Part 3

Johanna. On suurten nöyryys suuri taivon alla: Sa nöyristyit, siks' seisot korkealla.

Kaarlo. Ja vainojia taidan vastustaa?

Johanna. Sun jalkoihis tää Franska laaja sääntyy?

Kaarlo. Ja Orleans ei antauta saa?

Johanna. Loire ennen juoksussansa kääntyy.

Kaarlo. Ja voittajana Rheims'iin löydän tien?

Johanna. Sinn' halki vainojoukkojen sun vien.

(Kaikki ritarit kalskuttavat keihäitä ja osottavat rohkeutta).

Dunois. Tää neitsyt meille johtajaksi anna! Me empimättä käymme, minkä vaan Se taivahainen meitä viedä tahtoo, Ja häntä suojaa urhomiekka tää!

La Hire. Maa-ilman sotavoimaa emme pelkää, Kun joukkojemme eessä neitsyt käy. On hällä rinnallansa voitontuoja: Hän meitä johdattaa, tuo vahva suoja!

(Ritarit kalskuttavat lujasti aseitansa ja astuvat eteen päin).

Kaarlo. Niin, neitsyt, joukkojamme johda sie, Ja ruhtinaamme sua seuratkoot. Tää miekka, korkehimman johdon merkki, Jon Connetabli suutuksissa hylkäs, On arvoisamman käden löytänyt. Se ottaos, oi profetissa suuri, Ja ollos vieläkin --

Johanna. Ei, korkea Dauphin! Maa-ilman välikappaleella tuolla Mun herrallein ei voitto lankeaa. Ma toisen miekan tiedän, jolla voiton Ma saan. Sen sulle neuvon, niinkuin henki Sen mulle näyttikin; se tuota.

Kaarlo. Lausu!

Johanna. Fjerboys'in vanhaan kaupunkiin sa pannos, Siell' pyhän Katarinan kirkkomaalla On holvi, jonne sotasaalihista On paljon rautaa koottu. Miekka, jonka Ma tarvitsen, on sälyn alla siellä. Se kolmois-liljasista kultaisista, Sen lappehesen poltetuista, tutaan. Se miekka tuota, sillä voitto saadaan.

Kaarlo. Se kaikki tehtäköön, min hän nyt käskee.

Johanna. Ja lippu valkea mun kantaa anna Ja ruusureunuksella ympäröitty. Ja lippusessa taivon kuninkaatar On Jeesus-lapsen kanssa nähtävä Maapallon päällä seisomassa. Sillä Niin pyhä äiti neuvonut on mulle.

Kaarlo. Niin kaikki olkoon.

Johanna. (Arkkipiispalle). Hurskas piispa, pankaat Mun pääni päälle pappiskäsi hellä, Ja neitoselle siunausta suokaat.

(Lankee polvillensa).

Arkkipiispa. Sa tullut olet siunausta tuomaan, Et vastaan-ottamaan -- Käy Herran kanssa! Myö halpoja ja syntisiä ollaan.

(Hän nousee polviltansa).

Hovipalvelia. Englantilaisilta on airut täällä.

Johanna. Hän tulla saakoon, Herra hänen tuottaa!

(Kuningas viittaa hovipalvelialle, joka lähtee ulos).

Yhdestoista Kohtaus.

EDELLISET. AIRUT.

Kaarlo. Mit', airut, tiedät? Mik' on asias?

Airut. Ken on se, joka Kaarlo Valois'in, Ponthieu'in kreivin, eestä haastaa täällä.

Dunois. Haa, airut kurja, konna kunnotoin! Vai tohdit Franskalaisten kuninkaan Sa alustalla omallansa kieltää? Sua sotapukus suojaa, muutoin sinun --

Airut. Yks' ainoa on Franskan kuningas, Ja hän Englantilaisten luona viihtyy.

Kaarlo. Ei, malta, serkku! Asiasi, airut?

Airut. Pääpäällikkömme, surkutellen verta, Jo vuotanutta, vasta vuotavaa, Ei anna miekan irki päästä vielä Vaan ennenkuin Orleans'iin hyökätään, Sull' suostumusta huokeaa hän tarjoo.

