Part 1

ORLEANS'IN NEITSYT

Romantillinen murhenäytelmä

Kirj.

FR. von SCHILLER.

Suom. E. A. [Edvin Avellan]

K. E. Holm, Helsinki, 1875.

Hufvudstadsblad'in kirjapaino.

HENKILÖT:

_Kaarlo VII_, Franskan kuningas. _Kuningatar Isabella_, hänen äitinsä. _Agnes Sorel_, hänen lemmittynsä. _Filip Hyvä_, Burgund'in herttua. _Kreivi Dunois_, Orleans'in Bastardi. _La Hire_, | kuninkaan upsierejä. _Du Chatel_, | _Rheims'in arkkipiispa_. _Chatillon_, burgundilainen ritari. _Raoul_, lothringilainen ritari. _Talbot_, englantilaisten pääpäällikkö. _Lionel_, | englantilaisten alipäälliköitä. _Fastolf_, | _Montgomery_, nuori Wales'ilainen. _Orleans'in raatiherroja_. _Englantilaisten sanansaattaja_. _Thibaut d'Arc_, rikas maamies. _Margot_, | _Louison_, | hänen tyttärensä. _Johanna_, | _Etienne_, | _Claude Marie_, | heidän kosiansa. _Raimond_ | _Bertrand_, toinen maamies. _Mustan ritarin haamu_. _Kolari_ ja _Kolarin vaimo_. Sotamiehiä ja Kansaa, Kuninkaan kruunupalvelioita, Piispoja, Munkkeja, Marsalkkeja, Hallitusmiehiä, Hovikansaa ja muuta kruunaus-kulkuun kuuluvaa, äänetöintä väkeä.

PROLOGI.

Maaseutu.

Edessä oikealla kappeli pyhimyksen kuvan kanssa, vasemmalla korkea tammi.

Ensimmäinen Kohtaus.

THIBAUT d'ARC, hänen kolme tytärtänsä, KOLME NUORTA PAIMENTA, heidän kosioitansa.

Thibaut. Niin, veikot, tänään franskalaisia Viel' ollahan ja haltioita maassa, Jot' isät kynsivät; vaan kenpä tietää, Ken huomeltaisin meitä vallitsee! Englantilaisen lippu kaikkialla Jo voitollisna liehuu; hevosillaan Hän Franskan kukkaistantereita polkee. Pääkaupunkimme häll' on antaunna, Ja Dagobartin ikivanhan kruunun Se vieraan rungon oksaselle tarjoo. Kuin loisen, kuningasten jälkeisen Nyt maassa omassansa kiertää täytyy, Ja häntä vastaan vihollisten puolla Pää-pääri taistelee ja lähin lanko Ja korppi-äiti itse heitä johtaa. Ylt' ympäritse kylät, kaupungit On lieskana, ja hävityksen sauvu Jo laaksoamme rauhallista lustuu. -- Sen vuoksi Herran kanssa päättänyt Oon tyttäreni naittaa, nyt kun vielä Sen tehdä voin: sill' sodan ahdingossa On nainen holhomiehen tarpehessa, Ja lempi kuormat kaikki huojentaa. (Ensimmäiselle paimenelle). Etienne! Te Margot'ani halajatte. On pellot vierekkäin ja sydämet, Ne yhtä ääntä soivat. -- Hyvän liiton Se tuottaa! (Toiselle paimenelle). Claude Marie! Te vaiti ootte, Ja Louisonini silmät maahan luo? Kaks' syöntä yhtynyttä jakaisinko, Vaikk' aartehia ette tarjoo? Kellä On aartehia? Huonehet ja aitat Ne vainon saalihiks' tai liekin käyvät -- Ja kunnon miehen vahva rinta vaan On murtamatoin muuri näihin aikoin.

Louison. Oi isä!

Claude Marie. Louison'ini!

Louison (syleillen Johannaa). Sisar kulta!

Thibaut. Kolm' kymment' auramaata kullekin Ja talon, naveton ja karjan annan -- Mun Herra siunas, teitä siunatkoon!

Margot (syleillen Johannaa). Oo isän mieliks! Jälkiämme seuraa! päivä kolmet riemuliitot luokoon!

