruunu hälle anna!" Vaan hälle vastasin: Oi, kuinka mointa Ma rohkenisinkaan, ma tyttö heikko Ja tappeluille turmaisille outo! Ja vastahan hän virkki: "Puhdas neitsyt Maan päällä mainioimmat aikaan saa, Jos miehen lempeä hän vastustaa. Mua katso! Neinnä puhtahana, niin- Kuin sie, ma Herran, taivahisen, siitin, Ja taivahinen itse oon!" -- Ja sillä Hän mua koski, ja kun silmät nostin Ol' taivas täynnä enkeleitä, joilla Ol' valkoliljat käissä kullakin, Ja ääntä herttaisinta ilma kaikui. -- Ja kolme yötä niin hän ilmestyi Ja mulle huusi: "Nouse, Johanna! Sua Herra työhön toiseen kutsuu pois!" Ja kolmannenkin kerran tultuansa, Hän kiivastui ja lausui soimaten: "On kuuliaisuus naisen määrä suuri, Häll' palvelusta pantiin ankaraa; Hän kärsimällä puhdistuukin juuri; Ken täällä kestää, siellä voiton saa." Niin lausuen hän paimenpuvun heitti, Ja taivon kuninkaattarena nyt Hän aurinkoitten loistehessa hohti, Ja kultapilvi, nousten hiljakseen, Vei hänen poijes riemun maita kohti.

(Kaikki ovat liikutettuna. Agnes Sorel kätkee kasvonsa kuninkaan rintaa vastaan, itkien kiihkeästi).

Arkkipiispa (pitkän äänettömyyden jälkeen). Kun vahvistusta moista taivas antaa, Ei epäilystä järki aikaan saa. Työ itse hälle todistusta kantaa; Nää ihmeet Herra yksin vaikuttaa.

Dunois. En ihmisiin, vaan hänen silmähänsä Ja katsantoonsa puhtahasen uskon.

Kaarlo. Ja ansaitsenko syntisparka moista? Oi silmä kirkas, sisimmäiseni Sa näet ja nöyrän sydämeni tunnet!