Kaarlo. No, lausu!

Johanna (astuen eteenpäin), Sire! Mun tuota puhutella Sun eestäs anna.

Kaarlo. Teepäs niin ja päätä Sie, neitsyt, rauhako vai sota olkoon.

Johanna (airuelle). Ken herras on? Ken suullas haastaa?

Airut. Kreivi Sal'sbury, Brittiläisten päällysmies.

Johanna. Se valhe on. Sun kauttas hän ei haasta. Ken elää, haastelee, ei kuolehet.

Airut. Pääpäällikkömme elää tervehenä Ja voimallisna, teille turmioksi.

Johanna. Hän eli lähteissäs. Tän' aamuna Hän ammuttiin, kun Orleansïa Hän Latournelle'n tornilosta väijyi. -- Sa naurat kaukanaista mainitessain? Mua ällös, silmiäs sa usko vaan! Sa hänen saattoseurueensa kohtaat, Kun jalkasi sun täältä vievät pois! No, airut, lausu, mik' on asias.

Airut. Jos käsketyitä ilmi tuoda tiedät, Sen tunnet, ennenkuin sen lausunkaan.

Johanna. No, tunnen niin, vaan minun asiani Sie kuule nyt ja ruhtinaille, jotka Sun tänne työnsivät, nää sanat lausu: -- Englannin kuningas ja herttuat Bedford ja Gloster, maamme raastajat! Te taivon kuninkaalle vastatkaat Sen veren eestä, jonka vuodatitte! Te kaupunkimme heittäkäätte, jotka Te vasten oikeutta vallotitte? Kas, neitsyt entää taivon kuninkaalta Teill' rauhaa tarjomaan tai turmiota. No, valitkaatte! Sillä teidän tietää Sen lausun nyt: Ei Franskan maata teille Oo suonut poika Marian -- vaan Kaarlo, Dauphin, mun herrani, joll' Jumala Sen antoi, Parisiin on astuva, Kaikk' valtakunnan suuret seurassaan. -- Nyt, airut, joudu joutumalla täältä, Sill' ennenkuin jo leiriin ennätät Ja viestit saatat, neitsyt siellä on Ja Orleans'in voitonmerkin tuo.

(Hän menee. Kaikki lähtevät liikkeelle. Esirippu lasketaan).

TOINEN NÄYTÖS.

Maisema vuorten lomassa.

Ensimmäinen Kohtaus.

TALBOT ja LIONEL, englantilaisia sotapäälliköitä. FILIP, BURGUNDIN HERTTUA. RITARIT FASTOLF ja CHATILLON sotamiesten ja lippujen kanssa.

Talbot. Tääll' vuorten keskustassa viipykäämme Ja leiri luja laatikaamme, josko Nuo karkujoukot koota voitaisiin, Jotk' ensi kauhu, sinne tänne temmas. No, vahdit vahvat siis, ja kukkuloille, Jos mihinkään; Yö meitä kyllä turvaa, Ja jollei siipiä oo vainojilla, En hyökkäystä pelkääkään. Vaan huolta Tok' tarvitaan, sill' vainolainen meillä On rohkea, ja lyötynä me ollaan.

(Ritari Fastolf menee sotamiesten kanssa).

Lionel. Me lyötynä! Pois huuliltanne tuo! En aatellakaan voi, ett' franskalainen Englantilaisen selän nähnyt on. -- Oi Orleans! Sie mainehemme hauta! Sun tantereilles kunniamme jäi. Oi pilkan päivää! Kenpä vastapäin Sit' uskoinkaan! Poitiers'in, Crecy'n Ja Azincourt'in luona voittaneet Naispuolen kautta pakosalle syöstyt!

Burgund. Sa lohdukkeena tok', ett' ihmiset Ei meitä voittaneet, vaan itse piru.

Talbot. Niin hulluutemme piru -- Säikyttääkö Se rahvan peikko teitäkin, Burgund? Ei pelkuruutta taika-usko peitä -- Pois teidän puolla ensin pötkittiin.

Burgund. Ei seissyt yksikään. Kaikk', kaikki karkas.