Thibaut. Nyt toimeen! Huomispäivänä on häät: Ma kaikki kyläläiset niihin tahdon.

(Molemmat sulhaisparit menevät käsi kädessä).

Toinen Kohtaus.

THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.

Thibaut. Jeannette, siskos häitä hankkivat, Ma heidän onnellisna näin, he hoivaa Mull' tuottavat, sa, nuorin, huolta saatat.

Raimond. Mi teidän on! Miks' lasta nuhtelette?

Thibaut. Tää uljas nuorukainen, jonka vertaa Ei kylässämme oo, tää kelpo poika, On sydämensä sinuun kääntänyt Ja miellä hiljaisella hartahasti, Tää kolmas syksy on, sua kosioitsee; Sa lemmetöinnä hänen työnnät pois, Kun muutoin paimenista muista joka mies Voi naurahdusta lauhaa sulta saada. -- Sun hempeimmässä nuoruudessas nään, Sun kevääs tullut on, tuo toivon aika, Sun ruumiis kukka puhjennut on myös; Vaan turhaan toivon, että lemmen kukka, Tuo hento, verhostansa kehkeäis Ja kultaheelmän riemullisna loisi! Oi, tää ei mulle kelpaa ensinkään, Se luonnon hakausta suurta tietää! Se syön ei kelpaa, joka sulkeuu Jääkalseana tunnon aikakaunna.

Raimond. Oi älkäät, isä d'Arc! Oi malttakaatte! Mun aimo Johannani rakkaus On hellä, kallis taivaan kukkanen, Ja hiljaa, vähitellen oiva kypsyy! Hän vuoriloilla vielä olla mielii Ja kankahilta aukehilta käydä Ei tahdo asuntoihin alhaisiin, Miss' huolet ahtaat viihtyvät. Päin häntä Ma laakson syvyydestä ihmetellen Luon silmäni, kun vuorilaitumella Hän lauman luona korkeana seisoo Ja kaunihina vartaloltaan maata, Niin pientä vakavaisna katselee. Hän silloin korkeampaa tietää, luulen, Ja toisten aikain kuiskatusta kuulen.

Thibaut. Se juuri mull' ei tahdo kelvata! Hän siskoin hilpeätä seuraa karttaa, Hän autioita etsii, öisen vuoteen Jo ennen kukon laulamista heittää Ja hirmuhetkenä, jon' ihminen Niin mielellänsä ihmisihin liittyy, Hän niinkuin lintu, yksin liikkuva, Yön kolkkoon henkimaailmahan hiipii, Käy ristipolkua ja vuoren ilman Kanss' salaisessa haastelussa viipyy. Miks' valitsee hän aina vaan tän paikan Ja juuri tänne lampahansa tuo. Ma hänen miettivänä pitkät hetket Nään Druidien tammen alla, jota Kaikk' ennen lapset tarkoin karttavat. Siin' ei oo turvallista: tammen alla Tyyssiaa häijy henki pitänyt On pakanuuden hämärästä asti. On siitä puusta kylän vanhimmilla Niin paljon kauheata kertomista, Ja kummallisten äänten kaikua Sen synkeöistä oksasista kuullaan. Ma itse, koska iltapuhtehella Sen ohi kerta jouduin kulkemaan, Näin naisen haahmon täällä istuvan: Se laajalaskuisista vaattehistaan Mull' kättä kuivaa työnsi verkalleen, Kuin viitannut se oisi; pois ma riensin Ja Herran haltuun pyysin sieluni.

Raimond (osoittaen pyhimyksen kuvaa kappelissa). Tuo armokuva, joka siunausta Ja taivaan rauhaa huokuu, tytärtänne Tänn' johdattaa, ei häijyn hengen vehkeet.

