Chapter 2

Kuten jo mainittiin, oli suuri eroitus pohjoisten ja eteläisten valtioiden käsityksessä. Tästä tuli, että, vaikka esim. Bostonin kaupunki ennen aikaan oli jonakuna orjakaupan keskuksena Pohjassa ja vaikka perhe-orjia siellä pidettiin yleisesti, sikäläinen väestö kuitenkin aikaisemmin kuin Etelän alkoi käsittää ja tunnustaa orjuuden peri-aatteen vääryyttä. Muistokirjoissa mainitaan, että muutamat kvääkäri-kunnat jo v. 1727 julkisesti lausuivat sanansa orjuutta vastaan. V. 1780 vapautti kvääkärikunta Newportissa, Rhode Islandin valtiossa, orjansa ja sitoutui luopumaan kaikkinaisesta orjakaupasta. Kvääkäripappi Elias Hick lienee ollut ensimäisiä, jotka julkisesti saarnasivat orjuuden pahennuksesta. Se tapahtui tämän vuosisadan alussa. Myöskin Elias Hickin oppilas, kvääkärinainen Lucretia Mott, piti niin aikaiseen kuin 1829 orjuutta vastaan useita esitelmiä. Pohja alkoi, sanalla sanoen, pitää tätä laitosta häpeäpilkkuna vapaan Amerikan valtiosäännössä. Etelä päin vastoin ei ainoastaan arvellut sitä välttämättömäksi elinehdoksi, vaan vieläpä oivalliseksikin järjestelmäksi, jota yhteiskunnan tuli kaikin tavoin kartuttaa ja edelleen kehittää. Siten taimi tässä kohden jo aikaisin jonkinmoinen jännitystilan siemen pohjoisten ja eteläisten valtioiden välillä. Mutta niiden lukumäärä, jotka nousivat orjuutta vastaan, oli vielä vähäpätöinen. Puhuttiin ja kirjoitettiin vähin siellä ja täällä orjain vapauttamisesta, mutta kaikki, mitä uskallettiin pyytää, oli asteettain tapahtuva vapautus. Orjuuden vastustajia ei kuultu eikä pidetty arvossa, heitä vain arveltiin hyväntahtoisiksi haaveksijoiksi, joille älykkäät ihmiset kohottelivat olkapäitään.

Silloin tapahtui v. 1819, että Missourin territorio[1] pyysi päästäkseen jäseneksi liittovaltioon. Siinä territorion valtiosäännön tarkastuksessa, joka tämän johdosta pidettiin, hyväksyi sen lainsäätävä kokous lain, joka kielsi orjuuden sen rajojen sisäpuolella. Missouri oli eteläpuolella vapaiden ja orjavaltioiden sovittua rajaa. Näiden viimemainittujen edustajat ja kannattajat kongressissa päästivät huikean huudon »laittomuudesta», »itse otetuista oikeuksista» y. m. Useimmat vapaiden valtioiden edustajat äänestivät Missouri-lain puolesta, mutta enemmistö kongressissa oli orjuuden kannattajia, ja ehdoitus hyljättiin. Tämän kautta joutui orjuuden laitos ensimäisen kerran valtiolliseksi, politilliseksi asiaksi. Puolueita syntyi sen hyväksi ja sitä vastaan, ja sanomalehdissä ja kongressissa ruvettiin pohtimaan tuota kysymystä, olisiko eri valtioilla oikeus julistaa orjuutta pannaan rajojensa sisäpuolella. Puolueet nimittivät itsensä: _abolitionistit_ (sanasta _abolition_ = poistaminen, lakkauttaminen) eli orjuuden vastustajat, ja _slaveristit_ (sanasta _slavery_ = orjuus) eli orjuuden suosijat.

[1] Valtioita sanotaan _territorioiksi_, kunnes ovat saaneet niin paljon asukkaita, että voivat päästä Unionin jäsenkunniksi.]

Kysymys ei kuitenkaan vielä ollut »polttavaksi» käynyt. Se oli oikeastaan vain tietopuolinen, teoreetinen asia, jota pohdittiin valistuneempien ja sivistyneempien henkilöiden keskuudessa. Vasta _Villiam Lloyd Garrison'ille_ oli suotuna herättää aikalaisissaan täyttä käsitystä orjalaitoksen häpeällisyydestä. Hänen vaikutuksestaan kävi orjakysymys raju-ilmaksi, joka oli saattava maailman mahtavimman tasavallan vapisemaan perustuksiansa myöten.