Talbot. Ei Herra! Teidän puolla alku tehtiin. Te leirihimme syöksähditte huutain: Nyt horna riivaa, piru Franskaa puoltaa! Ja niinpä kaikki muutkin häiritsitte.

Lionel. Se totta. Teidän puoli ensin väistyi.

Burgund. Se ensi hyökkäyksen kestää sai.

Talbot. Niin, tyttö leirin heikon kohdan tunsi! Hän tiesi missä pelkoa hän kohtais.

Burgund. Burgundin päähän kaikki pannaan siis?

Lionel. Me Brittiläiset emme yksin suinkaan Orleans'ia ois tuhlanneet!

Burgund. Orleans'ia te ette nähneet oisi! Ken teille tänne raivas tietä, kenpä Teill' uskollista kättä tarjoa, maalle Kun ventovierahana käkesitte? Ken Henrikkinne kruunas Parisissa Ja hälle Franskalaisten mielet voitti? Tää vahva käsi ellei teitä maahan Ois saattanut, te ette savua Ois Franshan lietosista nähdä saaneet.

Lionel. Jos suuret sanat auttais, yksinpäin Te Franskan voittaneet jo olisitte.

Burgund. Te pahaksutte, että Orleans On teiltä hukkunut ja sappeanne Mull' ajelette. Miksi hukkunut Se meiltä on pait ahnuutenne tähden? Se mulle ol' jo antauntua, Te itse, kaihelmanne siitä esti.

Lionel. Sit' emme teitä varten saartaneetkaan.

Burgund. Kuin teidän ois, jos pois ma luopuisin?

Lionel. Ei huonommin kuin Azincourtin luona, Miss' Franskan maan ja teidän lannistimme.

Burgund. Ol' ystävyyteni tok' teille tarpein, Ja kallihisti vallanhoitaja sen osti.

Talbot. Niin kallihisti sotamaineellamme Sen Orleans'in eessä maksaa saimme.

Burgund. Vait' oitis! Katumusta karttakaa! Kuin? Hyljäsinkö herran laillisen Ja pettäjäksi inhotuksi käännyin, Ett' vierahalta moista kuulisin? Miks' täällä viivyn, Franskaa vastustain; Jos kiittämättömiä palvelen, On vanha kuuinkaani suotuisampi.

Talbot. Dauphin kanssa kauppaa hieroksitte, Se tuttu on; vaan kavaluutta vastaan, Me neuvot löydetään.

Burgund. Haa, hornan pätsi! Niin mua kohdellaanko? -- Chatillon! Pois väestömme säälikäätte: kotiin Me mennään.

(Chatillon lähtee).

Lionel. Onnellista matkaa! Niin Ei Brittiläisten maine loistanut, Kuin koska, kelpo miekkahansa luottain, Hän auttajatta työnsä täytti. Kukin Nyt taistelunsa yksin taistelkoon; Se totta: Englannin ja Franskan veri Ei kunnon lailla koskaan yhdy.

Toinen Kohtaus.

EDELLISET. KUNINKAAT ja ISABELLA, hovipalvelia muassaan.

Isabella. Mitä Mun kuulla täytyy? Malttakaatte, herrat! Mik' aivonhäiritsiä kiertotähti On aistit terveet teiltä riivannut? Yks'mielisyys kun yksin auttaa voi, Te riidoin erkanette keskenänne Ja toinen toisianne turmelette. -- Tuo äkki käsky, jalo herttua, Taas purkakaatte. Talbot mainio, Te suuttunutta taasen suositelkaat! Te, Lionel, nää henget ylpeät Mua auttakaatte rauhaan kääntämään.

Lionel. En, rouva, mie. On minun kaikki yhtä. Ma aattelen: jotk' yhtenä ei viihdy, Ne toisistansa irrallensa käykööt.