Thibaut. Ei, ei. Tuot' unissain en nähdä saa Ja tuskaisissa, ilmiöissä turhaan. Kolm' kertaa hänen Rheims'in kaupungissa Ma kuningasten istuimella nähnyt Oon seitsentähti kruunu otsallaan Ja käissä valtikka ja valtikassa Kolm' liljakukkaa valkeaa, ja mie Ja hänen sisarensa molemmat Ja ruhtinaat ja kreivit, arkkipiispat Ja kuningaskin häntä kumarsimme. Kuin mökkihini moinen loisto sattuu? Se syvää lankeemusta tietää vaan. Se uhka-uni mulle kuvaa, kuinka Hän joutavia kerkkii mielessään. Hän alhaisuuttaan häpeää -- kun Herra Häll' ruumiin kumman kaunihin on luonut Ja suuret ihmelahjat suonut, jotta Tän laakson kaikki tyttöset hän voittaa, Hän ylpeyttä kantaa synnillistä, Ja ylpeyspä enkelitkin vietti, Ja sillä horna ihmisiä kietoo.

Raimond. Ken hiljaisempi on ja säysevämpi, Kuin tyttärenne? Kuinka mielellään Hän siskojansa aina palvelee? Hän suurilahjaisin on lapsistanne; Vaan kuuliasna töissä raskaimmissa, Kuin tyttö alhaisin hän aina hyörii, Ja hänen käsiensä alla karjat Ja laihot ihmeen lailla viihtyvät; Jos mihinkä hän ryhtyy, verratoin Ja outo onni siihen oitis tulvaa.

Thibaut. Niin! Outo onni -- Mua kauhistaa, Kun siunausta tuota aattelen! -- Vaan olkoon. Vaiti oon. Ma vaiti olla tahdon: Ma omaa lasta syyttäisinkö? Muuta En voi, kuin varottaa ja Herraa huutaa! Vaan varottaa mun täytyy -- Puuta tuota Sa karttaos, äl' yksin jää, yösydännä Äl' etsi juuria ja jouttehia Äl' laadi, merkkejä äl' uurra hiekkaan! On helppo henget nostaa, vartoen Ne hienon peiton alla piilevät Ja, hiljaa kuullen, ilmiin syöksevät. Äl' yksin jää! Sill' erämaassa ennen Tul' saatanakin taivaan Herran luo.

Kolmas Kohtaus.

BERTRAND tulee kyperä kädessä esiin. THIBAUT. RAIMOND. JOHANNA.

Raimond. Kas, tuolla palaa Bertrand kaupungista. Kah, mit' on hällä!

Bertrand. Mua tuijotatte Ja kummaksutte ihmekapinetta, Jon tässä tuon.

Thibaut. Niin kyllä. Lausukaat, Kuin kyperän te saitte, miksikä Sen pahan merkin rauhan seutuun tuotte?

(Johanna, joka molemmissa edellisissä kohtauksissa on seisonut syrjempänä, hiljaisena ja keskusteluun osaa ottamatta, rupee tarkastamaan ja astun lähemmäksi).

Bertrand. Ma tuskin itse tiedän, kuinka mulle Se sattui. Vaucouleurs'in kaupungissa Ma olin raudan ostannossa; siellä Näin suuren tungon; pakolaisia Ol' Orleans'in luota äsken tullut Ja huonot sotatiedot tuotu. Niin- Kuin kapinassa kansa riehui, tietä Kun melskehessä raivosin, tul' musta Bohemin vaimo, käissä kyperä, Mua vastahan ja lausui, silmiin katsoin: Te veikko, kyperätä tarvitsette, Ma tiedän, tuota tarvitsette. Tässä! Tää ottakaat! Sen huokeasta myyn. -- Te sotamiesten luoksi menkäät, lausuin, Maamiesi oon, en kyperätä kaipaa, Vaan hän ei luopunut ja lausui vielä: Ken kerskaella voi, ett' kyperää Ei kaipaa? Rautakatto päätä vasten On kallihimpi nyt kuin kivisuoja. Niin minua hän seuras, kyperää Mull' vasten tahtoani tunkien. Ma kyperätä katselin, se kirkas Ja kaunis ol' kuin urhon päähän tehty, Ja empien kun sitä nostelin Ja tapausta kummallista mietein, Ol' vaimo kadoksissa, kansan tulva Ol' hänen poijes temmannut, ja mulle Jäi kyperä.

Johanna (kiiruusti ja ahneesti kyperää tavoittaen). Se mulle antakaat!