Kuten niin monet muutkin etevät henkilöt oli Garrison syntyisin köyhistä vanhemmista. Hän syntyi v. 1805 Newburyportissa Massachusettsin valtiossa ja lähetettiin aikaisin oppiin erään suutarin luokse. Kun hän huomattiin liian heikoksi tähän ammattiin, päätettiin hänestä tehdä huonekalu-seppää, mutta tässäkään työssä hän ei kauvan pysynyt. Viimein tuli hän muutamaan kirjapainoon, ja nyt nähtiin, että hän oli päässyt oikeaan paikkaansa. Kirjapainosta tuli, kuten hänen oli itse tapana sanoa, »hänen lyseonsa ja yliopistonsa, josta hän lähti korkeimmalla arvosanalla varustettuna, pitkän ja ahkeran opetusajan perästä.»

Hän oli ankaran harrasuskoista ja vanhoillista konservatiivia sukua ja noudatti nuoruudessaan kokonaan tämän ajatustapaa. Mutta Kreikan vapautussodan aikana Turkkilaisia vastaan kävi mahtava liikevirta Amerikan nuoruuden riveissä. Kuuluisat puhujat, joiden joukossa Daniel Webster ja Henry Cláy, kehoittivat ylevissä puheissaan maan nuoria miehiä lähtemään taisteluun vapauden puolesta, Kreikkalaisten yrityksen hyväksi. Garrisonin tempasi yhteinen innostus, ja hän oli jo menemäisillään muutamaan sotakouluun, valmistuaksensa sotamieheksi ja sitten lähteäksensä Kreikanmaalle.

Silloin joutui hän sattumalta kuulemaan muutamia esitelmiä eräältä siihen aikaan kuuluisalta puhujalta, Randolph'ilta. Tämä mies laski ivaa Amerikalaisten »Kreikkalais-kuumeesta», lausuen muun muassa: »se on aivan tarpeetonta, että te, hyvät herrat, lähdette Kreikkaan tappelemaan vapauden asian puolesta, _sillä Kreikkalaiset ovat täällä kotosalla, ihan omien ovienne ulkopuolella_.» Nämät sanat sattuivat Garrisoniin kovasti ja vaikuttivat oikean vallankumouksen kaikissa hänen käsitteissään, saattaen hänet koviin sisällisiin taisteluihin. Sillä niin pahasti oli orjuus myrkyttänyt yleistä katsantotapaa, ett'ei edes jaloimmat henget olleet pystyneet välttämään sen tarttumista.

Saatuaan itselleen asian selväksi, oli Garrison myös samalla valmis ryhtymään työhön. Yhteydessä erään Lundy nimisen kvääkärin kanssa alkoi hän julkaista aikakauskirjaa, nimeltä »The genius of Universal Emancipation» (Yleisen vapautuksen henki). Siihen saakka kaikki abolitionistit, kuten jo mainittiin, olivat olleet varsin kohtuulliset vaatimuksissaan. Myös Lundykin kannatti tätä puoluetta. Mutta kun joku epäkohta on syvälle juurtunut yhteiskuntaan, on tämä samassa tilassa kuin kauhean nielun partaalla sikeästi nukkuva ihminen. Pelastavan äänen täytyy huutaa kovaa hänen korvaansa, ennenkuin hän herää vaaraansa huomaamaan.

Garrisonista tuli tämmöinen ääni tuolle siveelliseen horrokseen vaipuneelle Amerikalle. Hän sai koko maan hämmästymään paljastamalla armahtamatta niitä julmuuksia, joita harjoitettiin orjalaivoilla, orjamarkkinoilla ja kasvimailla, ja herätti yleistä raivostumista koko Etelässä. Vähän jälkeen ensimäistä esiintymistään syytettiin häntä »sopimattomasta innosta toisten asioissa»; hän tuomittiin ja viskattiin vankeuteen. Tämä tapahtui Baltimoressa Marylandin maakunnassa.

Siihen asti oli Garrison arvellut, että Etelä, orjuuden oikea kotimaa, etupäässä oli hänen vaikutuspaikkansa. Mutta vankeudessaan tuli hän tajuamaan, että _Pohja_ oli, kun olikin, hänen vaikutusalansa, hänen ponnistustensa esine. Etelästä hänellä ei olisi mitään apua odotettavana; siellä liittyivät voitonhimo ja kansan luonne häntä vastustamaan. Pohjan väestö sitä vastoin, joka jo enimmäkseen oli lakkauttanut orjuuden, nuo, joiden esi-isät olivat synnyinmaan ja rauhallisen onnen uhranneet vapauden ja uskon tähden, ne olivat, kun olivatkin, voitettavat orjain vapauttamisen aatteella. Baltimoren vankilassa Garrison oppi tuntemaan vapauden arvon. Siellä vannoi hän pyhittää elämänsä sen asialle.