Isabella. Kuin? Vaikuttaako hornan ilvejuoni, Mi tappelussa meille turmaa tuotti, Nyt täällä myöskin, mielet muuttaen? Ken riidan alkoi? Lausukaat! -- Mylord! (Talbotille), Niin hyötyänne unhotitteko, Ett' kunnon liittolaisen loukkasitte? Mit' ilman häntä voitte? Kuninkaanne Hän istuimelle nosti, ja hän itse Sen kannattaa ja mieltä myöden kaataa; Hän joukoillansa teitä vahvistaa Ja nimellään. Jos kaikki asukkaansa Englanti tänne tois, tää valtakunta Ei, koossa ollen lankeis sittekään; Ei, Franska yksin Franskan voittaa taitaa!

Talbot. Me kunnon ystävälle arvo suodaan, Vaan vilpillistä vastustamme syyllä.

Burgund. Ken kiittämättömyyttä harjottaa. Se valheen merkin kantaa otsassaan.

Isabella. Kuin, herttua? Niin, niinkö häpeän Ja kunnian te hylkäsitte, että Sen kätehen, jok' isän teiltä murhas, Te teidän laskisitte? Niinkö hurja Nyt ootte, että kunnon suostumusta Dauphinin kanssa aattelette, jonka Te turman partahalle itse veitte? Niin täperälle hänen saitteko, Ett' itse työnne purkaisitte taas? Tääll' ystävänne! Menestystä teille Englannin yhtyydessä löytyy vaan.

Burgund. Dauphin kanssa suosioon en pyydä; Vaan hylkimistä korskan Englannin Ja röyhkeyttä kärsiä en voi.

Isabella. Oi tulkaat! Hälle anteeks' antakaat! On huoli raskas päälliköllä aina, Ja nurjamieliseksi turma saattaa. Oi tulkaat! Syleilkäätte! Sallikaat Tuo säre uutena mun parantaa.

Talbot. Burgund, mit' aattelette! Sydän jalo On valmis järjen alle taipumaan, Sen viisahasti kuninkaatar lausui; Tää käden-anto haavan lääkitköön, Jon kieleni on vahingosta lyönyt.

Burgund. Hän järki sanan lausui, vihani Ma välttämättömyyden tähden uhraan.

Isabella. No niin! Tää uusi liitto suudelmalla Nyt päättäkäät, ja äkkilausehenne Sitt' taivon tuulet vieköön!

(Burgund ja Talbot syleilevät).

Lionel (katsellen heitä, itsekseen). Onnea Vaan liittohon, jon Raiviotar laatii!

Isabella. Yks' tappelu on meiltä hukkaan mennyt. Ol' onni vastollisna, vaan sen vuoks' Ei sortua nyt auta. Taivaan suojaa Dauphin ei toivokaan, ja pirun juonta Hän avuksensa huutaa; mutta turhaan Hän surman saalihiksi antauu, Ja horna itse hänt' ei auttaa voi. On uljas neito vihollisten eessä; Mie teitä tahdon johdattaa ja neinnä Ja profetissana teill' olla vasta.

Lionel. Pois Parisihin, rouva! Kelpo miekoin Me voittaa tahdotaan, ei naisten kautta.

Talbot. Pois, poijes! Tänne tultuanne kaikki Käy taaksepäin ja siunausta puuttuu.

Burgund. Pois! Hyötyä ei tästä täällä synny: On soturille teistä loukkausta.

Isabella (katselee keitä miehestä mieheen hämmästyneenä). Burgund, te myöskin! Kiittämättömäin Lord -- kurjain kanssa mua vastustatte.

Burgund. Pois! Soturilta puuttuu rohkeutta, Kun teidän eestä toimivansa luulee.

Isabella. Ma teitä tuskin rauhaan saattaa taisin, Kun mua vastaan liittohon jo käytte.

Talbot. Pois täältä, rouva! Perkelettäkään Me emme pelkää, kun vaan teistä päästään.

Isabella. Ma harras liittolainen olen teille, Ja teidän asianne munkin on.

Talbot. Vaan teidän ei tok' meidän. Kunnon työtä Me täällä toimimassa ollahan.

Burgund. Ma isän hurmemurhaa kostan: mua Se puhdistaa.

Talbot. Vaan tottakin, se mitä Te Dauphinille teette, kelvotointa On Jumalan ja ihmistenkin eessä.

Isabella. Häll kirousta polveen kymmenenteen! Hän äidin päätä ilkastellut on.