Bertrand. Mik' apu tuosta kapineesta teille? Se koristeeks' ei neidon päähän sovi.

Johanna (temmaa häneltä kyperän). Mun on se, mulle kuuluu kyperä.

Thibaut Mik' immen päähän käy?

Raimond. Se hälle suokaat! Se koristus on hälle niinkuin luotu, Hän miehen mielen kantaa rinnassaan. Oi muistakaat, kuin ilveksen hän voitti, Tuon julman pedon, paimenien kammon, Jok' ilkeästi karjojamme raasti. Hän ihka yksin, neito urhokas, Sai suden kimppuhun ja riisti lampaan Sen suusta pois. Mit' urhopäätä vielä Tää rautalakki peittää, arvokkampaa Se kaunistaa ei voi!

Thibaut (Bertrandille) No, lausukaat! Mit' uutta vauriota kuuluu? Mitä Nuo pakolaiset tiedoks' toivat?

Bertrand. Herra Nyt kuningasta suojelkoon ja maata! Kaks' suurta voittoa on meistä saatu, On vainolainen Franskan sydämessä, Loireen asti maa on menetetty -- Nyt kaikki joukkionsa on hän koonnut Ja Orleans'iamme piirittää.

Thibaut. Kies' auta kuningasta!

Bertrand. Kaikkialta. On suuren suuret ampuneuvot tuotu, Ja niinkuin mettiäisten tumma parvi Kes'aivoin pesän ympärillä pyörii, Tai niinkuin heinäsirkat taivon alta, Kuin summa pilvi, syöksevät ja laajat Maaseudut kihinällään peittävät: Niin kansat mustanansa langenneet On Orleans'in tantereille myös, Ja kielten outoin sekasortoa Tuo leiri suuri häiryksissä kaikuu. Sill' sinne myös Burgund, tuo voimakas, Maanvaltias, on joukkionsa tuonut, Lüttichiläiset, Luksempurilaiset, Hennegaulaiset, miehet Namur'in Ja rikkaan Brabant'in ja Gentiläiset, Jotk' aina silkkivaattehissa käyvät, Seelantilaiset, joitten kaupungit Niin puhtahana veestä nousevat, Hollantilaiset, karjaa lypsäväiset, Utrechtilaiset, Läns' Frieslantilaiset, Jotk' äärtä pohjan katsovat -- ne kaikki On seurueessa mahtavan Burgund'in Ja Orleans'ia nyt saartavat.

Thibaut. Oi kurjaa, onnetointa riitaa, joka Päin Franskan maata Franskan miehet kääntää.

Bertrand. Ja Isabella kuninkaatar vanha, Tuo Baierikko, rautatamineissa Käy ratsahilla leirin käytävillä Ja myrkky-syytöksillä kiihottaa Kaikk' kansat vasten poikaa, jonka itse Hän äidinhelmassansa kantoi kerta.

Thibaut. Häll, kirousta! Herra hänen niin, Kuin Isabelin horskan turmelkoon!

Bertrand. Salis'bury, muurimurtaja, tuo julma. On piirityksen päällysmiehenä, Ja hänen kanssaan ilves Lionel Ja Talbot, joka murhamiekallaan Kuin heinää ihmisiä kaatelee. He miellä riettahalla vannoneet On neidot kaikki häpiähän antaa Ja miekan uhriiks' miekan saamat heittää. On neljä torniloa tehty, joista Voi nähdä kaupunkiin; kreiv' Salishury Sielt' itse murhasilmin kurkistaa Ja kattiloilla rientäjöitä tarkkaa; On tuhatmäärin sentner-kuulia Jo kaupunkihin lennätetty, kirkot On murskana ja Notre Damen torni Jo päätä korkeata notkistaa. Ja ruutisuonia on tehty myös, Ja niinkuin hornan kuilun päällä seisoo Nyt Orleans ja joka hetki valmis On jyskehellä ilmaan lentämään.

(Johanna kuultelee suurella tarkkuudella ja panee kyperän päähänsä).

Thibaut. Vaan missä olivat nuo urho-miekat, Saintrailles, La Hire ja Franskan suojamuuri, Tuo uljas Bastardkin, kun vainolainen Niin kaikkivaltiaana eemmäs tunki? Miss' kuningas on itse? Katseleeko Hän valtakunnan vauriota jouten?