Tuskin pääsneenä pois vankeudesta erosi hän ystävyydessä aputoimittajastaan, Lundysta, jonka mielestä hän oli liian jyrkkämielinen, radikaali, muutti Bostoniin ja alkoi siellä ulosantaa sanomalehteä »The Liberator» (Vapauttaja).

Tämä lehti soitti heti alusta toista kelloa kuin muut abolitionistien äänenkannattajat. Sen näytenumerossa kirjoitti Garrison:

-- Nojautuen siihen tiettyyn totuuteen vapauden-julistuksessamme, että kaikki ihmiset syntyvät yhdenvertaisina ja ovat Luojalta saaneet muutamat luovuttamattomat oikeudet, niinkuin elämän vapauden ja onneen pyrkimisen luvan, olen minä väsymättä tekevä työtä orjain _heti toimitettavan vapauttamisen_ hyväksi. Olen tähän asti, samate kuin muutkin puolueeni jäsenet, tahtonut ainoastaan asteettain tapahtuvaa vapauttamista. Mutta minä peruutan täten juhlallisesti mitä siinä kohden olen lausunut ja _vaadin nyt ehdotonta ja heti tapahtuvaa vapauttamista_. Tiedän, että moni on tekevä muistutuksia jyrkkää kieltäni vastaan. Mutta minun täytyy olla yhtä tyly kuin totuus, yhtä lahjomaton kuin oikeus. Tässä asiassa en tahdo ajatella, puhua enkä kirjoittaa »maltillisesti». En, ja tuhatkertaisesti en! Sanokaa miehelle, jonka talo palaa, että hänen pitää soittaa hätäkelloa »maltillisesti.» Sanokaa hänelle, että hänen tulee »maltillisesti» temmata vaimonsa ryövärin käsistä! Taikka »maltillisesti» temmata lapsensa liekistä! Mutta älkää käskekö minun semmoisessa kysymyksessä, kuin tämä on, olemaan maltillinen. Minä tarkoitan täyttä totta sanoillani. Minä en tahdo käydä »sopimuksiin». En tahdo kuunnella »puolustuksia». En myöskään tahdo itse tehdä »puolustuksia» taikka peruuttaa sanaakaan vaatimuksistani. _Ja minä tahdon, että minua kuullaan._ Meidän kansamme kylmäkiskoisuus tässä asiassa on kylliksi saattaakseen jokaista muistopatsasta julkisilla paikoillamme astumaan alas pohjakiveltänsä ja rientämään avukseni.»

Näillä sanoilla Garrison rumputti ihmiset hereille, ja hänen sanansa kaikuivat kautta koko hämmästyneen kansan. Mies ja hetki oli tullut. Murtaen kylmäkiskoisten hiljaisuuden, lensivät ympäri koko valtakunnan nämä sanat eivätkä tau'onneet kaikumasta, ennenkuin Amerikan vallankumouksen työ oli tehty ja vapaus julistettu jokaiselle maan asukkaalle.

Tämän herätyshuutonsa lennätti Garrison v. 1831. Kahta vuotta myöhemmin perusti hän ensimäisen _orjuudenvastustajain yhdistyksen_, jonka tarkoitus oli taistella tuota mätähaavaa vastaan esitelmillä, kokouksilla ja lentokirjoilla. Tämä yhdistys omaksui seuraavat perusaatteet:

Vapauden oikeus on luovuttamaton. Jokaisella ihmisellä on oikeus ruumiisensa, työnsä hedelmään, lain suojelemiseen sekä niiden etujen nauttimiseen, joita yhteiskuntalaitokset tarjoovat. Orjuus on laiton. Maamme lakien mukaan on se varkautta ja ryöväämistä, jos joku ostaa maassa syntyneen Afrikalaisen ja panee hänet orjuuteen. Se on yhtä suuri laittomuus, kuin jos joku tekisi maassa syntyneen Amerikalaisen orjaksi. Jokainen Amerikan kansalainen, joka pitää toista ihmistä orjuudessa, on ihmisvaras. (Exod. 21:16). -- -- Orjat ovat viipymättä laskettavat vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. --

Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:

-- Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja mykkien puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että kirkko irtautuu kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me tulemme voimiamme säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko kansakuntaa pian katumaan veristä pahantekoansa. Ja _me_ ehkä tulemme voitetuiksi, kärsimme tappion, mutta meidän periaatteemme: ei koskaan! Totuus, oikeus, inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat ja niiden täytyy se saada. --

Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti paikasta paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan. Uupumatta järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja toimitti sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä siihen määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin hänen päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä. Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein, erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen kimppuunsa muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin sivistyneitä miehiä. Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.

Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen, että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas orjain vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli _Wendell Phillips_.

Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:

-- Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin 3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta nuorasta. En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut abolitionisti, ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti semmoisen koko lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta. Melkein jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena seisoin sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva tehtävänäni elämässä. _Jumalan avulla_, sanoin itselleni, _olen saattava jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan orjuuden asiaa._

Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m. Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa Bostonin raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti uppiniskaisten orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin käsientaputuksilla. Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi puheenvuoroa. Hän oli nuori ja tuntematon, ja useat kaupungin ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet haluavansa puhua. Mutta arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi Bostonin vanhimpia ja rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että nuori mies saisi puhua, jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua, tuli hänen vuoronsa, ja puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan kohteliaisuudella. Phillipsin astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä kärsimättömänä viheltämään, sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä jonkun lemmikeistänsä. Mutta hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi kuoleman hiljaisuus. Hän alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä yleisfiskaalia vastaan.

-- Kun kuulin tuon miehen -- sanoi hän -- lausuvan julki periaatteita, jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut huulet -- hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien kuvia, jotka koristivat raatitalon seiniä -- aukenisivat kauhistuksesta ja huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle, tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.

Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:

-- Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta, jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. --

Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli kuitenkin suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan tuntematon mies, mutta istui jälleen paikalleen Amerikan -- suurimpana puhujana.

Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se -- kuten entinen presidentti Jefferson lausui -- »peljätti heidät hereille kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti yhdistyksen »The National Anti-Slavery Association» (Kansallisyhdistys orjuuden vastustamista varten), vasta silloin tulivat abolitionistit tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi sanan täydessä merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen eri suuntaan.

Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin, vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oli _Charles Sumner_, yksi Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään etelävaltiolainen.

Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot tulkitsivat valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä tässä kohden hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa», koska se voi sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat perinpohjaista muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä keksisi turvaa ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen pohjusti ensiksi Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi, kuten huomaa, pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat ihmiset sen helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa abolitionisteja liittyi siihen.

Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se ehkä oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi (sanasta _centrum_ = keskus; -- _decentro_ = pois keskuksesta), ja sen kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava (centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava, hajoitettava) eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo molemmat valtiolliset puolueet: _republikaanit_ (tasavaltalaiset) ja _demokraatit_ (kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa hamasta vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.

Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien neekerien tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän abolitionistit puhuivat ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin valmistausivat sen ystävät puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin, jotka sitoutuivat maksamaan suuria palkintoja tunnetuista abolitionisteista, joita kuolleina taikka elävinä tuotaisiin heidän käsiin. Moniaalla yllytettiin kaupunkien alhaisin väestö katukahakkoihin, joissa abolitionisteja otettiin kiinni ja rääkättiin. Humaltuneita, rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen painokoneet ja paperit, abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden puhujia pommitettiin mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä. Viimein jättivät etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa vaadittiin, ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja kirjoja postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.

Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin hänen puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana. Neekerit olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen heidän asiaansa, ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän kanssansa. Mutta ennen kaikkea oli ens' alussa _abolitionistina oleminen jumalatonta_. Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa käsityksensä Uuteen Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli ristiriitainen; vaikka hän oli rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia vuodattamasta verta; vaikka hän aina selitti tahtovansa käyttää ainoastaan henkisiä aseita aatteensa toteuttamiseksi ja rakasti vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun kappaleista, -- niin kaikesta tästä huolimatta oli _kirkko_ abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat Garrisonia vastaan, sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo syöstä kumoon Jumalan maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä hänen opistansa, joka muka ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja kaikkein yhteiskunnallisten siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät uskonnolliset ennakkoluulot monta miestä ja naista edes lähenemästä abolitionisteja ja oppimasta tuntemaan, mitä nämä oikeastaan tarkoittivat.

Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on synkimmän siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia lehtiä Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa sovittavan vastapainon orjuuden kauhistuksille.

Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi hän, mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti tuliseen sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa näistä saattoi hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta hän hätyytti myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita -- kaikkia yhdessä menossa. Hän uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä tehtävälle: _saada jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan orjuuden asiaa_. Jyrkkä ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget tavallisesti ovat isommassa tai vähemmässä määrässä, näki hän usein kyllä »entisyyden nykyajan valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan näki hän ainoastaan sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa vastaan. -- Pohja on yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, -- Etelä kolmastoista vuosisata kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.» Sentähden ovat Pohjan ihanteet istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen kautta joutuisikin perikatoon. Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen jokaisen miehen, ken opettaa orjaa lukemaan, ja joka siten estää joka kuudennen ihmisen lukemasta raamattua, _tuo_ Etelä kukistukoon!

Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen merkitsivät hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden suveräniteetistä ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla intoisuuden jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen tapana sanoa: -- Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta puolellamme, niin se ei minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa tapauksissa ilman empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän asti.

Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.