Burgund. Hän puolison ja isän eestä kosti.

Isabella. Hän tapojani mestaroita pyysi!

Lionel. Se säädytöintä pojan tehdä ol'.

Isabella. Maanpakolaisuuteen hän minun syöksi.

Talbot. Niin, kansan julki ääntä kuullaksensa.

Isabella. Mull' kirousta, jos häll' anteeks' annan. Ja ennenkuin hän isän valtakunnan Saa --

Talbot. Ennen äidin kunnian te myytte.

Isabella. Te heikot sielut ette tiedä, Mit' ärtyneenä äidin sydän voi. Me suosiaani suosin, vainojaani Me vainon, ja sen katkerammin juuri, Jos poikani se on, jon itse siitin. Joll' hengen annoin, siltä myös sen ryöstän, Jos riettahalla konnan julmuudella Hän helmaa loukkaa, jossa maannut on. Te jotka poikoani ahdistatte, Teill' ei oo oikeutta siihen eikä syytä. Mit' on hän teitä vastaan tehnyt taikka Ees laiminlyönyt? Kunniaa ja valtaa Te ahnehditte; häntä vihata Mie yksin saan: sill' itse hänen siitin.

Talbot. Se äidin lempeä!

Isabella. Te lipilaarit, Te jotka itseänne luulotatte Ja maailmaa, oi, kuinka teitä kammon! Te Brittiläisil rosvokäsillänne Tänn' kurotatte, miss' sen verta maata Ei teillä oo, kuin hevon jalka peittää. -- Tää herttua jok' itsensä _hyväks'_ Voi houkuttaa, hän isiensä vallan, Hän isänmaansa ikikammotulle Ja vierahalle myy. -- Ja yhtäkaikki On huulillanne aina oikeus. -- Ma viekkautta kammon. Niinkuin olen, Mun maailma nähköön.

Burgund. Niin, sen mainehen Te miellä ankaralla puolustitte.

Isabella. On mulla luonto vilkas, veri lämmin Kuin muillakin, ja kuninkaattareksi, Ei varjohaltiaks' ma tänne saavuin. Ma riemun kaiken heittäisinkö, syystä Ett' onnen puuska nuorra, hilpeällä Mun hourupäiseen puolisohon liitti? Kuin henkeäin ma vapautta lemmin, Ja kenpä tuota loukkaa -- Mutta miksi Täss' oikeuksistani ma riitelenkään? On teissä veri sakea, ja raivo Teill' tuttu on, vaan eipä nautinnot! Tää herttua, jok ijän pitkän pahan Ja hyvän vaihe'illa horjui, vihaan Ei pysty, eikä lempehenkään oikein. -- Melun'iin lähden. Kumppaniks ja ratoks (Osoittaen Lionelia.) Tuo mulle antakaat ja mieltä myöden Sitt' tehkäät! Mie Burgundilaisia Ja Brittiläisiä en muistakkaan.

(Viittaa hovipalveliallensa ja hankkii lähteä.)

Lionel. Sen lupaan. Kaunihimmat pojat, jotka Me voitetaan, Melun'ihin me pannaan.

Isabella (palaten). Te miekallanne tiette hyöriellä, Vaan Franskalainen yksin sievistellä.

(Hän menee).

Kolmas Kohtaus.

TALBOT. BURGUND. LIONEL.

Talbot. Hyi hylkyä!

Lionel. No herrat! Paetaanko Nyt kauvemmaksi pois, vai käännetäänkö Jo rohkealla väkirynnäköllä Tän päivän häväistystä torjumaan?

Burgund. Sit' emme voi, on kansat pakotiellä Ja miehet kaikki kammoksissa vielä.

Talbot. On kauhu tyhjä, hetken liikutus Vaan meidän voittanut. Se kummitus Jon arka mieli säikyksissä nosti, Ei, likemmältä nähden, kestäkään. Mun neuvoni on siis, ett', päivän tullen Me armeijamme vihollista vastaan Taas viedään.

Burgund. Miettikäätte. --

Lionel. Suokaat anteeks'. Täss' ei oo miettimistä. Takaisin On tuota päätä kaikki saatava, Jos iki-häväistystä emme tahdo.