Bertrand. Hän Chinon'issa istuu: Väkeä Hän puuttuu, tanterella ei voi kestää. Mit' auttaa suurten uljaus, urhoin voima, Kun pelko valju sotilaita rampaa? On säikähdys, kuin taivahista tullut, Kaikk' uljahatkin voittanut, ja turhaan Nyt ruhtinasten nostohuuto kaikuu. Kuin lampaat säikyksissä tunkevat Päin toisiaan, kun suden ääni kuuluu, Niin Franskainen, mainehensa heittäin, Nyt linnoitusten turvaa etsii vaan. Yks' ainoo ritari, niin kuuluu, koonnut On heikon seurueen ja kuninkaan Luo kuusitoista lippua nyt saattaa.

Johanna (äkkiä). Ken on se?

Bertrand. Baudricour. Töin tuskin hän Tok' vihollista välttää taitaa, joka On hänen kintereissään kaksin joukoin.

Johanna. Miss' on se ritari? Sen tiettekö?

Bertrand. Häll' päivän matka vaan on Vaucouleurs'iin, Jos senkään vertaa.

Thibaut. Miksi tuohon puutut? Ne seikat, tyttö, eivät sulle sovi.

Bertrand. Kun vihollisten valta yhä kasvaa, Ja kuningas ei turvaa antaa voi, On Vaucouleurs'ilaiset yksin neuvoin Burgund'in alle mennä päättäneet. Niin vierahasta ikehestä päästään Ja vanhan suvun alle jäädään -- ken- Ties vanhan kruununkin all' joudutaan, Jos Franska ja Burgund taas rauhaan käyvät.

Johanna (innostuneena). Pois suostumus! Pois antaunta kehno! Jo joutuu auttaja, hän työhön hankkii. Orleansin eessä vainolainen sortuu! On hällä määrä täynnä; kaartavaksi Hän valmis onpi: sirppi käissä neitsyt Käy ylpeyden viljaa niittämään; Hän taivahista riistää kunnian, Jon tähtihin he riippumahan nostit. Oi toivokaat! Oi oottakaat! Sill' ennen- Kuin laiho kellastuu ja kuuhut täyttyy, Loiren loistavista aaltoloista Englannin hepoa ei juoteta.

Bertrand. Ei ihmehiä synny meidän aikaan.

Johanna. Oi syntyy -- Valko kyyhky uljahana Kuin kotka lentelee ja haukkaparven Jok' isänmaata raastaa, karkottaa. Burgundin pöyhkeän, maanpetturin, Hän maahan lannistaa ja Talbotin Tuon sotakäden taivaanryntäjän, Ja Salisburyn, kirkonryöstäjän, Ja saarelaiset riettaat kaikki tyyni Kuin lammaslauman pois hän säikyttää. On Herra, voiton Herra hänen kanssaan. Hän luodun vapisevan valitsee, Hänt' impi heikko kirkastuttaa saa, Sill' Herra kaikkivaltias hän on!

Thibaut. Mi henki tyttöön iskee?

Raimond. Kyperä On hänen intoon saanut. Tytärtänne Nyt katselkaatte. Silmä leimuaa Ja hehkutulta posket tuikkivat.

Johanna. Tää maako lankeais? Tää maineen maa, Tää kaunihin, jon päivä nähdä saa, Tää maitten paratiisi, jota Herra Kuin silmätereänsä hellii, tääkö Nyt vieraan kansan kahlehia kantais? -- Tääll' pakanoitten valta murtui. Täällä Ens' risti, armon merkki, nostettiin; Tääll' pyhä Ludvigimme lepää! Täältä On Jerusalemikin vallotettu.

Bertrand (hämmästyksissä). Oi kulkaat hänen puhettansa! Mistä Tuon ennushengen korkean hän sai? -- Teill' kummanlainen tytär suotiin, d'Arc!