Talbot. Niin huomispäivänä jo taistelemme Ja kauhun valhehaamu poistetaan, Mi kansojamme huumettaa ja sortaa. Tuon neito-pirun kanssa kaksinkimppuun Me yhtykäämme. Meitä vastaan jos Hän käy, no niin, niin viimis kerran meille Hän turman tuotti nyt; vaan josko ei -- Ja tuota löylyä hän karttanee -- Niin tenhoksista armeijamme pääsee.

Lionel. Niin, niin. Ja mulle, herra, heittäkäät Tää helppo leikki, jok' ei verta vaadi. Tuon kouvon elävältä tahdon ottaa, Ja Brittiläisten leiriin, Bastardin, Tuon hänen hellikkonsa, silmäin eessä, Ma kansan riemuks hänen kannan pois.

Burgund. Se teiltä jäädä voi.

Talbot. Jos hän saatais, En häntä suinkaan hemmotella aivo. No tulkaat! Luontoamme uupunutta Me huopehella virkistyttäkäämme, Ja päivän valjetessa matkaan sitte!

(He menevät).

Neljäs Kohtaus.

JOHANNA, lippu kädessä, kyperään ja rintahaarniskaan puettuna, mutta muutoin naisen vaatteissa. DUNOIS, La HIRE, RITAREITA ja SOTAMIEHIÄ ilmestyvät ylhäällä vuoritiellä, hiipivät hiljaa eteenpäin ja tulevat kohta sen jälkeen näyttämölle.

Johanna (ympäröitseville ritareille, sillä välin kuin vielä astutaan ylhäältä alas).

On vuorten taakse päästy, leiriin tultu! Yön hiljaisuus, mi kulkuanne suojas, Nyt rikkokaat ja vihollisten kauhuks' Yks' äänisesti: Jumala ja neitsyt! Jo huutakaatte.

Kaikki (huutavat korkealla äänellä hurjasti aseitansa kalskuttaen). Jumala ja neitsyt!

(Rumpujen ja torvien ääntä).

Vartia (näyttämän takaa). Hoi! Vainojia! Vainojia! Hoi!

Johanna. Nyt soitot tänne! Tulta viskatkaat! Nyt kauhistusta liekit lisätköön, Ja kuolon uhka kaikki saartakoon!

(Sotamiehiä rientää pois, hän yrittää seurata).

Dunois (pidättäen häntä). Johanna, tehtäväs nyt tehnyt oot! Tänn' leirin keskukseen oot meidän tuonut Ja vainolaiset valtahamme saanut, Vaan taisteluun äl' itse lähde nyt, Tää hurmehetki meille yksin heitä!

La Hire. Sie voiton tietä armeijalle näytä, Sie lippu käissä meitä johdata; Vaan kuolon miekkahan äl' itse ryhdy, Sie tappelujen vilppi-jumalaa Äl' lähde koittamaan: se silmitöinnä Ja säälitöinnä vallitsee.

Johanna. Ken mua Sais estetyks'? Ken käskiääni käskis? Siinn' nuoli lentää minne joutsi johtaa. Miss' vaara on, Johannan olla täytyy; Ei nyt, ei täällä kaatua mun määrä: Mun henkeäin ei kenkään ennen ryöstä, Kuin irrallein ma pääsen Herran työstä.

(Menee).

La Hire. No, Dunois! Me häntä seuratkaamme Ja urhomiekallamme turvatkaamme!

(Menevät).

Viides Kohtaus.

ENGLANNIN SOTAMIEHIÄ, paeten näyttämön ylitse; sittemmin TALBOT.

Ensimmäinen Sotamies. Neitsyt leirin keskellä!

Toinen. Ei mahdotointa! Kuinka leirihin hän pääsi?

Kolmas. Ilman kautta! Piru häntä auttaa!

Neljäs ja Viides. Pois, pois! Kuolo meidän perii!

Talbot. He eivät kuule -- seisahtaa ei huoli! On kuuliaisuus kaikki katkennut! Kuin horna joukottakin kirotuita Ois oksentanna, hurja luulo hemmon Ja uljaan mieletöinnä temmaa pois; Ma pientä parvea en asettaa Voi vihollisten tulvaa vastaan, joka Tänn' aaltoellen, yltyin tunkee! -- Kuinka? Mie yksin oonko selkeä ja kaikki Muut taudin huumehesta raivoksissa? Vai Frankki -- raukkoja me paetaan, Joist' ennen voiton saimme tuhat kerrat! Ken, kenpä on tuo voittamaton siis, Tuo hirmuhenki, joka sodan onnen Saa kääntymään ja kehnon sotajoukon Voi lampahasta leijonaksi muuttaa? Vai velho, sankariksi teeskelenä, Nyt tosi-sankareita säikyttää? Vai nainen maineheni multa ryöstää?

Sotamies (syöksee sisälle). Pois, herra! Neitsyt, neitsyt!

Talbot (pistää hänen kuoliaksi). Poijes hornaan Sie itse! Sen tää miekka tappaa, joka Mull' pelkoa ja karkaamista haastaa!

(Menee).

Kuudes Kohtaus.

MONTGOMERY.

Montgomery (yksin). Minn' riennän? Kaikkialla vainojia vaan! Tuoll' inha johtaja, jok' uhkamiekallaan Kuin surma itse meitä kuoloon ahdistaa, Ja tuolla neitsyt julma, joka raivoaa Kuin liekin voima -- eikä viitaa missäkään Tai luolan suojaa, jossa piileskellä vois! Oi, etten koito merten taakse konsanaan Ois saapunut! Mun mieli turhan-aikainen -- Sai kunniata halpa täältä etsimään, Ja onni nurja kauheahan tappeluun Mun ohjaa nyt. -- Oi, josko täältä kaukana Ma oisin kukkaisrannikolla Savernin, Sen suojan alla, jonne multa äiti jäi Ja hento hellä morsiankin murheesen. (Johanna ilmestyy etäältä). Oi mua! Mitä nään! Tuoll' on se hirmuinen! Hän liekin pyörtehestä astuu synkkänä Kuin hornan syvyydestä öinen kummitus. -- Minn' pääsenkään! Hän mua leimusilmillään Jo tavottaa ja matkan päästä tarkastaa Kuin käärme voittosaalistansa ainakin. Mua taikasolmu kiertää kiertämistään nyt, Niin etten kahlehista pääse minnekään! Jos kuinka sydämeni vastaan tylkiköön, Tuo kuolon haamu silmiäni kietoo vaan! (Johanna astuu muutaman askelen lähemmäksi, mutta seisahtuu jälleen). Hän luotuu! Hänen hyökkäystään odottaa En tahdo! Hänen polviansa syleilen Ja henkeäni rukoilen -- hän nainen on -- Kentiesi kyyneleillä hänen taivutan!

(On neitsyttä lähestymällänsä, mutta tämä astuu urheasti häntä vastaan).

Seitsemäs Kohtaus.

JOHANNA. MONTGOMERY.

Johanna. Oot kuolon mies! Sull' Brittiläinen äiti on!

Montgomery (lankee hänen jalkoihinsa). Oi, malta julma! Suojatointa säästäös! Oon miekan heittänyt ja kilven. Jalkoihis Ma turvatoinna, rukoellen lankean, Mull' henki suo ja lunnahia ottaos! Mull' isä voimakas on maassa Vallis'in, Miss' kiertäen, kuin käärme, hohto-aaltojaan Saverné vihreöille tantereille tuo, Ja piirikunnat laajat häntä kuulevat. Hän suuret kullat maksaa lempi pojastaan, Jos Franskan leirihin mun kuulee joutuneen.

Johanna. Oi tyhmä! Surman ruoka! Neidon kynsihin, Niin julmiin, lankesit, joist' ei oo pääsöä Tai lunastusta toivomista konsanaan. Jos krokodiilin suuhun oisit sattunut Tai saalihiksi täplikkäisen tiikerin, Jos jalopeuran pennut oisit ryöstänyt, Sa laupeutta löytäisit ja sääliä! Vaan kuolemaksi neitsyt aina kohdataan, Sill' liitto ankarainen henkimaaliman, Tuon loukkaamattoman, kanss' tehty velvottaa Mun miekoin kaikki eläväiset tappamaan, Jotk' eteheni tappelujen Herra tuo.