Johanna. Meill' kuninkaita omia ei olla Sais vastapäin, ei kotimaista herraa -- Se Herra, jok' ei kuole, maalimasta Ois kadonnut -- hän, joka korjaa suojaa, Jok' auraa suojaa, maata hedelmöittää -- Jok' orjat vapauttaa, riemullisna Ymp' ympärilleen kaupunkeita nostaa -- Jok' arkaa auttaa, ylpeätä sortaa, Jok' yrmeä ei oo -- sill' suurin on hän -- Jok' ihminen ja armon enkeli On vihan maassa. -- Kuningasten istuin, Jok' ihanuutta hohtaa, vahva turva On hyljätyille -- siellä seisoo mahti Ja armo -- rikollista vavistuttaa, Vanhurskas luotuu luottamuksella. Ja jalopeuran kanssa leikitsee! Tuo vieras, kaukaa tullut kuningas, Jon valta-isän luut ei täällä lepää, Hän Franskan maata voiko helliä? Hän jok' ei nuorra nuoriemme kanssa ollut, Hän isänämme olla voiko?

Thibaut. Herra Nyt maata suojelkoon ja kuningasta! Maakansaa rauhallista oomme, miekkaa Me emme kantaa taida, ratsua Ei suistaa. -- Kuuliaisna vartokaamme, Ken kuninkaaksi meille sallitaan. On tappelujen päätös päätös Herran, Ja kuninkaamme on se, joka voiteen Ja kruunun Rheims'in kaupungista saa. -- Me työhön lähtekäämme! Aatelkaamme Kaikk' ensi päivää vaan ja antakaamme Maan valtiasten arpaa lyödä maasta; Me tyynnä turmaa voimme silmäellä, Se tannertamme ei voi säikytellä. Jos sodan liekki kylät polttaa maahan, Jos jalkain alle laihot tallataan, Tuo uusi kevät uudet laihot vaan, Ja mökit halvat huokeasti saadaan!

(Kaikki muut paitsi neitsyt menevät).

Neljäs Kohtaus.

JOHANNA.

Johanna (yksin). Hyvästi, te lempilaitumet ja vuoret, Hyvästi, te laaksot tyynet, tuttavat! Johanna nyt ei teitä kulje koskaan! Hän hyvästit teill' lausuu ikuiset! Te niityt, joita kastelin, te lehdot, Joit' istutin, te kauvan kukkikaat! Hyvästi, te luolat, lähteensilmät raittiit! Sa kaiku, laakson ääni hilpeä, Et vastausta mulle toisten työnnä, Johanna käy, ei tänne koskaan riennä!

Te paikat kaikki, missä riemuella Ma sain, te iki päiviks' jäätte nyt! Te lampaat, hajotkaatte laitumella! Oon teitä viimis kerran syöttänyt! Mun toista laumaa täytyy paimennella Tuoll' vaaran hurmetanterella nyt. Niin hengen nostohuuto mua kohtaa; Ei mailman turha mieli mua johtaa.

Hän joka pensahassa leimueli Ja Moosen kukkuloilta Horebin Luo Faaraonin käymään ohjaeli, Hän joka hurskaan taimen lisäin, Tuon paimen pojan, urhoks' intoeli, Hän, jok' on paimenille suopuisin, Hän mulle lausui tammen huminassa; "Käy, todistusta kanna maalimassa".

"Sun vaskeen täytyy ruumiis sulkiella, Ja hento rintas rautaan kätkeä! Ei miehen lempi mielees nostatella Saa turhan hehkun syntileimua, Ei vihkiseppel päätäs kaunistella, Ei rintas lempilasta helliä; Vaan eellä naisten kaikkein kunnialla Sun kirkastuttaa tahdon sotaisalla".

"Kun uljahimmat taisteluhun suuttuu, Kun Franskan viime hetki luontelee, Sun kätees silloin Orileimu muuttuu, Ja niinkuin miehet heinää niittelee, Niin voittajahan ylpeään se puuttuu; Se onnen pyörän hältä kiertäisee; Sa pelastusta tuotat Franskanmaalle Ja voitehen ja kruunun kuninkaalle!"

Mull' neitsyt luvannut on merkin näyttää Tän kyperän hän mulle lähettää, Se taivon lujuudella minun täyttää Ja Kerubien mieltä sytyttää; Se sodan melskeesen mun tahtoo käyttää, Se myrskyn lailla pois mun kiidättää: Mull' tunnushuuto mahtavasti kaikuu, Ja ratsu kavahtaa, ja torvet raikuu.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kuningas Kaarlon hovileiri Chinon'issa.

Ensimmäinen Kohtaus.

DUNOIS ja Du CHATEL.

Dunois. En, tät' en kestä. Kuninkaan ma hyljään, Jok' arvotoinna itsestänsä luopuu. Mun sydän uljas polttaa rinnassain Ja kyyneleitä itken kuumia, ett' rosvot Tän Franskanmaamme kuninkaallisen Jo raastavat, ett' jalot kaupunkimme Jotk' yksivallan kanssa vanhentuivat, Heill' avaimensa käyvät heittämään, Kun täällä, joutilaana siekaellen, Me pelastuksen aikaa tuhlataan. -- Orleans'in kuulen saarretuksi, sinne Ma kiiruhusti riennän, kuninkaan Jo valmihina sotajoukon eessä Ma luulen löytäväin, ja löydän -- täällä! Ylt' ympärillään trubadureja Ja pilkkasuita, ongelmoita mietein, Ja Sorel'ille kenstit kestit antain, Kuin vahva rauha vallitsisi maassa! -- Pois Connetabli lähtee, kauhua Ei nähdä voi. -- Ma hänen heitän myös Ja sattumuksen saalihiksi annan.

Du Chatel. Kas, tuoll' on kuningas!

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KUNINGAS KAARLO.

Kaarlo. Mull' Connetabli miekan työntää jälleen Ja palvelustaan kieltää -- Herran nimeen! Me känyksestä päästään, joka meitä Vaan meistaroita pyysi kiusaksemme.

Dunois. On miesi kallis kallihilla aikaa: Ma tyynin mielin hänt' en päästäis pois.

Kaarlo. Sen lausut vastustaakses vaan; kun täällä Hän ol', sa hänt' et koskaan suosinut.

Dunois. Hän korska, sietämätöin narri ol' Ja lopettaa ei tiennyt -- mutta sen Hän tietää nyt. Hän tietää lähteä, Kun kunniaa ei täältä koota taida.

Kaarlo. Oot parhaimmalla tuulellas: ma sua En tahdo häiritä. -- Du Chatel! Tänne On tullut airueita kuningas Rene'lta, mestareita laulannassa Ja mainioita. -- Heitä kestitä Ja jokaiselle kultavitjat anna. (Bastardille). No, mitä naurat?

Dunois. Että kultia Sa suustas puistat.

Du Chatel. Rahanropoa Ei aarteheesas löydy, Sire!

Kaarlo. No hanki! -- Ei kunniatta jalot lauluniekat Voi hovistamme mennä. Kukkimaan He meille saavat kuivan valtikkaan, He elontaimen ikituorehen Meill' autiohon kruunuhumme tuovat, He suurra verroiks' käyvät suurien, He toivehista istumia luovat, Ne eivät maassa oo: ja tähden sen On kuningasten luona paikka heillä, Ne kumpaiset on mailman ylänteillä!

Du Chatel. Oi kuninkaani! Korvias ma säästin. Niin kauan kuin vaan suinkin neuvo auttoi: Vaan pakko vihdoin kieleni jo päästää. -- Sull' ei oo mistä annat, sulla ei Oo millä huomispäivän itse päätät! On rikkauden tulva juossut pois, Ja luode kurja aarre-aittaas tullut. On sotajoukkos palkkaa vailla: mennä He uhkaavat. -- Töin tuskin taidankaan Sun omaa huonettas ma kannattaa, Ei arvos, mutta tarpeen jälkeen vaan.

Kaarlo. Paa' pantiks' tullit kuninkaalliset Ja Lombardien lainaa antaa salli.

Du Chatel. On kruunun saatavat ja tullit, Sire, Jo kolmeks' vuodeks' pantiks pantu ennen.

Dunois. Ja sillä aikaa maa ja pantit hukkuu.

Kaarlo. Mont' oivaa maata meille vielä jää!