Montgomery. On sanas kauheat, vaan silmäs hellät tok'. Et lähemmältä hirveälle näytäkään: Sun lempimuotos sydäntäni viehättää! Oi, kautta hellyyden, sun sukuus juurtuneen, Sua rukoilen. Mun nuoruuttain sa sääliös!

Johanna. Vait su'ustain! Mua naiseks' mainita et saa! Kuin henget vapaat, jotka niinkuin ihmiset Ei kosi, sukupuolihin en liity mie, Ja rautapaidan alla syön ei liikukaan.

Montgomery. Oi, kautta rakkauden, kaikki voittavan Ja kaikkivaltiaan, ma sua rukoilen! On mulla hellä morsian, niin kaunoinen Kuin sie, ja niinkuin nuori kukka hempeä. Hän itkusilmin sulhoansa oottelee. Jos itse toivot lempiväs ja onnea Sen kautta saavas, ällös jaatko kahtia, Min lemmen liitto toisihinsa kiinnittää.

Johanna. Sa jumaloita huudat uppo-outoja, Joist' ollenkaan en huoli. Lemmen liittoa, Jon kautta mua rukoilet, en tunne, en Sen palvelusta turhaa suosi milloinkaan. Käy vastarintahan. Sua kuolo kutsuu pois.

Montgomery. Min sääli isä-raukkaa, sääli äitiä, Jotk' kotihini jäivät, Varmaan sullakin On vanhemmat, jotk' onneas nyt itkevät.

Johanna. Oi kurjan kurja! Mieleheni johdatat, Kuin monta äitiä tääll' lasta vailla on, Kuin monta lasta orpona, kuin montapa On morsianta teidän tähden leskenä. Englannin äidit hornan tuskaa vuorostaan Nyt tuntekoot ja kyyneleitä koittakoot, Joit' onnetoinna Franskan äidit itkivät.

Montgomery. Oi, raskas maalla vierahalla kuolla on!

Johanna. Ken teitä maahan vierahasen käski, ken Tänn' tantereitten ahkeruutta raastamaan, Meit' tuviltamme tempomaan ja suojihin, Niin rauhaisihin, sodan tulta tuottamaan? Te turhan mielen unelmissa näitte jo, Kuin vapaan Franskalaisen orjan häpeään Te syöstää saitte ja tän suuren, laajan maan Kuin purren heikon laivahanne kiinnittää! Te hourut! Franskan kilpi ripustettuna On Herran istuimelle: ennen tähdenkin Te Otavasta poijes riistää voitte, kuin Tän valtakunnan helmilöistä yhdenkään! On koston päivä tullut: eläväisenä Te ette merta pyhän mittaella saa, Jon maitten jakajaksi Herra pannut on, Ja jota riettahasti saitte viiltämään.

Montgomery (hellittää hänen kädestänsä). Mun kuolla täytyy! Kuolo julma ahdistaa.

Johanna. No kuole, veikko! Miksi kammot kuolemaa, Jok' edessäs on kuitenkin? -- Mua katsopas! Ma neitsyt oon ja paimeneksi synnyin vaan! Ei tottununna miekkahan oo hyppyset, Jotk' ennen paimen sauvaa tyyntä kantoivat. Vaan riistyneenä kodon tantereilta pois, Pois isästäin ja helmasesta siskojen, Mun täällä täytyy -- toivon ääntä tottelen, En omaa mieltä -- teille tuskaks', itsellein Ei riemuks', peikon julman lailla kulkea Ja turmaa tuoda, turmaan tulla itsekin! Sill' paluupäivän riemua en nähdä saa. Ma monta, monta teistä vielä kuoletan Ja monta leskeks' vielä teen, vaan viimeiseks' Ma itse sorrun, kohtaloni täyttäen. -- Sie kohtalos nyt täytä myös. Käy miekkahan, Me hengen aimo -- lahjan eestä taistellaan.