Dunois. Jos Herra suo ja miekka Talbotin! Kun Orleans on langenunna, voit Rene'si kanssa lampahissa käydä.

Kaarlo. Sa kuningasta tuota ilkut aina; Se maatoin ruhtinas on mulle tok' Nyt lahjan suonut kuninkaallisen.

Dunois. Vaan eipä Neapelin kruunua, Ei Herran tähden! Sillä kaupan on se, Niin kuuluu, hän kun lampahisin lähti.

Kaarlo. Se leikkiä, se riemua on vaan, Jon itselleen ja syömelleen hän tarjoo, Kun raa'an tosimailman pyörteesen, Hän puhtauden valtakunnan hankkii. Vaan suurta, kuninkaallista, mit' aikoo -- Hän vanhat ajat aikoo palauttaa, Kun tunto valtiaana ol', kun lempi Sai ritarien rinnat nousemaan, Ja naiset jalot oikeutta istui Ja hienoutta hellämielin suori. Kas, niissä aivoin ukko liikkuu, niin- Kuin laulelmissa vielä säilyvät, Ne ajat niinkuin taivaan kangastuksen Hän maahan siirtää tahtoo uudestaan -- Hän lemmen hovin aikaan pannut on, Jonn' oiva ritareita rientää, jossa Naispuolet siivot valtiaana ovat, Joss' lempi puhdas viihtyy jällehen, Ja mun hän lemmen ruhtinaaksi katsoi.

Dunois. Niin tykkänään en sukuani kiellä, Ett' lemmen valtaa halveksuisin. Siltä On mulla nimeni, sen poika oon, Se perimystä mulle yksin tuottaa. Mun isäni ol' Orleans'in prinssi, Ei vaimon syöntä, hälle kuuroa, Vaan eipä linnaa liian vahvaa myös. Jos lemmen ruhtinaasta käydä tahdot, Oo uljahista uljain! -- Vanhat kirjat, Ne kertovat, ett' lempi liittynynnä Ol' korkeahan urhotyöhön aina, Ja sankareita pyöröpöydässä Ma tiedän istuneen, ei lampureita. Ken kauneutta turvata ei jaksa, Se kauneuden palkan hylkää myös. -- Tääll' tanterees on! Isäis istuimesta Käy taisteluun! Sun omaisuuttas turvaa Ja naisten kunniaa kuin urho aina -- Ja vihollisten hurmehesta jos Oot kruunun ikivanhan voittanut, On silloin aika, silloin ruhtinaana Voit lemmen myrtit kantaa.

Kaarlo (hovipalvelialle, joka tulee sisälle). Mikä on?

Hovipalvelia. Orleans'in raatiherroja!

Kaarlo. He tulkoot! (Hovipalvelia menee.) He apuani vaativat; vaan mitä, Its' avutomna, tehdä taidankaan!

Kolmas Kohtaus.

EDELLISET. KOLME RAATIHERRAA.

Kaarlo. No terve, Orleans'in miehet! Kuinka Sen kunnon kaupunkimme on? Niin urhollisna vastustaako vielä Se vihollisten saartaa kuin ennen?

Raatiherra. Ah Sire! On hätä suurin, kasvamistaan kasvain, Päin suojiamme turma paisuu. Maassa. On ulkolaitokset, ja rynnäköllä Jok' ainoalla saarto ahtahammaks' Käy. Muurit miehiä jo puuttuvat, Sill' kaupungista kaikki hyökkäävät, Vaan kotiportin harvat nähdä saavat. Ja nälkäkin jo uhkaa. Sempätähden On hädän ahdingossa päällikkömme Kreiv' Rochepierre vihollisten kanssa Nyt suostununna, vanhan tavan jälkeen, Ett' kuudentoista päivän päästä hän Ois valmis annantaan, jos sitä ennen Ei apujoukko tarpeeks' suuri saavu.

(Dunois kohauttaa suutuksissa olkapäitänsä).

Kaarlo. Se lyhyt aika on.

Raatiherra. Ja täällä oomme Nyt vieraan turvan alla pyytämässä, Ett' syömes suuren meihin kääntäisit Ja apujoukon meille soisit ennen- Kuin kaupunkimme antauta täytyy.